Minä teen päätökseni.
Kolme sekuntia ennen J. B. Hobsonin kirjeen saapumista en
ollut ajatellut yksisarvisen takaa-ajoa enempää kuin koillisväylän
etsimistä. Kolme sekuntia sen jälkeen kun olin lukenut korkea-arvoisen
meriasiain valtiosihteerin kirjeen, tunsin että todellinen
kutsumukseni, elämäni ainoa päämäärä oli tuon tuhoisan hirviön
metsästys ja sen hävittäminen maan päältä.
Olin juuri palannut väsyttävältä matkalta ja kaipasin lepoa. En
halunnut mitään sen mieluummin kuin saada jälleen nähdä isänmaani,
ystäväni, pienen asuntoni Jardin des Plantes'issa[5], kaikki rakkaat
ja kallisarvoiset kokoelmani. Mutta nyt ei mikään mahti olisi saanut
minua sinne palaamaan. Minä unhotin kaiken muun -- väsymyksen,
ystävät ja kokoelmat -- ja suostuin hetkeäkään epäröimättä
Yhdysvaltain hallituksen tarjoukseen.
"Johtavathan kaikki tiet takaisin Ranskaan", ajattelin; "ja
toivottavasti tuo yksisarvinen on kyllin kohtelias saattamaan minut
Ranskan rannoille. Tyytyköön se vain kauniisti käymään kiikkiin
Europan vesillä (minun etuani silmälläpitäen); minä puolestani tyydyn
palaamaan kotiin saaliinani puoli metriä sen norsunluista pertuskaa
lahjaksi luonnonhistorialliselle museolleni." Todellisuudessa sain
lähteä etsimään tätä miekkavalasta Tyynen meren pohjois-osasta, joka
sattuu olemaan vallan vastakkaisella pallonpuoliskolla kuin Ranska.
"Conseil!" virkahdin kärsimättömästi.
Conseil oli palvelijani, uskollinen ja nöyrä flaamilaispoika, joka
oli seurannut minua kaikilla matkoillani. Minä pidin hänestä ja hän
minusta. Hän oli hidas luonteeltaan, johdonmukainen periaatteiltaan,
säännöllinen tavoiltaan, yhtä tyven kaikissa elämän koettelemuksissa,
kätevä kaikessa ja kykenevä täyttämään jokaisen häneltä vaaditun
toimen; ja -- vastoin nimeänsä[6] -- aivan haluton koskaan neuvoa
antamaan, vaikka semmoista häneltä olisi pyydettykin.
Conseil oli seurannut minua kaikkialle minne tiede meitä viimeisten
kymmenen vuoden aikana oli kutsunut. Ei hän ollut koskaan valitellut
matkan pituutta ja vaivoja, ei koskaan vikuroinut sääliessään
matkalaukkujamme, olipa reittimme Kiinaan tai Kongoon. Kaiken tämän
ohessa hänellä oli hyvä terveys ja vankat lihakset, mutta ei lainkaan
hermoja, eikä hänen elämänlaadussaan ollut moitteen sijaa. Tämä
kunnon poika oli kolmenkymmenen vuotias, ja hänen ikänsä suhtautui
hänen isäntänsä ikään; kuten 15:20.
Mutta Conseililla oli yksi vika: hän oli kursastelevainen aivan
ikäviin asti ja minun kanssani puhellessaan väsyttävän tyyni ja
passiivinen.
"Conseil", sanoin uudelleen, alkaen kuumeisella kiiruulla tehdä
matkavalmistuksiani.
Olin kyllä varma tämän uskollisen pojan alttiudesta. Tavallisesti en
koskaan kysynyt häneltä, haluttiko häntä seurata minua matkoillani,
vai eikö; mutta tällä kertaa voi retkemme tulla jos kuinkakin
pitkäaikaiseksi, eikä vaaroista tulisi olemaan puutetta takaa-ajaessa
otusta, joka kykeni puhkaisemaan rautafrekatin yhtä helposti
kuin pähkinänkuoren. Olihan tässä arvelemisen aihetta maailman
kylmäverisimmällekin miehelle.
"Conseil!" kutsuin kolmannen kerran.
Conseil ilmestyi vihdoinkin.
"Minuako huusitte, isäntä?" hän tiedusteli sisään astuessaan.
"Sinua, poikaseni. Ala sulloa minun matkatavaroitani sekä omiasi
laukkuihin. Lähdemme kahden tunnin päästä."
"Hyvä on, isäntä", vastasi Conseil rauhallisesti.
"Elä vitkaile rahtuakaan -- mätä mukaan kaikki tarvittavat kapineet,
yötakit, paidat ja sukat -- mutta laskematta, niin paljon kuin vain
saat mahtumaan, ja pidäkin joutua."
"Entäs isännän kokoelmat?" huomautti Conseil.
"Niistä pidämme myöhemmin huolta."
"Mitä -- _archioterium, hyracotherium, oreodonit, cheropotamus_ ja
kaikki muut linnunpelättimet!"
"Ne jätämme tänne hotelliin, tai saatan antaa käskyn että toimittavat
ne Ranskaan."
"Eikös nyt palatakaan Pariisiin?"
"Oh, varmastikin", vastasin vältellen, "teemme vain pienen mutkan."
"Se mutka siis miellyttää isäntää?"
"Ei siitä kannata puhuakaan. Me lähdemme _Abraham Lincolnin_ myötä."
"Miten vain isännälle sopii", vastasi Conseil levollisesti.
"Katsopas nyt, ystäväiseni, kaikki riippuu siitä merihirviöstä --
siitä mainiosta miekkavalaasta. Me lähdemme passittamaan sitä pois
maailman meristä. Eihän toki kaksiosaisen, nelitaitteisen teoksen
'Suurten vedenalaisten luotojen' kirjoittaja voi pysyä poikessa
kommendantti Farragutin retkeltä. Kunniakas matka, mutta vaaroja
täynnä! Emme voi edeltäpäin laskea mitä suuntia kuljemmekaan, sillä
tämäntapaiset eläimet ovat erittäin oikullisia. Ainakin me saamme
kelpo kapteenin, jonka mukana on hyvä matkata."
Sitten istuimme ajurinvaunuihin; tavaramme vietiin hotellista
suoraapäätä frekattiin. Minä kiiruhdin laivaan ja kysyin kommendantti
Farragutia. Muuan matruuseista saattoi minut takakannelle, missä pian
seisoin kasvoista kasvoihin hyvännäköisen meriupseerin kanssa, joka
kurotti minulle kätensä.
"Herra Pierre Aronnax?" hän kysyi.
"Sama mies", vastasin; "kommendantti Farragut?"
"Olette tervetullut, professori; hyttinne on valmiina teitä
vastaanottamaan."
Kumarsin ja halusin tulla saatetuksi minulle varattuun suojaan.
_Abrahan Lincoln_ oli sopivasti valittu ja hyvin varustettu uutta
tehtäväänsä varten. Se oli erittäin nopeakulkuinen frekatti; sen
korkeapaineiset höyrykoneet antoivat sille lähes 18 1/2 solmuvälin
nopeuden tunnissa -- kauniin vauhdin kyllä, mutta sittekin
riittämättömän kilpa-ajosille suunnattoman miekkavalaan kanssa.
Frekatin sisäpuoliset varustukset vastasivat sen
purjehduskelpoisuutta. Minä olin hyvin tyytyväinen hyttiini, joka
sijaitsi peränpuolella ja avautui seurustelusalonkiin.
"Kyllä täällä viihdytään", virkoin Conseilille.
"Yhtä hyvin kuin erakkorapu simpukankuoressa, jos saan niin sanoa",
vastasi Conseil.
Jätin hänet purkamaan laukkujamme hytin säiliöihin ja kiipesin
takakannelle tarkastamaan lähtövalmistuksia.
Tällä hetkellä kommendantti Farragut juuri käski irroittamaan
viimeiset köydet, jotka olivat kiinnittäneet aluksen Brooklynin
satamapollareihin. Vajaata neljännestuntia myöhemmin frekatti olisi
lähtenyt matkaan ilman minua. Minä olisin menettänyt tilaisuuden olla
mukana tällä erinomaisella, miltei yliluonnollisella retkellä, jonka
menoa kertoessani tiedän monen pudistavan epäilevästi päätänsä.
Mutta kommendantti ei tahtonut kadottaa päivää eikä hetkeäkään
päästäkseen purjehtimaan vesillä, joilla otus oli nähty. Hän lähetti
noutamaan koneenkäyttäjää.
"Onko täysi höyry koneissa?" hän kysyi.
"On, herra."
"Eteenpäin sitten!" huusi kommendantti.
Brooklynin satama ja koko Itävirran puoleinen osa New Yorkia oli
kukkuroillaan katsojia. Kolme eläköön-huutoa kajahti peräkkäin
viidestäsadastatuhannesta kurkusta; tuhannet nenäliinat liehuivat
katkeamattoman ihmispaljouden päiden päällä hyvästiksi _Abraham
Lincolnille_, siksi kunnes se saapui Hudsonvirran vesille sen
pitkäkkäisen niemen kärkeen, jolla New Yorkin kaupunki sijaitsee.
Sitten frekatti, seuraten New Jerseyn kaunista, monilukuisten
huvilain kattamaa rannikkoa, kulki kahden linnoituksen välistä, jotka
tervehtivät sitä järeimmillä tykeillään. _Abraham Lincoln_ vastasi
nostamalla Amerikan lipun kolmesti perämastonsa huippuun; sitten se
hiljensi vauhtiaan tullessaan kapeaan, ankkuripoijujen paartamaan
kanavaan Sandy Hookin niemen kohdalla ja kaarsi pitkää hiekkarantaa,
jolla tuhannet katselijat korottivat sille viimeisen eläköön-huudon.
Monilukuinen liuta pikkuhöyryjä, jotka olivat seuranneet frekattia
satamasta lähtien, pysyttelihe sen rinnalla ja vanavedessä aina siksi
kunnes tultiin majakkalaivan luo, jonka kaksi valoa merkitsee New
Yorkin kanavan suuta.
Kellon lyödessä seitsemän laskeutui luotsi veneeseensä ja souti sillä
pieneen kuunariin, joka odotteli tyvenen puolella; tulet sytytettiin,
potkuri alkoi pyöriä vinhemmin, frekatti sivuutti Long Islandin
matalan keltaisen rannikon; ja kello kahdeksan aikaan, kadotettuaan
näkyvistään luoteesta välkkyvät Fire Islandin majakkavalkeat, rupesi
se täysin höyryin kyntämään Atlannin valtameren tummia vesiä.