— S—n Pasanen. Kun näet ihan hien lykkäsi pintaan.
Sitten juonitteli hän Pasasen typeryyttä:
— Pahanhengen Pasanen! Eikö se nyt osannut sitä kinkkua pitää omanaan,
kun oli kerran sen ottanut! Minusta nähden olisi saanut olla koko
könttä vaikka kissan hännässä. Luulisi sen hyvän sianlihan suutarinkin
suussa maistuvan.
Ja tyytymättömänä murisi hän:
— Se on niin hyvä suutari... vaan ilkeääkö sitä enää meille pyytää,
kun se kumminkin arvaa meidän tietävän että hän sen kinkun vei. Taitaa
pitää vielä kirkolta kustantaa suutari ensi kerralla.
Kotona ihmetteli emäntä:
— Ihanko sinä todella sen poliisikoiran... kun se Matikaisen akka
kerkisi käydä sitä jo täällä hölöttämässä?
Koponen kiivastui:
— Vieläpä minä tänne poliisikissan...! Ei niistä kehveleistä kuitenkaan
ole muuta kuin harmia ja kiusaa tälle maamiehelle!
Näkymättömäksi tekeytyminen Nihattulassa.
Ajattelijat ovat ajatelleet päänsä kipeiksi, mihin toimiin olisi
ryhdyttävä Suomen kansan henkisen ja aineellisen olotilan pöyhimiseksi
ja kohentamiseksi, jotta jälkeentulevilla sukupolvilla olisi tällä
patjalla mukavampi ja pehmeämpi köllötellä.
Suomen kansa on istunut äkkiväärä hampaissaan aitan rapulla ja
seurannut hiukan huolestuneena tuota ankarata ajatustyötä, hyvin
ymmärtäen, että siitä riippuu paljon.
Viimein ovat ajattelijat luoneet katseensa pyöreiden silmälasiensa
läpi suoraan päin suomalaisen kasvoja, jotka ovat kuin tupakkapölkystä
kirveellä veistetyt, ja sanoneet:
— Nyt se on keksitty!
— Ahaa! sanoo suomalainen tyytyväisenä. — Pianhan herrat sen keksikin...
— Niin, sanovat ajattelijat. — Vika on siinä, että sinä olet niin
hidas, niin kömpelö, niin laiska ja niin hoksaamaton. Sinä vain syöt,
ja sitten sinä istut aitan rapuilla piippu suupielessä. Pitäisi
kiinnittää niskaasi sähköpatteri, joka säkenöisi sinuun virkeyttä ja
hioisi kekseliäisyyttäsi. Sinun pitäisi amerikalaistua niin ruumiiltasi
kuin sielultasikin. Ota oppia ulkomaalaisista ja tee samoin kuin hekin!
Ajattelijat ottavat silmälasit nenältään ja pistävät ne koteloon sekä
nousevat lähteäkseen.
Suomalainen kyhnii korvallistaan, kopeloi kissannahkakukkaroa
taskustaan ja kysyy hieman epävarmasti:
— Tuota noin... paljonkohan minä olen niinkuin velkaa herroille
vaivoistaan...?
Mutta ajattelijat menevät matkaansa. Suomalainen ei tiedä, että
ajattelijat antavat neuvonsa ilmaiseksi. Se on ukosta hyvin
ihmeellistä, sillä hän ei ole tiennyt semmoisia herroja olevan
olemassakaan.
Tyytyväisenä pistää hän kuitenkin kissannahkan takaisin taskuunsa ja
ajattelee:
— Lienevätkö nuo olleet oikeita herroja, kun ei niille raha kelvannut...
Mutta siinä edelleen tupakoidessaan ja syljeskellesään miettii hän
kuitenkin ajattelijain sanoja ja tuumii:
— Jospa siinä sittenkin olisi vähän perää, vaikka ne ilmaiseksi...
Saattaisihan tuota koettaa.
Ja hän muistaa nähneensä kerran ulkomaalaisia, sirkuksessa muutamilla
markkinoilla, ja päättää alottaa uudestisyntymisensä ottamalla oppia
niistä.
* * * * *
— Nihattulaan saapui joku aika sitten maailman kuuluisin sirkusseurue
"Alba".
Nimi älköön viekö harhaan. Tässä sirkusseurueessa ei ollut mitään muuta
ulkomaalaista kuin nimi. Ääni oli Jaakopin soinnukas ääni, mutta kädet
olivat Esaun karvaiset kädet: kuuluisan kiertueen henkilökunta, johon
kuului kolme miestä, oli kokoonpantu kotimaisista, väärentämättömistä
jätkistä, jotka olivat ottaneet kansalliseksi tehtäväkseen istuttaa
ulkomaalaisen sirkus-aatteen supisuomalaiseen maaperään.
Yksi seurueen jäsenistä oli perehtynyt kirjoitustaidon salaisuuksiin,
ja hän hoiti "Alban" reklaamiasiat. "Seinille ja tolppiin", kertoo
paikkakunnan lehti, "naulattiin paperipalasia, joissa kerrottiin,
että Työväentalolla näytellään seuraavana sunnuntaina maailman
ihmeellisimpiä temppuja".
Pääsyliput ostettiin kiihkolla, ja näytännön alkaessa oli talo täynnä
asiaa harrastavia nihattulalaisia.
Näytös alkoi.
Ohjelman ensi osa suoritettiin tyydyttävästi. Pientä harmia
taiteilijoille tuottivat vain nihattulalaiset pojanklopit, jotka olivat
jokaisen esityksen jälkeen valmiit näyttämään vielä parempia temppuja
kuin taiteilijat.
"Alban" ensimmäiset temput eivät siis tuntuneet nihattulalaisistakaan
peräti ihmeellisiltä. Mutta jännitys kasvoi, kun "Alban" tirehtööri
julisti kymmenen minuutin väliajan, luvaten, että toisesta näytännöstä
tulee vallan merkillinen ja ihmeellinen.
Yleisö odotti kärsivällisenä puoli tuntia, jonka jälkeen se läksi
taiteilijain huoneeseen kiirehtimään esiintyjiä.
Ihme oli tapahtunut. Huone oli tyhjä. Oli tapahtunut "ihmeellinen
katoaminen eli näkymättömäksi tekeytyminen".
Huoneen ikkunan alla näkyivät kuitenkin kolmet tuoreet jalanjäljet,
jotka antoivat sirkusyleisölle hieman vihiä siitä, miten tuo
erinomainen temppu oli suoritettu.
Säkylässä oli "Alban" suuri loistonumero onnistunut vielä paremmin,
sillä siellä oli seurue kadonnut päivää ennen näytöksen alkua. Samaa
tietä katosivat myöskin erään talon asukkaiden toiveet saada maksu
seurueen asunnosta ja ruuasta.
Ja Suomen kansa istuu taas kevätauringon paisteessa aittansa portailla
piippunysä hampaissa, hymyillen tyytyväisenä ajattelijoille, jotka
ilmaiseksi antavat oivallisia neuvoja. Alku on tehty neuvottuun
suuntaan, ja alku työn kaunistaa.
Varastettu hattu.
Tämän kertoi minulle se ystävämme, joka oli eilen vihaisen näköinen.
Kun ihminen on kärsinyt vääryyttä, on hän tavallisesti vihainen, ellei
hän ole suorastaan enkeli ihmishaamussa. Ja ystävämme katsoi olevansa
suuressa määrin vääryyttä kärsinyt henkilö eikä halunnut sillä hetkellä
viljellä mahdollisia enkelimäisiä ominaisuuksiaan.
Alistan asian lukijani valistuneeseen harkintaan:
Viime syksynä hän, ystävämme, eräänä päivänä teki ratkaisevan päätöksen
muutamassa asiassa, joka oli kuukauden päivät ollut hänellä ohjelmassa,
ja meni ostamaan itselleen uuden knallin.
Se oli hyvä knalli — maksoi lähemmäs parikymmentä markkaa — ja sekä
peili että myyjäneiti todistivat hänelle yksimielisesti, että se
puki häntä erinomaisesti. Neiti lävisti siihen sitten nimikirjaimet
ja varmuuden vuoksi kirjoitti ostaja sitäpaitsi heti nimensä ja
osoitteensa hikinauhan sisäpuolelle.
Hyvillä mielin poikkesi hän uusi knalli päässään hattukaupasta
tullessaan lähimpään kahvilaan ja tarjosi itselleen kupin kahvia
leivoksineen.
Kymmenen minuutin kuluttua hän teki lähtöä ja havaitsi silloin suureksi
suuttumuksekseen, että hänen uusi, hyvinsopiva ja kallis knallinsa
oli vaihdettu vanhaan rämään, joka jo aikoja sitten oli suorittanut
asevelvollisuutensa, ja joka kädessä ymmärtäväinen henkilö ei menisi
pankkiin vekseliä kauppaamaan.
Jätettyään kahvilaan nimensä ja osoitteensa sen verrattain vähäisen
mahdollisuuden varalta, että "erehdyksen" tehnyt jonkun ajan kuluttua
sydän kurkussa juoksisi takaisin kahvilaan vaihtamaan uuden knallin
omaan, rakkaaksi käyneeseen pääkappaleeseensa, astui hän kiihtyneessä
mielentilassa kahvilan portille, vihelsi ajuria ja ajoi avopäin
kotiinsa, herättäen tietysti matkallaan vastaantulijain huomiota siinä
määrin kuin se keskellä päivää kaupungilla avopäin ajelevan henkilön
osaksi voi tulla. Mikä ei suinkaan ollut omiaan synnyttämään hänen
mielessään lempeämpiä tunteita hatunvaihtajaa kohtaan.
Kotona häntä jo odotti hattukaupasta sinne lähetetty vanha knallinsa,
joka kuluneine reunoineen tuntui ilmaisevan vilpittömän ilonsa
jälleennäkemisen johdosta.
Pari kertaa ystävämme sitten soitti edellämainittuun kahvilaan, mutta
turhaan. Hatunvarkaan omatunto ei ollut herännyt.
Viikot vierivät, kuukaudet kuluivat. Vanha tottunut lääkäri Aika
paransi vähitellen sen haavan, jonka uuden knallin menetys oli
ystävämme mieleen iskenyt. Joskus vain ani harvoin johtui enää tapaus
hänen mieleensä, mutta silloinkin se vielä jonkunverran kuohahti.
Viime sunnuntai-aamuna soitettiin ystävämme ovikelloa.
Isäntä ei ollut kotona, mutta taloudenhoitajatar kysyi soittajalta,
äkäisen näköiseltä mieshenkilöltä, hänen asiaansa.
Vieras sanoi, että hän olisi vain halunnut saada takaisin uuden hyvän
knallinsa, jonka ystävämme, puheillepyrkijän ilmoituksen mukaan, oli
häneltä edellisenä iltana kapakassa vaihtanut.
Taloudenhoitajatar pani ankaran vastalauseensa ensiksikin sitä väitettä
vastaan, että ”meidän herra” kävisi kapakassa ja toiseksi sitä vastaan,
että meidän herra vaihtaisi hattuja. Sellaista ei meidän herralle
tapahdu koskaan.
Tästä huolimatta pysyi vieras kiinteästi toivomuksessaan saada tavata
ystäväämme, ja sai kehoituksen saapua seuraavana päivänä.
Eilen aamulla soi ovikello kiivaasti.
Ystävämme meni avaamaan ja seisoi silmänräpäystä myöhemmin aivan
tuntemattoman miehen edessä, joka ojensi hänelle knalliaan ja
jokseenkin epäkohteliain sanoin ilmaisi haluavansa saada takaisin
uuden, hyvän hattunsa.
Vieras näytti vaadituksi selitykseksi knalliaan, jonka nauhaan oli
lävistetty ystävämme nimikirjaimet ja varmemmaksi vakuudeksi ystävämme
käsialalla kirjoitettu hänen nimensä ja osoitteensa.
Se oli sama knalli, joka häneltä viime syksynä oli varastettu. Mutta
missä kunnossa!
Kaikesta päättäen oli se vaihtanut omistajaa keskimäärin kerran
viikossa sekä ollut mukana erinäisissä varsin vakavaluontoisissa
katukahakoissa kello yhden jälkeen yöllä. Sen rahallinen arvo oli
nykyisin ehkä noin 45 tai 55 penniä.
Ystävämme ei kieltänyt nimikirjoitustaan, mutta kieltäytyi jyrkästi
ryhtymästä enää minkäänlaisiin tekemisiin tuon paljon kokeneen
päähineen kanssa, selittäen millä tavoin hänen nimensä oli siihen
joutunut.
Vieras loi häneen myrkyllisen silmäyksen, painoi knallirähjän päähänsä,
mutisi jotain, luultavasti loukkaavaa, astui ulos ja paiskasi oven
kiinni niin että talon perustukset vapisivat.
Sillä knallilla oli aivan erikoinen kyky aiheuttaa myrskyisiä
kohtauksia.
Vasta vieraan poistuttua johtui ystäväni mieleen, että hänen olisi
pitänyt koettaa lunastaa entinen knallinsa kohtuullisilla ehdoilla
huostaansa. Sillä nyt kiertää se tietysti yhä edelleen hänen nimeään
häpäisten kädestä käteen ja päästä päähän.
Ja joka kerta kun ovikello soi, vavahtaa ystävämme sydän. Sillä hän
pelkää, että siellä oven takana seisoo tuntematon, suuttunut mies,
joka silmänvalkuaistensa ilkeästi muljahdellessa ojentaa hänelle
pahoinpideltyä kulunutta knallirähjää.
Rakennusmestari on jäänyt poimimaan mustikoita.
"Sähkösanoma, viis pennii!" kiljuvat pojat akkunamme alla kadulla.
Ne ovat sitä kiljuneet koko päivän, ja ihmiset ovat ostaneet
valkoisia lisälehtiä ja keltaisia lisälehtiä ja punaisia lisälehtiä
ja pysähtyneet lukemaan niitä keskelle katua. Ja autot ovat mylvineet
suoraan sisään heidän korviinsa, mylvineet kuin sonnit ja uhanneet
ajaa heidät pliiskaksi, ja raitiovaunut ovat soittaneet hätäkelloa ja
vannoneet mankeloivansa heidät sen tuhannen taakeloksi, ja lukemattomat
muut suurkaupungin katujen vaarat ovat heidät niellä.
Mutta he eivät edes huomaakkaan niitä. Ja jos huomaavat niin eivät
niistä välitä. He eivät nykyhetkellä välitä mistään muusta kuin
sotauutisista. Sillä sodan huumaus tuntuu ilmassa ja vaikuttaa
välinpitämättömimpiinkin.
Kääntäkäämme kuitenkin hetkiseksi katseemme, ajatuksemme ja huomiomme
hieman rauhallisemmille aloille ja antakaamme itsellemme kertoa pieni
mutta tosi juttu "rakennusmestarista Utin leirikentältä".
Viikon päivät ja hiukan enemmänkin takaperin ilmestyi Mäntyharjun
Leppäniemen kylään eräs mieshenkilö, joka ilmoitti olevansa
"rakennusmestari Utin leirikentältä".
Sitten hra rakennusmestari ilmoitti tarvitsevansa rakennustöihin
mainitulle kentälle 30 miestä.
— Jaa jaa! sanoivat leppäniemeläiset Onhan meillä näitä kirvesmiehiä.
Jos rakennusmestari huolii näistä meidän miehistä, niin valitsee vain...
Ja rakennusmestari katseli arvostellen ja tutkijan terävällä silmällä
Mäntyharjun leppäniemeläisiä kirvesmiehiä ja myönsi armollisesti, että
meneväthän nämä mukiin.
Näin liittyi herra rakennusmestarin ympärille valikoitu ryhmä
leppäniemeläisiä kirvesmiehiä, ja retkikunta lähti marssimaan sille
junalle päin, joka veisi sen Utin työmaille.
Mutta rakennusmestarin mieli rupesi tekemään mustikoita.
Sentähden ilmoitti hän joukolleen vakavan päätöksensä lähteä
tyydyttämään mielihaluaan metsään, josta nokkela mies kyllä aina
mustikoita löytää.
Mestarilla ei kuitenkaan ollut kelloa.
Ryhtymättä tekemään miehistölleen selkoa, mistä tämä mestarin arvolle
oikeastaan sopimaton kellottomuus johtuu, pyysi hän vain eräältä
Tobias-nimiseltä mieheltä lainaksi kelloa, että hän tietäisi lähteä
mustikkamaalta oikeissa ajoin junalle.
Tobias antoikin kellonsa, uuden hopeakellonsa mestarille, ja mestari
ynnä kello poistuivat metsään mustikoita poimimaan, eikä niitä sen
koomin ole näkynyt. Sekä kello että mestari jäivät sille tielleen ja
Tobias ajattelee surumielin uutta kelloaan, joka nyt on vain muisto
samoinkuin "rakennusmestari Utin leirikentältä".
Ainoa lohdutus päämiehettä jääneellä miesjoukolla on se, ettei se vielä
ehtinyt lähteä Uttiin. Mihin olisi se noilla kuuluisilla lakeuksilla
joutunut ilman mestariaan?
Mutta mestari lienee löytänyt tavattoman hyvän mustikkamaan, koska on
sen ääressä kykkinyt.
Suuri kuvariita.
Kello oli juuri lyönyt kolme. Päivällä tietysti eikä yöllä.
Nälkäisellä kaupunkilaisella oli kiire päivälliselle.
Ei kuitenkaan niin kiire ja niin nälkä, ettei olisi ehtinyt pysähtyä
erään vaatetusliikkeen edustalle, jossa oli syntynyt suuri kuvariita
kristittyjen ja juutalaisten välille.
Vaatetusliikkeen omistaja tunnustaa, kuten jo ulkomuodostakin, näkyy,
vanhaa, kunnianarvoisaa Mooseksen oppia.
Hänen myymäläänsä pääsee suoraan katukäytävältä, vieläpä niin suoraan,
ettei tarvitse kiivetä yhtään porrasta ylöspäin eikä laskeutua yhtään
porrasta alaspäin. Ei tarvitse edes harpata kynnyksen yli. Ovi on
katukäytävässä kiinni ja myymälän permanto katukäytävän tasalla.
Ahdas, pimeänlainen puoti täynnä naulakoissa riippuvia naisten ja
miesten pukuja, ja ovella, valtakuntansa rajalla, seisoo kaiket päivät
tummaverinen kauppias hajasäärin, kädet selän takana, rauhallisena
mutta itsetietoisena, varmana, tanakkana ja terävänä, lyhyine, mustine
piikkipartoineen. Hänessä on jotain, joskaan ei ylimyksellistä, niin
ainakin ylimielistä, ja tiukat, valppaat katseet välähtelevät kakkulain
läpi pitkin ja poikin vilkasliikkeistä katua.
Kaikesta näkyy, että mainittu herra tietää, mitä tahtoo. Ja mitä hän ei
tahdo.
Mutta vasta vaaran hetkellä koetellaan miehen kunto lopullisesti. Ja
vaaran hetki on nyt tullut.
Äskettäin oli puodin ulko-oviin ilmestynyt uudet reklaamikilvet.
Toisessa pitkänhuiskea nuorukainen, parasta espistyyppiä, keikaroi
punaisine poskineen uudessa puvussaan. Toiselta ovelta taas solakka
neitonen heitteli tähän nuoreen herraan lumoavia silmäyksiä.
Ja tämän viehättävän parin omistusoikeudesta oli nyt syntynyt riita.
Se ei oikeastaan ollut enää riita. Se oli nähtävästi ennen kello
kolmea ollut riita, mutta siitä oli ehtinyt kello kolmeen mennessä
kehittyä tappelu, joka vaikutti katuyleisöön mieltäkiinnittävästi ja
virkistävästi.
Sikäli kun taistelevien puolueiden kiihkeistä, katkonaisista
huudahduksista saattoi päättää, lienee asian juriidinen puoli ollut
suunnilleen seuraava:
Se koristemaalari, joka oli loihtinut kankaalle edellämainitut
hyvinpuetun nuoren herran ja vielä paremmin puetun, ensi keväimen
kukoistuksessaan olevan neidin, oli saapunut israelilaisen myymälään
suomalaisen karhun harmaassa ja proosallisessa ominaisuudessa. Mitä
myymälässä oli sanottu ja tapahtunut, siitä ei asiaan innostuneilla
katselijoilla ollut tarkempia tietoja, mutta lopuksi oli kuitenkin
käynyt niin, että karhu apulaisineen oli joutunut kadulle ja aikoivat
he ilman muuta ottaa huostaansa nuo puodin ulkoseinää suuresti
kaunistavat taideteokset.
Juutalainen kiiruhti kauhistuen puolustamaan kaunista pariaan. Syntyi
lyhyt rintamataistelu. Juutalainen tuuppasi kristittyä karhuaan
rintaan, ja karhu tarrautui kauppamiehen takinrinnuksiin kovin kourin.
Ensi ottelua oli todistamassa ainoastaan kolme joutilasta
syrjästäkatselijaa, jotka tuntuivat koko lailla välinpitämättömiltä.
Mutta kun hyökkääjät tekivät uuden rynnistyksen, karttui
katselijajoukko nopeasti yhdeksäksi hengeksi.
— Poliis, poliis! huusi Israelin lapsi.
— Ei tässä poliisia tarvita, sanoi vanhin ja vakavimman näköinen
syrjästäkatsoja painavasti.
Kaikki läsnäolijat, I:n lasta lukuunottamatta, kannattivat lämpimästi
edellistä puhujaa, koska jokainen pelkäsi, että poliisin paikalletulo
lopettaisi heiltä liian aikaisin ilmaisen huvin, jollaisia meidän
päivinämme, jolloin kaikista otetaan maksu, on niin perin harvoin
tarjolla.
Katselijain lukumäärä karttuikin joka hetki. Niiden joukossa näkyi jo
pari I:n lapsen uskonveljeäkin, hänen naapureitaan, jotka huolestuneina
seurasivat tapahtumain kehitystä.
Poliisi ilmestyi kuitenkin paikalle. Hyvin suuri ja vahvan näköinen
konstaapeli.
Juuri sillä hetkellä oli ottelu tuimimmillaan.
Kun hyökkääjät toisesta epäonnistuneesta ryntäyksestään hengästyneinä
olivat pysähtyneet puuskuttamaan, teki kauppias teon, joka osoitti,
että hän oli suuri sotapäällikkö. Hän nimittäin tempasi nuoren neidin
ovesta irti ja kiidätti hänet silmänräpäyksessä puotiin.
Samaten aikoi hän menetellä myöskin toiseen maalaukseen nähden. Mutta
kun se oli jo hänen sylissään, hyökkäsivät karhut uusin voimin hänen
kimppuunsa.
— Appu, appu! huusi onneton kauppias, mutta laaja katsojapiiri
noudatti ankaraa puolueettomuutta. Siinä se tekikin oikein, sillä jos
se olisi puuttunut asiaan, ei tuosta kauniista kuvasta olisi tällä
hetkellä jäljellä muuta kuin kehyksen palasia ja tuhrautuneita kankaan
riekaleita.
Apua tuli kuitenkin puodista.
Nyt oli kuvassa käsin ainakin neljä miestä, jotka kaikki suurella
äänenvoimalla koettivat saada poliisia puolelleen.
— Kenen se on? kysyi poliisi rauhallisesti.
— Se on _minun_! huusi juutalainen.
— Se on _meidän_! sanoivat karhut ankarasti.
Vallitsi suuri hälinä ja tungos poliisin ympärillä, mutta tämä pysyi
erinomaisen levollisena ja vetosi puolueettomaan katsojajoukkoon:
— Tietääkö teistä kukaan, kenen se oikeastaan on? kysyi hän tappelun
katselijoilta.
— Ei sitä tiedä kukaan! vastasi rehellisen katselijakunnan puolesta
ennen mainittu vanha ja vakavannäköinen kansalainen, sekä lisäsi:
— Parasta olisi antaa niiden tapella rauhassa, että näkisi, kenelle se
jää.
Poliisi ei vastannut mitään tähän hyväätarkoittavaan ehdotukseen, vaan
näytti tuumivan asiaa.
— Antta mennä raastuppa! huusi juutalainen.
— Heitteke irtti se skyltti, skyltti on minun skylttil karjasi hän
sitten.
Hänen silmänsä leimusivat kamalasti.
— Se on meidän kyltti! huusivat karhut ja pitelivät lujasti kiinni.
— Jos sine osta minulta yks puku ja ei maksa site, on se sitteki sinun
puku! huusi juutalainen ja tuuppasi nuorempaa karhua rintaan.
— Tämä on meidän kyltti, sanoi vanhempi karhu hengästyneenä poliisille
ja näytti hänelle jotakin paperia.
Nuorempi karhu tuuppasi vuorostaan vaatetusliikkeen päällikköä ja huusi:
— Älä tuupi!... Minun pukuni on maksettu!
— _Raastuppa_! huusivat juutalaiset, joita nyt oli jo kolme kuvassa
käsin. — Antta mennä raastuppa, mutta peeste skyltti irtti!
— Emmekö me saa viedä pois omaa kylttiämme? vetosivat karhut poliisiin,
joka langetti seuraavan Salomonin tuomion:
— Jos se on teidän kylttinne, niin saatte te viedä sen pois.
Silloin säikähtivät Israelin lapset ja huusivat:
— Skyltti on meiden skyltti! Me vaadita teme asia raastuppa!
Syntyi suuri hämminki. Ratkaiseva taistelu näytti olevan alkamassa.
Poliisikin näkyi tehneen päätöksensä ja kohensi vyötään, ja kiihottunut
katselijalauma odotti henkeään pidättäen, mihin toimenpiteisiin hän
ryhtyisi.
Mutta juuri kun poliisi astui askeleen eteenpäin, syöksähti
väkijoukosta esiin isokokoinen, väkevä israelilainen, joka varmaankin
polveutui, itse Simsonista ja hänen rouvastaan Delilasta.
Tämä väkevä mies huusi:
— Mite h—tti te tappele keskelle kattu... menkke sisse tappelemma...
taikka peetteke teme asia sovinnos!
Ja Simsonin jälkeläinen työnsi koko roikan tauluineen sisään myymälän
ovesta, meni itse perässä ja sulki oven.
Kansan mielet valtasi syvä pettymys. Tahdottiin kuitenkin kerääntyä
puodin akkunain eteen katsomaan, mitä sisällä tapahtui, mutta poliisi
käski joukon hajaantua.
Koska silminnäkijä nyt muisti, että hänellä oli nälkä ja kiire, läksi
hänkin tiehensä.
Palatessaan illempana samaa tietä takaisin, näki hän nuoren herran
ja neitosen kuvien hymyilevän toisilleen kumpikin puoleltaan
vaatetusliikkeen ulko-ovilta.
Ja siellä ne ovat tänäkin päivänä.
Oulun työttömäin huvimatka Tervolaan.
Oulun ”työttömät seisoskelivat turulla ja katujen kulmissa haaveillen
tulevasta maallisesta paratiisista, jossa olisi riittävästi työtä,
loppumattomasti työtä, iankaikkisesti työtä, työtä, jossa sivut
kipeytyisivät ja luut ratisisivat ja joka pusertaisi hikihelmet, suuret
kuin karpalot, ahkeran raatajan otsalle.
Välistä pistivät he murheellisen päänsä sisään kaupungin
työnvälitystoimiston ovesta ja kysyivät:
— Eikö vieläkään työtä?
Työnvälitystoimisto tiedusteli työpaikkoja minkä ennätti.
Tiedusteli myöskin Tervolasta.
— Joo, vastattiin Tervolasta, kyllä meillä työtä on. Olkaa vain hyvä ja
tulkaa tekemään!
— Mitäs te maksatte?
— Saman kuin ennenkin.
Ja kun työttömät seuraavan kerran pistivät päänsä työnvälitystoimiston
ovesta sisään, saattoi toimisto heille ilmoittaa sen ilosanoman, että
nyt on työtä.
Työttömät hymyilivät hiukan vaisusti ja astuivat, saatuaan siihen
kehoituksen, sisään allekirjoittamaan sopimuskirjat.
Sitten otti työnvälitystoimiston johtaja mukaansa kymmenen kiihkeintä
työnhaluista, joille toimiston puolesta kustannettiin matka, vieläpä
kengätkin, ja johtaja saattoi hoidokkaansa Kemiin asti, josta heidät
sitten saatettiin Tervolaan.
Tervolassa, jossa siihen saakka oli ollut työtä, mutta ei tarpeeksi sen
tekijöitä, hierottiin tyytyväisenä käsiä. Nyt tulee Oulusta työttömiä,
nyt saadaan työt Tervolassa tehdyksi. Ja työtä himoaville vieraille
hankittiin työkaluja, ruokavaroja ja hevonen niitä kuljettamaan.
Aamulla tuli työnjohtaja kutsumaan poloisia Oulun työttömiä työhön.
Edellä olevasta luulisi, että he olisivat lähteneet työhön kuin
juhlaan, mutta aivan niin ei käynyt. He olivat tarkemmin harkinneet
asiaa, eivät olleet tyytyväisiä palkkoihin, jotka muuten olivat samat,
kuin paikkakunnalla ennenkin maksetut, eivätkä itse työhönkään. He
ilmoittivat, ettei metsätyö sovi heidän luonteelleen, ja antoivat
työnjohtajan ymmärtää, että he hakkaisivat paljoa paremmin työnjohtajan
selkää kuin sitä metsää, johon hän koetti Oulun rehelliset työttömät
houkutella.
Sitten läksivät he takaisin asemalle, ja muutamat ottivat vielä
saamansa työkalutkin muistoksi, mutta Tervolan alkuasukkaat olivat niin
tunteettomia, että ottivat oululaisilta vierailtaan asemalla pois nämä
pienet muistot heidän vierailustaan Tervolassa.
Sitten tulivat Oulun työttömät takaisin kotikaupunkiinsa, marssivat
työnvälitystoimistoon ja ilmoittivat tulevansa Tervolasta sekä
vaativansa korvausta tämän virkamatkansa johdosta.
Onko kukaan koskaan kuullut vaatimattomampaa pyyntöä? Jos kerran
vähävaraiset työttömät ovat tehneet pitkän ja rasittavan matkan Oulusta
Tervolaan, niin eikö ole oikein ja kohtuullista, että he saavat hieman
korvausta vaivoistaan?
Mutta Oulun työnvälitystoimisto kuuluu olevan niin uskomattoman
poroporvarillinen laitos, ettei edes aiokaan työttömille mitään
korvausta maksaa.
Työnantaja on myöskin suuri verenimijä. Kehtaa puolustaa kavalaa
yritystään houkutella Oulun työttömät korpeen, väittäen että palkat
olisivat entisellään ja ettei Oulun työttömillä missään tapauksessa ole
mitään kokemusta palkkojen korkeudesta, koska he eivät mitään tehneet
eivätkä siis voineet mihinkään tiliin nojautua, ja koska työmaa lisäksi
oli uusi, niin ettei sen palkoista ollut mitään kokemusta.
Kuvaavaa työnantajan kierolle käsityskannalle on myöskin, että hän
ihmettelee sitä luonnollista seikkaa, että miehet olivat moittineet
metsää ja siellä suoritettavia töitä, vaikkei heistä kukaan ollut edes
käynytkään siellä.
Vai vielä heidän olisi pitänyt käydä siellä! suuressa, synkässä
metsässä, jossa rojottaa pahannäköisiä, partaisia korpikuusia ja jossa
korkeat männyt humisevat kolkosti. Kuka tietää, vaikka olisi siellä
vielä susia ja karhujakin. Sellaisilla työmailla kuuluu kyllä nykyään
olevan satoja työläisiä samoissa ja ehkä vaikeammissakin töissä, mutta
ne mitä lienevät pitkätukkaisia maan juippeja. On lievimmin sanoen
epähienoa koettaa tunkea kaupunkilaisia työttömiä moisiin oloihin.
Työläistyneinä oululaisten työnvälityspösöjen luihuun
petkutusyritykseen seisoskelevat Oulun rehelliset ja suoraluontoiset
työttömät jälleen haikein mielin katujen kulmissa odottamassa, että
heille tultaisiin tarjoamaan sellaista työtä, joka paremmin soveltuisi
heidän yhteiskunnalliseen asemaansa, luonteeseensa ja taipumuksiinsa.
Väitetään tosin, ettei osa näistä ”työttömistä' koskaan ole tehnyt
työtä, mutta se on tietysti parjausta.
Kyllä he tekisivät työtä — jos vain sattuisi ”luonnolle sopivaa.
Kysymyksiä ja vastauksia.
Kyselijä:
— Kuinka monta käärmettä on ollut Yöntilän suossa Halikossa?
Vastaaja:
— Toista tuhatta.
Kyselijä:
— Mistä se tiedetään?
Vastaaja:
— Suo syttyi palamaan, käärmeet päättivät muuttaa majaa ja
sammutusmiehet tappoivat ne.
Kyselijä:
— Aivan oikein. Kuinka tiedätte kaiken tämän?
Vastaaja:
— Luettuani viime päivien uutisia.
Kyselijä:
— Montako munaa muni Välttilä-Keskitalon kana Marttilassa viime
viikolla?
Vastaaja:
—???
Kyselijä:
— Se muni kymmenen munaa. Montako kananpoikaa se hautoi näistä munista.
Vastaaja:
— Kymmenen.
Kyselijä:
— Väärin, aivan väärin.
Vastaaja:
— ???
Kyselijä:
— Se hautoi niistä kaksitoista poikasta.
Vastaaja:
— Kaksitoista poikasta kymmenestä munas...?
Kyselijä:
— Niin, kymmenestä munasta kaksitoista kappaletta eli tusinan poikasia.
Enkö puhu tarpeeksi selvästi?
Vastaaja:
— Kyllä. Mutta kuinka tiedätte kaiken tämän?
Kyselijä:
— Luettuani viime päivien uutisia.
Vastaaja:
— Ahaa!
Kyselijä:
Kuinka kuului erään kaspialaisen meriselitys karilleajon jälkeen?
Vastaaja:
— Mainittu meriselitys kuului:
"Soomalainen hevjyttömys on syy. Me ajama laivalla. Ka, siinä istuu
soomalainen hevjytön onkimas keskellä laivareittiä. Minä puhallan
laivapilliä: mene pois tieltä. Mies onkii ja onkii keskellä väylää.
Laiva ajaa lähemmä ja minä puhallan. Mies vain onkii. Puhallan vielä ja
ajan kohti. No vot, silloin mies huusi: 'Katos p—le kun tulee päälle'
ja läks soutama pois tieltä. Mutta samass laiva jo olikin kivellä.
Soomalainen hevjyttömyys on syy."
Kyselijä:
— Ystäväni, te seuraatte hyvin aikaanne. Mutta tunnetteko uutisen
'Uudenaikainen erakko'?
Vastaaja:
— Kyllä:
Nurmeksen kauppalan torille ilmestyi viime viikon tiistai-iltana
paljaspäinen ja paljasjalkainen mies, kasvot ja sääret aika tavalla
lian peitossa. Poliisi opasti hänet kauppalantalolle, jossa hän
sitten oli hoidettavana pari päivää, kunnes hänet perjantaiaamuna
saatettiin vaivaishoidon toimesta Viipuriin, josta hän sanoi olevansa
kotoisin, Kolikkoinmäeltä. Mies kertoi olevansa ammatiltaan maalari
ja ijältään 26-vuotias. Hän selitti lukeneensa teosofisia kirjoja ja
kertomuksia itämaalaisten fakiirien itsensäkieltävistä valmistuksista
toimeensa. Niin oli hänkin, kaupunginlapsi päättänyt lähteä korpeen
kuolettamaan itsestään kaikki ruumiilliset halut ja himot. Hän oli
kartasta nähnyt, että Nurmeksen itäpuolella oli nimi Egyptin korpi,
ja niin oli hän pari viikkoa sitten saapunut Nurmekseen. Silloin
oli hänellä patiinit jalassa, kaulukset kaulassa ja asuntonsa hän
oli ottanut seurahuoneelle. Kolmen päivän perästä hän oli lähtenyt
kauppalasta itään päin, Egyptin korpea kohti. Niin kauas ei hän
kuitenkaan arvannut mennä, vaan oli oleskellut muutamien kilometrien
päässä kauppalasta. Siellä metsässä hän oli toista viikkoa. Hän otti
alastonna auringonkylpyjä ja sateella puhdistusta ruumiilleen. Mutta
päällysvaatteet, hattu ja kengät olivat jääneetkin sitten eräälle
mättäälle eikä hän enää niitä löytänyt. Ainoastaan paita, alushousut ja
syyspaltto jäivät päälle. Tukkansa hän oli sitonut nauhalla, jottei se
silmille leviäisi. Töikseen hän oli metsässä keräillyt naavoja, punonut
niitä köysiksi ja vanuttanut levyiksi, joista hän kauppalantalollakin
laati kenkiä, pannen tuohta pohjiksi. Ruokanaan hän sanoi olleen kävyn
siementen ja ryynien. Kauppalantalollakaan ei hän ottanut ryyniensä
lisäksi muuta kuin vähän voileipiä ja kahvia. Kieltämällä ruumiinsa
tarpeita hän sanoi saaneensa henkisiä lahjoja, hän kuuli jo kaukana
olevien ihmisten puheita. Niinpä oli hän metsässä kuullut, että hänen
morsiamensa kertoi Viipurista olevansa sairaana ja kutsui häntä
parantamaan itseänsä. Näin hän oli lähtenyt takaisin kauppalaan.
Allekirj:
— Luetteloa voisimme jatkaa. Se ei olisi mikään konsti ensinkään.
Ainehisto on nimittäin tällä alalla tavattoman runsas. Mutta eihöhän
tämä taas riitä kerrakseen?
Salaperäinen köysi.
Vaasassa on tietysti myöskin vesijohto. Ja sillä on sama ominaisuus
kuin muidenkin kaupunkien vesijohdoilla: sen torvet pyrkivät sitä
pitemmiksi, mitä enemmän kaupunki kasvaa ja laajenee.
Vaasassa on myöskin kahvila, jonka nimi on Esplanaadikahvila.
Koska mainitussa kahvilassa luultavasti tehtiin se huomio, että
vesi kahvipannuun saadaan helpommin ja mukavammin aukaisemalla
keittiössä vesijohdon hana ja pistämällä kahvipannu sen alle kuin
lähettämällä tyttö tai poika ämpäri kädessä juoksemaan kaivolle, niin
laadittiin asianomaiseen paikkaan asianomaisessa järjestyksessä anomus
Esplanaadikahvilan yhdistämisestä kaupungin vesijohtoverkkoon.
No niin.
Kaupungin vesiasialliset päämiehet harkitsivat oikeaksi ja
kohtuulliseksi ottaa Esplanaadikahvilan anomuksen huomioonsa ja
antoivat vesijohtotyö miehille käskyn lähteä avaamaan ehtymätöntä
vesisuonta Esplanaadikahvilan iloksi ja hyödyksi.
Vesijohtotyömiehet ottivat työkalut olalleen ja läksivät reippaasti
tekemään työtä käskettyä.
Aurinko paahtoi lämpimästi, niinkuin sen tapa viime viikkoina on ollut,
ja miehet hakkasivat, kuokkivat ja kalvoivat ankarasti hikoillen katuun
syvennystä ja salaojaa Esplanaadikahvilan vesijohtoputkia varten.
Kesken tätä työtään tekivät he harvinaisen keksinnön: syvällä kadun
pinnan alapuolella kulki heidän linjansa poikki paksu köysi.
Ukot hämmästyivät ja hieroivat silmiään, mutta näky ei kadonnut, paksu
köysi maata mötkötti liikahtamatta paikoillaan.
Köyttä nykäistiin, mutta se ei liikahtanutkaan. Sen molemmat päät
ujuttautuivat nähtävästi kauas maan tunkkaisiin, tuntemattomiin ytimiin.
Mitäpä siis tehdään silloin, kun katua kaivettaessa moinen köysi
asettuu kaivajien tielle?
Yksinkertainen kysymys! Ja vielä yksinkertaisempi vastaus.
Vaasan vesijohtotyömiehet hakkasivat tietysti köyden poikki.
Eikä se sitten enää sen enempää heidän työtään häirinnyt eikä heidän
tuntoansa vaivannut.
Mutta jokseenkin samoihin aikoihin koetti noin kolmekymmentä sellaisen
nykyaikaisen rakkineen omistajaa, jota sanotaan puhelimeksi, turhaan
päästä keskusaseman yhteyteen.
Vaivattuaan itsensä puolikuolleiksi ja sanottuaan keskusasemasta ja
siellä vallitsevasta järjestyksestä kaiken sen, mikä tällaisissa
tapauksissa tavallista on, töytäsivät mainittujen noin kolmenkymmenen
puhelimen omistajat eteisiinsä, painoivat olkihatut päähänsä ja
kiiruhtivat peloittavan kiihtymyksen valtaamina ulos kaupungille
ottamaan selkoa siitä, mitä keskusasemalle oli tapahtunut.
Sille ei kuitenkaan ollut tapahtunut yhtään mitään. Koneet
olivat paikoillaan ja kunnossa, neidit samoin. Ja yksimielisesti
vakuuttivat he jokainen, ettei asemalla ollut havaittu mitään
merkinantoa vielämainituista noin kolmestakymmenestä puhelimesta.
Kun tätä salaperäiseltä tuntuvaa arvoitusta ryhdyttiin tarkemmin ja
perusteellisemmin tutkimaan, tultiin lopuksi varmuuteen siitä, että
kertomuksemme alkupuolella selostettu vesijohtotyömiesten kohtaus
löytämänsä merkillisen köyden kanssa ja puhelinjohtojen katkeaminen
olivat välittömässä yhteydessä toistensa kanssa.
Vesijohtomiesten ponteva ja päättäväinen menettely maanalaiseen
köyteen — jota nyt voimme sanoa kaapeliksi — nähden oli asettanut
puhelinyhteyden ulkopuolelle m.m. rautatien piirihallituksen, koko
Hartmanin liiketalon y.m. Vaasassa huomattavia paikkoja. Ja viikon
päivät kuuluu kuluvan, ennenkuin olot saadaan palautetuiksi ennalleen.
Paikkakunnan lehdet kertovat, että vesijohtotyöntekijät viime vuonna
olisivat useamman kerran katkaisseet sähköyhtiönkin kaapeleita.
Eiköhän olisi viisainta kaivaa Vaasassa kaikki kaapelit maasta ylös ja
vetää ne ilmaan.
Mieluimmin kirkontorneja myöten, etteivät vesijohtotyömiehet niihin
niin helposti pääsisi käsiksi.