Panelian ihmissyöjä.
Kun torppari Vihtori Helin Panelian Vähäsaarenmaan kylästä viime
sunnuntaina käveli Panelian Isollasuolla kevään tuloa katselemassa,
tapahtui hänelle seuraavaa:
1:o) eräs hyvin väkivaltaiseksi tunnettu mies hyökkäsi hänen kimppuunsa,
a) heittäen häntä ensin kivellä takaapäin ja
b) sitten lyöden hänet kumoon puulla;
2:o) hyökkääjä syöksähti Helinin niskaan, alkaen häntä syödä elävältä,
a) saaden ensiksi suuhunsa vasemman käden,
b) josta puri etusormen poikki ja
c) peukalon juureen kamalat hampaanjäljet;
3:o) koetti puhkoa Helinin silmät sormillaan, siinä kuitenkaan
onnistumatta;
4:o) puri Helinin oikeaan poskeen ammottavan haavan.
Täten söi vieras Heliniä sunnuntaipäivällisekseen puolen tuntia, mutta
lienee Helinin onnistunut sentään säilyttää parhaimmat palansa ja
jaloimmat elimensä, koskapa sanomalehtiuutiset kertoivat, että "yli
puolen tuntia kestäneen taistelun jälkeen onnistui Helinin ponnistella
itsensä vapaaksi".
Sitten meni Helin kotiinsa.
Intreseerattu lukija kysyy nyt, kuka olikaan tuo reipas ja
päättäväinen, arvattavasti tilapäisessä ruokavarojen puutteessa oleva
henkilö siellä Isollasuolla, joka ennakkoluulottomasti aikoi pistää
Vihtori Helinin poskeensa?
Ikäväkseni täytyy minun tunnustaa, etten tiedä hänen nimeään (ja
väristykset viiltelevät syntistä ruumistani ajatellessani, että minun
täytyisi tulla hänelle kahdenkesken esitellyksi — voisihan sattua ettei
hän sinä päivänä vielä olisi syönyt aamiaistaan).
Hän liikkuu siellä Isollasuolla incognito ihmisiä syömässä.
Sanomalehdistön paikallinen edustaja tuntuu kyllä tietävän hänen
nimensä, mutta hän sanoo, että "tapausta ei kukaan sivullinen sattunut
näkemään, joten ei miehen nimeä voida lehdissä julaista".
Niinhän se kyllä on, kun ei sattunut olemaan todistajia.
Jos syömähaluinen kansalainen olisi sattunut syömään torppari Helinin
kokonaan, niin olisi uutinen saanut suunnilleen seuraavan muodon:
"‒ _Mies syöty_. Eräs hyvin väkivaltaiseksi tunnettu mies söi viime
sunnuntaina Panelian Isollasuolla suuhunsa torppari Vihtori Helinin.
Torppari Helinistä ei jäänyt jälelle muuta kuin saappaiden anturat,
toinen korva ja vähän partaa. Syöjä tuli suolta suutaan nuoleskellen,
mutta hänen nimeään ei voida lehdissä julaista, kun ei aterian aikana
sattunut olemaan ketään sivullisia saapuvilla. Lihavien henkilöiden on
syytä liikkua varovasti Panelian Isollasuolla."
"Sananselittäjiä".
Niitä "sananselittäjiäkin" on niin monenlaisia.
Jos jollakin kulmakunnalla harrastetaan sanan viljelemistä, niin kohta
ilmestyy sinne — kukaan ei oikein tiedä, mistä — sananselittäjä, joskus
useampiakin, joka ilmoittaa sanan viljelijöille, että he olivat juuri
sortumaisillaan harhaoppisuuden ja kerettiläisyyden suohon suolivyötään
myöten, mutta onneksi sattuu sananselittäjä saapumaan yhdennellätoista
hetkellä tapaturmapaikalle. Suohon vaipuneet pyytävät silloin
nöyrästi, että olla hyvä ja nostaa heidät ylös tästä vaarallisesta
paikasta. Ja sananselittäjä onkin niin hyvä, kiskoo heidät kuivamaan
kanervikkokankaalle suon reunaan ja varoittaa heitä yrittämästä toista
kertaa ilman luotettavan sananselittäjän apua mainitulle suolle.
Ja sitten kerää hän kolehdin ja kysyy suorinta tietä seuraavaan kylään.
Rautalahdella saarnasi tässä kevättalvella voimakkaasti muuan
"saarnaaja Liimanen". Varsinkin pelkäsi hän, että rautalahtelaiset
herkkäuskoisuudessaan antaisivat ”väärien profeettain', ”kirkon
vihollisten', "lahkolaisten" ja "villitsijäin" ynnä muiden samanlaisten
tunnottomien petturien vetää itseään nenästä. Niitä on näet niin
paljon sellaisia ilkeitä ihmisiä, jotka haluaisivat houkutella
rautalahtelaiset harhapoluille.
Rautalahtelaiset huokailivat ja haikailivat tämän maailman pahuutta ja
kiittivät vedet silmissä saarnaaja Liimasta, luvaten antaa pettureille
ja väärille profeetoille hyvän kyydin, jos ne vain uskaltavat pistää
nokkaansakaan Rautalahdelle.
Kun Liimanen oli tarpeeksi vahvistanut rautalahtelaisia tässä
hyvässä päätöksessä, otti hän suuren lautasen ja keräsi kolehdin,
jonka hän ilmoitti lankeavan Sortavalan Evankeliselle seuralle, joka
oli lähettänyt hänet pelastamaan rautalahtelaiset murjaanien ja
koirankuonolaisten uskosta. Lautaselle karttui hyvänlainen läjä kuparia
ja hopeaa, jonka Liimanen pisti taskuunsa, varoitti vielä kerran
rautalahtelaisia pettureista ja läksi jatkamaan vaellustaan.
Sortavalan Evankelisen seuran johtokunta ilmoitti sittemmin
rautalahtelaisille, ettei se ole ollut missään tekemisissä saarnaaja
Liimasen kanssa (eikä ilmoituksen sävystä päättäen halunnut vastakaan
olla).
Rautalahtelaiset istuvat nyt toisiaan katsellen ja laputtelevat
miettiväisinä lapikkaittensa pohjilla tuvan permantoa. Mutta mielestäni
ei heidän sovi syyttää ainakaan Liimasta, sillä olihan hän nimenomaan
varoittanut rautalahtelaisia pettureista ja vääristä profeetoista.
Eräästä Pohjois-Savon pitäjästä kirjoitetaan taas allekirjoittaneelle,
että siellä kierteli joku aika sitten muuan ”saarnaaja Jauhiaiseksi
itseään nimittävä erittäin liukaskielinen mies, joka oli kovin
innostunut saarnaamiseen, mutta vielä innostuneempi kolehtien
keräämiseen. Liikutetut kuulijat käänsivät kukkaronsa nurin, ettei
saarnaaja saisi aihetta syyttää heitä Mammonan palvelijoiksi, syöttivät
ja juottivat Jauhiaisen aivan ympyräiseksi ja antoivat hänelle vielä
evästäkin, saarnaajan lähtiessä talosta toiseen. Sanankuulijat eivät
siis millään tavoin tahtoneet sitoa kiinni riihtätappavan härjän
suuta. Mutta kun he olivat tällä kertaa sattuneet saamaan riihiään
tappamaan tavallista ruokahaluisemman härjän, niin huomattiin
saarnaajan poistuttua talosta kadonneen tuntemattomalla tavalla
kaikenlaisia vaatekappaleita, ruokatavaroita y.m. Sanankuulijat olivat
hyväntahtoista ja anteeksiantavaa väkeä eivätkä nostaneet asiasta
mitään melua, antaen Jauhiaiselle hänen hyvien saarnojensa vuoksi
anteeksi hänen pikku hairahduksensa.
Miten lienee Jauhiainen kuitenkin lopuksi joutunut siihen saliin, jossa
Iisalmen kihlakunnanoikeus piti istuntoaan. Korkea oikeus punnitsi
vaakakupeissaan Jauhiaisen saarnoja ja hänen näpistelemiään tavaroita,
havaitsi saarnat köykäisemmiksi ja tavarat painavammiksi, sekä käski
viedä Jauhiaisen sellaiseen paikkaan, jossa hän saa vapaan täysihoidon
saarnaamattakin.
Ja siellä hän nyt kai istuu, laskien huolellisesti, kuinka monta tiiltä
hänen kamarinsa seinässä on pitkittäin ja kuinka monta poikittain.
Jussi Malisen anokki.
Pyydän heti aluksi huomauttaa kunnioitetulle lukijalle, ettei
otsikossa ole painovirhettä. Kysymys ei ole Jussi Malisen anopista,
vaan anokista. Sana, jollei sitä entuudestaan ole suomen kielen
keräilysanastossa, on Jussi Malisen tekoa ja merkitsee hänen oman
selityksensä mukaan "pyytämyskirjaa". Kun korkeilta herroilta anotaan
jotain, niin on se anokki eli pyytämyskirja.
Jussi Malinen asuu mökkiläisenä Kuorelammin kylässä, ja kun
Kuorelammille perustettiin poliisikonstaapelin virka ja julistettiin
haettavaksi, ajatteli Jussi Malinen olevansa mies paikallaan tähän
toimeen. Semminkin kun ei hänellä ollut muutakaan erikoista tekemistä.
Siis läksi Jussi Malinen kestikievarin isännän puheille. Kestikievari
on nimittäin maan mainio kirjoitusmies. Jussi esitti, että jos isännän
passaisi kirjoittaa semmoinen anokki eli pyytämyskirja kuvernööriin,
että Jussi Malinen saisi sen avoinna olevan poliisikonstaapelin viran.
Kestikievarin isännällä ei ollut mitään sitä vastaan. Hän laati anokin,
ja Jussi Malinen riipusti nimensä sen alle, vieläpä eräänlaisen
koukeronkin nimensä alapuolelle, vaikkei tuo koukero tosin erikoisemmin
kaunistanut asiakirjaa.
— No eiköhän tuo tällä lähtene se virka, jos lähteäkseen, lausui Jussi
Malinen toivorikkaasti.
— Lähtee se sillä yhtä hyvin kuin millä muulla paperilla tahansa,
takasi kestikievarin isäntä varmasti.
Jussi Malisesta alkoi tuntua siltä kuin olisi hän jo melkein poliisi.
Hän kuvitteli mielessään, miltä hän vormulakissa näyttäisi, ja miten
hän ajelisi nimismiehen kanssa virkamatkoilla ja avaisi kunniaa tehden
majatalon porttia kuvernöörille.
Jussi maksoi kestikievarin isännälle 25 penniä anokin kirjoittamisesta
ja läksi paperi taskussa ja pää pystyssä kävelemään kotimökilleen.
Matkalla sai hän kumminkin joltakin, jolle hän anokistaan kertoi,
neuvon hankkia pyytämyskirjaansa muutamien luotettavien ja varmojen
paikkakuntalaisten nimiä, jotka ilmoittaisivat puolestaan pitävänsä
Jussi Malista sopivana poliisikonstaapelin toimeen Kuorelammilla ja
kannattaisivat tai puoltaisivat hänen valitsemistaan toimeen.
Se oli Malisenkin mielestä erittäin hyvä ajatus, ja hän₃ ryhtyi heti
toimeen. Koska hän oli sitä mieltä, että mitä enemmän nimiä, sitä
varmempi tulos, kävi hän melkein jokaisessa talossa, vieläpä parissa
kolmessa vakavaraisemmassa mökissäkin, eikä kukaan kieltänyt häneltä
kannatustaan.
Vihdoin oli paperi siinäkin suhteessa reilassa. Postineidin
suosiollisella myötävaikutuksella osotti Jussi sen asianomaiseen
paikkaan ja jäi jännityksellä odottamaan asian ratkaisua.
Kun Jussi Malisen anokki saapui lääninhallitukseen, herätti se siellä
erikoista huomiota, ja lääninsihteeri sanoi:
— Mikähän niitä kuorelampilaisia riivaa?
Sitten lähetti hän heti virkakirjeen asianomaiselle nimismiehelle,
kehottaen tätä ottamaan selvän siitä, mitä kuorelampilaiset oikein
tarkoittavat joukkoanomuksellaan tulla nimitetyiksi Kuorelammin
poliisikonstaapelin virkaan.
Jussi Malinen ei nimittäin ollut huomannut kirjoituttaa
pyytämyskirjaansa sellaista lausetta, josta olisi selvinnyt, että
allekirjoittaneet muut kuorelampilaiset puolsivat häntä virkaan. Siten
tuli anokin alle ilman muuta kolmattakymmentä nimeä, Jussi Malisen oma
nimi ensimäisenä.
Toimeenpannussa kuulustelussa selvisi tämä pieni epähuomio heti, ja
nimismies saattoi siis lähettää tyydyttävän selityksen.
Jussi Malisen anokin lukuisista allekirjoituksista huolimatta ei Jussi
kuitenkaan kuulu tulleen toimeen nimitetyksi.
Ijankaikkinen metsänluku.
Suojärven lahjoitusmailla ei nyt välitetä muun maailman hommista.
Luulenpa melkein että siellä annetaan palttua miljoona-arpajaisille.
Siellä on näet tärkeämpiä tehtäviä. Siellä luetaan metsiä.
Suojärven lahjoitusmailla tehtiin näet joukko valituksia viime vuonna
valmistunutta lahjoitusmaan yleistä metsätiliä vastaan. Viipurin läänin
maanjako-oikeus käsitteli näitä valituksia kahteenkin kertaan, ja
viimeksi tapahtuneessa maanjako-oikeuden istunnossa viime syyskuulla
määrättiin valitustenalaisilla tiloilla toimitettavaksi uusi metsänluku.
Varmuuden vuoksi.
Niitä metsiä on nyt luettu lukemastakin päästyä.
Ensin lukivat niitä asianomaiset maanmittarit metsätiliä varten ja
sanoivat luettuaan, että niin ja niin paljon niitä puita siellä on.
No, eiväthän lampuodit sitä lukemista uskoneet. Mikä sen tietää niiden
maanmittarien lukemisen. Ehkä ne osaavat maata mitata, mutta missä
paikassa se on sanottu, että maanmittarit osaavat myöskin lukea metsää?
Kovinpa ne olisivatkin monipuolisia.
Nämä epäilykset vaivasivat Suojärven lampuoteja siinä määrin, että he
päättivät lopuksi luetuttaa metsät omalla kustannuksellaan.
Taas luettiin puita: yks, kaks, kolme...
Kun tämä toinen lukeminen oli päättynyt, epäilivät lampuodit
sitäkin. Ja koska "kolmas kerta toden sanoo", niin antoivat muutamat
jäävittömien lukijoiden laskea metsänsä vielä kolmannen kerran ennen
maanjako-oikeuden viime istuntoa.
Koska asia ei näyttänyt sittenkään selviävän, on metsähallitus
nyttemmin lähettänyt erään metsäinsinöörin Suojärvelle lukemaan noiden
epäuskoisten ukkojen metsät. Niitä luetaan nyt parasta aikaa.
Jokohan lampuodit sittenkään uskovat?
Aika kuluu, ja ajan kuluessa tietysti metsätkin kasvavat. Kasvaa
uusia, suuria ja solakoita mäntyjä, joita ei ole voitu ottaa huomioon
edellisissä lukemisissa. Suojärven ukot paikkaavat uusia, jäävittömiä
lukijoita, jotka huomaavat, etteivät entiset lukemiset pidä paikkaansa.
Näin ollen eivät Suojärven! ukot koskaan pääse metsiensä lukemisesta.
Niin, että kun se hetki tulee, jolloin kaikki maailman muut ukot
kutsutaan sille viimeiselle suurelle tilinteolle, havaitaan etteivät
Suojärven ukot olekaan saapuneet tilaisuuteen, ja kysytään:
— Missäs ne Suojärven ukot viipyvät?
Jolloin joku naapuripitäjäläinen vastaa:
— Ne unohtuivat sinne Suojärvelle metsiään lukemaan.
Poppamiehen erehdys.
Esi-isämme olivat entisinä aikoina suuressa taikurien ja poppamiesten
maineessa. Tämä mahti on kuitenkin vähitellen mennyt maan rakoon
mahtimiesten mukana, niin että poppamiehet, ikävä kyllä, alkavat olla
melkoisen harvinaisia.
Kiihtelysvaaran köyhäintalolla on kuitenkin näihin asti elellyt
mahtavana tietäjänä eräs ukko, joka on erikoisalanaan harrastanut
käärmeiden kiinniottamista ja niillä leikkimistä.
Käärmeetkään, osoitti hän ympäristölleen, eivät voi tietomiehelle
mitään. Ja ympäristö ihmetteli, katseli ukkoa pää kallellaan kauempaa
ja erikoisella honöörillä.
Ukko nautti arvostaan ja kunniastaan. Mutta sitten tapahtui hänelle
eräänä kesänä surullinen lankeemus. Ja se lankeemus oli suuri.
Ukko oli näet eräänä kesäpäivänä "Karjalattaren" kertoman mukaan
nurmea raivaamassa. Tässä hyödyllisessä puuhassa ollessaan sai hän
kiinni käärmeen ja rupesi tapansa mukaan sillä leikkimään. Mutta
tämä käärme ei sattunutkaan ymmärtämään leikkiä, vaan iski hampaansa
ukon käteen. Käsi turposi ja jonkun ajan kuluttua koko ruumiskin.
Ukko pullistui hyvin pahan näköiseksi ja oli vähällä tulla kootuksi
isäinsä tykö. Sopivilla lääkitsemisillä saatiin henki kuitenkin
poppamiehessä säilytetyksi, ja vähitellen parani hän entiselleen.
Parannuttuaan kerskasi ukko, että minua ei käärme toista kertaa pistä.
Lehden kertoja siihen huomautti, että kyllä se sen tekee toisenkin
kerran, kunhan ukko vain sattuu tekemisiin kyyn kanssa. Silloin ukko
hämmästyneenä kysyi, että onko niitä sitten sellaisiakin käärmeitä,
jotka eivät ketään pistä. Ukolle vastattiin, että onhan niitä. Ja ukko
kääntyi pois, ikäänkuin hänen sisässään olisi jotain särkynyt, kuten
rakkausromaaneista sanotaan. Sillä ukko tunsi mahtinsa menneen.
Poppamies oli tietysti sitä ennen joutunut tekemisiin vain
hyväluontoisten ja aivan vaarattomien tarhakäärmeiden kanssa, joilla
ei ole myrkkyhampaita enempää kuin västäräkillä. Ehkä on hän silloin
tällöin leikkinyt myöskin vaskenruskean tai harmaan vaskikäärmeen
kanssa, joka muuten ei oikeastaan olekaan mikään käärme, vaan
käärmeenmuotoinen sisilisko. Ja ukko ajatteli itsestään hyvin korkeita
asioita siihen saakka, kunnes joutui tekemisiin mustaselkäisen
kyykäärmeen kanssa. Ne pojat eivät ole luonteeltaan ensinkään
leikillisiä, varsinkaan silloin kun tulevat häirityksi ruokalevoltaan
kuumana, auringonpaisteisena päivänä. Jos ukko olisi tiennyt sen verran
kuin mitä jokainen koulupoika nykyaikana tietää tai ainakin pitäisi
tietämän, niin olisi hän pitänyt sormensa visusti erillään moisesta
otuksesta.
Luonnontieteitä lukevat ylioppilaat ovat sitä vastoin usein sellaisia
poppamiehiä, että pistävät elävän käärmeen taskuunsa rauhallisesti
kuin ankeriaan tai matikan. Mutta kyllä he sitä ennen ovat katsoneet,
että luikertelija on sievä, hyväntahtoinen vaskikäärme tai niskassaan
olevista (keltaisista tai valkeista) puolikuunmuotoisista täplistään
helposti tunnettava, vaaraton ja arka tarhakäärme.
Luonnontutkijat sanovat, että vaskikäärme on helppo kesyttää ja tottuu
lyhyessä ajassa niin hoitajaansa, että ottaa ruokansa hänen kädestään.
Helsinkiläisten kesävieraiden pitäisi käyttää tilaisuutta hyväkseen,
kun kesää vielä on jäljellä, ja pyydystää elävinä etenkin
vaskikäärmeitä. Se ei ole vaikeata, sillä ne ovat hitaita ja
kömpelöitä. Kesytettyään pari kolme tuollaista elukkaa voisi valmistaa
ystävä- ja tuttavapiirilleen monta hupaista yllätystä.
Eikö olisi todellakin mieltäkiinnittävää katsoa, mitä esimerkiksi
Miina-täti, Stiina-täti ja Karoliina-täti tuumisivat, sanoisivat
ja tekisivät, kun he kaikessa rauhassa istuisivat kahvipöydässä,
jutellen kaupungin asioista ja tehden selkoa viimeisistä juoruista,
ja huomaisivat äkkiä tuollaisen viehättävän ja soman, lähes
kyynäränpituisen käärmeen pistävän pikku päänsä esiin isännän
povitaskusta ja kiemurtelevan sitten pöydälle, aivan Karoliina-tädin
kahvikupin viereen! Tai mihin toimenpiteisiin Porvoosta vierailemaan
saapunut "Amalia-ystävämme" ryhtyisi, kun hän, jäätyään hetkiseksi
yksin huoneeseen, uteliaana kohottaisi emännän koruompelulaatikon
kantta ja käärme nostaisi sieltä päätään ja iskisi silmää
Amalia-ystävällemme.
Gustafsson tuntuu hieman hullulta.
Kuten aikanaan kerrottiin, herätti maarianhaminalaisten huomiota viime
kuun alkupuolella eräs alussa tuntematon taiteilija, joka oli asettanut
päämääräkseen Maarianhaminan kauppa- ja merikaupungin kaunistamisen
jonkunlaisilla ulkoilmafreskoilla, tai miksi niitä nyt oikein sanoisi.
Suuressa vaatimattomuudessaan ja monen muun mestarin tavoin tuntiessaan
jonkinmoista kammoa julkista arvostelua tai ainakin julkista
esiintymistä kohtaan, suoritti hän työnsä öiseen aikaan, kulkien
yöpimeässä pensseli ja maalipytty kädessä katuja pitkin ja maalaillen
teoksiaan sellaisten talojen seiniin, jotka hän harkitsi erityisesti
tähän taiteelliseen tarkoitukseen sopiviksi.
Varsinkin oli hän kiintynyt Pohjoismaiden Osakepankin talon ulkoseinien
kaunistamiseen.
Sitten tapasi eräs valpas yövartija hänet yönä muutamana.
Taiteilija juoksi jonkun aikaa edellä ja yövartija perässä. Lopuksi
saatiin kaino maalari kiinni ja tunnettiin hänet Lumparlannin
Gustafssoniksi. Gustafsson oli ennen ollut maakauppias, mutta jo aikaa
sitten luopunut tältä taidemaalaukseen verrattuna proosalliselta alalta
ja antautunut kaunotaiteen palvelukseen, mikäli voi päättää hänessä
Maarianhaminassa ilmenneistä harrastuksista.
Kun Gustafssonin esiintymisessä oli jotain hämäräperäistä ja kun
hänellä oli matkalaukku, pakotettiin hänet avaamaan se, että
nähtäisiin, mitä taideaarteita se mahdollisesti kätkisi sisässään.
Mutta sieltä löytyikin aineita, jotka ovat verrattain kaukana
tavallisten taidemaalarien harrastuspiiristä, nimittäin kilo
dynamiittia, toinen kilo ruutia, litra petroleumia, sytytyslankaa y.m.
Gustafsson ilmoitti ihmetteleviin kysymyksiin vastaukseksi aivan
avomielisesti, että hänen vilpittömänä aikomuksenaan oli ollut
paukauttaa ilmaan Pohjoismaiden Osakepankki, jonka seiniä hän
edellisenä yönä oli neronsa tuotteilla kaunistellut.
Eihän tämä oikeastaan pohjaltaan ole mitään aivan käsittämätöntä.
Taidehistoriat puhuvat useista tapauksista, jolloin kuumaveriset
taiteilijat hävittävät koko teoksensa, kun eivät saa siitä mieleistään
syntymään. Ehkä oli Gustafssonin vallannut tällainen pyhä taiteellisen
raivon puuskaus, katsellessaan päivän valossa yöllisiä tekeleitään, ja
hän päätti ampua koko pankin ilmaan.
Maarianhaminalaisten, kiitos yövartijansa valppauden, ei kuitenkaan
tarvinnut herätä räjähdykseen. Ja mitä Gustafssoniin itseensä
tulee, otettiin häneltä pois niinhyvin maalipytty ja pensseli kuin
dynamiitti ja ruutikin, jonka jälkeen hänet talletettiin asianomaiseen
paikkaan vastaista tarvetta varten, samalla kun lääkäriä pyydettiin
tarkastamaan, oliko Gustafsson suuri taiteellinen nero vaiko vain ent.
maakauppias, jonka päävärkki oli hieman tärähtänyt.
Juttu Gustafssonia vastaan on nyttemmin ollut ensimmäisen kerran esillä
Maarianhaminan käräjillä.
Tähän tilaisuuteen oli asianomainen lääkäri antanut todistuksen, jossa
hän sanoo, että kyllähän se Gustafsson _tuntuu_ jonkunverran hullulta.
Siitä päättäen ei siis lääkärikään katsonut asiaa aivan varmaksi.
Lääkäri oli sitä mieltä, että Gustafssonin meiningeitä pitäisi pitemmän
aikaa tarkastella asianomaisessa laitoksessa.
Kun oikeuden puheenjohtaja oli kuulustellut erinäisiä todistajia,
kääntyi hän taiteilija Gustafssonin puoleen kysymyksellä, mitä
tarkoitusta varten hän oikeastaan oli Maarianhaminaan saapunut.
Gustafsson pyöritteli silmiään ja piti korkealle oikeudelle pitkän
esitelmän, mutta hieman toisesta aineesta kuin mistä oli kysymys,
nimittäin Noakin arkista.
Oikeus kuunteli Gustafssonin käsitystä tuosta kaikkina aikoina
suurta ja ansaittua huomiota herättäneestä aluksesta, ja passitti
esitelmöitsijän sitten Turun läänin vankilaan, jossa hänen
ymmärryksensä ja järkensä alistetaan uuden, tarkan tutkimuksen
alaiseksi.
Eiköhän olisi täyden ja puolueettoman selvityksen saamiseksi
paikallaan, että myöskin taiteentuntijoita kutsuttaisiin Gustafssonin
luo ja annettaisiin hänelle maalipytty ja pensseli, joiden avulla hän —
saisi antaa oppinäytteen, maalaamalla jonkun teoksen koppinsa seinään.
Jos Gustafssonilla tällöin todellakin ilmenisi huomattavia taiteellisia
kykyjä, niin joutuisi juttu kokonaan uuteen valoon ja vaiheeseen.
Kymmenen penniä.
Arvoisa lukija älköön otsikon perustuksella olko sitä mieltä, että minä
taas kirjoitan turhanpäiväisestä asiasta.
Mahdollisesti tulee joskus sanelleeksi; hieman turhistakin (sillä liha
on heikko), mutta nyt on tosi kysymyksessä.
Nyt on kysymys siitä, kuka maksaa Turun ja Porin läänin lääninrahastoon
sen 10 penniä, jota Uudenkaupungin rahatoimikamari ei tahdo sinne
maksaa.
Turun ja Porin läänin hallitus on kipeässä kymmenpennisen tarpeessa.
Minä sanon _kipeässä_, ja minä tarkoitan mitä sanon.
Lääninhallitus on nimittäin mielestään saapa 10 penniä Uudenkaupungin
rahatoimikamarilta ja kiristää nyt kamaria kurkusta.
Paikallinen sanomalehdistö kertoo, että lääninhallitus on
lähettämällään kirjelmällä anonut, että _kiireimmiten_ kaupungin
rahatoimikamari virkateitse lähettäisi 10 penniä lääninrahastoon, minkä
kaupunki on vielä velkaa poliisilaitoksen ylläpitokustannuksista v:lta
1913.
Mihin mahtaneekaan lääninhallitus tuon summan niin kiireellisesti
tarvita?
Rahatoimikamari on harkinnut asiaa.
Se on katsellut kirjojaan ja nähnyt niistä, että Uudenkaupungin
puolesta on lääninhallitukseen poliisilaitoksen ylläpitokustannuksien
korvaukseksi v:lta 1913 lähetetty 4,800 mk.
Sitten on kamari paiskannut kirjansa kiinni ja kämmenensä pöytään
ja sanonut, että kyllä me olemme kuitit. Kehtaavatkin yrittää
nylkeä liikoja! Uudenkaupungin rahatoimikamari on ilmoittanut
lääninhallitukselle, ettei se tunnusta maksua.
Tulee siis juttu.
Mutta mistä saa lääninhallitus sen 10 penniä?
Sillähän on kiire. Ja juttu voi kestää kauan.
Koirat vaunun alla.
Ensimmäisen kohtauksen aiheutti ruskea piski, joka oli ilmestynyt
siihen, ties mistä.
Sitä ennen oli siinä vasta viisi muuta koiraa, jotka odottivat
raitiovaunujen lähtöä kaupunkiin.
Vaunuja oli pieni juna. Etupäässä oli umpivaunu veturina ja sen takana
kaksi avonaista kesävaunua. Joka paikka väkeä täynnä.
Koirat nuuhkivat toisiaan siinä lähistöllä aivan sulassa sovinnossa,
kun äkkiä se ruskea piski ilmestyi.
Silloin nousi hirmuinen melu.
Kukaan ei varmuudella voinut sanoa, mikä sen aiheutti, mutta
luultavasti oli ruskea piski puraissut toista läsnäolevista
foxterriereistä sääreen. Foxit kiljuivat raivostuneina, maalaisen
näköinen matala mustahko koira, jolla oli valkea rinta ja osa kaulaa,
valkeat käpälät ja vähän valkoista hännänpäässä, puri ruskeata
piskiä, joka taas vuorostaan, epäilemättä erehdyksessä, haukkasi
suurta, komeata bernhardilaisia. Viimemainittu, voimallinen uros,
ryhtyi silloin asianomaisiin toimenpiteisiin, ja ruskea piski lensi
sydäntäsärkevästi parkuen takimmaisen vaunun alle. Rikollisen kadottua
haukkuivat toiset koirat vielä vähän toisiaan, minkä jälkeen maassa
vallitsi rauha.
Matkustajat odottivat vaunujen liikkeellelähtöä, mutta yhä siinä vain
seistä jonotettiin.
— Miksi ei jo lähdetä?
Niin, miksi?
Veturinkuljettaja pisti päänsä esiin ensimmäisen vaunun keulasta
ja huusi vihaisella äänellä tiedustelunsa, miksi ei hänelle anneta
lähtömerkkiä.
Viimeisen vaunun luona seisova nuori konduktööri huusi vastaan, että
viimeisen vaunun alla on eräs "hundsatan".
Se oli se äskeisen rähäkän aiheuttanut ruskea piski, joka piileskeli
siellä pahoja töitään ja bernhardilaisen peljättävää vihaa.
Kolme konduktööriä, yksi kuljettaja ja viisi matkustajaa koetti saada
sitä sieltä pois, vuoroin houkutellen, vuoroin haukkuen ja solvaten,
mutta piski pysytteli visusti siellä, ja sen toveriksi pujahti
odottamatta edellämainittu mustahko maalaiskoira.
Nyt siellä vaunun alla oli siis kaksi koiraa.
Kolme konduktööriä, yksi kuljettaja ja neljä edellämainituista viidestä
matkustajasta yhtyi päätöslauselmaan, joka koski kaikkia maailman
koiria, mutta varsinkin mainittuja vaunun alla olevia piskejä, ja johon
lausuntoon lähtöä jo viisi minuuttia odottanut matkustajisto mitä
lämpimimmin yhtyi. Viides mainituista konduktöörien apuna olevista
matkustajista ei kerinnyt mitään sanoa, sillä hän koetti onkia koiria
pois keppinsä koukulla.
Ei enää näyttänyt olevan muuta neuvoa kuin joko nostaa vaunu
paikoiltaan tai ajaa koirat kappaleiksi. Eihän siihen voinut koko
päiväksi jäädä.
Silloin tuli pelastus.
Pelastus oli lihava herra, joka astui ulos etumaisesta vaunusta ja jota
molemmat foxterrierit tervehtivät raivoisalla riemulla.
Tämä herra sanoi jotain foxterriereille ja usutti ne takimaisen vaunun
alle, ja nämä nelijalkaisen luomakunnan kaunistukset ja ilot syöksyivät
sinne kuin tiikerit. Sekunnin kuluttua halkaisi odottavan hiljaisuuden
kaksi verta hyydyttävää hätähuutoa, joista toinen oli kotoisin mustan,
toinen ruskean piskin kurkusta.
Toisen sekunnin kuluttua katosi neljä kiljuvaa koiraa tien vieressä
olevaan pensaikkoon, junanlähettäjä antoi merkin ja vaunut lähtivät
liikkeelle.
Minuutin kuluttua huomasivat matkustajat, että ensimäisen vaunun edessä
juoksivat foxit tanssien ja mekastaen, ja viimeisen vaunun perässä
musta ja ruskea piski, haukkua nalkuttaen kimakalla, itkunsekaisella
äänellä:
— Hiuk... hiuk... hiuk!
On niistä hyötyä joskus foxterriereistäkin.
Niin kummalta kuin se kuuluneekin.
Eläinkunnan ihmeet.
Niistä on tullut kirjoitetuksi useampiakin kertoja, mutta syy on
arvoisien elukoidemme, sekä kesyjen että villissä tilassa olevien,
eikä suinkaan hiljaisen, totuutta rakastavan pakinoitsijan, joka
velvollisuutensa mukaisesti vain tasapuolisesti ja tyynesti tarkastelee
yhteiskunnallisia y.m. ilmiöitä ympärillään ja kertoo sitten huomionsa
niille, jotka viitsivät häntä kuunnella.
Hyödyllisistä ja vakavamielisistä lehmistämme on täytynyt merkitä
muistiin eräitä piirteitä, joita niissä ei ennen ole havaittu. Niinpä
on kerrottu lehmäkarjasta, joka hiipi viftille vartioimatta jätetylle
salapolttimolle, tuli siellä liikutettuun tilaan ja häpäisi itsensä
pahanpäiväisesti, palattuaan hännät pystyssä suurella melulla kotiin.
On myöskin kerrottu surullinen tapaus lehmästä, joka ampui itsensä
haulikolla.
Tällaiset ynnä eräät muut samansuuntaiset tapahtumat osoittavat, että
lehmissämme on reippautta, vilkkautta ja päättäväisyyttä enemmän kuin
luulisi esim. nähdessään lehmäkarjan seistä töllöttävän keskellä
maantietä viitsimättä juuri käännähtääkään, vaikka tietä pitkin tulisi
kiljuva lokomotiivi.
Mutta suurin merkillisyys on vielä kertomatta, mitä Kaltimon Korhosen
talon lehmä on tänä syksynä tehnyt.
Se on nimittäin metsästänyt jäniksiä.
Eikä se ole niitä metsästänyt kaksipiippuisella haulikolla, vaan
aivan yksinkertaisesti juossut perässä ja keihästänyt nopeasääriset
puputtajat sarvillaan.
Kaksi jänistä on se jo saanut saaliikseen. Sillä näet kuuluu olevan
jäniksiä kohtaan samanlainen viha kuin koiriakin kohtaan. Nähdessään
jäniksen ajaa se sen aitaa vastaan ja puskee siihen kuoliaaksi.
Onko Suomen kansan keskuudessa enemmänkin lehmiä, jotka voittavat
jäniksen nopeudessa?
Jos on, niin lienee vähitellen tullut aika panna hevoset viralta ja
korvata ne pikajuoksijalehmillä.
Hevoset ovat niin yksipuolisia, ellemme ota lukuun kultaseppä K.
Krallin hevosia Elberfeldissä, jotka osaavat algebraa. Meidän hevosemme
osaavat vain syödä lujasti, vetää auraa ja ajopelejä, hirnua ja potkia.
Ja juosta myöskin, mutta en ole kuullut niiden vielä saaneen jäniksiä
kiinni.
Lehmät ovat sitävastoin koko joukon monipuolisempia.
Jos isäntä on taipuvainen viinan viljelykseen eikä hänellä satu olemaan
muuta ryyppyseuraa, voi hän kilistellä lasia nupupäittensä kanssa.
Aamulla lähtevät rengit kyntämään talon härjillä, mutta isäntä
valjastaa äsken lypsetyn Mansikin parhaiden kärryjen eteen ja ajaa
vinhaa vauhtia kuntakokoukseen tai käräjätalolle. Ohikulkijat kääntyvät
katsomaan taakseen ja huomauttavat:
— Kyllä on tuolla Ylitalon isännällä hyvä lehmä. Mutta niinpä hän sillä
saikin ensi palkinnon viime kilpa-ajoissa.
Sitten tulee syksy ja eräänä päivänä päättää isäntä lähteä ampumaan
jäniksiä.
Taluttaen iloisesti mölähtelevää Mansikkia ja Musiikkia vitjoista
kävelee isäntä metsään ja irroittaa siellä lehmänsä. Sorkat paukkuvat
risukossa kun lehmät syöksyvät etsimään jäniksiä, ja vähän ajan
kuluttua ilmoittaa raikuva mylvintä niiden päässeen jäniksen jälille.
Hetken kuluttua lähenee kolmikko huimaavaa vauhtia, jänis edellä
korvat luimussa, harppaillen henkensä edestä ja Mansikki ja Musiikki
sen kintereillä. Isännän ei tarvitse muuta kuin paukauttaa. Jos hän
ampuu ohi, niin ei se ole vaarallista (kun ei vain lehmiä ammu.)
Jollei laukaus satu jänikseen niin seivästävät lehmät sen kuitenkin
pian lähintä aitaa vasten. Pelastaakseen metsämieskunniansa voi isäntä
sitten ampua sitä vielä, että syödessä löytyisi hauleja.
Mutta ikävä kyllä taitaa harvassa talossa olla sellaisia lehmiä kuin
Kaltimon Korhosella.
Kellonsoittoa Kuhmoisissa entiseen aikaan.
Vanhoina aikoina sai suntio itse olla kirkonkellona Kuhmoisissa,
kirjoitetaan meille. Siihen aikaan kuin Kuhmoisissa ei vielä ollut
kirkonkelloja, oli suntion toimena huudella seurakuntalaisia kirkkoon.
Kerran, kun suntio huuteli kirkonmäellä: "Tulkia kirkkuun tie!"
äännähtelivät vasikat aidan takana: "Myö". Silloin suntio kiukustui:
"Hiitiin tie, vai tänne kirkkuu rähjiimien!" Luultavasti olivat vasikat
joskus päässeet pujahtamaan kirkonaidan sisäpuolelle rähjäämään.
Kirjoittajan äiti on kertonut nuorena tehneensä kirkkomatkan
Kuhmoisiin, jonne saapui toisten nuorten kera lauvantai-iltana. Suntion
asunto oli aivan kirkon vieressä. Suntio läksi saunaan puhdas paita ja
vihta kainalossa, poikkesi kellotapuliin ja läppäsi ensimäisen kerran.
Sitten meni saunaan, nousi lauteille, otti hyvän löylyn, laskeutui
alas lavoilta, meni, vihta 'viikunanlehtenä' tapuliin ja läppäsi
toisen kerran. Sitten hän taas palasi saunaansa, puki valkoisen paidan
yllensä, vilvoittelihe, meni ja läppäsi kolmannen kerran. Palasi
jälleen, puki yllensä ja kävi jatkamaan iltakellojen soittamista.
Jo siihenkin aikaan oli Kuhmoisissa kolme kirkonkelloa. Samaisen
suntion kerrotaan soittaneen niin taitavasti, että seurakuntalaiset
eräänkin kerran tiesivät, keitä oli kuollut: