Surunvoittoisia säveliä

Näitä soinnahtelee korviini m.m. Alajärveltä ja Keiteleeltä.

Varsinkin Alajärveltä, jonka hiljaisen paikkakunnan kuulumisista seudun

alkuasukkaat ovat antaneet muulle Suomen kansalle tietoja hieman

alakuloisessa äänilajissa.

Kevään tulo oli tietysti hyvä asia, mutta tuuli niin kovasti. "Järven

jäätä on ankara tuuli kovasti ahdistanut, rynnistäen milloin yhdelle,

milloin toiselle rannalle, tehden aina pienempiä vahingoltakin". Eikä

se ollut hauskaa.

Kirkonkylän nuorisoseura riutuu hiljalleen, mutta varmasti. "Iltamien

järjestäjät ja toimihenkilöt ovat huolettomia ja välinpitämättömiä".

Viime syksynä osti seura toimintansa elvyttämiseksi sadan markan

arvoisen painimaton.

Se vaikutti aluksi hyvin virkistävästi, ja miesväki alkoi painiskella.

"Mutta jonkun 'nelsonin' ja 'väännön' tehtyään miehet jo kyllästyivät

ja mattokin sai jäädä rauhaan, kun miehet alkoivat ”levätä

laakereillaan". Lieneekö niitä laakereita sitten jo paljonkin ehtinyt

karttua. Olivat sanoneet: ”Antaa atleettien painia, sillä jos me

painimme minkälaisessa villakopassa hyvänsä, niin kohta on niskat nurin

ja jäsenet pois paikoiltaan".

Syksyllä oli Alajärvellä vielä, kuten muissakin oikeissa kunnissa,

nimismies, kunnanlääkäri ja pappi.

Joulun aikaan puki nimismies turkit ylleen, nousi rekeen ja ajoi pois

Alajärveltä, tulematta enää takaisin. Kunnanlääkäri ja pappi jäivät

kahden.

Sitten läksi kunnanlääkäri. Pappi jäi yksin edustamaan Alajärven

entistä virkamiehistöä.

Pappi tunsi kai olonsa yksinäiseksi, sillä lopuksi rupesi hänkin lähtöä

tekemään.

Surumieliset alajärveläiset istuivat poski kämmenen nojassa

akkunanpielessä, katsellen, miten pappikin ajoi tiehensä ja miten tuuli

ahdisteli järven jäätä milloin toiselle, milloin toiselle rannalle.

Päivä oli harmaa ja sydänalassa tuntui apealta...

(Alan tulla itsekin tätä kirjoittaessani niin haikealle mielelle, että

kiiruhdan vaihtamaan puheenaihetta).

Keiteleen entinen kirkonisäntä on laittanut itselleen hännän ja kävelee

kirkonkylällä mainitulla hännällä koristettuna.

Hän on ollut kirkonisännän toimessa kokonaista 33 vuotta, ja olisi

toivonut, että hänet viime maaliskuussa pidetyssä kirkonkokouksessa

olisi valittu tähän virkaan 34:nneksikin vuodeksi.

Niin ei kuitenkaan tapahtunut, vaikka hän vaalitilaisuudessa

huomauttikin hoitaneensa virkaa jo alun neljättäkymmentä vuotta ja

oli omien sanojensa mukaan jo tuolla ajalla ehtinyt tehdä hyvää ja

pahaakin. Tai ehkä juuri siitä syystä.

Syrjäytetty entinen kirkonisäntä valitti päätöksestä tuomiokapituliin,

mutta valitusta ei ole vielä ratkaistu, ja uusi mies astui

kirkonisännän istuimelle toukokuun 1 p:nä.

Kun tämä uusi virkamies ei ollut ensimmäisenä sunnuntaina toimessaan

kirkossa, käveli vitkansa menettänyt seuraavana päivänä kylällä oudossa

asussa. Hän oli tehnyt katajista hännän, pannut sen nuoraan ja ommellut

nuoran pään takkinsa helmaan. Vastaantulijoille kertoi hän katkera sävy

äänessään saaneensa tuon hännän Keiteleen seurakuntalaisilta muistoksi

33-vuotisesta toiminnastaan kirkonisäntänä.

Tämän keksinnön johdosta voisi erästä tunnettua sananlaskua mielestäni

hiukan tarkistaa, niin että se tulisi kuulumaan:

"Nuoruus ja hulluus, vanhuus ja häntä".

Miksi Taavettia lyötiin kaksi tuumaa paksulla kepillä.

Taavetti Junnia on lyöty Luumäellä kaksi tuumaa paksulla kepillä

seitsemän kertaa takapuoleen ja vähän ohuemmalla kepillä kaksi kertaa

samaan asianomaiseen paikkaan.

Koska tapaus käsittelee kysymystä, jolla on laajakantoinen merkitys

perhe-elämässäkin, niin suotakoon allekirjoittaneelle vapaus

seikkaperäisemmin kertoa, miksi Junnin housuja vähän tomuutettiin.

Taavetti Junnilla on kristillisessä avioliitossa laillinen vaimo

nimeltä Liena Stiina.

Taavetin ja Liena Stiinan välillä on tapahtunut silloin tällöin pieniä

perhekohtauksia sen johdosta ettei Liena Stiina pysy kotona. Lopuksi

johtivat ne siihen, että Taavetti sai naapureiltaan seitsemän napausta

paksummalla ja kaksi napausta ohuemmalla kepillä, ja että Junni

haastoi Pontius Pilatuksen eteen kolme naapuriaan, jotka olivat hänen

mielestään aiheettomasti sekaantuneet hänen ja Liena Stiinan väliseen

tappeluun.

Asia on ollut käsiteltävänä Luumäen käräjillä.

Taavetti esitti kantajana tapahtuman seuraavassa valossa:

Se Liena Stiina ei yleensä pysy kotona. Kerran se taas oli mennyt

naapuriin kyläilemään, ja kun hän läksi sitä hakemaan kotiin, niin

tulivat vastaajat tomuuttamaan hänen housujaan. Vastaaja Manu löi häntä

puoli syltä pitkällä ja kaksi tuumaa paksulla kepillä seitsemän kertaa

niille tienoin, missä selkä päättyy, ja vastaaja Ville napautti häntä

kaupanpäällisiksi kaksi kertaa samoille maisemille.

Ja kun tämä Taavettia sangen vähän miellyttänyt toimitus oli päättynyt,

antoivat vastaajat Junnille julistuksen, jossa hänelle terotettiin

mieleen, ettei hän toista kertaa saa tulla vaimoaan pois hakemaan,

vaikka Liena Stiina olisi aina kylässä.

Taavetti katsoi, että vastaajat olivat tällä julistuksellaan ja sen

edellä käyneellä tomuuttamisella loukanneet hänen "asiamiesoikeuttaan",

ja vaati tämän raskaan rikoksen johdosta vastaajille ankaraa

edesvastausta.

Kun Taavetti oli lopettanut esitelmänsä, käski korkea oikeus astua

esiin todistajien, jotka kertoivat seuraavaa:

Ei voi kieltää Manun ja Villen lyöneen vähän Taavettia, mutta tällainen

isällinen kuritus oli Taavetille erittäin tarpeellinen ja vaikutti

häneen epäilemättä kasvattavasti. Kun Taavetti tuli taloon, jossa Liena

Stiina oli käymässä, syntyi siellä hirmuinen näytelmä. Taavetti ryhtyi

kurittamaan Liena Stiinaa, Liena Stiina parkui niin pahasti, ja toiset

akat huusivat, että Taavetti tappaa akkansa. Kun tilanne kehittyi näin

kriitilliseksi, ryhtyivät vastaajat Manu ja Ville asiaa järjestämään.

Siinä tarkoituksessa ottivat he kumpikin kepin, mutta todistajat

vakuuttivat, että Taavetti oli liioitellut korkealle oikeudelle keppien

kokoa. Kepit, joilla Taavettia tomuutettiin, olivat kaikin puolin

säädylliset, kohtuullisen pitkät ja paksut, eivätkä lyönnit olleet

liian kovia. Ne olivat juuri parahiksi niin kovat kuin Taavetti Junni

tarvitsikin.

Taavetti loi katkeran silmäyksen todistajiin, jonka jälkeen

tuomaripöydän ääreen kutsuttiin Liena Stiina.

Liena Stiina osottautui oikeaksi aviopuolisoksi. Hän ei tosin, vastoin

jäävittömäin todistajain yhtäpitävää valallista kertomusta, voinut

puhdistaa Taavettiaan siitä syytöksestä, että tämä oli läimäyttänyt

häntä muutamia kertoja päähän ja kiristänyt häntä kurkusta, mutta

mitään rangaistusta ei hän Taavetille halunnut, katsoen siis vastaajien

Taavetille antaman kepityksen täysin riittäneen kuittaamaan hänen ja

Taavetin välit.

Mutta Taavetilla oli myöskin todistajia. Hän pyysi saada niiden avulla

näyttää toteen, ettei Liena Stiina pysynyt kotona.

Oikeus harkitsi asiaa ja ilmoitti Taavetille, että koska nyt ei

ole kysymys Liena Stiinan kotonapysyväisyydestä vaan Taavetin

kepittämisestä, niin ei Taavetin todistajia oteta kuulusteltavaksi.

Tuomio kuului: Taavetti saa 10 taalaria sakkoa turhasta

oikeudenkäynnistä ja maksaa eräitä todistajapalkkioita.

Tämän ennakkopäätöksen kautta on siis käynyt selville, että jos mies

ryhtyy kurittamaan vaimoaan sen johdosta, että tämä käy vierailuilla,

saa hän pitää hyvänään mahdollisesti osakseen tulleen kepityksen, jota

paitsi hän, jos rohkenee vielä astua Pontius Pilatuksen eteen, saa

hellittää kukkarostaan kalliisti ansaittuja taalereita.

Mahtaa nyt Taavetti saada housuilleen, jos yrittää toisen kerran ryhtyä

höyhentämään vaimoaan naapuritalossa!

Jouluvalmistukset Harjuksen perheessä.

Liikemies Heikki Sakarias Harjus, toiminimen Vikevä, Harjus & Kumpp:in

toimeenpaneva johtaja, ja omistaja, oli jo syyskuussa ilmoittanut

arvoisalle perheelleen, ettei nykyisin vallitsevien ahtaiden

raha-aikojen vuoksi tänä vuonna jaeta ensinkään joululahjoja hänen

perheessään.

Tämän surullisen uutisen johdosta oli puoli tusinaa pieniä, mutta

pienuudestaan huolimatta hyvin kova-äänisiä Harjuksia kohottanut

jo silloin sydäntävihlovan hätähuudon, niin että kadulla kävelevä

passipoliisi pysähtyi ja alkoi epäluuloisesti tähystellä herrasväki

Harjuksen akkunoihin. Kun huutoa oli kestänyt viisi minuuttia, meni hän

soittamaan Harjuksen ovikelloa ja kysyi, oliko joku rikos tekeillä.

Isä Harjus, joka oli hieman hermostunut, käski konstaapelin laputtaa

Hiitolaan ja viedä kirkuvat nuoremmat Harjukset mennessään. Konstaapeli

ei kuitenkaan tahtonut olla missään tekemisissä Harjuksen perillisten

kanssa, vaan kehoitti herra Harjusta palauttamaan järjestyksen

perheeseensä, ja palasi arvokkaasti virkapaikkaansa kadulle.

Isä Harjus koetti sen jälkeen vaikuttaa konstaapelin esittämässä

tarkoituksessa poika-Harjuksiin sekä sanan että tukkapöllyn

voimalla, mutta siitä oli vain seurauksena, että viimeinen villitys

tuli pahemmaksi kuin ensimmäinen, ja kun häiriytyneet naapurit

alkoivat kolkutella seiniin, yläkerrassa asuvat tömisyttivät kattoa

kantapäillään ja alakerrassa asuvat koputtivat permantoa luultavasti

hiilihangolla, pani hra Harjus lakin päähänsä ja pakeni pois kotilieden

äärestä.

Sen jälkeen vallitsi Harjuksen perheessä pitkän aikaa suuria

levottomuuksia. Nuoremmat Harjukset, joiden pyhimpiä tunteita Isä

Harjus oli loukannut, olivat tehneet salaliiton ja julistaneet "pyhän

sodan" isäänsä vastaan. Siinä käytettiin kaikkia keinoja, joita puoli

tusinaa kaikenlaisessa vehkeilyssä harjaantunutta poikaa voi keksiä,

ja kun isä Harjus ei osannut alusta alkaen suhtautua jälkeläisiinsä

sillä ankaralla ja johdonmukaisella tavalla, jota nykyinen aika

vaatii puolivillissä tilassa olevan perheen päämieheltä, tunsi hän

viikko viikolta joutuvansa yhä enemmän alakynteen tässä epätasaisessa

taistelussa. Vihdoin uhkasi hän toimittaa rakkaat pienokaisensa

viranomaisten välityksellä pahantapaisten lasten kasvatuslaitokseen,

minkä uhkauksen nämä toivorikkaat vesat ottivat vastaan ihastuksen

ulvonnalla. Isä Harjus huomasi tehneensä melkoisen tyhmyyden, sillä

nyt eivät pojat nähneet untakaan muusta kuin kasvatuslaitoksesta ja

vaativat kiivaasti isää pitämään lupauksensa. He olivat kuulleet,

ettei kasvatuslaitoksessa ole muita kun pahoja poikia, josta syystä

nuoret Harjukset, jotka vaistomaisesti vihasivat kaikkia hyviä poikia,

pitivät luonnollisesti oleskelua sellaisessa paratiisissa hirmuisen

lystinä. Isä Harjus tosin koetti väittää, että toiset pojat antaisivat

heille siellä pahanpäiväisesti selkään, mutta nuoret Harjukset

vakuuttivat silmät kiiluen pitävänsä kyllä puolensa, ja isä Harjuksen

täytyi itsekseen myöntää, että kasvatuslaitoksessa todellakin tulisi

surulliset oltavat kaikille, jotka uskaltaisivat nousta Harjusten sukua

vastaan.

Aika kului, päivät lyhenivät ja yöt pitenivät. Harjus oli luullut,

että pojat vähitellen unohtaisivat joululahjajutun, mutta hän tuli

huomaamaan, ettei hän vielä tuntenut tarpeeksi poikiaan. Joka torstai

pojat huomauttivat: niin ja niin monta viikkoa on vielä jouluun, ja

loivat sitten merkitsevän katseen isään.

Koska isä oli ilmoittanut pidättävänsä joululahjat, olivat pojat

siinä käsityksessä, jota ei millään tavoin voitu saada heistä

lähtemään, ettei heillä myöskään ollut minkäänlaisia velvollisuuksia

käyttäytymiseen ja siivoon esiintymiseen nähden tänä vuonna, vielä

vähemmän kouluopinnoihin ja muihin henkisiin harrastuksiin nähden.

He olivat nähtävästi sitä mieltä, että joululahjat ovat jonkunlainen

vekseli, jonka tunnustamalla vanhemmat ostavat itselleen rauhan

kuluvaksi vuodeksi ja joka lankeaa maksettavaksi jouluaattona. Jollei

tuollaista tunnustetta anneta, niin vastatkoot vanhemmat yleensä ja isä

erityisesti seurauksista.

Hra H.S. Harjus on itse liikemies kiireestä kantapäähän, ja kuten

näkyy, ovat hänen liikemiestaipumuksensa vähentymättöminä siirtyneet

perinnöksi hänen jälkeläisilleen.

Lopulta täytyi isä Harjuksen peräytyä. Eräänä aamuna ilmoitti hän

aamiaispöydässä, että kun tämän vuoden liiketulo näyttääkin tulevan

verrattain hyvä, parempi kuin mitä alkusyksystä olisi osannut otaksua,

niin on hän päättänyt antaa ensi jouluna joululahjoja, jos hänen

rakkaat lapsensa lupaavat parantaa tapansa.

Oletteko nähneet, millaista on keväällä mailla, kun lehmät, vasikat

ja muut elukat ensi kertaa päästetään ulos navetasta? Ne hyppivät ja

loikkivat ja tanssivat hännät pystyssä.

Aivan samanlainen näytelmä tapahtui nyt Harjusten ruokapöydässä, sillä

eroituksella vain, että kaikki nuoret Harjukset olivat hännättömiä.

Kun isä Harjus ja äiti Harjus ajoissa saivat kiinni pöytäliinasta, ei

lattialle pudonnut muuta kuin perunavati ja leipäkori.

Tämän jälkeen vallitsi Harjuksen yksityisasunnossa niin mallikelpoinen

järjestys, että Harjuksen oli alussa vaikea uskoa olevansa kotonaan.

Tosin tapahtui joskus, että joku kukka heitettiin ulos akkunasta, joku

kattokruunu putosi alas, kun pojat siinä roikkuen leikkivät huoneessa

lentävää ilmalaivaa, joku pojista laski uudella, hienolla tarjottimella

mäkeä portaissa ja joku pienimmistä Harjuksista oli ratkonut puukolla

päällystän salin sohvasta, nähdäkseen, mikä siellä sisällä pompahteli,

mutta nämä olivat niin jokapäiväisiä ja vähäpätöisiä tapauksia, ettei

niihin mitään huomiota kiinnitetty.

Viime päivinä ovat isä Harjus ja äiti Harjus olleet hyvin salaperäisen

näköisiä. Tuntien rakkaiden pienokaistensa väkevän tiedonhalun, joka

ei kammoksu minkäänlaisia esteitä eräissä tapauksissa, olivat isä ja

äiti tällä kertaa sijoittaneet joululahjavarastonsa vinnille, jossa se

oli kahden lukon takana. Pari päivää takaperin tekivät he kuitenkin

hieman sekavin tuntein sen havainnon, että kaikki kääreet ja paketit

olivat vinnillä ollessaan ainakin yhteen kertaan avatut ja tarkastetut

sekä sen jälkeen jokseenkin kömpelösti köytetyt uudelleen kiinni.

Samaan aikaan näytti nuoremmissa Harjuksissa viime päivinä vallinnut

levottomuus ja hermostuminen kuin pois puhalletulta.

Vanhemmat eivät tienneet muuta paikkaa kuin isän työhuoneessa olevan

kassakaapin niiden pakettien säilyttämistä varten, joita vielä

tultaisiin ostamaan. Sitä käytettiin nyt talletuspaikkana. Se on taattu

murtovarkautta ja tulipaloa vastaan, ja hra Harjus sanoi, että jos

se nyt kestää koetuksen, niin voi hän vastaisuudessa tallettaa siinä

vaikka miljoonan. Jolleivät hänen poikansa saa jotakin ovea auki, niin

eivät sitä pysty muutkaan tässä maassa aukaisemaan.

Ja kaappi kesti. Tullessaan eilen illalla konttoristaan huomasi hra

Harjus kuitenkin; että lukon ympäristö oli raapiutunut, ikäänkuin olisi

joku sorkkinut rautanaulalla sitä. Mutta ovi oli lukossa ja hra Harjus

hymyili tyytyväisesti.

Tänään kannetaan keittiön akkunaparvekkeella ollut kuusi herrasväki

Harjuksen saliin. Nimittäin se, mitä siitä on jälellä. Pojat ovat näet

viime päivinä leikkineet ahkerasti joulua ja sitä varten ”lainanneet

kuusesta oksia leikkikuusiksi. Suuresta kuusesta ei näin ollen ollut

jäljellä paljon muuta kuin runko, mutta isä Harjus on sanonut, että se

saa välttää, koska pojat itse ovat sen sellaiseksi laittaneet.

Tänään on siis vihdoinkin joulu Harjustenkin perheessä. Naapureista

saattaa ehkä tuntua siltä, että Harjusten asunnossa tänä iltana raivoaa

hirmumyrsky, vaihdellen silloin tällöin maanjäristyksen kanssa, mutta

naapurit voivat rauhoittua: se on vain nuorten Harjusten jouluiloa.

Ja joulu on vain kerran vuodessa.

Kaksi matkaa.

Kertomuksemme jakautuu kahteen osaan, joista ensimmäisen toiminta

tapahtuu käytännöllisessä Amerikassa, toisen epäkäytännöllisessä

Suomessa.

Ensimmäisessä osassa kerrotaan, kuinka huokeaksi hra Davisin matkustus

Kaliforniasta Nev Ispwichiin tuli, ja toisessa, miten kalliiksi

erään satakuntalaisen pässin matkakustannukset omasta navetastaan

naapuritalon navettaan nousivat.

Amerikalainen kertomus on seuraava:

Vielä joku aika takaperin asui Nev Ispwichissä eräs hra Davis.

Nyt ei Nev Ispwichissä enää asu herra Davisia, ei ainakaan sitä

Davisia, josta tässä on puhe.

Hän ei asu siellä ensinkään siitä syystä, että hän muutti pois Nev

Ispwichistä, ja toiseksi siitä syystä, että hän kuoli.

Hra Davis lähti Nev Ispwichistä onnettomuuden vuonna 1913, ja kuten

arvattavissa oli, päättyi hänen matkansa huonosti, vaikka hän läksikin

pulskasti ja komeasti. Automobiililla. Tyttärensä ja vävynsä seurassa.

Hänen lähtöään katselivat Nev Ispwichin asukkaat porteiltaan ja

puutarhakeinuistaan ja sanoivat:

— Uljaastipa se tuo Davis läksikin... tuollaisella suurella

automobiililla.

Ja toiset käänsivät purukummia suussaan ja vastasivat:

— Niin läksi... saa nähdä, millä kyydillä hän takaisin tulee. ”

Sitten ei hra Davisista kuulunut johonkin aikaan mitään.

Hra Davis oli näet ajanut autollaan Kaliforniaan asti.

Mutta eräänä päivänä joku kuukausi takaperin palasi hän takaisin Nev

Ispwichiin hieman omituisella kyydillä.

Nimittäin postipakettina.

(Tästä voisimme saada uuden sananlaskun: joka autolla alottaa, se

postipakettina lopettaa.)

Hra Davis oli nimittäin kuollut Kaliforniassa, poltettu tuhaksi ja

tuhka pantu pakettiin, jonka kylkeen kirjoitettiin osote: Nev Ispwich.

Paketti vietiin postikonttoriin ja kysyttiin, paljonko sen lähetys

maksaa.

Postineiti punnitsi hra Davisin tomun ja vastasi: 84 senttiä.

Kuolinpesä maksoi tinkimättä, ja kaikki mitä oli jäljellä hra Davisin

maallisesta olemuksesta, saapui aikanaan hyvässä järjestyksessä perille

Nev Ispwichiin Amerikan oivallisen postilaitoksen välityksellä.

Aivan varmaan ei hra Davis ollut eläissään tehnyt niin huokealla

niin pitkää matkaa, mikä seikka mielestämme todistaa, että eräissä

tapauksissa on edullisempaa olla kuollut, poltettu ja postipakettiin

pantu, kuin elävä ja automobiililla ajava.

Amerikalaiset lehdet ovat hyvin ymmärrettävällä ja oikeutetulla

ylpeydellä kertoneet tämän tapauksen osotukseksi siitä, kuinka

käytännöllisesti siellä päin maailmaa asiat ovat järjestetyt.

Ja sitten siirrymme siihen pässijuttuun.

Se on surullinen juttu.

Muutamassa Satakunnan kunnassa katosi pari kolme vuotta sitten

laitumella erään pikkutilallisen pässi.

Pikkutilallinen ikävöi pässiään ja oli vihdoin tuntevinaan sen

naapurinsa lammaslaumassa.

Hän otti apumiehen mukaansa ja meni naapurin puheille.

Naapuri sanoi, että pässi on hänen, eikä hän luovuta siitä saparoakaan.

Kun neuvottelut eivät johtaneet mihinkään tulokseen, keskeyttivät

pässinhakijat ne, läksivät ilman muuta talon navettaan ja ottivat

sieltä pässin, jonka riemuiten veivät kotiinsa.

Naapuri katseli akkunasta pässinsä lähtöä ja lähetti sitten sanan

lautamiehelle.

Siitä pässistä on nyt riidelty pari vuotta. Juttu päättyi äsken

pidetyllä talvikäräjillä, jolloin pässinnoutajat tuomittiin maksamaan

kantajalle 450 mk. Kun voi otaksua vastaajilta riidellessä kuluneen

toisen mokoman, niin saattaa sanoa useinmainitun pässin matkan kantajan

navetasta vastaajan navettaan tulleen maksamaan pyöreässä luvussa 1,000

mk.

Minkälaisen pässilauman olisikaan pikkutilallinen tuolla rahalla saanut!

Taikka minkälaisen matkan yksi pässi olisi voinut tuhannella markalla

suorittaa!

Amerikassa matkustetaan 84 sentillä Kaliforniasta Nev Ispwichiin.

Meillä matkustetaan 1,000 markalla naapurin navetasta oman talon

navettaan.

Kertomus pumpunletkusta Maarianhaminan kaupungissa.

Onko ajatteleva lukija kuullut kertomuksen Maarianhaminan kaupungin

parhaan kaivon väliaikaisesta pumpunletkusta?”

Luultavasti ei, sillä asia on jotenkin tuore.

Kertomus on opettavainen, ja siitä syystä kerron sen sitäkin

mieluummin. Se osoittaa meille, miten puute, pula ja kiipeli opettaa

ihmistä viljelemään ymmärrystään ja hioo hänen älynsä teräväksi ja

kirkkaaksi.

Maarianhaminan kaupungissa on useita hyviä kaivoja, mutta yksi niistä

on kaikkein paras.

Eräänä päivänä huomasivat Maarianhaminan Rebekat surukseen, että juuri

sen parhaan kaivon pumpunletku oli mennyt repaleiseksi.

Mistä syystä?

Paikalle kokoontui useita syvämietteisiä kaupunkilaisia harkitsemaan

asiaa, ja lopuksi tultiinkin siihen yksimieliseen ja todennäköisesti

myöskin oikeaan johtopäätökseen, että; letku oli mennyt rikki syystä

taikka toisesta.

Se ei toiminut enää, ja katseltuaan sitä jonkun aikaa tarkkaavaisesti

pudistelivat läsnäolijat päitään ja läksivät syvissä ajatuksissa

kotiinsa.

Seuraavana päivänä kokoontui kaivon ympärille taas maarianhaminalaisia.

He katselivat letkua. Eli oikeastaan letkun riekaleita, ja päättivät

näkemänsä johdosta, ettei letku vieläkään toimi.

Se oli hieman ihmeellistä.

Sitten menivät Maarianhaminan rehelliset ja peräänajattelevaiset

alkuasukkaat kotiinsa ja näkivät seuraavana yönä unta vain

rikkinäisistä pumpunletkuista.

Aamulla pumpunletkun rikkinäisyyden kolmantena päivänä saapui

paikalle taas useita paikkakuntalaisia, jotka katselivat rikkinäistä

pumpunletkua niin kauan, että heitä rupesi janottamaan, ajatellessaan

kaikkea sitä vesimäärää, mikä Maarianhaminan asukkailta viime päivinä

oli jäänyt saamatta tuon letkun kautta.

Pumpunletku ei tullut sen eheämmäksi, vaikka sitä olisi minkä verran

katsellut, ja ihmiset läksivät pois kaivolta.

Sinä päivänä vallitsi kaupungissa yleisenä mielipiteenä se

käsitys, ettei tuo letku enää koskaan tulisi eheäksi, ja etteivät

maarianhaminalaiset siis enää koskaan saisi nauttia parhaan kaivonsa

vettä.

Se oli kyllä ikävää, mutta mitäpä tehdä?

Kun se letku nyt kerta kaikkiaan oli rikki.

Mutta sitten tuli neljäs päivä.

Ja neljäntenä päivänä tapahtui odottamaton tapaus, joka saattoi asiat

uudelle tolalle.

Maarianhaminan kaupungissa vieraili muutamia merimiehiä, joita tämän

kohtalokkaan neljännen päivän aamuna sattui janottamaan.

Me emme tiedä mistä syystä näitä kunnon meripoikia janotti, eikä se ole

tarpeellistakaan tietää. Ehkä olivat he syöneet suolaista silakkaa.

Joka tapauksessa, mikä on pääasia, janotti heitä koko lailla, ja kuin

janoiset kameelit kokoontuivat he Maarianhaminan parhaalle kaivolle.

Ikävän pettymyksen tuotti heillekin aluksi tuo rikkinäinen pumpunletku.

Mutta vain aluksi.

Sillä katseltuaan mälliään käännellen jonkun aikaa tuota

puutteellisuutta poistui eräs merimiehistä, ja palasi hetken kuluttua

takaisin, kainalossaan täysin palvelleet, pikiset ja tervaiset

matruusinhousut.

Janoiset merimiehet ottivat tyytyväisen näköisinä puukkonsa esille,

ratkoivat housuista paremman lahkeen irti, poistivat letkunriekaleet

ja kiinnittivät niiden sijaan tuon arvokkaan, kaikilla valtamerillä

seilanneen ja kaikkia tuulia ja myrskyjä uhmanneen housunlahkeen.

Ja pumppu toimi taas. Kohisten virtasi Maarianhaminan parhaan kaivon

kirkas vesi tuon uuden leveän ja tukevan letkun kautta. Janoiset

merimiehet huuhtelivat tällä raikkaalla juomalla kuivia kurkkukaan,

heidän janonsa sammui ja heidän raukeat katseensa kirkastuivat.

Merimiehet eivät olleet mitään epäkiitollista väkeä.

Koska he olivat saaneet ilmaiseksi nauttia kaupungin parhaan kaivon

virkistävästä sisällyksestä, jättivät he pieneksi vastalahjaksi

housunlahkeen paikoilleen kaivon pumppuun, Maarianhaminan alkuasukasten

vapaasti käytettäväksi.

Kaupungin vedennoutajain keskuuteen levisi kulovalkean nopeudella

sanoma: parhaasta kaivosta saa taas vettä, vieläpä eheän ja lujan

housunlahkeen läpi.

Epäilevinä riensivät vedennoutajat kaivolle. Huhuthan tavallisesti

liioittelevat niin vahvasti. Ehkäpä on letkun sijalla vain kyynärpäästä

rikkinäisen takin hiha.

Mutta ei! Huhu oli puhunut totta. Pumpussa oli oikea pikinen

matruusinhousujen lahe.

Suurella kiireellä kiidätettiin paikalle ämpärit ja tynnyrit. Pumppu

kävi lakkaamatta, rehtien merimiesten lahja Maarianhaminan kaupungille

täytti tehtävänsä erinomaisesti, ja kolme päivää mässäsi kaupunki näin

saadulla parhaan kaivonsa vedellä. Ja vedennoutajain kasvot säteilivät.

Neljäntenä päivänä asettivat kaupungin viranomaiset lahkeen sijaan

uuden pumpunletkun...

Mihin joutui silloin se housunlahe?

En tiedä, mutta otaksun, että se pantiin tallelle siksi, kunnes sitä

taas tarvitaan.

Parikkalan kuulumisia.

Yöllä edesmenneen kesäkuun 6 päivää vasten kunnioitti pari

vapaamielistä, mutta vähävaraista kilometritehtailijaa vierailullaan

Kivijärven kylää Parikkalan pitäjässä, kulkien tällöin m.m. Simpeleen

paperitehtaan ohi. Kun herrat kilometriammattilaiset huomasivat

vaatevarastonsa kipeästi kaipaavan lisäämistä, ottivat he mukaansa

erinäisiä miesten pukimiin kuuluvia osia tehtaan virka- ja työmiesten

vaatenaulakoista, jatkaen tämän jälkeen tyytyväisinä vaellustaan. Yhtä

tyytyväisiä eivät sitävastoin olleet ne henkilöt, joiden puvustoihin

vaeltavat ritarit olivat kiinnittäneet huomiotaan, vaan ilmoittivat

asiasta paikkakunnan poliisiviranomaisille ja tilasivat varmuuden

vuoksi myöskin etsivän poliisin ja poliisikoira "Zillyn" Viipurista.

Kesäkuun 7 p:nä klo 6 aamulla ilmoitti 'Zilly‘ 23 kilometrin päässä

Simpeleen tehtaalta, Rautjärven pitäjässä, kaksi kulkuria etsityiksi

miehiksi, jonka johdosta nämä otettiin kiinni ja vietiin Simpeleen

tehtaalle. Siellä miehet pantiin putkaan ja putkan ovi lukkoon.

Miehet katselivat uutta asuntoaan, ja huomattuaan sen kovin

vaatimattomasti sisustetuksi päättivät he jättää sen autioksi. Toinen

miehistä kapusi siinä tarkoituksessa käytävään päin olevaan oviaukkoon,

mutta aukon tekijät eivät olleet taloa rakentaessaan tehneet

mainittua valonantajaa tämän miehen mittojen mukaiseksi. Hän jäi mitä

epämukavimpaan asentoon. Etupuoli ruumista oli käytävässä, mutta

takapuoli putkassa, eikä hän voinut päästä omin voimin enää vapauteen

eikä putkaan, vaan oli siltä väliltä. Kun putkan hoitajat olivat

turhaan koettaneet saada häntä irti, käytiin hakemassa saha, jolla

akkunaa laajennettiin niin paljon, että vapaudenhaaveilija voitiin

pudottaa takaisin putkaan.

Akkuna-aukon laajennus oli kuitenkin tehnyt putkan vieläkin

epävarmemmaksi säilytyspaikaksi sellaisille henkilöille, joilla

ei ollut halua vapaasta tahdostaan siellä viipyä, josta syystä

vanginkuljettaja päätti viedä vieraansa Parikkalan kirkonkylässä

olevaan vanginvartijaputkaan. Menomatkalla poikkesi vanginkuljettaja

ruununvoudin asuntoon ilmoittamaan asiasta, jättäen vangit erään

naishenkilön hoitoon kärryille. Olisi tietysti ollut sallimuksen

kiusaamista näin houkuttelevan tilaisuuden käyttämättä jättäminen,

ja sama mies, joka äsken oli ollut niin ahtaissa olosuhteissa putkan

akkunassa, pudotti nopeasti käsiraudat ranteistaan, heilahutti

kohteliaasti hattuaan mainitulle naishenkilölle, hyppäsi kärryiltä

ja lähti juoksemaan. Naishenkilön kimakat huudot kutsuivat

vanginkuljettajan paikalle, ja nyt alkoi erittäin jännittävä

murtomaajuoksukilpailu päällitse kiviraunioitten, poikitse ojien ja

ylitse aitojen. Eikä ollut muita näkijöitä eikä palkintotuomareita kuin

edellämainittu naishenkilö ja edellä juoksevan miehen toveri.

Vanginkuljettaja voitti ensimmäisen palkinnon ja tarttui sitä lujasti

kauluksesta kiinni, jonka jälkeen, saavuttiin onnellisesti perille.

Vangit pistettiin putkaan ja rauha oli maassa.

Sitten kului aika Parikkalassa levollisesti ja hiljakseen.

Koittipa 17 päivän aamu. Se vaikeni kirkkaana ja aurinkoisena,

hyvin sopivana antoisaa kalamatkaa varten. Vanginvartija lähti siis

kalastelemaan, jättäen palvelustytön ja lasten tehtäväksi vankien

silmällä pidon.

Mutta vapaudenkaipuu ei vielä ollut sammunut sen yritteliään vangin

sydämestä, josta tässä on ollut puhe. Hän pyysi palvelustytöltä

lupaa päästä ulos, ja koska vankiparalla oli jaloissaan kunnioitusta

herättävän näköiset kahleet, harkitsi tyttö kohtuulliseksi ja

vaarattomaksi suostua tähän anomukseen.

Kun ei vankia pitkään aikaan kuulunut takaisin lähti tyttö etsimään

häntä. Muita merkkejä ei vangista kuitenkaan näkynyt kuin kirves

erään ulkohuonerakennuksen takana ja kirveen vieressä rikotut

jalkaraudat. Vanki, joka lienee muuan karkumatkalla oleva vaarallinen

kuritushuonevanki, on yhäkin kateissa, ellei häntä ole saatu kiinni sen

jälkeen kuin viime tietoni tästä mieltäkiinnittävästä tapahtumasarjasta

sain. Viipurista kutsuttiin kyllä taas paikalle etsivä poliisi ja

edellämainittu "Zilly", mutta rankkasade oli huuhdellut karkurin jäljet

olemattomiin.

Sensijaan kohtasi viipurilainen etsivä maantiellä 5-miehisen

takaa-ajojoukon, joka samosi eteenpäin yhdessä ryhmässä hyvin tuiman

näköisenä.

Vaarallista on karkurin joutua tämän joukon kanssa tekemisiin,

sillä kun näet oli mukanaan vuoden vanha poliisikoiran penikka ja

jumalattoman pitkä köysi.

Tarkoitus ei kuitenkaan ole hirttää karkuria tuohon köyteen, vaan

ainoastaan sitoa hänet sillä kiinni.

Sitten kun hänet ensin on kiinnisaatu, missä suhteessa on asia ainakin

toistaiseksi on yhä edelleen "avonaisena".

Kuinka Töysässä alettiin kirjallisuutta harrastaa.

Koska me nyt tällä hetkellä elämme kirjallisuuden nousun merkeissä

ja kysymys kaunokirjallisuuden levittämisestä yhä laajempiin

kansankerroksiin epäilemättä on lähellä sekä kustantajien että muiden

kirjallisuutemme tosiystäväin sydäntä, niin pyytää allekirjoittanut,

joka kaikessa vaatimattomuudessa kernaasti tahtoisi lukeutua

viimemainittuihin, esittää erään keinon, joka ehkä voisi sekin osaltaan

edistää yhteistä asiaa.

Ensimmäisen ihmisparin ajoilta asti on pihkainen kuusenkäpy, jos se

vain on kasvanut kielletyssä puussa, monen ihmisen suussa maistunut

paremmalta kuin mehukkain päärynä, joka on hänelle kohteliaasti

tarjottu lämpöisestä ja anteliaasta kädestä.

Jos olen hankkinut itselleni jonkun hyvän, lukemisen arvoisen kirjan ja

sanon ensimmäiselle vastaantulevalle tuttavalleni: "Lueppas tämä kirja,

se on oikein hyvä kirja, oikein helmi kirjojen joukossa!" niin uskallan

lyödä vetoa siitä, että hän pidättää haukotustaan, katsoo kelloaan

ja sanoo: "minulla ei ole aikaa, nyt... no terve mieheen!" ja lähtee

kiiruusti jatkamaan matkaansa.

Mutta jos hänen lähestyessään piilotan kirjan takkini alle ja otan sen

sieltä esille vasta hänen sitä hartaasti rukoiltuaan, huomautan ettei

sellainen kirja sovellu kunnon ihmisen hengenruuaksi, niin riistää hän

kirjan melkein väkisin käsistäni, eikä syö eikä nuku, ennenkuin on

ahminut sen kannesta kanteen.

Valaiseva tässä suhteessa on kertomus siitä, miten kaunokirjallisuus

pääsi leviämään Töysään.

Muutama vuosikymmen takaperin ei Töysässä tiedetty

kaunokirjallisuudesta mitään. Eikä välitetty mitään. Jos sinne olisi

tullut mies, selässään laukku täynnä kaunokirjallisuutta, olisi hän

saanut puhua suunsa kuivaksi tai kurkkunsa kipeäksi, saamatta myydyksi

edes yhtä 50 pennin kirjaa. Töysäläiset tuskin olisivat viitsineet

katsella kuvia hänen kirjainsa kansilehdistä.

Mutta sitten ilmestyi Juhani Ahon "Yksin".

Silloinen Töysän pappi oli kuullut, että "Yksin" on kovin maailmallinen

ja syntinen kirja.

Ehkä oli hän sen lukenutkin.

Ettei tämä Juhani Ahon lykkäämä myrkky pääsisi turmelemaan Töysän

ihanteellista, liljanvalkoista ja neitseellistä elämää ja kylvämään

pahoja siemeniä, ohdakkeita ja orjantappuroita hänen kauniiseen

nisupeltoonsa, päätti hän yhdellä iskulla katkaista riettaan

lohikäärmeen kaulan, ja pidettyään eräänä sunnuntaina mieltäliikuttavan

ja kauniin saarnan, joka oli kuin hiljainen tuulenhyminä haavistossa,

ja sai yhden ja toisen töysäläisen silmäluomet vähitellen painumaan

umpeen, muutti hän äkkiä äänilajia ja antoi sataa tulta ja tulikiveä

"Yksin"-kirjan niskaan.

Torkahtaneet töysäläiset karistelivat unet silmistään ja alkoivat

hörössä korvin kuulostella. Mitä tämä on?

Tästä seurakuntansa huomion ja tarkkaavaisuuden ilmeisestä

vilkastumisesta hyvillään lisäsi pastori löylyä ja kielsi yhdenkään

töysäläisen millään ehdolla ottamasta käteensä maailmallista ja

syntistä "Yksin"-kirjaa.

Seurakunta painoi kirjan nimen visusti mieleensä.

Kun pastori astui alas saarnastuolista, tunsi hän pitäneensä hyvän

saarnan ja oli vakuutettu siitä, että sana oli tehnyt vaikutuksensa.

Siinä ei hän erehtynytkään.

Sana oli tehnyt vaikutuksensa, vieläpä suuremman kuin hän oli

otaksunutkaan.

Sinä päivänä ja seuraavinakin päivinä ei Töysässä puhuttu paljon muusta

kuin Juhani Ahosta ja hänen "Yksin"-kirjastaan.

Kerrankin olivat kaikki töysäläiset yksimieliset.

Nimittäin siitä, että mainittua teosta on välttämättömästi saatava

Töysään.

Ja ensimäinen kaupunkimatkalla käyvä töysäläinen sai tuoda Vaasasta

useita kappaleita tätä kiellettyä hedelmää.

"Töysäläiset ahmasivat sen ja havaitsivat sen sangen hyväksi", kertoo

eräs töysäläisten naapuri paikkakuntansa äänenkannattajassa.

Kun siis toinen töysäläinen tuli Vaasaan, sai hän tuoda toisen mokoman,

joka sekin meni kuin kuumille kiville.

Töysäläisten kirjallisuudenharrastus oli herännyt.

Olen tahtonut levittää tätä kertomusta laajemmalle siinä toivossa, että

asianomaiset siitä saisivat arvokkaita viittauksia, mihin suuntaan

reklaamintekoa myöskin voitaisiin kehittää.

Viimeinen telefoonipuhelu.

Ja niin oli sitten käymäisillään kuin kohtalon ja luonnonlakien

määräyksestä käydä täytyi.

Oli lyömäisillään ihmiskunnan historian kahdestoista hetki.

Miljaardeja vuosia oli Maa kiertänyt aurinkonsa ympäri, läpikäyden

kaikki kehitysasteensa kaasumaisesta jäätyneeseen tilaan. Nyt oli se jo

melkein autio.

Aurinko näkyi taivaalla kaasumaisena pallona, jonka vähentävä lämpö ei

enää jaksanut pitää hengissä kohmettuvaa Maata.

Jää peitti maapallon.

Jää ja lumikinokset.

Ei kuulunut edes susien ulvontaa noilla autioilla lumilakeuksilla,

sillä viimeinen susi oli paleltunut kuoliaaksi.

Ei ollut enää muita ihmisiäkään elossa kuin yksi helsinkiläinen

puhelimenomistaja, yksi puhelinaseman neiti — keksinnöstä, joka teki

keskusaseman neidit tarpeettomiksi, luovuttiin pian, koska yleisöllä ei

siinä tapauksessa ollut kelle purkaa kiukkuaan, jos jotain sekaannusta

tapahtui — ja Etelä-Suomen kaupunkienvälisen puhelinosakeyhtiön

johtokunta.

Mistä syystä Etelä-Suomen kaupunkienvälinen puhelinosakeyhtiö vielä

oli elossa? Miksi ei se ollut paleltunut kuoliaaksi, kuten maailman

viimeinen susi?

Luultavasti siitä syystä, että sillä sudella — oli niin paljon puuhaa

miettiessään keinoja, millä saada yleisön puhelinmaksut kohoamaan,

aina vain ja lakkaamatta, uupumatta ja pysähtymättä lyhenemään,

ettei se ollut ehtinyt eikä muistanut kohmettua kuoliaaksi kuin tuo

edellämainittu susi ja koko muu luomakunta.

Ja se helsinkiläinen puhelimen omistaja oli pidellyt kynsin hampain

kiinni viimeisestä hengenkipinästään saadakseen nähdä, kuinka korkeiksi

Etelä-Suomen kaupunkienvälisen puhelinosakeyhtiön puhelinmaksut

maailman loppuun mennessä ehtisivät kohota.

Mutta kylmyys oli nyt käynyt sietämättömäksi sitkeimmillekin. Loppu oli

lähellä.

Puhelinyhtiön johtokunta istui konttorissaan kolminkertaisissa

sudennahkaturkeissa, mutta siitä huolimatta vilusta hytisten, ja teki

päätöksiä puhelinmaksujen korottamisesta.

Aina kun uusi koroitus oli tehty, soitti sihteeri keskusasemalle

ja ilmoitti huiveihin, huopiin, sängynpeitteisiin ja vällyihin

kääriytyneelle neidille, että puhelinmaksut olivat taas koroitetut

kaksinkertaisiksi ja puheluaika lyhennetty puolta lyhemmäksi.

Johtokunnan jäsenistä havaittiin kaksi jäätyneen jääköntiksi ja

kannettiin toiseen huoneeseen, jonka jälkeen jäljellä olevat

ryhtyivät käsittelemään juuri valmistunutta ehdotusta puhelinmaksujen

koroittamisesta.

Mutta se edellämainittu puhelimenomistaja istui kylmässä kamarissaan,

hengityksen noustessa huuruna hänen suustaan ja sieraimistaan, ja

päätti luopua toivottomasta taistelustaan.

Sitä ennen tahtoi hän kuitenkin käyttää vielä kerran puhelinta.

Viimeisen kerran...

Minne soittaisi?

Minne tahansa. Eihän mistään kuitenkaan vastattaisi..

Hän kohotti kuulotorvea:

— Turkuun, olkaa hyvä!

— Soittan!

— Halloo! kuului Turusta heikko ääni.

— Kuinka? Oletteko ihminen vai haamu?

— (Kiiruhtakaa! Nelinkertainen maksu! huomautti keskusaseman neiti

hampaiden lyödessä loukkua pakkasessa).

— Olen ihminen vielä kaksi minuuttia... sitten olen jääkönttä... olen

vain odotellut tietoa Etelä-Suomen kaupunkienvälisen puhelinosakeyhtiön

viimeisestä hinnankoroituksesta.

— Niin minäkin. Tämä on nimittäin viimeinen puhelimenomistaja

Helsingissä.

— (Kiiruhtakaa. Kahdenkertainen maksu!)

— Olemme siis viimeiset puhelimenomistajat maailmassa...

— Ja tämä on luultavasti viimeinen puhelinkeskustelu maailmassa?

(Neiti keskusasemalta: — Kuustoistakertainen maksu; minä katkaisen

kohta!)

— Luultavasti... paljonko siellä on pakkasta?

— Kuusikymmentä astetta minun huoneessani.

— Teillähän on| oikein lämmin. Minun huoneessani on kuusikymmentäneljä

astetta.

(Neiti: — Minä katkaisen nyt!)

— Helsinkiläinen: — Älkää vielä, hyvä neiti!... hyvästi!

Turkulainen: — Hy...

Neiti on katkaissut.

Viimeinen puhelu on päättynyt.

Etelä-Suomen kaupunkienvälisen puhelinosakeyhtiön johtokunta on

kokonaan kohmettunut. Sihteeri vain kykenee enää vaivaloisesti

liikkumaan ja soittaa keskusasemalle äsken päätetystä korotuksesta.

Mutta keskusasemalta ei vastata.

Sihteeri tarttuu kynään ja koettaa kirjoittaa tehdyn päätöksen

paperille, mutta kynä putoo hänen paleltuneista hyppysistään.

Epätoivoisella ponnistuksella kömpii hän silloin uunin ääreen, ottaa

sieltä suuren, mustan hiilen ja alkaa, pidellen hiiltä kämmentensä

välissä, piirtää sillä suuria, kömpelöitä kirjaimia valkoiselle

pahvipalalle.

Sitten vaipuu hän maahan.

Kaikki on loppu.

Viimeinen elonkipinä on sammunut maapallolta.

Mutta johtokunnan huoneen oven paiskaa auki tuulenpuuska, joka tarttuu

siihen pahvipalaseen ja lennättää sen ulos särkyneestä akkunasta.

Ja elottomana, jäätyneenä, kiertää maapallo kylmää rataansa avaruudessa

vuosituhannesta vuosituhanteen. Suuret jää- ja lumivuoret peittävät sen

kauttaaltaan.

Mutta korkeimman jäävuoren huipulle on myrsky lennättänyt suuren,

valkoisen pahvipalan, johon on paksuilla, kömpelöillä kirjaimilla ja

hiilellä piirretty sihteerin viimeiset sanat:

"Etelä-Suomen kaupunkienvälinen puhelinyhtiö on päättänyt koroittaa

telefoonipuhelinmaksut ‒ ‒"

Kissamme ja tieteellinen tutkimus.

Eläintieteellinen laitos ilmoitti ostavansa kissoja tieteellisiä

tutkimuksia varten.

Eräs kolmetoistavuotias miehenalku luki ilmoituksen ja hänessä heräsi

harrastus eläintieteellisen laitoksen kissatutkimuksia kohtaan.

Oi, jospa minulla olisi kissa! huokasi hän.

Mutta hänellä ei ollut kissaa.

Muutamalla pihamaalla näki hän kuitenkin hyvinvoivan kissaeläimen, joka

pehmein askelin tassutteli tavanmukaisilla tarkastusmatkoillaan.

Poika katseli kissaa ja tuli siihen johtopäätökseen, että mainittu

kotieläin nähtävästi aivan erikoisesti soveltuisi eläintieteellisen

laitoksen tieteellisiin tutkimuksiin.

Kiss kiss kiss! houkutteli poika kavalasti.

Hyrrynyr! kehräsi kissa tyytyväisenä tuntemattoman pojan sitä kohtaan

osoittamasta ystävällisyydestä. Se koukisti selkänsä, nosti häntänsä

pystyyn niinkuin kissain tapa on, lähestyi poikaa ja hieroi kylkeään

hänen jalkaansa vasten.

Poika kumartui varovaisesti silittelemään kissan selkää ja siirsi koko

otuksen hiljaa syliinsä.

Kissasta tuntui hyvältä ja lämpimältä pojan sylissä. Sepäs olikin

ystävällinen poika! Läpi kaupungin se hellävaroin kantoi kissaa kuin

kalleinta aarrettaan, ja kissa tunsi kai syvää kiitollisuutta tästä

ilmaisesta kyydistä.

Vasta eläintieteellisellä laitoksella avautuivat kissan silmät. Tämän

maailman petollisuus ja viekkaus paljastuivat hänelle äkkiä kaikessa

alastomuudessaan. Mutta pelastus oli myöhäistä. Poika sai maksun ja

poistui riemuitseva ilme lurjusmaisella naamallaan, mutta kissa jäi

laitokselle tieteen uhriksi.

Samaan aikaan odotteli kissan omistajatar rakasta kotieläintään

päivälliselle. Mutta mitään ei kuulunut. Emäntä ensin hermostui

tuollaisesta epäsäännöllisyydestä, mutta kun tuli ilta, sateinen

marraskuun ilta, eikä kissaa kuulunut, muuttui hänen suuttumuksensa

levottomuudeksi ja hädäksi.

Kului yö, tuskallinen, ahdistava yö. Mirri oli ja pysyi poissa.

Synkkä aavistus valtasi silloin kissan omistajattaren mielen. Ja tämän

aavistuksen vallassa läksi hän eläintieteelliselle laitokselle.

Aavistus toteutui kaikkein kamalimmassa muodossaan. Hänen kissansa oli

siellä parhaillaan tieteellisen tutkimuksen esineenä, ja sen lasimaiset

silmät tuijottivat syyttävästi emäntäänsä.

Mainittu naishenkilö kuuluu vaatineen 20 markkaa korvausta kissansa

menettämisestä sekä siitä sydämentuskasta, jota hän tämän tapauksen

johdosta oli kärsinyt. Hyvähän sentään, että tämä tappio on rahalla

korvattavissa. Tiedän naishenkilöltä, jotka eivät luovuttaisi

kissaansa, kaikkein vähimmän tieteellisiin tutkimuksiin, edes sen

painosta kultaa.

Kissojen katoamisen puheeksi tultua lienee syytä ohimennen huomauttaa,

että eräät muutkin helsinkiläisperheiden jäsenet ovat viime aikoina

osoittaneet taipumusta hävitä teille tietymättömille. Helsingin

köyhäinhoitohallitus on nimittäin, kuten muutamia päiviä sitten

kerrottiin, ilmoittanut, että täällä on viime aikoina kadonnut noin 60

perheenisää, jättäen perheensä Helsingin köyhäinhoidon rasitukseksi.

On aikomus etsiä näitä henkilöitä yleisillä "peräänkuulutuksilla",

josta päättäen köyhäinhoitohallituksemme ei tunnu pelkäävän, että nämä

kadonneet löytyisivät mistään tieteellisistä laitoksista.

Vaikka moiset perheenisät ehkä olisivatkin ihmiskunnan kehitykselle

suuremmaksi hyödyksi tuollaisten laitosten "koekaniineina".

"Elpyvä Savonlinna — kuoleva Mikkeli."

Toivoen voivani estää mikkeliläisten lukijaini hirmuisen vihan

leimahtamasta allekirjoittanutta vastaan — joka Savonlinnan ja Mikkelin

välillä syntyneessä taistelussa ei, niin sanoakseni, pidä suden eikä

lampaan puolta, koska molemmat kaupungit ovat ihanat nähdä ja hyvät ja

tarpeelliset kumpikin paikallaan — ilmoitan varovaisuuden vuoksi heti

alussa, ettei tämän sepustuksen otsikko ole ilkeämielisesti kokoonpantu

allekirjoittaneen aivoissa, vaan on se lainattu "Keski-Savosta", jossa

se kaunistaa lehden viikkopakinan ensimäisen osan otsikkoa. Varmuuden

vuoksi olen varustanut sen lainausmerkeillä.

Yllämainittu lehti huomauttaa aluksi siitä tunnetusta tosiasiasta,

että "Mikkeli on residenssikaupunki ja Savonlinna piispankaupunki kuin

myöskin liikanimeltään saunakaupunki", ja että näiden kahden mahtavan

paikkakunnan välillä on vallinnut silloin tällöin kaunaa milloin

mistäkin asiasta.

Rautatieriitain aikana kehittyi tämä riita ilmisodaksi, jossa Mikkeli

pommitti Savonlinnaa ja Savonlinna Mikkeliä kaikkein järeimmällä

tykistöllään, niin että laaja Savonmaa vapisi. Tämän kauhua herättävän

yhteentörmäyksen jälkeen vallitsi pitkän aikaa ainakin ulkonainen

rauha, mutta "tässä aivan viime aikoina on alkanut Mikkelistä päin

kuulua tiheämpään pieniä ja sangen kiukkuisia laukauksia tänne

Savonlinnaan, ja onpa tuntunut siltä kuin Mikkeli pitäisi varsin

vääränä, jos Savonlinnassa jotain muutakin olisi eikä vain piispan

istuin ja kylpylaitos", valittaa "Keski-Savo."

Savonlinna on nimittäin elpyvä laivaliikekaupunki. Suuri laivasto.

Siinä suhteessa vie se ylivoimaisesti voiton Mikkelistä.

"Mutta aina kun savonlinnalaiset ovat hankkineet jonkun uuden laivan,

kuuluu Mikkelistä päin älähdys", ilmoittaa Savonlinnan lehti. "Onpa

siellä lehdet joskus puhuneet kuin mistäkin pahennuksen kauhistuksesta

savonlinnalaisen laivaston kasvamisesta."

Nyttemmin on mikkeliläiset vallannut niin suuri synkkämielisyys,

että nimimerkki Jussi on "Suur-Savossa" ottanut ja pitänyt katkeran

ruumispuheen Mikkelille, sanoen sitä suorastaan "kuolevaksi

Mikkeliksi". Savonlinna lisää lakkaamatta laivastoaan, mutta mitä

Mikkelissä on? Mikkelissä on vain kolme pientä höyryvenettä, "Huvila",

"Turisten" ja "Ilma", ja Jussin on vallannut paha aavistus, että nekin

pian voivat luisua, jos tätä menoa jatkuu, Savonlinnan käsiin.

Tässä on siis edessä vakava paikka. Jos tulee vielä sellainen aika,

ettei mikkeliläisillä ole yhtään laivaa, niin entäs sitten? Eihän

silloin ole muuta tekemistä kuin vetää peitto korviin ja nukahtaa

hiljaa ja rauhallisesti kuoleman uneen. "Käänsi kylkeään, haukotteli ja

kuoli", kerrotaan erään laiskurin viimeisestä hetkestä'.

"Keski-Savo" on vastannut Jussille hieman ylimielisessä äänilajissa ja

kehasee Savonlinnan pitävän huolta siitä, ettei Mikkelissä unohdeta,

millainen höyrylaiva on, lähettämällä sinne kerran päivässä komean

laivan nähtäväksi ja koeteltavaksi.

Se on varomatonta puhetta silloin, kun toinen on vaipunut niin

synkkiin katselmuksiin, että puhuu kuolemisestaan. Kuolevakin voi

olla vaarallinen, nimittäin niin kauan kun se ei vielä ole aivan

kuollut. Kuolevalla ei ole mitään menetettävää, jonka vuoksi se saattaa

ryhtyä aivan epätoivoisen hurjiin tekoihin. Jos savonlinnalaiset

suorastaan ärsyttävät mikkeliläisiä, niin kuka takaa, etteivät

nämä lopuksi raivostu ja upota savonlinnalaisten laivoja Mikkelin

tyhjäksi jääneeseen satamaan, kun ne sinne tulevat kerran päivässä

pröystäilemään. Kun on sota niin on sota.

Ja jos niin tapahtuisi, niin sitten ei Savonlinna taas olisi muuta kuin

piispan "istuin" ja saunakaupunki.

Sanon siis vain "Keski-Savon" pakinoitsijalle kuin kanttori Sepeteus

Eskolle: "Poika, punnitse sanasi!"

Huomattava ennakkopäätös.

Olemme lukeneet uutisen kihlakunnanoikeuden päätöksestä siinä suuressa

Seinäjoen lakki-jutussa ja tervehdimme sitä tyytyväisyydellä. Olen

kuulevinani kättentaputuksia, pieksupohjien töminää permantoa vastaan,

iloisia murahduksia ja muita hyväksymisen, ymmärtämyksen ja kannatuksen

ilmauksia kautta maan.

Olemme lukeneet, että asioitsija Raine, Seinäjoella, sai kevätkesällä

v. 1913 ilmoituksen, että hänelle on välitystoimistoon saapunut vuotia.

Asioitsija painoi lakin lujasti päähänsä ja läksi välitystoimistoon

niitä vuotia noutamaan.

Välitystoimiston asiamies kiinnitti ensin huomionsa siihen seikkaan,

että vuota-asioitsija esiintyi toimistossa lakki päässä ja tähän

seikkaan kiinnitti hän myöskin asioitsija Raineen huomiota, kehottaen

häntä paljastamaan päänsä.

Asioitsija Raine ei siihen suostunut. Ei millään, ehdolla. Miksi hän

olisi ottanut lakin päästään?

Raine ei ottanut lakkia päästään, eikä asiamies Suosalmi antanut

hänelle rahtiseteliä. Ja ilman rahtiseteliä ei Raine saanut vuotia.

Raine meni pois. Lakki päässä.

Jonkun ajan kuluttua tuli hän uudelleen vaatimaan vuotiaan. Lakki

lujasti päässä. Tällä kertaa ei keskustelu tullut niinkään pitkäksi

kuin edellisellä, sillä paikalla ollut poliisi sai käskyn taluttaa

Raineen ulos. Ja hänet talutettiin.

Mutta lakki oli edelleen päässä.

Niin kului aika kulumistaan. Raine ei erehdyksessäkään ottanut

lakkia päästään, eikä Suosalmi erehdyksessäkään antanut hänelle

hänen vuotiaan, sillä tässä oli lopullisesti ratkaistava tärkeä

periaatteellinen kysymys, tässä törmäsivät yhteen kansanvaltaisuuden ja

virkavaltaisuuden periaatteet, eikä kumpikaan puoli peräytynyt.

Mutta sillä aikaa kun Raine piti lakkia päässään, rupesivat hänen

vuotansa mätänemään. Ne eivät jaksaneet kesäkuumalla odottaa siksi,

kunnes niiden omistaja ottaisi lakin päästään. Niihin ilmestyi mustia

matoja ja niistä levisi kauhea, pahaa ennustava lemu. Ei auttanut muu

kuin haudata ne kiireen kaupalla maan multiin.

Varmaankin olisivat hautauksen toimittajat mielellään haudanneet hra

Raineen lakin samaan kuoppaan kuin hänen vuotansakin. Mutta lakkiin ei

tullut matoja.

Sitten tulivat tutkimukset, joiden jälkeen tie- ja vesirakennusten

ylihallitus suoritti Rämeelle vuotien hinnan, ja karhusi sitä sitten

vuorostaan hra Suosalmelta.

Mutta viimemainittu, joka jo edellä oli osoittautunut kiinteäksi

periaatteen mieheksi, ei suostunut sitä suosiolla tekemään. Vakaumus,

että hän tässä jutussa oli menetellyt aivan oikein, istui yhtä lujasti

hänen päässään kuin lakki hra Raineen päässä.

Ylihallituksen täytyi ryhtyä käräjöimään virkailijansa kanssa, ja

tuomio on nyt langetettu: Suosalmen on suoritettava ylihallitukselle

vuotien hinta ja oikeuskulut.

Hra Raineella oli siis oikeus saada vuotansa, vaikka hänellä olikin

lakki päässään.

Oliko hänellä myöskin oikeuden edessä lakki päässä, sitä ei uutinen

kerro.

Mutta ylemmässä oikeudessa päätös kuitenkin muuttui päinvastaiseksi.

Käytännöllinen kasvatusteknillinen keksintö.

"Lukuunottamatta hyppysiä, jotka näyttäytyvät

sopiviksi vastaanottamaan sieviä sivalluksia,

esittäytyy vain se ruumiinosa tällaiselle

rangaistukselle otolliseksi, minkä luonto näkyy

niinkuin siihen asiaan — kauvas henkielämän

tyyssijasta — pyöreäksi ja pehmoiseksi muodostaneen."

(Oker-Blom: Kouluhygienia.)

Rottinkia vastaan sellaisenaan ei meillä ollut mitään, päinvastoin.

Rottinki oli erinomainen tarveaine, kun oli kysymys sompien

laittamisesta suksensauvoihin, kivilinkojen valmistamisesta sotaisia,

kaupungin takamaalla esitettäviä näytöksiä varten ja monesta muusta

huvittavasta ja hyödyllisestä urheiluvälineestä.

Rehtoria vastaan sellaisenaan ei meillä myöskään ollut mitään

muistuttamista.

Rehtori oli kunnon mies, joka ymmärsi meitä erinomaisesti ja asettui

usein puolellemme, kun paha maailma, häijyt torikauppiaat, vieläpä

nuoremmat opettajammekin tahtoivat meitä sortaa (ja me olimme sitä

mieltä, että paha maailma, häijyt torikauppiaat, vieläpä nuoremmat

opettajammekin tahtoivat sortaa meitä, viattomia ja hyväntapaisia

karitsoita, aina).

Mutta rottingista ja rehtorista yhdessä oli meillä päinvastainen

käsitys. Kun ne molemmat ilmestyivät yhtä aikaa näkyville, ei meillä

ollut iloa enempää rottingista kuin rehtoristakaan. Joko villitsi

rottinki rehtorin tai rehtori rottingin, kuinka tahansa, pääasia oli,

että kun ne liittoutuivat keskenään ja ilmestyivät näköpiiriimme —

ja tuollaisen liittoutumisen tapahduttua ilmestyivät ne aina hyvin

pian näköpiiriimme — seurasi siitä poikkeuksetta melkoisia ikävyyksiä

meille ahkerille, kilteille, tarkkaavaisille, nöyrille ja kuuliaisille

opetuslapsille. Vaikka luokkamme kymmenen sekuntia aikaisemmin olisi

oloihin perehtymättömästä ehkä saattanut tuntua ryövärin luolalta

taikka verisen voiton huumaamien, kauhistuttavia juhlamenojaan ja

sotatanssejaan suorittavien intiaanien leiriltä, muuttui se rehtorin

ynnä häneen tilapäisesti kuuluvan rottingin ilmestyessä ovelle

silmänräpäyksessä kaniinitarhaksi, jossa kolmekymmentä rauhallista ja

säveätä hopeakaniinia korvat luimussa kyykötti paikoillaan hiiriäkin

hiljaisempina.

Tällainen suunnaton muodonvaihdos ei kuitenkaan tuollaisissa

tapauksissa vaikuttanut vähääkään hellyttävästi rehtorin sydämeen,

jonka rottingin turmiollinen läsnäolo paadutti kovaksi kuin

nyrkinkokoinen mukulakivi. Toiminimi Rehtori & Rottinki suoritti

liiankin täsmällisesti liikeasiansa meidän kanssamme, ja sen poistuttua

näyttämöltä jäi mainitun firman kundeiksi joutuneille ainoastaan se

lohdutus jäljelle, etteivät heidän housunsa kaivanneet ainakaan pariin

päivään tomuuttamista.

Aika kului, me kasvoimme koossa, kansalaisarvossa ja tietoviisaudessa,

eikä rehtori enää tomuuttanut housujamme, vaikka ne ehkä silloin

tällöin olisivatkin sitä kaivanneet, vaan kohteli meitä melkein

vertaisinaan. Mutta kun me sitten joskus pitkäkaulaisina

konventtilaishuiskeloina tai keltanokkaisina, untuvahuulisina

herroina ylioppilaina istuimme vanhan rehtorin puutarhassa teetä

juoden ja paljastimme mielenkiinnolla kuuntelevalle isännällemme

kaikenlaisia aikoinaan salaperäisen hämäriksi ja selvittämättömiksi

jääneitä koulupoikakepposia, tunnusti tuo hyväsydämisyydestään

tunnettu koulumies ja monen nuorisopolven kasvattaja usein toivoneensa

jonkinlaista höyryn voimalla käypää konetta, joka olisi viidessä

minuutissa suorittanut rehtorin ja rottingin asiat koko luokan kanssa.

Ja viittasi rehtori samalla jotain siihen suuntaan, että tuollainen

kone olisi meidän luokkamme takia kuluttanut koulun polttopuita pari

syltä enemmän kuin muut luokat yhteensä.

Kunnon rehtorimme on jo kauan aikaa ollut siellä, missä ei mitään

höyrykoneita, ei edes kyynäränpituista rottinkiakaan tarvita, koska

kaikki koulupojatkin siellä ovat enkeleitä. Mutta täällä ajassa on ja

vaikuttaa vielä miljoonia koulupoikia, joista on vaikea keksiä mitään

enkelimäisiä ominaisuuksia, ja jotka ovat omaksi turmiokseen antaneet

rehtoreilleen ja heidän rottingeilleen liian paljon työtä.

Sanoin omaksi turmiokseen, siitä syystä, että noiden ei-enkeleiden

kasvattajat, joitten käsivarret ovat rottingin käytöstä uupuneet, ovat

nyt keksineet sellaisen koneen, josta vanha rehtorimme joskus haaveili.

Eikä se olekaan mikään höyryllä käypä puimakone, vaan oikea sähkökone,

niinkuin sen tänä sähkön aikakautena tulee ollakin.

Eräs englantilainen aikakauslehti kertoo nimittäin, että kahteen

kouluun pienessä Huntingtonin kaupungissa on tilattu sähköllä käyvät

selkäsaunakoneet, jotka voivat antaa viisi iskua sekunnissa. Kun

koneiden työkyky on näin suuri, saattaa pitää varmana, että ne jaksavat

tyydyttää kysynnän pitkäksi aikaa eteenpäin.

Kun kone oli saapunut kouluun ja asetettu paikoilleen, kutsuttiin

oppilaat sen ääreen, ja fysiikan opettaja piti pojille esitelmän koneen

rakenteesta ja sen erinomaisesta työkyvystä. Nuoret herrat kuuntelivat

luentoa harvinaisen suurella tarkkaavaisuudella, ja sen jälkeen on

molemmissa kouluissa vallinnut mallikelpoinen järjestys, koska ei

yhdelläkään pojista kuulu olevan halua omasta puolestaan koetella,

täyttääkö kone tarkoituksensa.

Kuten tunnettua, on maassamme viime vuosina harrastettu

ruumiinrangaistuksen poistamista kouluista, enkä minä suinkaan tahdo

ryhtyä jarruttamaan kehityksen pyörän pyörimistä enkä sortaa nuorta

sivistystämme takaisin raakalaisuuteen. Mutta sen mahdollisuuden

varalta, että rottinkia vielä joskus tultaisiin tarvitsemaan nuorison

kasvatuksessa — mihin mahdollisuuteen minusta näyttää viittaavan

yhä kasvava huuto "nuorison villiytymisestä" — pyydän saada sulkea

yllämainitun keksinnön kasvatusopillisten yhdistystemme suosiolliseen

huomioon.

Ajatelkaas: viisi iskua sekunnissa.

Ei muuta kuin painaa nappia ja antaa koneen hyrrätä.

Jos laskee kunkin syyllisen tarvitsevan keskimäärin kymmenen napausta,

niin suomii vikkelä opettaja 30-poikasen luokan yhdessä minuutissa.

Opettajiston "naisistuminenkaan" ei silloin tuota mitään vaaraa

kurinpidolle, sillä nainen hoitaa tuollaista konetta yhtä kätevästi

kuin mieskin.

Ehkäpä joskus vielä kätevämminkin.

Mitä taas tulee perheisiin, joissa on kasvatettava mukiinmeneviä

kansalaisia toisellekymmenelle nousevasta villistä ja ympäristönsä

kauhuna olevasta poikalaumasta, niin on Huntingtonin sähkökone

sellaisessa taloudessa suorastaan taivaan lahja.

Jukka Puikkosen uusi lehmä.

Jukka Puikkosella oli kaksi lehmää, mutta hän halveksi niitä. Ja mitä

enemmän voikilon hinta nousi, sitä enemmän hän niitä halveksi. Hän

koetti halveksivan katseensa voimalla hypnotisoida molemmat lehmänsä

lypsämään puolta enemmän kuin ennen, mutta lehmät töllistelivät häneen

totisesti eivätkä hypnotisoituneet enempää kuin ennenkään.

Toisen lehmän nimi oli Heikkinen, toisen Alitalo. Jukka Puikkonen

harrasti näet sellaisia lehmännimiä. Alitalo lypsi vielä vähemmän

kuin Heikkinen, ja kun halkoja kuljettavat lotjamiehet lupasivat

Jukka Puikkoselle 22 markkaa kilosta, niin meni Jukka Puikkonen

kesantopellolle ja kiroili Heikkistä ja Alitaloa ja etenkin Alitaloa

noin puolen tuntia. Alitalo heilutteli korviaan, mutta ei luvannut

lypsää enempää.

Jukka Puikkonen päätti myydä Alitalon teurastajalle. Puikkoska esitti

vastalauseensa, mutta sitä ei otettu huomioon. Teurastajakin sanoi,

että Alitalon luontaiset lahjat viittaavat lihapuotiin, ja osti

Alitalon mielellään.

Sitten alkoi Jukka Puikkonen kuulostella itselleen uutta ja hyvää

lypsylehmää, ja käsitti sellaisen peninkulman päästä. Se maksoi

200 mk. enemmän kuin hän oli Alitalosta saanut, ja Jukka Puikkonen

vannoi, ettei hän maksa siitä niin paljoa, mutta maksoi kuitenkin, kun

Nyrkkivaaran Petri ei helpottanut. Maksoi, ja lohdutti itseään voikilon

hinnalla, jonka Petri ennusti nousevan kahdessa viikossa 30 markkaan.

Sitten kysyi Jukka Puikkonen uuden lehmänsä nimeä, ja kuultuaan, että

se oli Mansikki, risti hän sen uudestaan sanoen:

— Gröönruus on sinun nimesi oleva.

Jukka Puikkonen toi lehmän kotiinsa ja oli sen jälkeen hyvin väsynyt,

sillä hän oli saanut vetää Gröönruusia koko matkan. Gröönruus ei ollut

juuri vastaankaan harannut, mutta ei myöskään kävellyt vetämättä, ja

Jukka Puikkosen täytyi vetää.

Jukka laski Gröönruusin kesantoon Heikkisen luo, ja Gröönruus katseli

Heikkistä tuokion miettiväisen näköisenä ja meni ja puski sitten

Heikkistä. Tästä hetkestä alkaen tunnusti Heikkinen Gröönruusin

ylemmäkseen. Jukka Puikkonen katseli akkunasta ja hymyili ja huomautti

Puikkoskalle:

— Se onkin vähän toisenlainen lehmä tämä Gröönruus kuin se perhanan

Alitalo.

Puikkosella ja Puikkoskalla oli piha-aidan sisässä navetan takana

kaalimaa, jossa oli 53 kaunista kaalinkerää, ja seuraavana aamuna

yllätti Puikkoska Gröönruusin ja Heikkisen kaalimaasta. Molemmat

karkoitettiin sieltä, ja Gröönruus sieppasi lähtiessään vielä yhden

kaalinkerän evääksi. Sitten laskettiin kaalinkerät ja todettiin niitä

olevan 47. Jukka Puikkonen kiroili Gröönruusia ja Heikkistä ja läksi

korjaamaan veräjää, jonka purkamisesta kunnia epäilemättä lankesi

Gröönruusille, koska Heikkinen oli järkensä puolesta yleensä tunnettu

yksinkertaiseksi.

Iltapäivällä katsahti Jukka Puikkonen sattumalta akkunasta

kesantopellolle päin eikä nähnyt muuta kuin Heikkisen. Gröönruus oli

kadonnut, ja Heikkinen seisoi pellon nurkassa, siinä kohden missä aita

oli matalin, ja katseli navetan taakse päin.

Jukka Puikkonen aavisti jotain ja sanoi jotain joka ei sovellu

painettavaksi, ja löysi tuvan nurkasta kepin ja juoksi navetan taakse.

Gröönruus vilkaisi sivulleen, ja nähdessään Jukka Puikkosen olevan enää

kolmen sylen päässä läksi tiehensä. Mutta yhden kaalinkerän ehti hän

nytkin siepata evääkseen ja loikkasi se suussa keveästi kuin kauris

aidan matalimmasta kohdasta yli.

Jukka luki kaalinsa ja summa oli 45.

Sitten ryhtyi hän koroittamaan aitaa.

Tupaan tultuaan kysyi hän Puikkoskalta Gröönruusin lypsyä. Puikkoska

vastasi Gröönruusin lypsävän vähemmän kuin Heikkisen. Jukka Puikkonen

alkoi täyttää piippuaan eikä puhunut sen enempää siitä asiasta.

Illalla sanoi hän, että lehmät on pantava yöksi navettaan. Se on

parempi niin. Ja navettaan ne pantiin.

Aamulla oli Jukka Puikkosella jäljellä 33 kaalinkerää. Miten Gröönruus

oli saanut navetan oven auki, sitä ei Jukka Puikkonen osaa vieläkään

tyydyttävästi selittää.

Jukka Puikkonen vannoi pelastavansa jäljellä olevat kaalinkerät, ja

Puikkoska, joka oli rakastanut kaalinkeriä kuin omia lapsiaan ja

noukkinut niistä joka päivä matoja ja kastellut ne joka ilta rannasta

asti kantamallaan vedellä, itki.

Jukka Puikkonen oli sitkeä. Mutta niin oli Gröönruuskin. Jukka

Puikkonen vaaniskeli Gröönruusia päivät pitkät, ja Gröönruus valmisteli

hiljaisuudessa uusia suunnitelmia, kun entiset olivat kuluneet

käyttökelvottomiksi. Usein pilkisti Gröönruus varovaisesti navetan

toisen nurkan takaa juuri kun Jukka Puikkonen seiväs kädessä pilkisti

toisen nurkan takaa. Sellaisissa tapauksissa peräytyi Gröönruus hyvässä

järjestyksessä mutta nopeasti, ja katosi pihasta milloin mistäkin

merkillisestä paikasta.

Tämän taistelun jälkeen ei Gröönruus joutanut paljoakaan lypsämään eikä

Jukka Puikkonen välittämään voin hinnasta. Nyt oli kysymys kaaleista,

joiden lukumäärä vähitellen oli alentunut 18:aan.

Eräs vastaantuleva mies oli silloin, kun Jukka Puikkonen laahasi

Gröönruusia maantietä pitkin mökilleen, väittänyt Gröönruusin naamassa

olevan jotain pirullista. Jukka Puikkonen oli silloin loukkautunut

Gröönruusin puolesta, mutta nyt oli hän valmis myöntämään väitteen

oikeaksi.

Gröönruusin seura vaikutti turmelevasti yksinkertaiseen ja typerään

Heikkiseenkin. Sekin alkoi osoittaa itsenäisen harkinnan ja keinottelun

oireita. Jukka Puikkonen päätti eroittaa heidät, ja Gröönruus

karkoitettiin hakaan. Sen ympärillä oli korkea aita, niin että Jukka

Puikkonen tunsi itsensä kerrankin rauhalliseksi.

Kun Jukka Puikkonen seuraavana aamuna puoli kuuden aikaan avasi tupansa

oven, näki hän Gröönruusin lähtevän ähkyen juoksemaan kaalimaalta kujaa

pitkin hakaan päin.

Jukka Puikkonen juoksi perässä, mutta ei ehtinyt näkemään, millä

keinoin Gröönruus pääsi takaisin hakaan. Aita oli korkea ja veräjä

koskematon, ja vaikka Gröönruus olikin erinomainen hyppääjä, niin ei

sillä sentään siipiä ollut. Mutta niin hävisi vain aidan toiselle

puolelle melkein Jukka Puikkosen silmäin edestä kuin henkiolento.

Jukka Puikkonen tarkasteli aitaa ja häntä alkoi melkein pelottaa. Hän

alkoi uskoa, että Gröönruusissa oli jotain yliluonnollista.

Kaalimaassa vallitsi hävityksen kauhistus. Jukka Puikkosen ensimäinen

ajatus oli hakea pyssy ja lähteä metsästämään Gröönroosia, mutta hän

ajatteli sitten voikilon hintaa ja hillitsi mielensä. Puikkoska ei

puhunut mitään, mutta ne äänettömät silmäykset, jotka hän silloin

tällöin loi Jukka Puikkoseen, täyttivät viime mainitun sydämen

apeudella.

Kaalimaassa oli enää vain viisi eheätä ja koskematonta kerää.

Illalla oli Jukka Puikkonen makuulla, kun hän kuuli vielä jalkeilla

olevan Puikkoskan kylmästi ja välinpitämättömästi mainitsevan jotain

Gröönruusista. Samassa silmänräpäyksessä oli Jukka Puikkonenkin

jalkeilla ja juoksi alusvaatteissaan ulos ovesta. Gröönruus läksi

myöskin juoksemaan kaalimaasta ja katosi yhtä salaperäisellä tavalla

kuin edelliselläkin kerralla. Kaalimaassa oli vielä kolme kerää. Jukka

Puikkonen, jolle tuli vilu, siunasi itsensä ja meni nukkumaan. Mutta

hän nousi aamulla päivän sarastaessa, avasi hiljaa oven ja hiipi

navettaa kohti. Navetan takana lopetteli Gröönruus juuri viimeistä

kaalinkerää, kun Jukka Puikkonen, joka aamulla oli rohkeampi kuin

iltapimeässä, kiroten hyökkäsi esiin kirveenvarsi pystyssä. Sitten

juostiin haka-aitaa kohti. Gröönruus juoksi suoraan erään suuren, aidan

vieressä kasvavan pajupensaan taakse, laskeutui polvilleen ja hävisi

samassa aidan toiselle puolen.

Jukka Puikkonen näki asiaa tutkittuaan Gröönruusin purkaneen siltä

kohdalta lahoon aitaan pensaan kohdalle matalan aukon, josta se

parahiksi mahtui ryömimään polvillaan läpi.

Jukka Puikkosen ja Grönruusin välit ovat nykyään rikki. Jukka Puikkonen

ei puhu sanaakaan Gröönruusille. Eikä Gröönruus vieläkään lypsä edes

sen vertaa kuin Heikkinen.

Jukka Puikkonen tarjosi Gröönruusia eräälle miehelle, joka halusi

ostaa ratsuhevosen, mutta mies ei huolinut Gröönruusista, vaikka Jukka

Puikkonen väitti sen vetävän vertoja mille opetetulle sirkushevoselle

tahansa.

Musikaalisia harrastuksia maaseuduilla.

Tietääkö arvoisa lukija, mikä on Pornaisten osuusmeijerin omistaman

sonnivasikan nimi?

Arvoisa lukija vastaa ettei hän sitä tiedä.

Ei allekirjoittanutkaan sitä tiennyt vielä muutama viikko takaperin,

mutta tietää nyt.

Pornaisten osuusmeijerin sonnivasikan nimi ei ole Kaarle Suuri eikä

Napoleon Bonaparte eikä Kristoffer Columbus eikä Jean Jacques Rousseau,

vaan yksinkertaisesti vain Väinämöinen.

Osuusmeijerisonni Väinämöinen!

Harvoin sointuvat nimi ja arvonimi paremmin yhteen.

Utuisesta, hämärästä, runollisesta ja satumaisesta muinaisuudesta,

noilta Väinölän ahoilta, kalevalan kankahilta, joilla vietettiin

hentomielistä, haaveilevaa ja soitannollisten taiteiden varjossa hieman

laiskottelevaa elämäntapaa, on Suomen kansa vähitellen siirtynyt yhä

materialistisempaan maailmankatsomukseen ja voimaperäisempään maan- ja

hengenviljelykseen.

Väinämöinen oli muinoin komean näköinen taiteilija, puoleksi uros,

puoleksi jumala, joka kuljeskeli kantele kainalossa antamassa

konsertteja ja pitkää partaansa sivellen vilkuili punaposkisiin ja

sinisilmäisiin, kansallispukuisiin Kalevalan neitosiin, mutta tunsi

melkoista vastenmielisyyttä maanviljelystä ja karjanhoitoa ynnä muita

sellaisia hommia kohtaan, jotka hän jätti vähemmän musikaalisten

talonjussien ja Kalevalan manttaalipösöjen huoleksi.

Nyt on hänen kaimansa Pornaisten Osuusmeijerin sonnivaska, josta

toivotaan paljon vastaisuudessa ja josta on paikallisessa lehdessä

uutinenkin julkaistu.

Onko Pornaisten osuusmeijerin sonnivaska erityisen runollinen sielu,

vai onko aikamme erityisen käytännöllinen ja proosallinen?

Tahtomatta ryhtyä tätä kysymystä sen enempää punnitsemaan, siirryn,

koska olemme niin sanoaksemme joutuneet soitannollisille aloille,

Pornaisista Noormarkkuun, joka on kukoistava seurakunta Porin lähellä

ja josta (jumalattoman huonossa kunnossa oleva) maantie johtaa Porin

vanhaan ja kuuluisaan kauppa- ja merikaupunkiin.

Noormarkun kunnalle on eräs henkilö lahjoittanut orkesterin

pohjarahaston, jonka korot otetaan käytäntöön orkesterin ylläpitoa

varten sitten, kun rahasto on kasvanut täyteen määräänsä. Kuntakokous

on päättänyt lahjoituksen kiitollisuudella vastaanottaa ja sen

määräyksiä tarkoin noudattaa.

Noormarkkulaiset saavat siis orkesterin. Varmasti. Hieman

kärsivällisyyttä vain. Pohjarahasto on 106 mk. 50 p, ja se on

kasvatettava 100,000 markkaan, joten ei puutu muuta kuin 99,893 mk.

50 penniä. Ennenkuin 106: 50 on kasvattanut korkoa tuon summan, menee

kyllä jonkunverran aikaa, monta Väinämöistä, Ilmarista, Joukahaista,

Lemminkäistä ja Kullervoa on ehtinyt tuottaa kultaa ja kunniaa

Pornaisten osuusmeijerille, mutta vihdoinkin tulee sekin päivä, tulee

hitaasti mutta varmasti, jolloin Noormarkun kunnan rahastonhoitaja

vetää orkesterirahaston tilin alle mustan viivan ja kirjoittaa sen

alle tasaisilla, pyöreillä kirjaimilla ja numeroilla: Summa summarum

100,000: —.

Kun nyt joku vielä lahjoittaisi Noormarkun— Porin maantien uudestaan

rakentamista varten myöskin Smk. 106: 50 mikä summa käytettäisiin

tarkoitukseensa sitten, kun se on kasvanut 100,000 mk:si, niin

pääsisivät porilaisetkin Noormarkun orkesterin ensimäiseen konserttiin

mukavasti ja vaarattomasti.

Eräs rehukakkujauhomoottorimyllyriitajuttu.

Osaako arv. lukija heti ensi kerralla lausua ylläolevan kaksisanaisen

otsikon nopeasti ja oikein?

Mutta se on sivuseikka. Ja jollei se onnistu ensi kerralla, niin voihan

harjoitella.

Osakeyhtiö Agroksella on ollut sellainen ihmeellinen laitos kuin

rehukakkujauhomoottorimylly Helsingin pitäjässä, Malmilla.

Se on moottorimylly, jossa jauhetaan rehukakkuja jauhoksi.

Seitsemän vuotta on tämä laitos tai oikeastaan eräs sen puolesta

suoritettava menoerä, suuruudeltaan 30 mk, ollut riitakapulana Agroksen

ja Helsingin maalaiskunnan välillä, synnyttäen näiden molempain

huomattavien mahtien välille pahaa verta.

Kun Agros oli vuonna 1907 jauhanut rehukakkuja tomuksi mainitussa

myllyssään, vaati kunta yhtiöltä 30 mk. pitäjän teiden ja siltojen

ylläpitoon.

Yhtiö julmistui. Mitä tekemistä meillä on teidän siltojenne ja teidenne

kanssa? Ei penniäkään!

Jassoo, sanoi kunta.

Ja pani summan Smk. 30:— uloshakuun.

Tylynnäköiset ryöstömiehet tulivat ja ulosmittasivat yhtiön omaisuutta.

Mitä lienevät mitanneetkaan.

Ehkä sen rehukakkujauhomoottorimyllyn.

Yhtiö valitti kuvernöörille kunnan ryöstöyrityksestä. Ja kuvernööri

sanoi, ettei Agrosta saa ryöstää.

Mutta Helsingin maalaiskunta, joka oli iskenyt kyntensä rehukakku-

j.n.e. myllyyn, ei aikonut siitä hevillä hellittää.

Se valitti asiasta senaattiin: Agros jauhaa meillä rehukakkunsa

nuuskaksi, mutta ei maksaisi ulostekojaan.

— Miksi ette maksa? kysyi senaatti Agrokselta.

Agros siveli partaansa ja selitti, että siksi ja siksi. Meillä on

kyllä moottorimylly Helsingin pitäjässä, mutta me emme jauha siellä

Helsingin pitäjäläisille kourallistakaan. Me vaan jauheskelemme siellä

omia rehukakkujamme, ja kun olemme ne jauhaneet, niin pistämme jauhot

pussiin ja tuomme pussin Helsinkiin, Helsingin kaupunkiin, jossa meillä

on puoti ja jossa me ne jauhot myymme kohtuullisesta hinnasta. Me emme

millään tavalla kuluta Helsingin pitäjäläisten teitä emmekä siltoja.

Miksi me siis pitäisimme niitä yllä?

Nyt on senaatti tutkinut tämän asian ja mitä näin oli tapahtunut ja

asiakirjat muuta sisälsivät, ja havainnut niistä selville käyneen,

että osakeyhtiö Agros on v. 1907 omistanut Helsingin pitäjässä

moottorimyllyn, eikä ainoastaan omistanut, vaan vieläpä jauhattanut

siinä rehukakkuja. Koska rehukakut, tässä laitoksessa ovat muuttuneet

jauhoiksi, niin on useinmainittua myllyä pidettävä teollisuuslaitoksena

jauhojen tehdasmaista valmistamista varten, ja koska asetuksen

mukaan jokainen, jolla on maalla käynnissä tehdas, siis vaikkapa

vaan rehukakkujauhotehdaskin, on velvollinen ottamaan osaa yleisten

teiden ja siltojen ylläpitoon, niin on Agros velvollinen suorittamaan

Helsingin kunnalle vaaditun summan.

Yhtiön ei auta muuta kuin pulittaa kukkarostaan 30 mk, ja sitten on

tämä pitkällinen ja suuri riita-asia päättynyt.

Ja yhtiö jauhattaa nyt rehukakkuja luultavasti vähän vihaisemmin kuin

ennen.

Uhkaava jyrähdys Ukko-kolilta.

Viime kevättalvella, huhtikuun lopussa ja toukokuun alussa, oli

taiteilija Pekka Halonen Kolilla maalaamassa toista viikkoa.

Sitten laskeutui hän alas sieltä korkeuksista meidän laaksossa olevien

keskuuteen, ja sanomalehdessä oli julkaistuna haastattelu, jossa hra

Halonen avomielisesti teki selkoa kokemuksistaan ja vaikutelmistaan

Kolilla.

Eikä hänellä ollut Kolista ja sen näköaloista muuta kuin mitä

korkeinta ylistystä sanottavana. "Näköalat ovat hihkasevan kantavia

kaikille tahoille", lausui hän muun muassa, "korkeudet ja syvyydet

tuntuvat jättiläismäisiltä. Kaikki soi ja laulaa ympärillä. Purot

solisevat pitkin vuorenrinteitä, hanget kahahtelevat aletessaan, tuuli

kohisee alhaalla metsässä ja kaikki nämä äänet ynnä joutsenten joikuna

ja teerten terentä saavat mielikuvituksen oudosti liikkeelle."

Kuunnellessaan siellä sitä sinfoniaa, joka väkevän kevään erämaan

soittona kohosi elämänylistysvirtenä auringolle, ja katsellessaan

joutsenparvien lentoa pohjoista kohti ja kauas ilman sineen vaipuvia

näköaloja, joissa järvi näkyy järven takaa, vaarat kohoavat vaarojen

hartioille, selät ovat saaria täynnä ja ilmassa on sellainen kevään ja

hankien hohtava kirkkaus, että kaikki värit häikäisevät kuulakkaalla

loisteellaan, sanoo taiteilija unohtaneensa maailman ja itsensä.

Luulisi kolhaisten jo pelkän reklaamin kannalta olleen enemmän kuin

tyytyväisiä siihen, että sellainen henkilö kuin hra Halonen oli

Kolin näköalat näin pilviin saakka ylistänyt. Olisi luullut heidän

pitänen kokouksen ja päättäneen kutsua ja nimittää hra Halosen esim.

kunniakolilaiseksi.

Aivan niin ei kuitenkaan ole käynyt. Kolhaiset ovat päinvastoin

suuresti suuttuneet hra Haloseen ja panneet yli 7 kuukautta myöhemmin

erään kuopiolaisen lehden Kolin-kirjeessä ankaran vastalauseen erästä

edellä mainitussa haastattelussa ollutta kohtaa vastaan.

Hra Halonen oli nimittäin lausunut, että "tuskin voi ihminen sen

alkuperäisemmissä oloissa elää Suomessa kuin siellä", nimittäin siinä

talossa Kolivaaran juurella, jossa kertoja asui. "Puhumattakaan ruuasta

— joka vuoroin oli kirnupiimää ja hapanta leipää ja vuoroin hapanta

lepää ja kirnupiimää — oli joka yö täydellisessä piiritystilassa."

Sitten seurasi kuvaus niistä sotilaallisista toimenpiteistä, joilla

piiritetty koetti vahvistaa asemaansa piirittäjien yöllisiä hyökkäyksiä

vastaan.

Tämä ei ole miellyttänyt kolilaisia. Miksi mennä sellaista sanomaan?

"Olisi hra Pekalla ollut tilaisuus mennä muuannekin, jos vain olisi

tahtonut", kirjoittavat kolilaiset.

"Hra Pekan" lienee varovaisinta, jos aikoo vasta käydä Kolilla, tehdä

vierailunsa kesäiseen aikaan, jolloin voi asua vuoren huipulla olevassa

matkailijahotellissa.

Ja laittaa itselleen valeparta, etteivät kolilaiset tuntisi

viimekeväistä vierastaan.

Suomalainen uimanäytös päiväntasaajalla.

Mitä tekisi arv. lukija, jos hän yöllä kello 2 aikaan saisi

ankaran iskun päähänsä ja tämän napauksen herättämänä huomaisi

kelluvansa valtameren laineilla, säkkipimeässä ja ilman tyhjää

tulitikkulaatikkoakaan pelastusvehkeenä?

Se olisi mielenkiintoista tietää, sillä omasta puolestani ei minulla

suoraan sanoen ole aavistustakaan siitä, mihin tuollaisessa oudossa ja

mitä suurimmassa määrässä arveluttavassa tilanteessa ryhtyisin.

Helsingistä kotoisin olevalla merimiehellä Aron Ekholmilla sitä

vastoin, kuten äsken olemme lukeneet, oli ohjelma samanlaisessa

tapauksessa heti selvillä.

Aron Ekholm oli höyrylaiva Hermeksen miehistöön kuuluvana viime

tammikuussa matkalla Sunderlandista Buenos Aires’iin.

Oli yö.

Päiväntasaaja oli juuri sivuutettu.

Ekholm yövahtina laivan etukannella. Tähysteli eteensä kaidepuuta

vasten nojautuen.

Laiva keikkui ankarasti mahtavissa mainingeissa.

Laiva oli kuin keinuva kehto, Ekholm kuin kehtolapsi, meri lauloi

kaunista kehtolaulua ja keinutti samalla kehtoa ja Ekholmia, ja

Ekholm ajatteli menneitä päiviä ja Ursinin uimalaitosta, jossa hän

oli oppinut uimisen taidon, ja Helsinkiä ja merimiehen elämän vaaroja

ja vaivaloisuutta, ja ihmetteli, millaiselta Buenos Aires mahtaisi

näyttää... ja laiva se vain keinui mainingeissa, ja meri oli musta ja

Ekholmin ajatukset tulivat yhä epäselvemmiksi ja alkoivat sotkeutua

toisiinsa, ja silmäluomet painuivat kiinni ja leuka painui rintaa

vasten... meri kohisi ja mainingit keinuttivat ja... kopsis!

Ja loiskis.

Ekholm oli meressä, valtameressä klo 2 yöllä. Päiväntasaajan seuduilla.

Kopsis merkitsi sitä, että Ekholm oli ohimennen päällään tervehtinyt

laivan ankkuria.

Ankkurit ovat yleensä lujaa ainesta, niin ettei sen puolesta ollut

mitään vaaraa. Ekholmin pää ei myöskään ollut munankuoresta rakettu,

niin ettei sillekään ollut mitään suurta vauriota tapahtunut.

Ankkurin ja hänen päänsä välinen pikku kohtaus, oli vain, kuten

uutisessa kerrottiin, saanut hänet "täydellisesti hereilleen".

Se on hyvin uskottavaa.

Laiva meni menoaan ja Ekholm karisteli unen silmistään ja muisti, että

hänen piti matkustaa Buenos Aires’iin. Koska hänellä ei ollut mitään

tärkeätä tekemistä meressä klo 2 aikaan yöllä, niin päätti hän heti

lähteä jatkamaan matkaansa, riisui vaatteensa ja läksi uimaan Buenos

Aires’iin päin.

Ekholmin ei kuitenkaan tarvinnut uida koko matkaa, sillä laivassa

huomattiin vähän ajan kuluttua, mitä oli tapahtunut, ja käännyttiin

etsimään pudonnutta yövahtia. Sieltähän se Ekholm tulikin vastaan

pieni sarvi päässä mutta muuten hyvissä voimissa, ja kymmenen minuutin

kuluttua oli hänet sarvineen nostettu takaisin laivaan.

Buenos Aires’issa sai hän hyvin ansaitsemansa kultamitalin ja kuvansa

lehtiin.

Jotkut pessimistit väittävät, että suomalaisten maine ulkomailla olisi

laskeutumassa. Luullakseni kuitenkin tuollaiset Ekholmit korjaavat sitä

koko joukon. Sillä kun suomalainen alkaa ulkomailla loistaa jollakin

alalla, niin tekee hän sen niin perinpohjaisesti. Kuten esim. Hannes

Kolehmainen on todistanut.

Niin, voinpa kertoa esimerkin omasta tuttavapiiristänikin.

Tovereitani koulunpenkillä oli eräs nuorukainen Pekka S. Yhtä hyvä

syömään ja yhtä laiska lukemaan kuin me muutkin.

Otti sitten ja antoi tieteellisille tutkimuksille niinsanottua

palttua. Ja päästäkseen koulukirjoistaan ja maistereistaan luotettavan

välimatkan päähän, läksi Amerikaan.

Muutamaan kuukauteen ei ystävästämme Pekasta kuulunut mitään.

Sitten tuli kaupungin lukusaliin Amerikan suomalaisia lehtiä, joista

eräässä oli seikkaperäinen kuvaus eräällä valtamerilaivalla matkalla

Europasta Amerikaan toimeenpantu — syömäkilpailu. Tässä kilpailussa,

johon otti osaa suuri joukko kauhean isokokoisia miehiä eri osista

maapalloa, miehiä, jotka kukin kotiseudullaan olivat saavuttaneet

kuolemattoman maineen suursyömisen alalla, voitti repäisevästi,

loistavasti ja ehdottoman ylivoimaisesti pitkä, hontelon näköinen

nuorukainen, herra Pekka S., kotoisin I:sta Suomessa. Hänen syöntinsä

oli jättänyt varjoon kaiken, mitä Amerikassakaan oli tässä suhteessa

saatu nähdä ja kuulla.

Olihan se hauskaa kuulla, että Pekka S:ää jo heti alussa niin hyvin

luonnisti, mutta toiselta puolen meitä vähän harmittikin se, ettemme me

muut saaneet olla tilaisuudessa läsnä.

Tiesimme näet varmasti että useimmat meistä olisivat voineet

menestyksellä kilpailla Pekka S:n kanssa, ja 5 tai 6 miestä olisi hänet

ehdottomasti voittanutkin.

Karhu, joka rakennutti kaksi vaivaistaloa.

Susi-, kettu-, jänis-, kissa-, koira-, kaniini-, naakka-, kiuru-,

varis- ja harakka- y.m. eläintaruihini peräti kyllästynyt lukija

suvaitkoon olla säikähtämättä tämän kyhäyksen otsikkoa ja siinä

esiintyvää suurta, karvaista petoeläintä.

Tämä ei nimittäin satu olemaan mikään eläintieteellinen tutkielma,

vaan kertomus eräästä kiteeläisestä puusepästä ja hänen tähänastisesta

elämäntyöstään.

Puuseppä Karhu syntyi köyhistä, mutta kunniallisista vanhemmista Kiteen

pitäjässä jonakin päivänä tai yönä 1860-luvulla. Lapsi, joka kasteessa

sai nimen Juho, osoittaikse viisaaksi ja nokkelaksi pojaksi, ja pantiin

sen vuoksi puusepän oppiin.

Tällä alalla vaikutti hän siihen saakka, kunnes oli täyttänyt 40

vuotta. Riittipä häneltä aikaa töittensä lomassa kirjallisiinkin

harrastuksiin, ja harjoitteli hän etupäässä supliikkien, — valitusten

ja anomusten laatimista, lähettämättä näitä papereja kuitenkaan

toistaiseksi mihinkään asianomaiseen paikkaan. Ne olivat vain

jonkunlaisia konsepteja vastaisen varalle. Samalla oli hän, kertoo

Käkis. S:n "Jyrä", jolle kunnia hra J. Karhun "löytämisestä" ensi

sijassa kuuluu, ”ankara tietomies, joka oli tietävinään kaikista

asioista taivaan ja maan välillä sekä vielä vähän enemmänkin.”

Kun hra J. Karhu täytti 40 vuotta, loi hän silmäyksen menneisiin

päiviinsä ja siihen työhön, jonka hän nikkarismiehen kätevyyttä

kysyvällä alalla oli Kiteen pitäjässä suorittanut.

Tämän työnsä huomasi hän niin suureksi ja hedelmälliseksi, että

päätti laskeutua jäljellä oleviksi elonsa päiviksi viisaan lepoon

ansaitsemilleen pehmeille höylänlastulaakereille.

Ja Karhu murahti tyytyväisenä tähän järkevään päätökseen, painoi lakin

päähänsä ja läksi kunnanmiesten luo eläkettä vaatimaan.

Karhu oli vielä hyvissä ruumiin ja sielun voimissa, mutta katsoen hänen

suuriin kansalaisansioihinsa, ei kunta voinut häneltä kieltää vaadittua

eläkettä. Antoipa sitä vielä enemmänkin kuin yleensä tapana on.

Karhu harkitsi asiaa, havaitsi eläkkeen pienemmäksi kuin se

olisi voinut olla, ja ryhtyi karhuamaan enemmän, kirjoittaen

edellämainittujen kaavakkeiden mukaiset supliikit kuvernöörinvirastoon.

Ja silloin se alkoi. Vähän ajan kuluttua koitti Kiteen kunnalle oikea

karhuntanssi.

J. Karhu pommitti kuvernöörinvirastoa valituksillaan, eivätkä kunnan

viranomaiset ehtineet vihdoin muuta tekemään kuin vastailemaan Karhun

valitusten johdosta annettuihin välipäätöksiin.

Lopuksi vallitsi Kiteen kunnassa hätä ja ahdistus. Oli tultu

huomaamaan, ettei Karhua saataisi tyydytetyksi, vaikka hänelle

annettaisiin senaattorin eläke.

Mutta tällä valitusjärjestelmällään teki Karhu lopuksi itselleen n.s.

karhunpalveluksen.

Kiteen kunnan ukot kokoontuivat, repäisivät vaatteensa, kirosivat

kaikki karhut yleensä ja J. Karhun erityisesti, sekä ryhtyivät

ajattelemaan niin että aivot jytisivät.

Ajattelemaan nimittäin sitä, miten he saisivat J. Karhun lakkaamaan

valituksistaan, jotka eivät antaneet kunnalle yön lepoa eikä päivän

rauhaa.

Ajateltiin, ajateltiin, ja yhtäkkiä — keksittiin!

Rakennetaan kuntoon köyhäintalo, jossa myöskin J. Karhu saa

täysihoidon... ja ennen kaikkea juuri J. Karhu.

No, mitäs tästä. Rakennettiin siis köyhäintalo.

Ja sitten ryhdyttiin katselemaan Karhua: tässä olisi nyt talo valmiina.

Mutta J. Karhua ei näkynyt missään!

J. Karhu oli tullut hiljaiseksi, lakannut äkkiä kirjoittamasta

valituskirjelmiä ja kävellyt pois Kiteen kunnasta.

Hän käveli aina hamaan Kurkijoen kuntaan saakka, otettuaan kuitenkin

ensin selvän siitä, ettei Kurkijoella ollut köyhäintaloa.

Aluksi ei hän Kurkijoella tehnyt valituksia kuntaa vastaan, sillä

siinä tapauksessa olisivat kurkijokelaiset vallan epäkohteliaasti

passittaneet hänet takaisin Kiteelle.

Hän rettelöi ainoastaan erään talollisen kanssa, jolta hän oli

vuokrannut tonttialueen. Rettelöi tietysti vain sen takia, ettei

supliikkien tekotaito unohtuisi.

Mutta kun määrävuodet olivat kuluneet ja J. Karhu tiesi olevansa oikea

vakinainen kurkijokelainen, istahti hän kirjoituspöytänsä ääreen,

sylki kouriinsa ja kirjoitti asianomaiseen paikkaan valituksen, että

Kurkijoen kunta tappaa hänet nälkään.

Kurkijoen kunnalta vaadittiin selitystä, miksi se piinasi sillä tavoin

Karhua.

Kunta kantoi hätäpäissään Karhulle syömistä minkä ennätti, mutta

hänellä oli taas se entinen hyvä ruokahalunsa, ja hän kirjoitteli yhä

edelleen valituskirjelmiä: nälkä on, nämä kurkijokelaiset rääkkäävät

minua nälän tuskissa!

Lopuksi ei kurkijokelaisten auttanut muuta kuin kysyä kiteeläisiltä,

miten he olivat Kiteellä J. Karhusta selvinneet.

— Rakentakaa köyhäintalo! vastasivat kiteeläiset.

— Se auttaa varmasti.

Kurkijoelle on nyt päätetty rakentaa köyhäintalo.

Ja Karhu taitaa olla muuttohommissa.

Koska hän on vasta kultaisessa keski-ijässä, ja hyvissä voimissa, ehtii

hän rakennuttaa vielä monta köyhäintaloa.

Nuohoojien puolesta.

Muistelen tapahtumia varhaisimmasta nuoruudestani ja muistan seuraavan:

Naapuritalon vanhin, minun ikäiseni poika, juoksi luokseni niin että

paljaat sääret vilkkuivat, ja huusi jo kaukaa kauhistuttavan uutisen:

— Meijän kyökittä on taatana!

Olin kai niinä aikoina oppinut tuntemaan nimeltään pimeyden

pääruhtinaan, sillä muistan, että tuo tieto teki minuun järkyttävän

vaikutuksen. Siitä huolimatta olin heti valmis suostumaan

leikkitoverini ehdotukseen ja lähtemään katsomaan tuota hirvittävää

olentoa.

Piileskelimme karviaismarjapensaiden takana ja näimme mustan miehen

tulevan keittiöstä. Mikään ei minuun ole myöhemmin tehnyt niin valtavaa

vaikutusta kuin tuo näky.

Musta mies kiipesi talon katolle tikapuita myöten ja nousi savupiipun

päähän seisomaan. Jos hän olisi sitten levittänyt siipensä ja lähtenyt

lentoon, niin ei se olisi meitä lainkaan kummastuttanut.

Mutta hän ei lähtenyt lentoon, vaan puuhasi jotain jokaisen savupiipun

päällä ja tuli sitten ihan tavallisten ihmisten tapaan alas tikapuita

pitkin. Se meitä ihmetytti, sillä hänen sijassaan olisimme me tietysti

lentäneet. Se olisi ollut nopeampaa ja hauskempaa.

Tultuaan katolta alas maahan, huomasi musta mies meidän valkeat päämme,

jotka pilkistelivät pensaiden takaa, ja huusi:

— Pojat hoi, tulkaahan tänne!

Samassa veti hän suunsa suureen nauruun. Kamalasti loistivat valkoiset

hampaat tuosta mustasta naamasta.

Arvatkaapa, juoksimmeko me silloin!

Kotiin tultuani oli minulla ylpeydensekainen ilo lyödä koko kotiväkeni

hämmästyksellä, kertomalla, kenen olin nähnyt.

Ja silloin sain ensimäisen kerran kuulla puhuttavan nokikolarista eli

nuohoojasta.

No niin, olin vain yksinkertainen maalaispoika, eikä siis ollut ihme,

että olin luullut viattomasta nuohoojasällistä niin pahaa.

Mutta että pääkaupungin lapsetkin pelkäävät, vihaavat ja vainoovat

nuohoojia, se on jo vähän ihmeellisempää.

Toimituksessa kävi joku päivä sitten eräs nuohoojamestari kertomassa,

että muutamaan täkäläiseen pikkulastenkouluun on tuotu täydessä

virkapuvussa oleva nuohooja ja esitetty hänet siellä lapsille sekä

pidetty heille valaiseva esitelmä nuohoojasta, hänen työstään ja

merkityksestään yhteiskunnallemme. Kertoja oli hyvin tyytyväinen

siihen, että lapsille annetaan näistä asioista tietoja, sillä monet

lapset juoksevat nuohoojan nähdessään pahasti parkuen tiehensä,

rohkeammat ja huonommin kasvatetut taas ilmaisevat mielipiteensä

hänestä haukkumalla ja solvaamalla häntä minkä jaksavat.

Kaikkea sitä kuuleekin!

Helsinkiläiset lapset!

Nuohoojallakin on sydän mustan takkinsa alla. Nuohoojallakin on

tunteet. Ehkä on hän hyvinkin lapsirakas. Ehkä vierähtää kyynel hänen

mustalle poskelleen; nähdessään, miten lapset häntä pelkäävät ja

vihaavat.

Eikä nuohoojankaan kyynel ole kirjoitusmustetta.

Edistysaskel ilmanennustuksen alalla.

Aikaaseuraavat henkilöt tietävät, ettei ilmanennustustaito ainakaan

Suomen vakavan, maataviljelevän ja karjaahoitavan väestön silmissä

ollut tässä takavuosina kovinkaan korkeassa arvossa.

Nimittäin se virallinen ilmanennustus, jota viljeli 20 pennin allakka,

saattaen ennustuksensa sekä niiden kautta itsensäkin pahaan huutoon.

Oi, kuinka monesti; julmistunut perheenisä, roimasateen huuhdellessa

hänen juuri parahiksi kuivanutta luokoaan sellaisena päivänä, jonka

allakka oli ilmoittanut poutaiseksi, tarttui kalpenevaa Keisarillisen

Suomen Aleksanterin-Yliopiston julkaisua niskasta kiinni ja roikotti

sen, kielen karkeimpia sanoja käyttäen, yli tuvan ja porstuan kuistin,

mistä potkaista huiskautti sen ulos sateeseen katsomaan "onko ulkona

poutoo!"

Tällaiset ikävät perhekohtaukset olisi vältetty, jos allakka ei

turhamaisuudessaan olisi puuttunut propheetan virkaan, mikä, kuten

tunnettua, on kautta aikojen ollut epävarma ja epäkiitollinen elinkeino.

Viime aikoina on ilmanennustus kuitenkin alkanut vakavasti pyrkiä

kohoamaan alennustilastaan erikoiseksi tieteenhaaraksi, joka kai

vähitellen alkaa esiintyä samanlaisilla vaatimuksilla kuin muutkin

haarat, oksat, varvut ja lehvät tieteiden tuuheassa puussa.

Mutta kauan se saanee ahkeroida ja ponnistella ynnä monta kaunista

urotyötä tehdä, ennenkuin kansamme sen ottaa jälleen suosioonsa. Ja

siihen mennessä tutkitaan maaseuduillamme tulevia sään vaihteluita

yhä edelleenkin mieluummin ilta- ja aamuruskosta, kuun kehimisestä,

pörriäisen lennosta ja variksen laulusta sekä muista jo Väinämöisen

ajoista asti monesti koetelluista merkeistä, enteistä ja tunnustähdistä.

Yksityisillä henkilöillä on sitäpaitsi usein omat erikoiset

tiedonantolaitoksensa säitten vaihteluista. Luuvalon vaivaamat sääret

esim. kuuluvat tässä suhteessa olevan kallis ja korvaamaton omaisuus.

Eräs Pohjanmaan lehti kertoo nyt muutamasta onnellisesta Kalajoen

emännästä. "Hän näet jalkapohjansa avulla voi varmasti tietää

edeltäpäin, onko tulossa pyry, sade tai suojailma. Hän oli viisi vuotta

takaperin astunut ruostuneen naulan jalkapohjaansa, josta seurasi

verenmyrkytys, ja siitä sai jalka tuon taitonsa, että kun on tulossa

pyry, suoja tai sade, niin rupeaa naulanreijän kohtaa pistelemään."

Ja lausuu lehti sitäpaitsi, että tällainen ennustaja "on hyvä olemassa

varsinkin kesällä ja lienee se harvinainen ominaisuus jalalle."

Kannatetaan. Eikä ainoastaan jalalle, vaan jokaiselle muullekin ruumiin

jäsenelle.

Kalajoen emännän harha-askel oli suuri edistysaskel.

Ilmanennustusprobleemi voitanee nyttemmin katsoa lopullisesti

ratkaistuksi. Koko juttuun tarvitaan vain yksi emäntä ja yksi ruostunut

rautanaula. Ja molempia välineitä lienee kyllä saatavissa joka

kylässä. Hyvin mahdollista tosin on, ettei se verenmyrkytysjuttu pääty

jokaiselle emännälle yhtä onnellisesti kuin kalajokelaiselle, mutta

kaikissa yrityksissähän on oma "riskinsä", ja tiede on kautta aikojen

vaatinut uhrinsa.

Ensi heinäntekoajan lähestyessä tietävät siis isännät, mitä on tehtävä:

emännät ja ruostuneet rautanaulat esille!