Tiitus."

Niinkuin sanottu, paiskasi toimitus molemmat runoni paperikoriin ja

päällepäätteeksi haukkui minut pahanpäiväiseksi.

Ajattelen maksaa samalla mitalla ja katkaista kaikki välini

"Kotivarpusen" kanssa.

Koettakoot, vietävät, nyt etsiä itselleen uutta runoilijaa. Minä olen

saanut tarpeekseni. Minunkin kärsivällisyydelläni on rajansa.

Kalle Karhusen poliisikoira.

Kalle Karhuselle tuli syksyllä jyviä enemmän kuin hän oli uskaltanut

odottaakaan, ja kun Kalle Karhunen katseli hinkaloissa olevia

jyväläjiään niin tuli hän iloiseksi kuin pelimanni, ja kun hän arveli,

että gulassit maksaisivat tänä syksynä viljasta puolitoista tuhatta

markkaa hehdolta, niin tuli hän vielä iloisemmaksi, mutta kun hän

sitten muisti elintarvelautakunnan, niin tuli hän surulliseksi, ja

kun hän lopuksi muisti Maijastiinan pojat ja muut varkaat, joille ei

tänäkään syksynä ollut tullut ensinkään jyviä, niin tuli hän vielä

surullisemmaksi, ja toivoi melkein, että halla olisi tehnyt hänelle

samalla tavoin kuin Saarijärven Paavolle.

Elintarvelautakunnasta ei tosin niin kovin suurta kiusaa ollut. Kalle

Karhunen arveli osaavansa sen asian järjestää, mutta varkaat olivat

pimeiden iltojen tultua käyneet kovin hävyttömiksi, ja ajateltuaan

asiaa kaksi päivää valjasti, Kalle Karhunen, hevosensa ja läksi käymään

kaupungissa. Ja takaisin palattuaan oli hänellä mukanaan koira.

Kalle Karhunen ei tehnyt kenellekään, ei edes emännälleen, tarkempaa

selkoa siitä, mistä hän oli tämän koiran hankkinut. Hän antoi vain

jokaisen, joka talossa kävi, ymmärtää, että hänen uusi koiransa, mikä

ei päältä nähden ollut mikään erinomaisen näköinen, oli poliisikoiran

rotua, ja että sillä oli nimenomainen ja sammumaton viha kaikkia

syrjäisiä kohtaan, jotka yrittäisivät tehdä asiaa Kalle Karhusen

vilja-aittaan.

Koira osoittautui erittäin luotettavaksi talonvahdiksi, vieläpä vähän

liiankin luotettavaksi, sillä kun Kalle Karhunen seuraavana iltana

pimeän tultua palasi monarkistin esitelmästä kansakoululta, hyökkäsi

hänen uusi koiransa tallin takaa hänen kimppuunsa ja repi häneltä

housut ja olisi nähtävästi syönyt suuhunsa koko Kalle Karhusen, ellei

hän olisi päässyt tupaan pakoon.

Kalle Karhunen katseli murheellisena housujaan, joiden toisesta

lahkeesta oli ainoastaan puolikas jäljellä, kutsui sitten koiran sisään

ja antoi sille selkään, jotta se vasta paremmin tuntisi isäntänsä,

mutta asian periaatteelliseen puoleen nähden hän, saatuaan jalkoihinsa

uudet housut, lausui että tämä koira on juuri sellainen kuin koiran

tulee ollakin, kunhan se vain vähän paremmin perehtyy talon väkeen ja

talon tapoihin.

Kahden tai kolmen päivän perästä tarkasteli Kalle Karhunen aitassa

jyvähinkaloitaan ja oli huomaavinaan, että keskimmäisen hinkalon pinta

oli hiukan alentunut. Kalle Karhunen ei kuitenkaan ollut varma asiasta,

mutta varovaisuuden vuoksi piirsi hän puukkonsa kärjellä pienet merkit

hinkaloitten laitaan niihin kohden, mihin jyvät ulottuivat. Sitten

tarkasti hän huolellisesti aitan lukon, mutta siinä ei ollut mitään

vikaa.

Seuraavana päivänä kertoi piika-Mari, että Maijastiinan vanhin

pojanroikale oli kulkenut pihan poikki ja heittänyt luun

poliisikoiralle, jolloin koira oli heiluttanut häntäänsä Oskarille.

Oskari oli Maijastiinan vanhimman pojanroikaleen nimi. Toisen ja

kolmannen pojan nimet olivat Esa ja Ville.

Kalle Karhunen kirosi, että jos Oskari vielä kerran kulkee hänen

pihansa poikki, niin saa hän nähdä heiluvan jonkun muun kuin koiran

hännän.

Seuraavana päivänä kävi Kalle Karhunen taas tarkastusmatkalla

aitassaan. Ei ollut epäilystäkään siitä, ettei varkaita olisi käynyt.

Keskimmäisen jyvälaarin pinta oli pari senttiä alempana hänen puukolla

vetämäänsä merkkiviivaa.

Kalle Karhunen muuttui kasvoiltaan tuhkanharmaaksi ja otti lakin

päästään ja tempasi vihoissaan tukastaan, niin että joukko hiuksia

jäi kouraan. Sitten tutki hän aitan lukon, mutta ei huomannut siinä

mitään epäilyttävää. Sitten tuli hän ulos aitasta ja kiroili noin

neljännestunnin ajan kaikkia naapureitaan ja muita kyläläisiä, joilla

ei tiettävästi ollut omia viljavarastoja ja joiden siis täytyi olla

varkaita ja roistoja. Lopuksi heristi hän nyrkkiään poliisirotuiselle

koiralleen, joka haukkui variksia saunan luona. Koira heilutti

vastaukseksi häntäänsä, mutta kun Kalle Karhunen tempasi maasta luokin

kappaleen ja heitti sen koiraa kohti, niin pakeni se häntä koipien

välissä saunan taakse.

Yöllä heräsi Kalle Karhunen koiransa vihaiseen haukuntaan, joka

kuitenkin kohta lakkasi. Kalle Karhusen epäluulo oli kuitenkin herännyt

samalla kertaa kuin hän itsekin. Kalle Karhunen puki nopeasti ylleen,

otti haulikkonsa naulasta, sytytti tallilyhdyn ja kätki sen takkinsa

liepeen alle. Sitten hiipi hän hiljaa ulos.

Aitan luo tultuaan tunnusteli hän kädellään ovea. Se oli lukossa.

Hän oli jo kääntymäisillään takaisin tupaan, kun hän samassa oli

kuulevinaan epäilyttävää liikehtimistä aitan alta.

Kalle Karhunen kiersi aitan taakse, missä aitan lattia oli korkeammalla

maasta kuin pihan puolella, otti lyhdyn ja valaisi sillä aitan alle.

Maijastiinan Oskari makasi selällään aitan alla, sohien tikulla sitä

reikää, joka oli kaivettu keskimmäisen hinkalon alle, jotta jyvät

nopeammin juoksisivat säkkiin. Säkin suuta piti levällään toiselta

puolen Esa ja toiselta Ville.

Kolmannesta nurkasta kannatti sitä uskollisesti ja palvelushaluisesti

hampaillaan Kalle Karhusen poliisikoira.

Miksi ne ovat vielä auki?

Apteekit nimittäin.

Mitä niillä on virkaa?

Ennen sieltä sai yhtä ja toista, ainakin pahimpiin pistoksiin.

Mutta sitten nousi apteekkariyhdistyksen johtokunta kierretuoliltaan,

astui hyllyn ääreen, otti sydämenvahvistustippapurkin ja vei sen

kaappiin, lukitsi kaapin oven, solautti avaimet housuntaskuunsa

ja katsoa muljautti ohimennen kummallisesti Suomen kansaan, joka

sydänalaansa pidellen nöyrän näköisenä seisoi apteekin ovenpielessä.

Sitten meni johtokunta kamariinsa, istuutui kirjoituspöytänsä ääreen

ja kirjoitti apteekkareille, että koska on pelättävissä, että joitakin

alkohoolipitoisia lääkkeitä näinä turmeluksen aikoina käytetään väärin,

niin kehoittaa johtokunta kaikkia apteekinomistajia ja apteekkien ja

haara-apteekkien hoitajia sinä aikana, jonka nykyinen turmeluksen tila

ja poikkeukselliset olot kestävät, kokonaan kieltäytymään myymästä

niitä ja niitä lääkkeitä.

Mutta Suomen kivuloinen kansa, joka oli epäröiden seisonut, ovella,

rohkaisi vihdoin luontonsa, niisti peukalolla ja etusormella nenänsä

ovenpieleen, astui tiskin ääreen ja sanoi heikolla äänellä:

— Olisikohan apteekkari niin hyvä ja antaisi markan edestä

sydämenvahvistustippoja... kun tuo sydän niin tykyttää...

— Ei, sanoi apteekkari, sydämenvahvistustipat pani johtokunta

kaappiinsa ja otti avaimen pois ovelta.

— No, jos voisi sitten saada vaikka Hokmannin roppia?

— Ei sitäkään myydä.

Potilas huokasi.

— Ei taida saada myöskään riikapalssamia eikä halvausvettä?

— Ei.

— Eikä muurahaispriitä?

— Ei.

— Saisiko sitten verenpuhdistustippoja, sano ostaja vapisevin huulin.

— Ei.

Toivo hiipui ostajan sydämessä. Mutta vielä oli jäljellä joku

oljenkorsi.

— Antakaa hyvä apteekkari sitten kaneelitippoja.

— Enkä anna.

Ostaja leimahti hiukan, niinkuin liekki leimahtaa ennen sammumistaan.

— Mutta mikä hiiden apteekki tämä on, missä ei mitään myydä? Täytynee

sitten paremman puutteessa tyytyä kolmenlaisiin tippoihin.

Niitäkään ei myydä.

Potilas piteli kiinni tiskistä. Sitten kurotti hän kaulaansa ja

kuiskasi apteekkarin korvaan viimeisen kuiskauksensa:

— Eikö apteekkarikulta antaisi minulle edes koliikkitippoja?

— Ei, vastasi apteekkari, paaduttaen sydämensä. Koliikkitippoja emme

myöskään myy.

Me kysymme:

Mitä pirua me nyt sitten enää apteekeilla teemme? Anteeksi, että

kysymme näin rumasti, mutta onkos tämä asia sitten sen kauniimpi?

Kaikki parhaimmat, tehokkaimmat ja kansallisimmat lääkkeet ovat meiltä

kielletyt. Viinaa, tervaa ja saunaa ei kannata ottaa lukuun, sillä

senjälkeen kuin viina on otettu pois, ovat sauna ja terva tietysti

tehottomat. Ei kukaan ole niin hullu, että kokeilisi pelkällä tervalla

ja saunalla. Sehän olisi samaa kuin lähteä ampumaan variksia ja ottaa

mukaansa pyssy ja haulit, mutta unohtaa ruuti kotiin.

Sitäpaitsi on apteekkariyhdistyksen johtokunta, joka olkoon kirottu,

kehoittanut myymään valkoisia kamferitippoja, kamferispriitä ja

eetterivalerianatippoja "ainoastaan perinpohjaisen harkinnan jälkeen."

Vai niin. Kyllä me sen harkinnan ymmärrämme. Se on semmoista, että

jos joku menee kysymään kamferitippoja, niin alkavat apteekkari,

proviisori ja farmaseutti kavalan näköisinä tuijottaa ostajaan, ovelle

tule apteekkarin rouva aamunutussaan katsomaan hänkin, ja rouvan takaa

kurkistavat apteekkarin anoppi, sisäkkö ja pahankuriset pojanvintiöt.

Jonka jälkeen apteekkari ilmoittaa ajattelevansa asiaa huomiseen tai

ylihuomiseen tai ensikuun puoliväliin ja käskee tulla sitten uudestaan

kuulemaan.

Voiko kukaan antaa tyydyttävän vastauksen kysymykseen, miksi apteekkeja

enää ensinkään pidetään auki?

Ihmispeto.

Herra ja rouva Wiriä olivat vuokranneet huoneen ja keittiön ilman

nykyajan mukavuuksia Turun saaristossa olevasta kesähuvilasta, jossa

paitsi heitä asui uskonnonlehtori Lindblom ja tuomari Turkanen

perheineen, ja kun herra ja rouva Wiriä olivat illalla saapuneet

kesämajaansa, niin levisi jo seuraavana aamuna naapurien keskuuteen

huhu, että hra Wiriä on ihmispeto ja pahoinpitelee vaimoaan. Lehtori

Lindblomin asuivat Wiriöiden seinän takana, ja he olivat heränneet

yöllä huonekalujen kolinaan, tuolien kaatumiseen, herra Wiriän

sadatuksiin ja lyönteihin ja rouva Wiriän hiljaiseen, tukahdutettuun

vaikeroimiseen.

Kun tämä salaperäinen herrasväki aamulla tuli ulos pihamaalle

huoneestaan, kurkistelivat kaikki muut samassa huvilassa asuvat

akkunaverhojensa takaa ja totesivat herra Wiriän olevan synkännäköisen

ja rouva Wiriän olevan kalpean kasvoiltaan. Hänen silmänsä olivat

punaiset ja niiden ympärillä oli mustat renkaat. Ja herrasväki Turkasen

palvelus tyttö ilmoitti selvästi kuulleensa rouva Wiriän huoahtaneen:

"Kauhea yö..."

Kammo ja suuttumus valtasi naapurit, ja kaikki säälivät rouva Wiriää,

joka oli joutunut naimisiin raakalaisen kanssa. Mainittu raakalainen

koetti ennen aamiaista rakentaa tuttavuutta naapuriensa kanssa, mutta

sai osakseen selvästi havaittavaa kylmäkiskoisuutta. Kaikki vetäytyivät

mitä pikimmin pois hänen läheisyydestään, ja herra Wiriä kuuli

lehtorska Lindblomin sanovan tuomari Turkasen rouvalle: "Ihmispeto!"

Herra Wiriästä tuntui tämä kaikki vähän kummalliselta.

Seuraavana iltana istuivat tuomari Turkanen ja rouva Turkanen

vieraisilla lehtori Lindblomin puolella ja joivat teetä, ja lehtorska

Lindblom oli asettanut teepöydän herrasväki Wiriän makuukamarin

seinän viereen. Ilta kului myöhäiseen, ja mitä myöhäisempi tuli, sitä

tarkemmin kuunneltiin teepöydän ääressä.

Ja kun kello löi puoli kaksitoista, kuultiin herra Wiriän huutavan

raa'alla, karkealla äänellään:

— Kirous! Joko se taas alkaa!

Rouva Wiriä vaikeroi hiljaa.

Teepöydän ääressä ei hengitetty kuin toisella keuhkolla, ja silläkin

hyvin säästäväisesti.

Nyt kiljaisi herra Wiriä:

— Ole hiljaa paikoillasi; Älä liikahdakaan! Minä lyön. Ssssaaa...

Kuului selvästi isku. Lehtorska Lindblom kalpeni ja herrat purivat

hammasta.

— Rakas, älä lyö niin kovasti! vaikeroi rouva Wiriä.

Herra Wiriä mutisi jotain, mistä ei saanut selvää, vaikka lehtori

ja tuomari kuuntelivat korvat seinää — ohutta lautaseinää — vasten

painettuina.

Uusi lyönti ja herra Wiriän riemuitseva ulvahdus:

— Joko sait tarpeeksesi, s—n imisä!

Rouva Wiriän huudahdus:

— Älä koske minuun... kätesi on _veressä_!

Rouva Turkanen oli pyörtymäisillään.

— Se on _sinun vertasi_! sanoi herra Wiriä julmasti nauraen.

Rouva Turkanen pyörtyi. Lehtorska Lindblom kaasi lasillisen haaleaksi

jäähtynyttä teetä hänen kasvoilleen.

Uskonnonlehtori ja tuomari hyökkäsivät eteiseen ja kolkuttivat

kiivaasti herrasväki Wiriän ovelle. Tuomari tunnusteli samalla

vaistomaisesti, olisiko brovninki hänen housujensa takataskussa.

Haudan hiljaisuus herrasväki Wiriän huoneessa.

Sitten tuli herra Wiriä ovelle ja kysyi:

— Kuka siellä?

— Avatkaa heti! huusi lehtori Lindblom kiihtyneenä.

— Lain nimessä! huusi tuomari Turkanen.

Herra Wiriä avasi oven.

Hänen kädessään oli veripilkkuja.

Lehtori ja tuomari huusivat, että ellei herra Wiriä lakkaa

rääkkäämästä onnetonta vaimoaan, niin ryhtyvät naapurit asianvaatimiin

toimenpiteisiin.

Herra Wiriä tuijotti heihin ällistyneenä.

Sitten alkoi hän nauraa. Kolealla, hyytävällä äänellä... johon yhtyi

rouva Wiriän hihitys peiton alta sängystä.

Herra Wiriä oli näet tappanut hyttysiä.

Karlssonnin haulikko.

Aivan niin, tämä on hyvä haulikko, sanoi Karlsson, silitellen

hyväilevästi haulikkonsa perää ja nostaen sitten pyssyn takaisin

naulaansa kamarin seinälle. — Tämä on paras haulikko koko pitäjässä.

Tämä tappaa varmasti, jos vaan ojentaa tämän sille ilmansuunnalle,

missä ammuttava on, ja jos ampuja näkee yhdenkään höyhenen ammuttavasta.

— Niin, Karlssonilla on aina ollut hyvät pyssyt, myönsimme me

kieltämättömän tosiasian ja kääntäydyimme mukavampaan asentoon penkillä.

— Juu... sanoi Karlsson vähän venytellen ja lisäsi miettivän

näköisenä kaksi puuta pesään. — Vaikka, kerran minua kyllä petettiin

pyssykaupassa niin pirusti.

Karlssonin ei pitäisi kirota, huomautimme me lempeästi. — Nyt on toinen

pääsiäispäivä.

— Niin on, sanoi Karlsson. — Enkä minä kironnutkaan. Minä vain sanoin,

että minuakin on kerran petetty pyssykaupassa niin pirusti.

Karlsson kohotti kengänpohjansa lämpiämään valkean eteen ja kertoi

maltillisella, välinpitämättömällä äänellä:

— Se oli oikein komea haulikko. Tunsi oikein väristystä selkäluissaan

ja pyhää liikutusta sydämessään, kun sen käteensä otti. Se kiilsi ja

se välkkyi. Siinä oli sen pyssytehtaan merkit ja kirjoitukset, joka

kuuluu olevan Amerikan paras pyssytehdas. Minä ostin sen muutamalta

pitkänenäiseltä maankiertäjältä ja maksoin siitä 32 mk. Se oli

tietysti ennen sotaa. Maankiertäjä sanoi, että hänen tekee pahaa

luopua niin hyvästä pyssystä ja ettei hän vaihtaisi sitä painoonsa

hopeata, jollei hänen välttämättömästi täytyisi saada rahaa ostaakseen

lääkkeitä kipeälle mummolleen. Hän piti niin kovasti mummostaan.

Minä olisin tietysti tahtonut koetella pyssyä ennen ostamista, mutta

maankiertäjällä ei ollut patruunia, ja kun se sitten sanoi, että

saattoihan kuka tahansa oikea pyssyntuntija koettamattakin nähdä, että

se oli parhaan sortin pyssy, niin minä ostin sen lopuksi koettelematta.

Kotiin tultuani minä panin sanomalehden aitan seinään ja ammuin siihen

tavalliselta matkalta, portilta, nähdäkseni miten paljon se hajoitti.

Ja kyllä se hajoitti niin riivatusti. Koko lehdessä ei ollut yhtään

reikää, eikä koko seinässäkään yhtään tuoretta haulinjälkeä.

Minä ajattelin, että siitä patruunasta olivat jääneet haulit pois, ja

otin uuden patruunan ja tarkastin sen ja ammuin toisen kerran, ja taas

katosi panos kuin pilviin.

Silloin minä aloin arvella jotain ja latasin oikein uhkapatruunan ja

ammuin sillä, ja haulit menivät aitan kivijalan raosta aitan alle niin

että krapisi.

Se juutas ei näet lujallakaan patruunalla jaksanut kannattaa hauleja

seinään asti.

Jos se pitkänenäinen maankiertäjä olisi vielä ollut käsille saatavana,

niin olisi meille syntynyt keskustelua tästä asiasta...

Seuraavana päivänä sanoi äitimuori, että nyt kun sinulla on taas uusi

ja komea pyssy, niin ampuisit tuon meidän vanhan kissamme pois.

Minä latasin pyssyn kaikkein väkevimmällä patruunallani ja menin

ampumaan Mattia. Matti oli sen meidän vanhan kissan nimi.

Katti istui tikapuiden juurella auringonpaisteessa ja nuoleskeli

käpälöitään ja katseli minuun ystävällisesti vanhoilla silmillään, kun

minä tähtäsin sitä metrin päästä _metrin_ päästä — päin naamaa. Ja

sitten minä ammuin sitä niin että omat silmänikin tulta iskivät.

Ja kissa huusi silloin niin saatanasti...

— Karlssonin ei pitäisi kirota, kun nyt on toinen pääsiäispäivä.

— Enhän minä kiroakaan, kerron vain. Se kissa huusi niin, etten minä

ole milloinkaan kuullut minkään kissan huutavan sillä tavalla, ja

lensi tiehensä häntä suorana kuin salama, eikä se enää milloinkaan

tullut meille, vaan asettui yhteen torppaan kylän toisessa päässä.

Muuten ei siinä ollut mitään näkyväistä vikaa, mutta pahasti se kai oli

säikähtänyt.

Minä koetin päästä eroon koko pyssystä ja menin kansakoulun

rakennusmaalle, jossa Nikulan Feerdinand oli kiviä ampumassa. Minä

tarjosin pyssyä Feerdinandille, kun tiesin hänen myyneen pois entisen

pyssynsä, ja pyysin 24 mk. Feerdinand sanoi, että hän tahtoo koetella

pyssyä tuossa olevan ladon seinään, ja minulla oli siltä varalta oikein

petomainen patruuna taskussani. Arvelin että voisihan se ihme tapahtua,

että sellainen latinki lentäisi siitäkin pyssystä muutaman kymmenkunta

syltä. Feerdinand ampui istualtaan kiveltä, ja kun pyssy oli lauennut,

makasi Feerdinand kiven takana selällään, sorkat kohti taivasta, eikä

ladon seinässä ollut yhtään haulia. No, se asia selitettiin tietysti

sillä tavalla, että panos oli Feerdinandin kaatuessa mennyt ilmaan,

mutta Feerdinand ei kuitenkaan ollut halukas ostamaan pyssyä.

— Missäs se Karlssonin komea pyssy on?

— Se on Ylikylän Töysän isännän seinällä. Tarjosin sitä Töysän

isännälle 20 markasta, ja Töysän isäntä sanoi, ettei hän ole ikinä

ampunut eikä aio vastakaan ampua, mutta saahan se noin kaunis pyssy

talossa kuitenkin olla, ja osti sen kohta ja ripusti seinälleen, ja

siellä se on siitä asti riippunut.

— Ja siihen se onkin oikein omiaan, sanoi Karlsson haukotellen ja

lisäsi taas pari puuta pesään, alkaen sitten tutkivasti tarkastella

pieksujensa pohjia.

Julkinen selitys.

Koska se väenkokous, joka pari päivää sitten kiireimpänä työaikana

tapahtui tuolla Pitkänsillan puolella, on antanut aihetta kaikenlaisiin

päättömiin otaksumisiin ja arveluihin, niin pakottaa omatuntoni minut

seuraavaan tunnustukseen:

Tapauksen aiheutti kyllä allekirjoittanut, mutta pyydän saada

mahdollisesti lieventävinä asianhaaroina mainita seuraavassa

esilletulevat seikat.

Ensin oli rannassa mustanpuhuva saaristolainen moottorivenhe, jossa oli

kolme miestä, kaksi parratonta ja yksi parrakas, sekä joukko tyhjiä

kalavasuja.

Parrattomat istuivat piippua polttaen venheen perässä, mutta parrakas

istui keulapuolella olevan moottorin ääressä, ja koska mielelläni otan

oppia kaikesta, mitä satun näkemään, pysähdyin ohimennessäni katsomaan,

mitä se parrakas siellä puuhailee.

Parrakas ähki kovasti ja väänsi suurella mutteriavaimella auki erästä

tiukassa olevaa mutteria, väänsi niin kovasti, että minä aloin hikoilla

sitä katsellessani.

Piipunpolttajat taas katselivat paremman näkemisen puutteessa minua.

Sitten tuli siihen eräs tuttavani, joka ylpeili olevansa maallelähdössä

ja kysyi mitä minä siinä katselin. Vastasin vain että:

— Tuota ukkoa, joka vääntää tuota mutteria.

Tuttavassanikin alkoi näky herättää mielenkiintoa, jonka johdosta

hänkin pysähtyi katselemaan ja sanoi:

— Jospa se vääntää sitä väärään suuntaan...

Vääntäjä katsahti meihin vihaisesti, sillä hän oli kuullut tuttavani

huomautuksen, ja sanoi:

— Kyll mä tierän... ei herrat tartte neuvoo... mä kysyn sitten kun

tartten neuvoo herroilt.

Tuttavani häpesi vähän, ja se tekee hänelle epäilemättä hyvää.

Tällävälin oli ympärillemme kertynyt joukko kouluun meneviä lapsia,

joilla oli kirjat kainalossa. Kaikki tuijottivat suu ja silmät

selällään ukkoon, joka ähkien väänsi sitä tiukassa olevaa mutteriaan.

Neljän minuutin kuluttua oli väkeä rannassa 18 henkeä, joista 11

alaikäistä. Viiden minuutin kuluttua oli meitä 23. Sitten pysäytti ohi

ajava issikka hevosensa, hyppäsi alas pukilta ja juoksi katsomaan, mitä

me katselimme. Issikka nähtävästi luuli, että oli kysymys hukkuneen

nostamisesta vedestä. Kun eräs jonkun matkan päässä seisova ryhmä,

johon kuului kolme akkaa ja yksi katua lakaiseva talonmies, näki

issikan juoksevan rantaan, läksi ryhmä juoksemaan samalle taholle,

jolloin kaikki neljänneskilometrin matkalla olevat ihmiset kiiruhtivat

myöskin rantaan.

Samassa sai ukko mutterin kuntoon, veivasi moottorin käyntiin, ja

perässä istuvat käänsivät aluksen keulan ulapalle.

Väkeä oli silloin rannassa ainakin 60 henkeä.

Issikka läksi ensimmäisenä pois, mutta häntä vastaan tuli poliisi,

joka alkoi haukkua issikkaa siitä, että tämä oli jättänyt hevosensa

seisomaan itsekseen kadulle.

Issikka nousi silmiään mulkoillen pukille ja ajoi tiehensä.

Tunkeuduin tovereineni väkijoukon läpi, jolloin poliisi kysyi meiltä:

— Mitä ne siinä katsovat?

Vastasin:

— Ne katsoivat yhtä ukkoa, joka väänsi yhtä mutteria.

— Mutta se ukko on jo mennyt moottoreineen, täydensi toverini selitystä.

Sittenhän siellä ei ole mitään katsomista? sanoi poliisi.

— Ei, vastasimme me ja menimme matkaamme.

Poliisi ryhtyi kehottamaan niitä muita läsnäolijoita hajaantumaan.

Tuntia myöhemmin kuljin saman paikan ohi.

Yhä siinä seisoi väkeä.

Kysyin eräältä, mitä varten väki siinä seisoi.

— En tiedä... tähän on aina tunnin ajan keräytynyt uutta väkeä, kun

entinen on lähtenyt pois. Arvelevat, että siihen on hukkunut joku poika.

— Niin, se oli ollut valkeatukkainen poika, jolla oli ollut jalassa

siniset liinahousut, sanoi muuan akka.

Jatkoin matkaani.

Omatuntoni pakottaa minut arvoisalle yleisölle täten julkisesti

ilmoittamaan, ettei siihen hukkunut mitään poikaa.

Me vaan katsoimme, kun ukko väänsi sitä mutteria.

Ihalaisen kylmä kylpy.

Olin kuullut, että naapuritalomme talonmies oli ollut hukkua, ja

vainuten 5 rivin uutista (petiitti ilman välikkeitä) ryhdyin hankkimaan

asiasta lähempiä tietoja kahdelta muijalta, jotka piiskasivat pihalla

kirjavaa mattoa kuin miestään, joka on ollut luvatta poissa ja tullut

kotiin vasta auringon noustua.

— Juu, kyllä se tosi on, että Ihalainen oli hukkua, juu, muttei se

mereen pudonnut, juu, vaan se oli hukkua tuolla herrasväki Harjuksen

asunnossa, kun ne Harjuksen pojat ovat semmoisia ylenannettuja ja

poishäväistyjä (= hemmoiteltuja; suomennos sanasta bortskämda. — Kirj.

muist.).

En ollut kuullut pitkään aikaan mitään uutisia herrasväki

Harjuksen perhe-elämästä. Mielenkiintoni kasvoi heti kaksin-, jopa

kolminkertaiseksikin, sillä jos herrasväki Harjuksen elämästä ja

vaelluksesta kuulee uutisia, niin ovat ne aina mieltäkiinnittäviä.

Talonmies Ihalaisen hengenvaarallinen seikkailu oli seuraava:

Koska rouva Harjus nuorempine lapsineen on jo lähtenyt maille, asuvat

toistaiseksi kaupungissa tämän kunnianarvoisan perheen jäsenistä

ainoastaan isä ja kaksi vanhinta poikaa. Isä on päivät kaupungilla ja

pojat tekevät kotona kaikellaista pahaa.

Sinä päivänä, jona Ihalainen oli hukkua, olivat pojat tarkastaneet

kylpyhuoneen teknillisiä laitoksia ja saaneet lopuksi pannussa olevan

kylmävesihanan kokonaan irti. Se on hyvin yksinkertainen temppu, sillä

hana lähtee irti aivan helposti, jos sitä vain vääntää tarpeeksi kauan

auki.

Kun eivät pojat olleet saaneet sulkulaitosta paikoilleen, olivat he

sulkeneet kylpyhuoneen oven ja lähteneet kaupungille.

Hetken perästä ilmoittivat Harjuksen naapurit talonmiehelle,

että Harjuksen kylpyhuoneen akkunasta on muodostunut vesiputous

porraskäytävään, eikä Harjuksella olla kotona, koska sieltä ei vastata

ovikellon soittoon.

Talonmies kiiruhti virkansa puolesta paikalle. Porraskäytävä oli

muodostunut kauniiksi pengerputoukseksi, kirkkaan kevätpuron tanssiessa

portaalta portaalle.

Ihalainen mursi oven auki. Sitten avasi hän kylpyhuoneen oven.

Ihalainen on pieni mies ja kylpyhuoneessa oli vettä noin puolentoista

metrin korkeudelta. Ovi lensi auki kauhealla voimalla, ja mahtava

hyökylaine hautasi alleen Ihalaisen...

Onneksi pääsi tämä vedenpaljous nyt levenemään laveammalle alalle ja

meri tuli siten matalammaksi. Ihalainen saa pelastuksestaan kiittää

yksinomaan sitä seikkaa, sillä alussa mainitut, mattoa piiskaavat

muijat olivat melkein varmat siitä, ettei Ihalainen osaa uida.

Sitten kun Ihalainen oli tullut jälleen tajuihinsa, kahlasi hän,

märkänä kuin kuikka, kylpyhuoneeseen, jossa voimakas suihku lensi

kylmävesiputkesta vastapäiseen seinään.

Ihalainen ei löytänyt poikien irroittamaa hanaa, ja suihku syyti vettä

lakkaamatta. Porraskäytävästä kuului kirkunaa ja hätähuutoja, josta

Ihalainen päätti, että se äskeinen suuri hyökylaine teki nyt tuhoaan

alemmissa kerroksissa.

Ihalainen koetti turhaan tukkia vesijohtoa nenäliinallaan, jonka

jälkeen hän juoksi alas ja sulki koko talon vesijohdon, sillä muuta

keinoa ei ollut.

Sitten palasi hän takaisin ja löysi vihdoin viimeinkin kadonneen hanan

kylpyammeen takaa, jonne Harjuksen nuoret herrat olivat sen nakanneet,

livistäessään tiehensä kotilieden äärestä.

Kun Ihalainen tuli takaisin, oli hänen asuntonsa ovella suuri,

kapinallinen väkijoukko, yksinomaan naisia, jotka olivat saapuneet

jokaisesta tässä suuressa talossa olevasta keittiöstä valittamaan,

ettei vesijohto toimi.

Onneton, märkä ja viluinen Ihalainen, jonka mielestä vesijohto oli

toiminut liiaksikin, meni mitään vastaamatta avaamaan talon vesijohdon.

Sitten levitti Ihalaisen muija Ihalaisen kuivamaan.

Huomaavainen mies.

Tämä on taas tapaus raitiovaunusta. Jos tahtoo seurata aikaansa ja

tutustua ihmisiin, niin täytyy matkustaa raitiotiellä.

Missä huomaavainen mies oli vaunuun noussut, sitä emme voi sanoa,

sillä noustessamme vaunuun Rautatientorilla istui huomaavainen mies,

jolla oli vilkkaat silmät ja pieni, nuoruuden vihanta piikkiparta, jo

vaunussa ja huusi meille, kun pysähdyimme takasillalle myrkyttämään

hengityselimiämme nikotinilla:

— Olkaa hyvä, täällä on tilaa!

Se oli totta, sillä vaunussa ei ollut ketään muita kuin mainittu

kohtelias mies ja vanha mummo, joka istui nurkassa ja katseli häntä

epäluuloisesti.

Emme voineet hylätä tätä ystävällistä kehoitusta, josta syystä astuimme

sisään.

Sitten katseli hän meitä ja mummoa hyväntahtoisesti, mutta samalla sen

näköisenä kuin olisi hän mielellään jollain tavoin järjestänyt mummoa

ja meitä, jos meissä olisi ollut jotain järjestämistä. Sitä ei meissä

kuitenkaan sattunut olemaan, ja hän alkoi katsella ulos akkunasta ja

oli vähällä hypätä pois vaunusta auttamaan jonkun liikkeen asiapoikaa,

joka oli pudottanut potkukelkastaan paketin torille. Poika ehti

kuitenkin itse ottaa paketin maasta ennenkuin mies ennätti toteuttaa

kasvoillaan kuvastuvan ihmisystävällisen aikomuksen.

Ylioppilastalon luona tuli tavallisuuden mukaan paljon väkeä vaunuun,

ja nyt alkoi miehemme olla oikeassa elementissään. Oikein saattoi

nähdä hänen säteilevän sisällistä riemua ja tyytyväisyyttä, saadessaan

palvella yleisöä neuvomalla paikkoja, auttamalla käsipuolesta vanhoja,

lihavia rouvia ja nuoria lihavia rouvia, vanhoja, kärtyisen näköisiä

herroja ja nuoria tyttöjä, jotka olivat kuin maanpäälle pudonneita

punaposkisia enkeleitä.

Sitten lähdettiin liikkeelle ja istuttiin ja tuijotettiin toisiinsa, ja

itse kukin ajatteli vastapäätään istuvasta henkilöstä:

— Mikähän käki tuokin on?

Erottajalla taas pysähdyttiin, ja sieltä nousi mukaan pari uutta

tulokasta, kurkisti täydeltä näyttävään vaunuun ja pysähtyi

takasillalle.

Mutta silloin huomaavainen mies huudahti iloisesti:

— Olkaa hyvä, olkaa hyvä! Täällä on vielä kaksi paikkaa.

Ja tunkien ihmisiä tiukempaan saikin hän valmistetuksi kaksi paikkaa.

Sitten ajettiin taas eteenpäin, ja yleinen huomio oli nyt kiintynyt

huomaavaiseen mieheen. Yksi ja toinen hymyili hillitysti ja

kohteliaasti, ja se hymy näytti tuottavan huomaavaiselle miehelle

syvää tyytyväisyyttä ja iloa. Hän hymyili kullekin vuorostaan vastaan

avomieliseen, luottavaiseen tapaansa, ja sulki aina huolellisesti oven,

kun joku oli jättänyt sen auki.

Roopertinkadun kulmassa oli taas uusia tulokkaita. Huomaavainen mies

kiiruhti heille ilmoittamaan, että vaunu on täynnä, mutta että pian

ehkä joku poistuu, ja silloin tulee tilaa.

Konduktööri hymyili kuin susi ja me muut hymyilimme kuin lampaat.

Huomaavainen mies loisti. Varmaankin nautti hän siitä että hänen

ympärillään oli niin paljon ystävällisiä, hymyileviä kasvoja.

Seuraavalla pysäkillä nousi eräs herra ylös poistuakseen vaunusta.

Huomaavainen mies tarttui hänen takinhihaansa, ja herra loi taakseen

julmistuneen katseen, nähdäkseen kuka oli rohjennut tarttua häneen, ja

meidän sydämemme vavahtivat huomaavaisen miehen puolesta.

Mutta huomaavainen mies sanoi hänelle kohteliaasti:

— Herra unohti pakettinsa.

Tosiaankin oli herra unohtanut pakettinsa penkille.

Herra tempasi pakettinsa, mutisi huomaavaiselle miehelle jotain

kiitoksen tapaista ja poistui nopeasti vaunusta.

Huomaavainen mies katseli hymyillen ympärilleen ja sanoi:

— Ihmiset ovat niin hajamielisiä.

Me kaikki hymyilimme myöntävästi, ja huomaavainen mies jatkoi:

— Unohtavat tavaransa vaunuun, jollei heille siitä huomauta.

Aivan niin. Nyökäytimme päätämme, ja huomaavainen mies hymyili taas.

Vihdoin pisti konduktööri päänsä vaunun ovesta ja sanoi kolealla

äänellä:

— Eira!

Useita henkilöitä nousi, astuakseen ulos vaunusta.

Myöskin huomaavainen mies poistui, nyökäyttäen meille päätään kuin

vanhoille tutuille.

Taas jyristeltiin eteenpäin. Vaunu tuntui niin tyhjältä, kun

huomaavainen mies oli siitä poistunut.

Mutta sitten huomattiin, ettei hän ollutkaan ihan kokonaan poistunut.

Oli näet unohtanut kävelykeppinsä siihen nurkkaukseen, jossa oli

istunut.

Kaino mies.

Kaino mies tuli sisään automaatin ovesta ja seiso! viisi minuuttia

oven pielessä pää kallellaan, rohkenematta tunkeutua nälkäisten,

töytäilevien pääkaupunkilaisten keskelle.

Lopuksi kaino mies kokosi kaiken rohkeutensa ja yritti lähestyä kassaa,

vaihtaakseen kädessään olevan markan setelin. Jonossa oli sillä

hetkellä kolme rahanvaihtajaa, mutta kun kaino mies oli hypistellyt

vähäpätöistä seteliään pari minuuttia, oli hänen edessään viisi

vaihtajaa, sillä jono kasvoi alituiseen, mutta ei koskaan kainon miehen

taakse, vaan aina hänen eteensä.

Kymmenen minuutin kuluttua yritti kaino mies kurottaa setelinsä parin

rouvan välitse kassaan, mutta silloin toinen rouvista sanoi hänelle

terävästi, että miksi hän ei odota vuoroaan niinkuin muut ihmiset, ja

toinen rouva sanoi: merkillistä!

Silloin kaino mies punastui ja häpesi ja veti kätensä takaisin, ja

markanseteli vapisi hänen kädessään.

Viidentoista minuutin kuluttua ei kassan edessä sattunut olemaan

ketään muuta, ja silloin loi kaino mies pelokkaan katseen taakseen, ja

nähtyään, ettei hänen takanaan ollut ketään, ojensi markansetelinsä

ja sai sen vaihdetuksi ja oli niin iloisen näköinen kuin olisi hän

erehdyksessä saanut kymmenen penniä liikaa.

Ja sitten hiipi hän ruokalistaa tarkastamaan, mutta ruokalistan

edessä seisoi kolme henkeä äänekkäästi keskustellen ruokalistan

yksitoikkoisuudesta. Kaino mies pysähtyi syrjään odottamaan vuoroaan.

Tämän kertoja, joka oli päättänyt jäädä katsomaan, saako kaino mies

ruokaa sinä päivänä, läksi viemään kirjettä postilaatikkoon ja tapasi

Bulevardinkadun ja Erottajan kulmassa tuttavansa, joka oli menossa

rautatieasemalle. Hän saattoi tuttavansa rautatieasemalle ja palasi

sitten takaisin automaattiin katsomaan, mitä kainolle miehelle kuuluu.

Hän osui saapumaan takaisin onnellisella hetkellä, sillä kaino mies

oli juuri, puoli tuntia sen jälkeen kuin hän oli saanut rahansa

vaihdetuksi, päässyt ruokalistan eteen, ja luki sen läpi hyvin

kiihkeästi sekä mutisi sitten kirkastunein katsein:

— Sillipalleroita!

Koska annostiskin edessä oli kolminkertainen jono odottajia, ja kello

oli vasta neljä iltapäivällä, niin läksi kertojamme työhönsä ja

raapusteli numeroita ja muita asiaankuuluvia variksenvarpaitaan kello

kuuteen asti, jolloin hän paiskasi suuret tilikirjansa kiinni ja muisti

sen kainon miehen, joka oli päättänyt tilata sillipalleroita, ja läksi

heti automaattiin ottamaan selkoa siitä, mihin asti kaino mies oli

ehtinyt.

Kaino mies seisoi nälkääkärsivän näköisenä kahden metrin päässä

annostiskistä, ja välimatka oli täynnä ihmisiä, jotka kovalla äänellä

huutelivat tilauksiaan.

Tuon tuostakin avasi hän huulensa ja sanoi nöyrästi:

— Sillipalleroita!

Mutta hänen toivomuksensa hukkui edessä seisovien hälinään.

Se mies, joka tästä kainosta miehestä on pyytänyt lehteen

kirjoittamaan, ei ole mikään kaino mies, ja häntä alkoi harmittaa

kainon miehen saamattomuus, ja näyttääkseen kainolle miehelle hyvää

esimerkkiä sysäsi hän kainon miehen syrjään ja alkoi tunkeutua tiskiä

kohti ja raivasi itselleen kyynäspäillään tietä ja oli tuossa tuokiossa

tiskin ääressä ja huusi kuin huutokaupan toimitsijamies:

— _Sillipalleroita!_

Sitten hän heitti rahat pöytään ja tempasi toiselle henkilölle

tarkoitetun sillipallerolautasen ja halkaisi itselleen tien väkijoukon

läpi ja istuutui kursailematta lähimpään pöytään, jonka ääressä nuori

pari nautti ruumiillista ravintoa, eikä ollut kuulevinaankaan nuoren

aviomiehen huomautusta:

— Tuossa vieressä olisi vapaa pöytä.

Kaino mies oli kauhunsekaisella ihailulla katsellut hänen toimiaan ja

yritti nyt viimeinkin todenteolla päästä käsiksi sillipalleroihin.

Mutta otettuaan ensimäisen askeleen ja alettuaan hivuttaa olkapäätään

kahden edessä seisovan väliin katsoi toinen näistä, iso ja

mustapartainen mies, häneen sillä tavalla, että kaino mies heti veti

olkapäänsä takaisin.

Silloin tapahtui jotain odottamatonta.

Kaino mies, posket tulipunaisina, kohottautui varpailleen ja huusi

kovalla äänellä:

— _Sillipalleroita_!

Nyt se kuului.

Kaikki kääntyivät katsomaan kainoa miestä, joka puolestaan ei näyttänyt

olevan selvillä siitä, mihin katseensa luoda.

Mutta neiti huusi tiskin takaa kainolle miehelle:

— Sillipallerot on loppu!

Se hyvän esimerkin näyttäjä oli saanut viimeisen annoksen.

Salaperäinen juttu.

Olen koettanut olla Sherlock Holmes.

Olen istunut nojatuolissa huoneen nurkassa otsa rypyssä savuketta

poltellen ja miettinyt.

Sherlock Holmes polttaa piippua, mutta tupakka kuin tupakka.

Salaperäinen tapaus on seuraava:

Oulunkylän aseman lähellä on eräs huvila, jonka aikoinaan omisti

pianokauppias S.

Viime vuonna ei siinä enää asunut pianokauppias S, vaan kauppias F.

Viime syksynä ei siinä kuitenkaan asunut kauppias F:kään, vaan joku muu.

Kauppias F. muutti näet pois paikkakunnalta, jättäen huonekalunsa

tyhjäksi jäävään huoneistoon.

Niin kertovat eräät paikkakunnan lehdet.

Miksi jäi huoneisto tyhjäksi, kun sinne kerran jäivät huonekalut?

Mutta ehkä on yllä oleva kysymys nuuskaviisautta.

Älkäämme siis olko nuuskaviisaita, vaan jatkakaamme asiaan syventymistä

siitä näkyneiden uutisten perustuksella.

Huvila on sen jälkeen ollut asumattomana koko talven ja on vuoden

kuluessa vaihtanut omistajaa useampaan kertaan.

Muutama päivä sitten kävi kauppias F. paikalla perimässä huonekalujaan,

mutta huoneisto olikin tyhjä.

Sana tyhjä on tällä kertaa käsitettävä sanan koko tyhjyydessä.

Huoneistossa ei ollut edes niitä edellämainittuja huonekaluja, jotka

sinne jäivät silloin, kun kaupp. F. muutti pois huvilasta.

Mihin olivat huonekalut joutuneet?

Lähellä asuvat henkilöt todistivat, että joku henkilö oli niitä talven

kuluessa kuletellut kelkalla huvilasta asemalle, josta ne sitten oli

lähetetty Helsinkiin.

Huvilan nykyinen omistaja ei tiedä asiasta mitään. Hän ei nähtävästi

tiennyt, että huvilassa oli mitään, huonekaluja ollutkaan.

Oliko huvilassa käynyt varkaita vai oliko joku huvilan aikaisempi

omistaja ne ominaan kulettanut pois?

Tämä salaperäinen kysymys jätettiin poliisin selvitettäväksi.

Sitten kului päivä ilman että mitään selvitystä saatiin. Maailma meni

vanhaa menoaan ja akkunoista ulosheitettyjä lapsia lenteli maahan

Kallion linjoilla.

Sitten tuli uusi päivä.

Runoilijan mielipiteen mukaan voi uusi päivä muuttaa kaikki.

Tässä tapauksessa ei se muuttanut kaikkea, mutta kumminkin koko joukon.

Seuraavana päivänä kertoivat näet tietosanomat kaupp. F:n ilmoittaneen,

etteivät ne huonekalut, jotka talven kuluessa oli viety kyseessä

olevasta huvilasta, olleetkaan hänen, vaan leskirouva O.F:n.

Sillä kannalla oli asia eilen.

Odotan nyt, että leskirouva O.F. tänään ilmoittaa, etteivät poisviedyt

huonekalut olleet hänenkään, vaan erään hra X.Y.X:n.

Ehkä on tämä tapaus pohjaltaan hyvinkin yksinkertainen, kuten

monet muutkin suuret ja monimutkaiset salapoliisihistoriat, mutta

toistaiseksi on se vielä selvittämättä.

Niin selvittämättä, ettei edes tiedetä, ovatko huonekalut varastetut

vai ovatko ne muuten vain viedyt. Rehellisesti ja hyvässä

tarkoituksessa. Joku näki ja kuuli, että huvila siirtyy mieheltä

miehelle pikemmin kuin muste ehtii kuivua kauppakirjoissa, ja arveli,

että talletetaan hyvän sään aikana edes nuo mööpelit, etteivät ne mene

kaiken maailman tietä.

Jos meillä olisi kotimaisia salapoliisijuttujen sepittäjiä, niin olisi

tässä hiukan pohjaa. Varsinkin kun asiaa vielä vähän sekoittaisi.

Juoni pitäisi jakaa kahteen haaraan: huonekalujen katoamiseen ja

huvilan siirtymiseen kädestä käteen.

Ensin katoaisivat huonekalut sillä tavoin kuin tässä minunkin

tositapahtumiin perustuvassa kertomuksessani.

Sitten alettaisiin vähitellen päästä Sherlock Holmesin avulla

huonekalujen jälille, mutta mitä lähemmäksi niitä päästäisiin, sitä

vaikeammaksi kävisi saada selville, kuka nuo kadonneet huonekalut

oikeastaan oli omistanut.

Samaan aikaan siirtyisi huvila yhä nopeampaa vauhtia omistajalta

omistajalle. Kunnes sen vihdoin ostaisi esimerkiksi tukkukauppias

Rahanen.

Juuri kun kauppakirja on allekirjoitettu soitetaan hra Rahaselle

etsivästä osastosta, että eräästä huvilasta Oulunkylästä aikoinaan

kadonneet huonekalut ovat löytyneet ja että on huomattu, että niiden

oikea omistaja on tietämättään ollut — juuri hra Rahanen.

Sepä mainiota! ihastuu hra Rahanen. Sillä minä olen juuri ostanut saman

huvilan. Lähettäkää huonekalut sinne huvilaan, minä tulen itse perässä.

Hra Rahanen saapuu tunnin perästä paikalle, uuteen huvilaansa.

Löytyneet huonekalut ovat keskellä pihaa.

Mutta huvila on poissa...

Ei ole jälellä kuin kivijalka ja uunin piiput.

Jotkut tuntemattomat henkilöt ovat viime talvena purkaneet huvilan,

vetäneet sen hirsinä ja lautoina asemalle ja lähettäneet tavarajunassa

jonnekin Keravalle päin.

Israel Viinamäen "limaskat".

Ylioppilas Israel Viinamäki painaa 82 kiloa netto, mikä on tunnustusta

ansaitseva paino 20-vuotiaalle nuorukaiselle.

Hra Viinamäki iskee kantapäänsä katuun, minkä sanotaan todistavan

tarmokasta luonnetta, mutta samalla kuluttaa suuresti kantapäitä.

Kun ylioppilaskokelas Israel Viinamäestä eräiden pienten kommellusten

jälkeen, jotka eivät kuulu julkisuuteen, tuli ylioppilas Israel

Viinamäki, sonnusti häntä kotiväkensä opinteille m.m. neljällä

kenkäparilla, jotka riittivät viime syksystä tähän kevääseen. Kukin

pari pohjattiin sillä välin kahdesti ja korot korjattiin neljästi.

Tietysti täällä Helsingissä.

Juuri ennen helluntaita veisasi hänen viimeinen kenkäparinsa viimeisen

virtensä viimeisen värsyn, ja hra Viinamäki päätti ennen kotimaahansa

Jyväskylän taakse lähtöään ostaa itselleen parin hienoja kenkiä.

Herättääkseen ansaittua huomiota kotikylässään päätti hän ostaa ruskeat

kengät.

Israel Viinamäen ei, kuten edellisestä selviää, ollut tarvinnut

vielä tätä ennen ostaa kenkiä Helsingistä, ja hän oli siis hamaan

puheenaolevaan hetkeen saakka levännyt onnellisessa tietämättömyydessä

siitä, mitä kenkien ostaminen Helsingissä merkitsee.

Kuten jokainen Helsingin alkuasukas tietää, on kenkien osto

automobiilin ostamisen jälkeen kalleimpia liikeyrityksiä, mihin täällä

voi rahansa sijoittaa, ja kun Israel Viinamäki oli valinnut mieleisensä

kengät ja pistänyt ne jalkaansa, otti hän lompakon, kysyi hintaa, tunsi

vastauksen kuultuaan päätänsä huimaavan ja oli kaatua. Kenkäkaupan

neiti toi hänelle lasin vettä, jonka jälkeen Israel Viinamäki otti

lompakostaan suurimmat setelit ja maksoi sekä horjui ulos niin heikossa

tilassa, että kadulla oleva poliisi loi häneen terävän silmäyksen ja

läksi kävelemään samaan suuntaan kuin hra Viinamäki.

Israel Viinamäki ei ollut koskaan käyttänyt kenkiensä koroissa mitään

ylimääräisiä vahvistuksia, mutta saatuaan maksaa jalkineistaan hinnan,

jota hän ei ainakaan kymmeneen vuoteen rohkenisi kotonaan tunnustaa,

poikkesi hän sisään ensimmäiseen suutarinliikkeeseen, minkä nimikilpi

osui hänen näkyviinsä.

Israel Viinamäki pyysi, että mestari naulaisi hänen kenkiensä

kantapäihin semmoiset raudat, ja suutari loi häneen murhaavan

silmäyksen ja sanoi:

— Jaa että herra tarkoittaa limaskoja... ei minulla ole sellaisia.

Israel Viinamäki ihmetteli poistuessaan, miksi suutari kohteli häntä

niin tylysti.

Israel V. oli vielä nuori ja kokematon ennen helluntaita. Hän ei

tiennyt että limaskoja sanotaan "suutarin vihollisiksi" ja että

helsinkiläinen jalkineseppo naulaisi mieluummin mainitut pienet

metallipalat omaan päähänsä kuin kundinsa kengänkorkoihin, ja pitää jo

moista pyyntöäkin persoonallisena solvauksena.

Käytyään turhaan kahdeksassa suutarinliikkeessä ilmoitettiin hänelle

yhdeksännessä, missä hänen surullinen ulkomuotonsa nähtävästi herätti

sääliä, että "limaskoja" saa rautakaupasta.

Israel Viinamäki juoksi lähimpään rautakauppaan ja sai sieltä

viidelläkolmatta pennillä kokonaisen paketin tuollaisia pieniä,

piikeillä varustettuja esineitä ja läksi sitten kulkemaan suutarista

suutariin.

Kahdessatoista suutarinliikkeessä ilmoitettiin hänelle, että oli

helluntaiaatto, joten oli sopimatonta, että hän tuli lisäämään perin

suurta kiirettä limaskoineen, ja kolmannentoista ovi oli lukossa.

Silloin itki Israel Viinamäki.

Sitten puri hän hammasta niin, että ihmiset kääntyivät ohimennessään

katsomaan taakseen, ja riensi kortteeriinsa, joka oli "siististi

kalustettu huone nykyajan mukavuuksilla" Liisankadulla, neljännessä

kerroksessa, kävi lainaamassa keittiöstä suuren vasaran ja alkoi takoa

limaskoitaan niiden uusien kenkäinsä korkoihin.

Kuusi kertaa löi hän vasaralla peukaloonsa vahingossa ja seitsemännen

kerran tahallaan, vihapäissään. Sitten hän rikkoi, keventääkseen

sydäntään, juomakarahvinsa, ja toivoi, että olisi huomannut

rautakaupassa ollessaan ostaa myöskin naskalin tai jonkun muun piikin,

jolla olisi saanut tehdä reijät korkoihin limaskoita varten.

Limaskojen omat kiinnityskärjet olivat nimittäin niin tylsät, että ne

tuntuivat uppoavan kovaan anturanahkaan jotenkin yhtä kernaasti kuin

harmaaseen katukiveen.

Sanotaan, että työ tekijäänsä neuvoo. Se on totta. Ja että ahkeruus

voittaa kovan onnen. Sekin on totta. Ja että alku työn kaunistaa,

lopussa kiitos seisoo. Totta, ihmeellisen totta!

Kolmen tunnin kuluttua olivat Israel Viinamäen uusien hienojen

ruskeiden kenkien korot melkein irti tai ainakin merkillisesti

lintassa, mutta hänen oli myöskin onnistunut takoa toiseen korkoonsa

kaksi ja puoli ja toiseen korkoonsa kaksi limaskaa.

Lattia oli limaskankappaleiden peitossa ja Israel Viinamäen vasemman

käden peukalo pahasti turvoksissa. Kenkien korkoihin lopultakin

tarttuneet limaskat olivat ihmeellisesti, eriskummallisesti,

kaameasti ja yliluonnollisesti vääntyneet, kiertyneet, kupristuneet

ja mutkistuneet, vinossa ja viistossa, mutta ne olivat nyt joka

tapauksessa jotenkuten paikoillaan.

Sitten kirjoitti Israel Viinamäki minulle hyvin töhryisen kirjeen,

jossa hän pyysi, että kirjoittaisin suutareista.

Vaan minä arvelin paremmaksi kirjoittaa Israelista itsestään.

Vappukertomus.

Tunnetun helsinkiläisen toiminimen O.Y. Huiputus A.B:n nuorempi

kirjanpitäjä Ilmari Väinämö Lemminki Pohjolanmaa-Ikitunturinen heräsi

anivarhain kevätaamuna pienessä poikamiehen kammiossaan Töölössä,

Temppelikatu 15, rappu D, 7:s kerros, käännähti vuoteessaan niin, että

jalkaraudat kilahtivat, nousi istualleen ja haukotteli.

Sitten hän äkkiä muisti, että oli vappu, toukokuun 1 p:nä 1924. Hänelle

tuli kiire nousta ylös.

Kertomuksessamme on eräs hämärä kohta: jalkaraudat.

Se selviää, kun kunnioitettu lukija suvaitsee muistaa, että v. 1920

astui voimaan laki, jonka mukaan kaikkien, jotka toimessaan tavalla

taikka toisella joutuivat käsittelemään vieraita rahoja, tuli olla

varustettuna jalkaraudoilla. Oli nimittäin huomattu, että niihin he

joka tapauksessa ennemmin tai myöhemmin joutuivat, ja oikeudenhoidolle

sekä yleiselle järjestykselle oli mukavampaa, että heidät kytkettiin

rautoihin samana päivänä, kun he astuivat toimeensa. Kavallukset ja

vaillingit, joita esim. Helsingissä v. 1919 tapahtui keskimäärin 35

päivässä, olivat tämän toimenpiteen takia vähentyneet melkein puoleen,

minkä johdosta kuvanveistäjä Winter oli tarjonnut kaupunginvaltuustolle

lunastettavaksi ja julkiselle paikalle pystytettäväksi kuvapatsaan

"Yläluokan rehellisyyden nousu".

Niin, hra I.V.L. Pohjolanmaa-Ikitunturinen nousi ylös.

Pää tuntui vähän raskaalta, mutta se johtui siitä, että oli tullut

valvotuksi hieman liian kauan uudella Seurahuoneella, jonka suureen

saliin arkkitehti Jalmari Kaunis oli asettanut näytteille Utsjoen

kirkkoon maalaamansa alttaritaulun ja jonne joka ilta niitä

henkilöitä, jotka eivät voineet yhtyä arvostelijain käsitykseen taulun

taiteellisesta arvosta, kutsuttiin ilmilausumaan eriävä mielipiteensä.

Peseydyttyään ja pukeuduttuaan silmäili hra Ikitunturinen päivän

lehden. Mitään mielenkiintoista ei ollut. Leppäsuon koleraparakille oli

isorokkotaudin takia komennettu tarkastuksen alaiseksi kortteleista

Haikara, Rausku, Made ja Mustekala ne perheet, joiden nimet alkavat

kirjaimilla H—M. Töölössä asuvilla ei siis ollut mitään kiirettä.

Viimeinen autonkuljettaja oli maistraatille ilmoittanut lakanneensa

harjoittamasta liikettään, ja 18 ilma-ajuria oli saanut sakkoa

liian kovasta ja huolimattomasta ajosta sekä tuomittu 3 kuukauden

aikana lentämään kilometriä korkeammalla kuin muut ilma-ajurit.

Eduskunnassa oli vietetty tientekorasituskysymyksen 60-vuotismuistoa

juhlaistunnolla, jossa päätettiin 40 vuoden perästä toimeenpanna

suurenmoinen 100-vuotisjuhla, jolloin riemuvuoden kunniaksi kullekin

tientekovelvolliselle toivottiin valtion puolesta voitavan myöntää

kuorma santaa, joka velvollisen on kuitenkin omalla kustannuksellaan

asetettava tie-osalleen.

Hra Ikitunturinen pani pois lehden ja tarkasteli siroja, nikkelöityjä

jalkarautojaan (jokaisen oli pidettävä jalkaraudat omalla tai

liikkeensä kustannuksella, ja tarkastettiin niiden kestäväisyys ja

eheys joka maanantai lääninvankilan pihalla, jonne jokaisen irrallaan

olevan, jalkaraudoilla varustetun kaupunkilaisen oli sakon ja noudon

uhalla saavuttava) ja huomasi niiden kaipaavan vähän kirkastamista.

Sentähden istahti hän akkunalle, nostaen jalkansa riippumaan

ulkopuolelle, ja vihelsi.

Läheisyydessä olevan lyhtypatsaan nenässä torkkunut kengänkiilloittaja

heräsi, levitti paikatut siipensä, pani vanhasta kahvipannusta

laitetun moottorinsa käymään ja lentää lehahti purkkeineen ja

kiillotusriepuineen hra Ikitunturisen jalkain juureen.

Parin minuutin kuluttua loistivat jalkaraudat niin että ne varmaankin

vetäisivät jokaisen puotimamsellin ihailevan huomion puoleensa, ja

tyytyväisin mielin hypähti hra Ikitunturinen ohilentävään aerobussiin

mennäkseen nostamaan palkkansa ja auttaakseen sitten vapunvieton.

O.Y. Huiputus A.B:n rahastonhoitaja, jota kassakaappiin yhdistävät

kahleet olivat muistoksi kymmenvuotisesta uskollisesta palveluksesta

toissapäivänä jatketut kokonaisella metrillä, maksoi hänelle palkan ja

vihelteli tyytyväisenä: "Talvi on nyt laannut raivoomasta."

Hänellä olikin syytä olla ei ainoastaan tyytyväinen, vaan vieläpä

ylpeäkin, sillä hänellä oli nyt pisimmät virkakahleet koko kaupungissa.

Koska liike ei ollut suljettu vappuna, oli hra Ikitunturisen pyydettävä

erikoinen lupa saada viettää vapaapäivää. Ja sitä saadakseen oli hänen

mentävä liikkeen päällikön puheille.

Liikkeen mahtava, peljätty johtaja istui, kuten kaikkien

helsinkiläisten liikkeiden toimeenpanevat johtajat, konttorissaan

kaularaudassa, seinään kahlehdittuna.

Hra Ikitunturisen astuessa sisään kohotti tämä liikemaailmamme Napoleon

katseensa papereistaan ja naulitsi hra Ikitunturisen kynnykseen

katseellaan, joka oli kuin Jupiterin salama.

Huoneen ja kaiken, mitä siinä oli, kieppuessa karusellina hra

Ikitunturisen silmissä, sammalti hän esiin asiansa.

— Jaa! sanoi mahtava liikemies ja painoi sähkönappia n:o 117.

Se merkitsi sitä, että nuorempi kirjanpitäjä Ilmari Väinämö Lemminki

Pohjolanmaa-Ikitunturinen sai vapunpäiväksi vapautta. Ja sitäpaitsi

koko ijäkseen O.Y. Huiputus A.B:n palveluksesta.

Häneltä irroitettiin liikkeen jalkaraudat jaloistaan ja hän oli siis

nyt vapaa mies vappua viettämään. Vapaa ja viraton.

Sekavin tuntein astui hän ulos kadulle ja häpesi kahleettomia

jalkojaan, jotka jokaiselle vastaantulijalle juorusivat hra

Pohjolanmaa-Ikitunturisen saaneen potkun.

Suruissaan päätti hän mennä ottamaan vappuhumalan.

Ravintolan ovella huomautettiin hänelle kuitenkin, että hänen

poliisijärjestyksen mukaan oli hankittava itselleen lupakortti

poliisikamarista.

Ent. kirjanpitäjä Ikitunturinen iäksi poliisikamariin.

Siellä hänet mitattiin, punnittiin ja valokuvattiin (sekä edestäpäin

että sivulta), ja hänen nimensä merkittiin juoppojen kirjaan. Sen

jälkeen sai hän lupakirjan.

Ravintolaan palattuaan näytti hän lupakorttiaan, pääsi istumaan

kontrollituoliin, tilasi puoliskon punssia ja alkoi juoda.

Hetkisen kuluttua tuli tarkastusmies katsomaan kontrollimittaria ja

ilmoitti hra Ikitunturisen saaneen tarpeekseen.

Hra Ikitunturinen pyysi saada esittää vastalauseensa, huomauttaen

nauttineensa vasta puolet punssistaan.

Tarkastusmies irroitti silloin hänet kontrollituolista, talutti ovelle

ja sysäsi ulos. Ja oven vieressä seisova konstaapeli merkitsi hänet

muistikirjaansa kanteen nostamista varten lupakortin väärinkäytöstä,

juopumuksesta ja rähinästä yleisellä paikalla.

Nyt ei Ikitunturisparalla ollut muuta tekemistä kuin lähteä katselemaan

tapahtumia kaupungilla.

Kärsimänsä vääryydet olivat tehneet hänestä sosialistin. Hän päätti

yhtyä punaisen lipun alle ja läksi Mäntymäelle.

Siellä piti parhaillaan puhetta veli Vatanen, jonka paavi oli ikänsä ja

edusmiesansioittensa nojalla korottanut puolueen patriarkaksi.

Kuunneltuaan patriarkan puhetta neljättä tuntia, kysyi toveri

Pohjolanmaa-Ikitunturinen vieressään seisovalta punapartaiselta

mieheltä, saako patriarkka puhua muulloinkin kuin vappuna.

— Kyllä, vastasi punaparta.

Hra Ikitunturinen päätti erota sosialidemokratisesta puolueesta ja

läksi pois Mäntymäeltä.

Hän kuljeskeli ristiin rastiin kaupungilla, kunnes joutui lapsilaumaan,

joka huusi ja metelöitsi Lönnrotin patsaan edessä.

— Mitä tämä on? kysyi hän eräältä vanhahkolta herrasmieheltä, joka

syrjästä katseli lasten rähinää.

— Se on Filmari Jannen perustama "Paitaressujen puolue", joka on tullut

vastalausemielenosoitukselle Lönnrotin patsaan edustalle.

— Miksi rähisevät he juuri Lönnrotin patsaalle?

— Siksi, että sen voi katsoa edustavan vanhinta ja siis hylättävintä

elämässämme.

— Alas harmaaparrat! huusi eräs 8-vuotias poika.

— Alas harmaapäitten hirmuhallitus! huusi puolue kuorossa.

Hra Ikitunturiselta unohtuivat yksityiset murheensa ja hän alkoi nauraa.

Hirmustuneena sieppasi eräs lähellä seisova katupoika, joka kuului

puolueen vasemmistoon, kiven maasta ja heitti sillä naurajaa otsaan.

Nuorempi kirjanpitäjä Ilmari Väinämö Lemminki Pohjolanmaa-Ikitunturinen

heräsi samassa. Oli toukokuun 1 päivä 1914, kello 8 aamulla.

Hyvä aika nousta ylös.

Hän alkoi siis pukeutua!

Hätähuuto Hangosta.

Hangossa myöskin elellään. Elellään ja oleillaan.

Aurinko paistaa kirkkaasti, muutamia vaaleita pilvenhattaroita vain on

taivaalla, jonka rannassa näkyy majakka, josta Topelius niin kauniisti

on runoillut:

"En ole taivaan tähti,

Yön tulitorni vaan,

Majakka Hankoniemen rannikolla".

Niin, aurinko paistaa ja raikas, suolaiselta kajahtava merituulen

henkäys vaikuttaa vilvoittavasti meripaviljongissa päivällistään

syövien kasvoihin ja kaulaan.

On sunnuntai, heinäkuun 26 päivä.

Kaikkialla vallitsee syvä hiljaisuus ja rauha. Ei kuulu muitta kuin

lautasten kalina ja veitsien ja haarukoiden kilinä.

Äkkiä sekin vaikenee. Ruokaa jauhavat suut pysähtyvät, keskeyttäen

täysin luvallisen ja hyödyllisen toimituksensa. Ja kaikki silmät

kääntyvät merelle päin, mistä kuuluu epätoivoisia hätähuutoja.

Ihminen on vedenhädässä, eikä ainoastaan ihminen, vaan vieläpä

naisihminen! Hän on hukkumaisillaan, henki on menemässä. Pää näkyy

kuitenkin vielä vedenpinnan yläpuolella, ja rukoillen kohoaa kaksi

käsivartta ylös vedestä.

Päivällisvierasten, joukossa on myöskin kymmenkunta Hangon ja

Tammisaaren uimaseurojen jäsentä.

Nyt saavat he näyttää, mihin kykenevät.

Aterioiminen saa jäädä siihen. Reippaat uimarit juoksevat rantaan.

Rannalla ei kuitenkaan sielläkään ole oltu toimettomia.

Siellä sattumalta olleet henkilöt eivät ole uimaseurojen jäseniä,

mutta he ovat silti reippaita ja ripeätuumaisia henkilöitä. Senlisäksi

on heillä käytettävänään lähtövalmis moottorivenhe ja muutamia hyviä

soutuvenheitä, jotka tällaisissa tapauksissa ovat yhtä hyvät olemassa

kuin uimataitokin.

Soutajat hyppäävät venheisiinsä ja moottori alkaa sätkyttää. Uimarit

seisovat kuitenkin kaiken varalta rannalla, valmiina tarpeen vaatiessa

ei ainoastaan uimaan vaan myöskin sukeltamaan.

Moottorivenhe ehtii ensimmäisenä perille ja sen miehet ryhtyvät

pelastustoimenpiteisiin.

Tällöin rauhoittaa hätähuutoja päästänyt nainen heitä sillä

tiedonannolla, että hänellä oikeastaan ei ole mitään varsinaista hätää.

Hän on vain kadottanut uimalakkinsa, joka kelluu jonkun matkan päässä

laineilla, ja lakin kohtalo on alkanut häntä niin huolestuttaa että

hän on alkanut huutaa apua.

Sitäpaitsi: kuinka voisi uimassa oleva nainen menettää niin tyystin

kaiken neitseellisen kainoutensa, että julkeaisi uimisen jälkeen nousta

ilman uimalakkia, märät hiukset hajallaan.

Johan sitä punastuisi matkanpäässä torkkuva issikkahevonenkin.

Hengenpelastukseen lähtenyt miehistö pelasti nyt kysymyksessä olevan,

uimalakin, painoi sen kohteliaasti ja säädyllisesti siihen viehättävään

päähän, johon se kuului, ja käänsi moottorivenheensä keulan rantaa

kohti.

Kaunotar ei enää kirkunut. Tyynesti ja rauhallisesti ui hän rantaan.

Olihan hänellä uimalakki päässään.

Uimaseuralaiset palaavat takaisin meripaviljonkiin, josta taas kuuluu

lautasten kalina ja veitsien ja haarukoiden kilinä.

Kuinkahan kävisi, jos sama sulotar sattuisi nyt jonakin päivänä

meripaviljongin edessä uimassa ollessaan joutumaan todelliseen hätään?

Kesäyön unelma.

Hra amatöörivalokuvaaja ja koroillaan eläjä Lepo Rauhaisa näki unta,

että hän oli lopettanut maalliset puuhat ja saapunut siihen paikkaan,

jossa hän oli saava nauttia palkan töittensä ansion jälkeen.

Ovenvartija heilautti hänelle kunnioittavasti häntäänsä, nyökäytti

hieman päätään, jota koristi kaksi lyhyttä mutta tanakkaa sarvea,

raapasi jalallaan, jossa oli hevosenkavio, avasi oven ja sanoi:

— Olkaatte hyvä!

Hra Rauhaisa astui sisään päätirehtöörin yksityiskonttoriin.

Päätirehtööri vilkasi kakkuloittensa yli tulijaa ja sanoi:

— Jassoo, herra Rauhaisa! Hauskaa tutustua ja terve tuloa! Olkaapa hyvä

ja painakaa puuta.

Mutta kun hra Rauhaisa huomasi, että puun painamisella tarkoitettiin

istumista rautaiseen tuoliin, jonka alla paloi voimakas spriilamppu,

sanoi hän vain:

— Kiitos, kyllä minä seison mieluummin.

Päätirehtööri oli sillä välin tarttunut puhelimen torveen ja huusi:

— Halloo, tämä on johtaja Vihtahousu. Olkaa hyvä ja lähettäkää meidän

laskuumme satakunta syltä hyviä koivuhalkoja ja pari vaununlastia

kivihiiliä... kuinka, niin vähänkö?... nähkääs, tänne ei ole tänään

saapunut muita kuin herra Lepo Rauhaisa, ja minä ajattelen, että ne

riittävät kyllä häntä varten...

"Sata syltä halkoja ja kaksi vaununlastia kivihiiliä!" ajatteli hra

Rauhaisa kauhistuneena.

Mutta päätirehtööri painoi nappia ja palvelija astui sisään.

— Saattakaa herra Rauhaisa huoneeseensa!

— Anteeksi, minä unohdin maksaa ajurini! huudahti hra Rauhaisa ja

yritti pujahtaa ulos, mutta karvaiset kädet, joissa oli terävät

kotkankynnet, tarttuivat hänen niskaansa ja lennättivät hänet johonkin

josta häntä vastaan löyhähti hirmuinen lämmin.

— Ai ai, huusi herra Rauhaisa... ja heräsi samassa.

Iloissaan siitä, että oli päässyt erittäin ikävästä tilanteesta, nousi

hän ylös. Ruumis tuntui niin kuumalta, aivan polttavalta, mutta olikos

ihmekään.

Hän astui akkunan eteen — eikä ollut uskoa silmiään!

Luminen ja jäinen maisema avautui hänen pyöristyneiden silmiensä eteen.

Niemessä hänen kesäasuntonsa edustalla nuokkuivat puut paksun lumen

peitossa, lahdelma oli jäässä ja etempänä luisteli hoikkasäärinen

kaunoluistelija.

Silloin vetäytyi herra Rauhaisan suu riemuisaan hymyyn.

— Lunta ja jäätä! huusi hän riemuissaan, meni kaapilleen ja otti sieltä

esille whiskypullon sekä kävellä tepsutteli alas rantaan.

Siellä oli jäähän hakattu avanto, aivan kuin häntä varten.

Siihen hän laskeutui.

Suloisesti huuhteli jääkylmä vesi hänen polttelevaa pintaansa, huuhteli

ja huljutteli...

Ja se hoikkakoipinen urheilija luisteli ja luisteli, ja hra Rauhaisa

antoi kylmän veden huuhtoa ja huljutella ulkopuoltaan ja kylmän whiskyn

huuhtoa ja huljutella sisäpuoltaan ja katseli autuaallisena yllään

kimmeltävää pakkastaivasta ja... ja lopettakaamme tähän, ennenkuin

hra Lepo Rauhaisa herää todenperään — ja todellisuuteen, joka lähinnä

vastaa hänen unensa ensi osaa.

Apumies.

Kadulla paraatioven edessä on kuorma-ajuri Rahkeisen suurimpien

kuormarattaiden eteen valjastettu Rahkeisen vahvin hevonen. Vahvaa

juhtaa siinä tarvitaankin, sillä rattaille on huonekaluista rakennettu

laitos, joka kooltaan ja näöltään lähinnä muistuttaa Keopsin pyramiidia.

Sekatavarakauppias Joh. V. Ovela muuttaa nimittäin, ja kun hän on pitkä

mies, on hän ajuri Rahkeisen mutinasta huolimatta saanut rakennetuksi

kuorman, joka korkeudessa voittaa kaikki muut muuttokuormat tässä

kaupungissa, ehkä myöskin koko Pohjoismaissa.

Hra Ovelan ulottuvaisuuden päättyminen ja maassa voimassaoleva

tasapainolaki tekevät vihdoin lopun herrasväki Ovelan kunnianhimoisesta

unelmasta luoda uudenaikainen ja liikkuva, pilviin asti ulottuva

Babelin torni.

Vihdoin on kuorma saatu jotenkuten köysitetyksi, Rahkeinen luo

viimeisen tutkivan silmäyksen valjaisiin ja nykäsee ohjaksista.

Pyramiidi, jota Rahkeisen apumiehet henkensä uhalla molemmin puolin

tukevat, lähtee liikkeelle. Jälkijoukkona marssivat aviopuolisot

Ovela, kaksi palvelustyttöä ja puolen tusinaa nuorempia Oveloita,

kullakin kantamus kaikenlaista helpostisärkyvää kamaa, jonka

käyttäminen edellämainitun pyramiidin rakennusaineeksi olisi todistanut

synnynnäistä lyhytjärkisyyttä.

Kadulle kuorman ympärille kertynyt arvostelevan näköinen syrjäisten

asianharrastajain joukko, jonka huomattavimpia jäseniä ovat eräät

nuoret miehet, joille kohtalo moninaisista lahjoistaan näyttää suoneen

etupäässä joutilasta aikaa, alkaa vähitellen hajaantua, ja säännölliset

olot palaavat vähitellen pienelle, hiljaiselle poikkikadulle.

Herrasväki Ovelan entisessä asunnossa, jonka tyhjentämistä

edellä kuvattu puuha on tarkoittanut, vallitsee hiljaisuus.

Huoneiston koko vakinainen väestö on komennettu suorittamaan

kuormastoasevelvollisuuttaan. Ainoastaan rouva Ovelan vanha ja viisas

täti, joka on saapunut Keravalta muuttotoimen ylitarkastajaksi, istuu

autiossa ruokasalissa mukavassa korituolissa villahuivi hartioillaan,

"Kotimaan" johtavaa artikkelia lukien.

Silloin kilahtaa ovikello, kilahtaa epäröiden ja kysyvästi.

Täti lykkää silmälasit otsalle ja purjehtii eteisen täyttävien

myttyjen, nyyttien, laatikoiden, juurikorien, pärevasujen, arkkujen,

rasioiden, pussien ja kapsäkkien lomitse avaamaan.

Resuinen ja luihun näköinen mieshenkilö, joka näyttää hieman

hämmästyvän sitä, ettei huoneisto ollutkaan tyhjänä huolimatta Ovelan

perheen juuri järjestämästä juhlakulkueesta, esiintuo kunnioittavan

tervehdyksensä:

— Päivää!

— Päivää! Mitä asiaa?

— Eikös kauppias ole kotona?

— Ei.

— Mitenkähän se sitten on, kun minut on pyydetty tänne tavaroita

muuttamaan apumieheksi...

— Kuka pyysi?

— Kauppias... tuota noin, kun minä olen sen kuorma-ajurin miehiä, joka

on täällä muuttamassa.

— En minä tiedä siitä mitään. Ne ovat jo menneet ensimmäisen kuorman

kanssa.

— No siinä se nyt oli... kun minä vähän myöhästyin...

— Teidän on parasta mennä sinne perässä ja tulla sitten toisten kanssa

takaisin.

— Niin, niin, kyllähän minä... jos ottaisin tuosta pari kapsäkkiä tai

koria kainalooni, ettei menisi aikaa hukkaan. Minä olen riski mies

kantamaan!

— En minä voi antaa teille, tuntemattomalle miehelle, mitään

vietäväksi. Tulkaa toisten kanssa.

— Vai tykkääks rouva, että minä olen rosvon näköinen. Rehellisesti olen

minä leipäni ansainnut...

Täti sanoo, kun ei niin ei. Mies heittää ikävöivän katseen uuteen

pulleaan kapsäkkiin ja poistuu hitaasti, huoahtaen:

— No hyvästi sitten...

Kun Rahkeisen ja Ovelan retkikunnat palasivat, ei apumiestä näkynyt

heidän muassaan. Eivätkä siitä mitään tienneet enempää Ovela kuin

Rahkeinenkaan. Ei kumpikaan ollut pyytänyt ketään sellaista henkilöä

avukseen.

Vuosisatamme kuumin päivä.

Toimittaja Kullervo Kiristys näki ensin aamuyöstä unta, että hän oli

vainaja.

Koska Kullervo Kiristys oli poikamies eikä hänellä ollut omaisia

kaupungissa, tuli ensin sisään siivoojamatami, joka nähtyään että hra

Kiristys oli toimittajasta muuttunut ikuiseksi tyhjäntoimittajaksi,

parkasi pahemmin kuin olisi hän nähnyt hiiren ja pakeni suinpäin ulos

ovesta ikäänkuin peläten että vainaja nousee istumaan ja nakkaa häntä

patiinalla.

Hetken kuluttua tulivat hautausurakoitsijat ja nostivat hra Kiristyksen

maalliset jäännökset suureen arkkuun ja läksivät, kaksi mustaa,

melankoolisen näköistä hevosta vaunujen edessä, kulettamaan niitä

pitkin L. Henrikinkatua.

— Mihinkähän ne minut vievät? ihmetteli edesmennyt Kiristys itsekseen.

Hän sai samassa, kuten unessa usein tapahtuu, vastauksen.

— Onpa hyvä että kaupungissa on krematorio, huomautti

hautausurakoitsija apumiehilleen. Olisi kamalata lähteä köijäämään tätä

syntisäkkiä tällaisena päivänä Malmille asti.

— Kyllä se on hyvä asia, vahvisti eräs apumiehistä, hoputtaen hevosia.

— Krematorio! ihmetteli Kiristysvainaja itsekseen. Eihän täällä mitä

krematoriota vielä ole.

Mutta hän erehtyi. Sillä pian pysähtyivät vaunut ruumiinpolttolaitoksen

eteen. Se oli rakennettu rautatientorin varrelle siihen paikkaan, josta

valtuuston aikaisemman päätöksen mukaan Murtokadun piti alkaa.

Urakoitsijat nostivat hra Kiristyksen arkkuineen olkapäilleen ja

kantoivat hänet suureen saliin. Sen perällä oli mahtava uuni, joka

oli aivan samanlainen kuin leivinuuni pakarituvassa hänen lapsuutensa

kodissa.

Miehet avasivat uunin luukun, huusivat: hej — jop! ja heilauttivat

taakkansa pätsiin.

Siellä oli hirmuisen kuuma. Hra Kiristykselle tuli hätä käteen. Hän

potkasi kannen päältään, alkoi kolkuttaa uunin tulikuumaa suupeltiä ja

huusi:

— Halloo!

Samassa hän heräsi. Huone oli tukahduttavan kuuma. Peiton oli

hän potkaissut kauas lattialle ja lepäsi siinä hikisenä kaikessa

kauneudessaan.

Hän nousi ylös, kömpi kylpyhuoneeseen ja otti virkistävän suihkun.

Tavallisesti oli hän kylmää suihkua ottaessaan hytissyt ja kutristellut

ruumistaan, mutta nyt antoi hän vesijohtoveden virrata niskaansa

levollisena kuin hanhi. Melkeinpä toivoi, että se olisi ollut kylmempää.

Sitten läksi hän aamukävelylleen. Tavattoman aikaisin hänen

elämänjärjestykseensä nähden, kello kun oli vasta puoli kahdeksan, mikä

hänen vuorokaudessaan tavallisesti vastaa muiden ihmisten klo 4:ää tai

5:ttä a.p.

Hän oli lähtenyt kuumuutta pakoon asunnostaan. Kappelin luo päästyään

teki hän kuitenkin havainnon että hänen pitäisi jatkaa matkaansa

pohjoisnavalle voidakseen toivoa viileyttä, sillä paikalla oleva

lämpömittari osoitti + 24° Cels.

Eikä kello ollut vielä kahdeksaa aamulla ja lämpömittari oli varjossa.

Varjoisimmassa paikassa koko kaupungissa.

Hra Kiristys vaipui läheisimmälle penkille ja toivoi ettei hän olisi

pyrkinyt pois krematorion uunista vaan tyytynyt kohtaloonsa.

Nuori kengänkiilloittaja-ammattilainen huomasi että hra Kiristykseltä

ikäänkuin puuttui jotain. Hän teki asiasta oman johtopäätöksensä sekä

tuli ja kiilloitti hänen kenkänsä.

Tämä toimitus vaikutti niin virkistävästi hra Kiristyksen mieleen että

hän jaksoi suunnata kulkunsa läheisimmille virvoitusjuomarattaille,

missä hän kaatoi sisäänsä lasin kutakin lajia, ja muistettuaan että

Oopperakellarin läheisyydessä myös ovat samanlaiset rattaat, läksi

varovaisesti hiipimään, vilpoisimpia paikkoja etsien, uutta keidasta

kohti.

Varovaisuus ei kuitenkaan auttanut, sillä viimemainittuun paikkaan

päästessään oli hän ehtinyt hikoilla itsestään kaiken äsken lastatun

märkyyden. Vihaisesti iski hän liiveihinsä uhallakin vielä tuntuvamman

annoksen ja läksi hikoilemaan kohti toimituspaikkaansa, toivoen sieltä

tapaavansa viileyttä.

Siellä istui hän sitten lukien vaasalaisia lehtiä, jotka purkivat

ilmoille syvimmän ihmettelynsä Vaasan virvoitusjuomatehtailijoiden

omituisen käytöksen johdosta.

Vaasassa oli nimittäin maanviljelysnäyttely viime pyhänseutuna, ja oli

näyttelytoimikunta myöntänyt virvoitusjuomien myyntioikeuden ainoastaan

yhdelle ainoalle tehtaalle. Sunnuntaina joi juhlayleisö loppuun kaikki

sen tehtaan kaljat ja limonaadit ja huusi sitten lisää. Näyttelyherrat

kääntyivät silloin nöyrällä anomuksella toisten tehtaiden puoleen,

mutta nämä antoivat näyttelytoimikuntaa kohtaan tuntemansa vihan

raskaana langeta viattoman, janoisen juhlayleisön päälle. Sanoivat

että ei tippaakaan. Juhlatoimikunta ja juhlayleisö olivat kuin rikkaat

miehet siellä vaivan paikassa ja tehtailijat kuin Latsarukset Abrahamin

helmassa. Rikkaat miehet rukoilivat että Latsarukset kastaisivat edes

sormensa limonaatissa ja tulisivat kostuttamaan heidän kuivia huuliaan,

mutta Latsarukset mulkoilivat vain heihin tympeästi eivätkä olleet

asiasta tietääkseen.

Ja niin sai juhlayleisö huuliaan nuoleskellen kärsiä loppuun asti.

Kello 2,20 i.p. sai herra Kiristys puhelimitse uutisen, että sodavesi

Espiksen kioskeista oli loppunut.

Tämä tieto ei masentanut häntä, sillä juoksupoika oli juuri noutanut

hänelle uuden lähetyksen (à 5 pulloa) sitruunasodavettä.

Samaan aikaan todettiin, että eilen heinäkuun 8 p:nä 1914 oli

kuumin päivä Helsingissä tällä vuosisadalla. Meteorologisella

keskuslaitoksella mitattiin näet lämpöä yli 29° Cels. Sellaista

kuumuutta ei ole ollut kuin eräänä päivänä kesällä 1901, jolloin

samalla laitoksella lämpömittari osoitti tasan 29°, siis hieman

vähemmän kuin eilen.

Eräs uutisen antaja ilmoitti, että edellisenä iltana kaksi maalaria

riisuutui Pohjoissatamassa Liisanpuiston kohdalla kaiken kansan nähden

paratiisilliseen asuun ja ryhtyi vilvoittamaan ruumistaan meren

laineissa. Paikalle saapuneet poliisit kuitenkin j.n.e.

Oppiiko suutari jokapäiväisen leivän?

Mistä syystä pitäisi suutarin oppia jokapäiväinen leipä? kysyy lukija,

kiinnittäen kirjoittajaan kirkkaan katseensa.

Se selviää kohta.

Suutari S. seisoi viime perjantaina Paimion käräjillä altavastaajan

ominaisuudessa.

Päällekantajana oli itse yleinen syyttäjä, joka Paimion kirkkoneuvoston

pyynnöstä vaati mainitulle suutarille erinäisiä tepsiviä rangaistuksia,

joihin m.m. kuului emännän ottaminen pois häneltä.

Suutaria oli nimittäin rangaistava sen vuoksi, että hän oli naimisissa.

Ennen kuin suuttunut lukija ehtii ruveta haukkumaan minua pilkanteosta,

kiiruhdan selittämään, että suutari oli n.s. "omantunnon avioliitossa".

Hänellä oli hyvä puoliso ja enemmän tai vähemmän kuuliainen lapsi,

mutta hän ei ollut juhlallisesti vihitty aviomieheksi.

Tällainen epäjärjestys oli matkaansaattanut sen, että Paimion

kirkkoneuvosto oli heittänyt suutarin Pontius Pilatuksen eteen ja

lausunut hartaana toivomuksenaan, että korkea oikeus langettaisi

mainitun ammattilaisen itselleen rangaistukseksi ja muille

jalkineentekijöille varoitukseksi, vikapääksi niiden ja niiden pykälien

luettelemiin seurauksiin.

Syytetty piteli lujasti puoliaan, esittäen hänkin koko joukon pykäliä,

joiden hän väitti panssaroivan hänen vihkimättömän olemuksensa

kirkkoneuvoston nuolia vastaan.

Kun molemmin puolin oli sanottu suut puhtaaksi, antoi oikeus

päätöksensä seuraavana päivänä. Kanne kumottiin, joten kirkkoneuvosto

ei siis saanut heitetyksi suutaria "torniin". Eikä hän myöskään

menettänyt emäntäänsä.

Pikemmin päinvastoin.

Oikeus näet määräsi, että vastaajan on vihkimisellä vahvistettava

avioliittonsa.

Asia on nyt sitä myöten selvä.

Mutta sitten tulee esille toinen pulma.

Pappi, jonka pitäisi vihkiä tämä pariskunta, tulee varmaankin vaatimaan

todistusta suutari S:ltä siitä, että hän on käynyt rippikoulun.

Sellaista todistusta ei onnellinen sulhasmies kuitenkaan voi esittää,

sillä hän ei ole käynyt mitään rippikoulua.

Ilman tutkintoja ei ole promotsionia, eikä ilman rippikoulun käyntiä

kirkollista vihkimystä avioliiton satamaan.

Mitäpä muuta siis kuin rippikoulun käyntiin.

Mutta ellei suutari enää näin aikamiehenä ja perheen isänä saakaan

päähänsä katkismusta ja "jokapäiväistä leipää", joka esim. tunnetulle

tukkijätkälle Polarille tuotti suuria vaikeuksia?

Hyvän puolison ja kuuliaiset lapset hän tietysti muistaa helposti.

Eihän hänen tarvitse muuta kuin ajatella, minkä vuoksi hän on

kypsyneellä iällään opinteille joutunut.

Jokapäiväiseen leipään kuuluu kuitenkin, kuten kaikki tietävät,

paljon muutakin. Eikä mainittu leipä ole muuta kuin pieni murto-osa

rippikoulukurssista.

Ellei tuomittu voi mainittua kurssia suorittaa, niin joutuu hän sangen

omituiseen ja kiusalliseen asemaan.

Laki on tuominnut hänet vihittäväksi, ja laki kieltää vihkimästä häntä.

Eräs keino taitaisi kuitenkin olla.

Vihitäänhän yliopistollisissakin vihkiäisissä joskus ansiokkaita

henkilöitä, jotka eivät, ole yliopistollisia tutkintoja suorittaneet,

tohtoreiksi, nimittäin kunniatohtoreiksi.

Jollei kysymyksessä oleva suutari opi jokapäiväistä leipää ja muuta

rippikoulukurssia, niin sopisi ehkä ratkaista pulma vihkimällä hänet

vaimonsa kunniamieheksi.

Varkaus.

Kopolan isäntä oli illalla, suutari Pasasen valmistamia uusia

pitkävartisia lapikkaita tervatessaan tuntenut sisässään ankaria

kouristuksia ja ilmoittanut kotiväelleen sen surullisen uutisen, että

hänen hetkensä oli kaiken todennäköisyyden mukaan nyt tullut.

— Ruoka tuntuu pysähtyneen sydämeen... ka, ka kun kopristaa!... ja se

voipi olla kuolemaksi.

— Eikös se kopristukseen kuollut se sinun isävainajasikin? muisteli

naapurin Jere, joka oli tullut lainaamaan setolkkaremmiä tilapäistä

tarvetta varten ja oli jo poislähdössä.

— Kopristukseenhan se, myönsi Koponen, sipasi ylimääräisen

tervakerroksen vasemman jalan lapikkaan kantapäähän, nuuhkasi

jalkineitaan, tiputti niitä varsista, arvostelevasti tarkastellen

työtään lampun valoa vasten, ja sanoi renkipojalle:

— Vie heidät vaikka saunaan uunin kupeelle kuivamaan... pistä halot

varsista sisään, että pysyvät pystyssä, äläkä pane niin että palavat.

— Pasanenko teillä on ollut suutarina?

— Ka Pasa... mutta se lähti vasta ikään pois.

Koponen alkoi riisuutua ja laskeutui levolle, hieroen sängyssä

sydänalaansa kämmenenpohjilla ja silloin tällöin vähän ähkyen.

— Oikeinkohan se on kipeä? tiedusteli emäntä huolestuneena. Kun olisi

lähettää jotain rohtoa hakemaan vaikka pappilasta...

— Eikös vielä lukkarilta! vastusti isäntä. Ei siinä rohdot auta, jos

minulle kerran on elämän pää tullut, ja jos ei tässä vielä ole elämän

pää niin ei sitten mitään rohtoja tarvita. Eikä sitä kukaan kuole

ennenkuin on elämän päässä — mutta kyllähän se taitaa nyt minulla olla.

Emäntää alkoi itkettää. Eihän se Koponen ollut koskaan turhia

tuskitellut... ja samalla tavallahan se oli sen isävainajallekin lähtö

tullut. Vähän oli vain kouristuksia illalla valitellut ja sitten oli

aamuyöstä kuollut.

— Voi hyvä isä tokiinsa, kun jaksaisit elää aamuun asti edes, niin

lähdettäisi kaupungista tohtoria hakemaan.

Koponen kysyi renkipojalta, oliko hän pannut lapikkaat sillä tavoin

etteivät ne pala sekä teljennyt saunan oven hyvin kiinni, ja vastasi

sitten emännälle välinpitämättömästi:

— Ka... tuo ilmaiseksi saatu henki — läksipä tuo nyt aamusta taikka

illasta!

Tohtorin hakemisesta ei hän mitään virkkanut, jonka johdosta emäntä

itsekseen päätti, että jos sairas aamuun asti elää eivätkä kouristukset

ole lakanneet, niin hän lähettää hakemaan lääkäriä.

Aamulla heräsi Koponen ennenkuin kukaan muu vielä oli hereillä, pisti

virsut jalkoihinsa ja läksi eilisiltaisia vaivojaan edes muistamatta

ulos säätä katselemaan.

Hetken taivasteli hän portaiden päässä, tehden sen huomion, että ilma

oli pahastumaan päin.

Sitten muisti hän saunassa olevat uudet, illalla tervatut lapikkaansa

ja päätti noutaa ne, lähteäkseen päivän noustua salolta halkokuormaa

tuomaan.

— Kyllä niissä nyt terva kestää, kun ovat koko yön kuuman uunin

kupeella törröttäneet, ajatteli hän.

Saunan kodan ovi oli auki. Tuulipahan on näet sitä retuuttanut, arveli

Koponen, mutta huomatessaan että itse saunankin ovi oli selkosen

selällään, suutahti hän vähän renkipojalle.

— Pakanan eväs, kun ei sittenkään saanut tuota ovea säppiin, vaikka

minä nimenomaan siitä muistutin!

Saunassa raapasi hän tulitikulla valkeaa, otti lapikkaansa uunin

kupeelta, pudotti pönkinä olleet halot varsista, huomasi tervan

tasaisesti ja hyvin kuivaneen ja aikoi juuri astua ulos, kun samassa

tuli katsahtaneeksi ylöspäin.

Kotvasen töllisteli hän savustumassa olevia sianlihoja. Sitten hän

kirosi. Kerran vain, mutta tarmokkaasti, lähtien senjälkeen takaisin

tupaan.

Emäntä heräsi hänen tuloonsa, hieroi vähän silmiään ja kysyi:

— Joko sinä olet ylhäällä, kun en ole kuullut sinun nousemistasi.

Oletko sinä jo terve?

— Milloinkas minä sitten olen sairas ollut. Yksi siankinkku on saanut

jalat alleen ja kävellyt pois saunasta.

— Siunatkoon sentään! Joko on rosvot käyneet talossa? Kokonainen

kinkkuko?

— Eihän tuo ollut viitsinyt sitä paloitella.

Emäntä nousi ylös tuskitellen ja hätäillen.

— Pitäisi viedä sana poliisille... no pitääkin niitä olla hävittömiä

rosvoja, kun kehtaavat viedä ihan nenän edestä...

— Poliisistapa se apu lähti! epäsi Koponen ja alkoi vetää lapikkaita

jalkaansa. On ne vähän käpristyneet, kun tahtovat varpaita likistää.

Asiastapa tässä poliisille niinkuin nyt yhdestä siankinkusta. Jos olisi

edes vienyt järkiään koko sian. Eikä se ole mikään varsinainen rosvo

ollut, joka on ottanut vain yhden kinkun. Sen verran sitä näpistää

melkein rehellinenkin ihminen.

— No tuli siinä nyt kuitenkin parinkymmenen kilon vahinko — eikä meillä

niitä lihoja muutenkaan liiaksi ole.

— Ka, eihän niitä. Kukahan sen olisi ottanut?

— Ei se ole etäisiä ollut, kun on tiennyt mennä saunaa tullaamaan. Niin

minä arvelen, että Matikaisen mökiltä se löytyisi jos löytyäkseen.

— Niin, voipihan se olla Matikaisten jäljillä, taikka sitten Pursun

mökillä myönsi Koponen. Se on varsinkin se Pursun matkue semmoista

hyvän tuntevaa joukkoa.

Lopuksi varmistuivat sekä isäntä että emäntä siinä uskossa että

kadonnut kinkku on Pursun mökillä. Taikka sitten Matikaisen mökillä.

— Pitää käydä ihan itsensä urkkimassa ja vähän pelottelemassa

juuttaita, päätti Koponen lopuksi.

— Älä nyt kumminkaan sano suoraan, neuvoi emäntä. Jos eivät hyvinkään

sattuisi olemaan...

Koponen oli ovelan näköinen.

— Kyllä minä osaan.

Matikaisen mökillä ei ollut kotona muita kuin Matikaisen akka, joka

työnsi syrjään joitakin rytkyjä penkin päästä, että isäntä pääsisi

istumaan, ja alkoi tuherrella kahvipannun ääressä.

— Ei tainnut sattua Matikainen itse kotiin?

— Kirkollahan se taisi lähteä käymään. Kuuluuko sitä isännälle mitä?...

kun minä kuulin että olisi isäntää kopristanut illalla.

— Liekö noita ollut sen kummempia kuin minkä vähän rosvot saunasta

kopristivat viime yönä, sanoi Koponen, vilkaisten samalla salavihkaa

Matikaisen akkaan.

— No älähän mitään! ihmetteli akka. Vai on teillä oikein rosvoja ollut.

Ilkesivätköhän nuo vielä viedä mitä?

— Ei kai ne erikoisempia. Liekö joku parinkymmenen kilon kinkku vain

hävinnyt saunasta.

— No voi tokiinsa... eihän niitä ole rosvoja ennen tällä kulmalla

nähty...

Matikaisen akka jatkoi päivittelyään. Koponen istui kyynäspäät polvien

nojassa, piippuaan imeksien, laputteli lapikkaittensa pohjia lattiaan

ja murahti viimein:

— Vaikka eikö tuo löytyne se kinkku, kun minä olen tuumannut kutsua

kaupungista sen poliisikoiran.

Koponen katsoa luinautti taas Matikaisen akkaan, että mitä se siihen

sanoo.

Akka tuhersi vain kahvipannun ääressä, eikä isännän tiedonanto tuntunut

häneen erikoisempaa vaikutusta tekevän.

— Eikös se tule kalliiksi se semmoinen poliisikoira? tiedusteli hän

kumminkin, jotain sanoakseen.

— Tokkopa tuo sen kummempiin nousee... ja paremminhan saapi vasta olla

talo rauhassa, jos saa rosvon paljastetuksi, sanoi Koponen ja alkoi

tehdä lähtöä, mainiten kuitenkin vielä:

— Vai ei se sattunut kotiin se Matikainen?

— Ei... olisi nyt isäntä istunut, niin olisin vaikka kupin tätä

sikurivettä tuossa varistanut. Olisiko sitä ollut asiaa Matikaiselle?

— Eipähän erityisempää... arvelin vain että jos ennättäisi huomenna

tulla meille aidanpanoon.

— Eikö tuo ennättäne.

Jäämättä odottamaan Matikaisen akan kahvia läksi Koponen jatkamaan

matkaansa.

— Ei se ollut Matikaisen mökillä se kinkku, ajatteli Koponen

mennessään. Olisi se akka muuten vähän häpsähtänyt, kun minä sille

siitä poliisikoirasta... mutta pursulaisilta minä pelotankin luonnon

pois!

Pursun mökillä Koponen parhaansa mukaan koetti panna uhkauksensa

täytäntöön. Tehtyään ensin asiaksi verkonpaikkuun, jota työtä tarjosi

Pursun Mikolle, kertoi hän varkaudesta ja kuvaili sitten laveasti

poliisikoiran salaperäisiä ja pelottavia ominaisuuksia, niin sisällisiä

kuin ulkonaisiakin.

Pursun Mikko akkoineen ja uunin päällä kököttelevine lapsineen kuunteli

näitä esityksiä uteliaana, mutta muuten ei Koponen voinut heissä

havaita mitään huomattavampia mielenliikutuksen merkkejä.

— Kyllä se on paatunutta sukukuntaa koko roikka! ihmetteli hän

itsekseen, kävellessään kotiinsa päin märkää ja rapaista karjatietä

pitkin. Ei niihin pysty mikään. Hukka reissu!

Ja Koponen sylkäsi kyllästyneenä koko juttuun sekä päätti antaa

siankinkun mennä sen pitkän tien.

— Syökööt ja kalutkoot sen nyt sitten luineen, senkin rosvot!

Noin puolimatkassa Matikaisen ja Pursun mökkien välillä tuli häntä

vastaan suutari Pasanen reppu selässä.

— Ka, Pasanenhan se on! tervehti Koponen. Etpä sinä pitkään mökilläsi

kestänyt.

— Tuonne on aikomus Porokylän puolelle töihin..

— Vai sinne sinä nyt.

Pasanen kohensi reppunsa kantoremmiä ja oli sen näköinen kuin olisi

jokin asia häntä vaivannut.

— Poikkesin tuolla Matikaisen mökillä, niin siellä akka tiesi että sinä

tuotat poliisikoiran sinne Kopolaan.

— Niinpä se on ollut meininki, valehteli Koponen.

Pasanen katsoa muljautti kulmiensa alta Koposeen ja arveli:

— Kannattaakohan tuo sen vertainen asia...?

— Enpä minä sen kannattamisesta välitä... vaan voisihan tuon antaa

tulla, että näkisi minkä verran niissä on perää puheissa, kun ne sitä

kehuvat niin merkilliseksi, selitti Koponen.

Pasanen katseli maahan, rykäsi ja sanoi hieman epävarmasti:

— Vaan jos se ottaja hyvinkin veisi takaisin sen kinkun sinne saunaan,

sanoi hän viimein, niin ei kai sitten kannattaisi haettaa koko sitä

koiraa...?

Koposesta alkoi tuntua nololta ja ilkeältä. Pasasta olisi hän osannut

kaikkein vähimmän epäillä, kun se oli aina tuntunut niin mukavalta

mieheltä.

— Ka, mitäpä hänestä sitten näin pitkän matkan taakse...

Pasanen tuntui vilkastuvan ja selitteli:

— Niin, näes, kun se sana leviää kylälle, että sinä tuotat

poliisikoiran, niin minä arvelen, että se kinkun ottaja voipi säikähtää

ja tuopi pois koko kinkun. Kuka hitto se nyt yhden kinkun takia antaisi

poliisikoiran kinttujaan järsiä...

— Niin, voipihan se tuoda, myönsi Koponen, viitsimättä katsoa Pasasta

silmiin.

Miehet seisoivat kotvasen, tuijottaen tien viereen kaadettua, vielä

karsimatta olevaa petäjää. Sitten kysyi Pasanen:

— Itsekö sinä tervasit nuo lapikkaat?

— Itse... pääsivät vain kuivamaan liiaksi, niin tahtovat likistää

varpaita.

— Ka voitele talilla niin kyllä ne siitä pehmiävät.

— Niin pitänee voidella... jos lähtisi tästä kotiinsa päin tarsimaan.

Koponen syljeskeli loppumatkalla:

— Pthyi... jos olisin tuon arvannut, niin olisin antanut koko jutun

olla sinään. Niin tuntui ilkeältä kuin olisin itse ollut se varas.