Niin astui herra toimitussihteeri eteeni tuima, päättäväinen ilme
kasvoillaan, laski oikean kätensä pöydälläni olevalle upeakantiselle
Suomen valtiokalenterille 1914 ja vannoi silmävalkuaisiaan
muljautellen, ankaran valan, ettei hän enää julkaise pitkiä oljenkorsia
lehdessä, ei vaikka ne ulottuisivat täältä Espooseen.
Eilen näet saapui arv. toimitukselle suuri kirje, joka oli varustettu
puutteellisesti postimerkeillä, jonka johdosta postilaitos esitti arv.
toimitukselle 20 pennin jälkivaatimuksen.
Koska arv. toimitus luonnollisesti otaksui että kirjeessä oli
vähintäänkin maanjäristysuutinen, niin arv. toimitus maksoi silmää
räpäyttämättä vaaditun summan, tarttui saksiin, leikkasi suuren ruskean
kuoren auki ja veti sieltä esiin puolen kolmatta metrin pituisen
oljenkorren.
Pitkiä olkia onkin saapunut maakunnasta niin runsaasti, että
ajattelimme ensin vuokrata heinämakasiineja ja säilyttää ne siellä
siltä varalta että maassa ensi talvena mahdollisesti syntyisi
rehunpuute, jossa tapauksessa niistä olisi todellista siunausta
laajoille kansankerroksille.
Mutta kun kaksikymmentä penniä on kovin kallis hinta pitkällekin
oljenkorrelle, sille kun näet tulee hintaa lähemmäs 10 penniä metrille,
niin olemme päättäneet luopua aikaisemmasta suunnitelmastamme, ja
on allekirjoittaneen tehtäväksi jäänyt kääntyä Suomen pitkäolkisen
kansan puoleen kohteliaalla pyynnöllä, että meille osoitetut olki-
ja väkirehulähetykset keskeytettäisiin, sitäkin suuremmalla syyllä
kun emme ole vielä sillä kehitysasteella että voisimme olkia
y.m.s. luonnontuotteita itse suoranaisesti ja välittömästi käyttää
ravinnoksemme ja nautintoaineiksemme. Jos ne olisivat esim. mansikka-
tai kirsikkalähetyksiä, niin olisi asianlaita vallan toinen.
Tämä kesä on muuten tähän saakka ollut kaikinpuolin lupaava. Paitsi
sitä, että oljenkorret kasvavat kirkontornin korkuisiksi, on Amerikassa
saatu selville suomalaisten sukulaisuus apinain kanssa. Daily Expressin
tietojen mukaan on eräs harvinainen suomalainen ihmisapina saatu kiinni
ja on varmassa tallessa. Pian kai lähettävät täältä hakemaan lisää.
Tri Knox siirsi erään suomalaisen siirtolaisen Ellis Islannille
miehen ruumiinrakennuksen eriskummaisuuden takia ja Johan, joksi
tri Knox nimittää häntä, on tohtorin mielestä "puuttuva rengas"
(apinan ja ihmisen välimuoto). Eräälle haastattelijalle on tohtori
Knox ilmoittanut kuulleensa suomalaisilta siirtolaisilta ihmeellisiä
taruja muutamien miesten eläimenkaltaisuudesta. Ne ovat merkillisiä
kertomuksia siitä, miten he kesyttävät villejä eläimiä, ja tohtori Knox
kuuluu arvelevan, että hänen Johaninsa tavalla tai toisella voisi antaa
selitystä näihin legendoihin.
Johan asetettiin psykologisen laboratorion silmälläpidon alaiseksi
Ellis Islannilla merkillisen esiintymisensä johdosta. Hän on
keskikokoinen, mutta hänen suunnattomat voimansa, ruumiin asento ja
pitkät käsivarret muistuttavat apinaa. Hänen katseensa oli harhaileva
ja silmät pälyilivät alituiseen maahan, hänen naamaansa vääristi
omituinen irvistys, otsa oli kamalan viisto, korvansa hyvin paljon
pitemmät kuin tavallisilla ihmisillä ja muistuttivat apinan korvia. Pää
oli ympyriäinen kuin pallo ja karkean, kähärän tukan peitossa. Hänen
alaleukansa pisti pitkälle eteenpäin ja kulmahampaiden asemasta oli
hänellä pitkät torahampaat, niin että huulet törröttivät ulospäin.
Tutkimuksen kestäessä oli Johan oppivainen ja äänettömällä tavallaan
hyväntahtoinen. Hän oli käynyt koulua ja oli hänellä samanlainen
käsityskyky, kuin kymmenvuotisella lapsella. Huumorin tuntoa ei
hänessä ollut tounaakaan. Oli mahdotonta saada häntä nauramaan. Kun
kurkkua tutkittiin, koetettiin häntä saada sanomaan "Ah", mutta
ainoa ääni, minkä hän voi saada suustaan, oli eläimellinen ulvahdus.
Kummankin jalan isot varpaat olivat peukalon kaltaiset ja saattoi hän
niitä käyttääkin kuin peukaloita. Merkilliset olivat etenkin kädet,
jotka joka suhteessa olivat apinain käsien kaltaiset. Johan oli
Suomessa ollut sähkötyömiehenä ja artikkelin lopussa sanotaan ettei
tarvinnut suurtakaan mielikuvitusta voidakseen havaita yhtäläisyyden
sähköpylväässä roikkuvan Johanin ja hänen esi-isiensä välillä, jotka
riippuivat puissa ja vaelsivat oksalta oksalle vahvojen käsiensä ja
jalkojensa avulla.
Se oli vain semmoinen juttu, yksinkertainen ja selvä ja ennenkaikkea
väkevästi totuudenmukainen. Vakavalta Jussiltamme, jota kunnon
amerikkalaiset kaikesta huumoristaan huolimatta eivät salaiseksi
harmikseen voi saada suutaan hymyyn vetämään, puuttuvat ainoastaan
sarvet ja häntä. Apinoilla ei kai tosin taida sarvia olla, mutta
olisivat nyt yksin tein ja samalla vaivalla laatineet Johanista
uudenlaisen, sarvellisen apinan.
Mätäkuu lähenee meitä vahvasti ja Ellis Islannilla sitä jo
vietetäänkin. Tri Knox kertoilee Juhanalle Mark Twainin rasvaisimpia
juttuja, ja Juhana kuuntelee niitä yksitotisena, pitkiä, karvaisia
korviaan höristellen.
Mutta ei naura vaan.