Mestari Pietari Isaskaar Touhusen tuvassa oli alkanut varsinainen
opetustyö. Mestari veisasi vanhasta virsikirjasta korkealla äänellä:
"Maa suur ja avara
ja kaik sen tavara,
sen perus..."
Siinä hän katkasi, löi virsikirjalla päähän Kososen poikaa, joka salaa
asetteli päretikkua Manassen takapuoleen. Nyt hän jatkoi:
»Sen perustus ja ääret.»
»Muista, muista sie, Kososen Siuro, kun tässä virs loppuu», keskeytti
hän ja taas alkoi:
»Kans virtain suuret meret
Ne meille kunnian kantaa.
Ja herral aut ... aut...
»As piru!» sotkeutui hän sanoissa, sai toki taas niistä kiini ja
lopetti sitä juhlallisemmin, voitonvarmasti, pitkään ja korkeasti
vetäen:
»Ja herral autuuden antaa.»
Päästiin siitä sitte alkuun. Kososen Siuro sai kuria ja lapset saivat
ottaa aapisensa. Pietari Isaskaar ryhtyi paikkaamaan Kekkosen emännän
kenkiä ja siinä suutaroidessaan hän nyt jakoi opetusta. Hän käski:
»Nyt ottaa jokainen kirjansa ja ehtii sieltä aan paitsi Manasse Jäppinen
ehtii iin!»
Hän kokoili suutarinkalujansa ja kysyi:
»Kuka tietää minkälainen on aa?»
Ei kukaan tiennyt. Mestari silmäili joukkoa ja selitti:
»Aa on se puustain, joka on etupuolelta pullollaan kuin kauppias Pösön
maha ja takapuolelta suoraselkäinen kuin kyynäräkeppi... Niin jotta...»
Hän etsi välillä sopivaa kengänpaikkaa, löysi sen ja jatkoi selitystä:
»Niin jotta jos sille aalle panisj tikuista jalat ja potaatin hatuksi
piähän, niin se ois kauppias Pösö... Se on aa... Nyt ehtimään.»
Joukko alkoi syventyä kirjoihinsa, kirjatikulla niitä tihraillen. Jotkut
tekivät salakujeita. Mestari syventyi suutarintyöhönsä, antaen toki
opetusta Manasselle erittäin siinä i-asiassa. Hän selitti työnsä ohessa:
»Ja sittä sie Manasse!»
Hän kakisti kulkkunsa, sylkäsi ja selitti:
»Sie ehi ii. Se on semmoinen lyhyt, paksu puustain, jotta se seisoo kuin
yks tupakkapölökky!»
Manasse muisti taas kamalan unensa. Silmänvalkuaiset välähtivät. Mestari
jatkoi kehuen:
»Niin jotta siinä pölökyssä siulle Manasse on semmoinen jehu vastassa
jotta se ei vähällä syljpainilla kellelleen kuavu!»
Häntä se innostutti. Hän kehäsi jo korkealla äänellä:
»Siinä, saatanavie, suap vahvakii poika pai nii ja piehtaroiha ennen kun
se puustainpölkky on kumoon kuajettu sillä...
Taas korotti hän ääntä, takoi vasaralla nahkaa että paukkui ja jatkoi:
»Se puustain se ei sittä, kuule Manasse, oo semmoinen tuulhattu kun se
jii joka seisoo siellä iin takana ja kopeiloo puustainjoukossa kuin
ylypii ja turhamielinen kukko kanaparvessa... Niin jotta nyt, Manasse
Jäppinen, sie kun ala painii iitä vastaan!»
Jo käskemättäkin oli Manasse valmis siihen sotaan, tosin toisessa
hengessä kun mestari neuvoi. Siinä seisoi tanakka poika tanakkaa iitä
vastaan. Pietari Isaskaar syventyi yhä syvemmin suutarintyöhönsä ja
alkoi kasvatusopillisessa kurinpitotarkoituksessa kertoa:
»Tiijättäkö työ lapset mitä?»
Lapset vilkasivat häneen uteliaina. Hän suutaroi että vasara paukkui ja
kehui:
»Mutta nämä vanhankansan miehet, niin kuin esjmerkiks tää mie!»
Siinä oli reilua ääntä ja työtä. Hän jatkoi:
»Saakelisoikoon kun sitä ennen otettiin iitäkii niskasta kiini niin
siinä pit kuuluu yks ryske!»
Ja hän kertoi voimistansa ja sankariteoistansa. Uteliaina, suut auki
kuuntelivat lapset. Hän koputteli vasaralla kenkää ja yltyi:
»Tämä mestarj se jos kehen vielä nytkii suuttuu niin taivas varjelkoon
sitä elävee sillä...»
Hän imasi savut, veteli pikilankaa pikilapun läpi että vinkui ja jatkoi
kerskuen:
»Sillä kerranii kun olj miulla yks juukelin poika, joka ei totellut,
mutta mie kun otin pojan kynsiinj ja löin tuohon lattiisen, niin siitä
ei jäänyt koko pojasta jälelle muuta kuin yks tippa sylykii!»
Aijai miten se kauhistutti toisia. Mutta ei Manassea. Se poika seisoi
nurkassansa jäykkänä kuin i. Mestari syventyi suutaroimiseensa, innostui
muistelemaan entisiä hyviä aikoja ja alkoi kertoa:
»Mutta niinkuin jo sanoin niin kyllä sitä olii miun nuorena ollessa vähä
toisenlaisii poikii kuin nyt... Esjmerkiks tää nykyinen Koposen
Santtu... Kuka tuntoo Koposen Santun se viitatkoon!» nosti hän katseensa
työstä ja silmäili joukkoa. Miltei kaikki viittasivat ja hälisivät:
»Mie ... mie ... mie tunnen ... mie»
»No hyvä on kun tunnetta!» komensi mestari ja jatkoi nyt selittämällä:
»Myö oomma yhtäikäsii Santun kansa, ja sen pojan kansa sitä kun ennen
aikaan tehtiin koiruuttakii niin...»
Siinä jo ääni nousi. Hän aivan ylpeili:
»Niin saakeljvie siinä eivät nää nykyiset pojat piisoo rinnalla, eivät
huithaitkaan...»
Nyt pisteli hän nupia kengän pohjaan että naskali vain vilkkui ja
jatkoi:
»Yhenii kerran kun myö sen Santun kansa... Tuota kengän pahennusta kun
on kova!» valitti hän välillä ja jatkoi nyt entistä varmemmin:
»Yhenii kerran kun myö sen Santun kansa tappelimma yöjalassa ollessa
Puhurisen tytön aitassa ja kuajoimma maitokorvon, niin se olj vähä
hitonmoinen jyräkkä! Ja siinä olj aitan lattiilla maituu. Vie sun
saakuri!»
Lapset katsoivat häneen suu auki. Mestari alkoi kiinnittää mieliä,
miellyttääkin. Jotkut kaivelivat nenäänsä. Manasse vain murjotti
vihaisena. Nyt käänsi mestari puhetta, kysyä heläytti äkkiä:
»No entäs kuka tuntoo tään Nikkarisen emännän?»
»Mie ... mie ... mie ... mie!» hälisi kertomuksen elvyttämä joukko kuin
yhdestä suusta. Mestari jatkoi reilusti:
»No sen luona kun olj tää Sopasen Pekka yöjalassa, niin myö kun
pistettiin sen kengät talon maitokorvoon, ja uamulla olj sittä kylässä
iluu, niin jotta kaikki suut olivat naurusta viäräks männeet.»
Lapsista se tuntui aivan sadulta. Mestari kiroili välillä työtänsä ja
päivitteli sitte kuin harmistuneena:
»Mutta ei tule enee semmoisii aikoja ... ei tule ... ei tule niitä...
Nyt hän vihelteli kenkää tarkastellen ja taas selitti kerskaten:
»Silloin sitä kun jo teijän kokoisinakii tapella nahistettiin, niin
siinä pit ryty kuuluu ja tukkapiä tupruta, mutta kielimään ei tohtinna
kukaan männä tahi selekääsä sai jotta nauku!»
Varsinkin poikia se huvitti. He olivat jo miltei ihastuneet
mestariinsa. Pietari Isaskaar pureksi mälliänsä, sylkäsi vesipyttyyn
ruskean, väkevän sylen ja jatkoi hieman muuttuneena:
»Mutta sittä miekii menin naimisiin ja aloin tasaantuu ja sain niinkuin
hurskauvenhengen ja...»
Välillä oli taas pisteltävä reikiä kenkään. Sitä tehdessään hän toki jo
alkoi jatkon:
»Ja sen mie sanon, pojat, teillenii, jotta ottakaa akka aikanaan!»
Hän korotti ääntänsä, innostui kuin opettamaan ja kehoitti:
»Paikalla kun ootta piässeet ripille ottakoo akka ja hyvä ... kova
työakka ja semmoinen jolla on luonto niin hellä kuin valakiin lampaan
maito, niin silloin sitä jo pojat!»
Yhä nousi ääni. Hän jo kerskui:
»Silloin sitä pojat, kun on akka ja oma mökki, tää mies elää ja kahteloo
tätä mualiman komeutta niin ylypiisti kuin pukki kahteloo Viipurin
vanhalta vallilta kaupunkii!»
Vilkkaasti heilui suutarinvasara kädessä. Hän touhusi ja tiedusti:
»Vai mitä pojat?»
Hän katsahti niihin ja lisäsi selittäen:
»Tulooko teistä akan ottajat, kun aika tuloo?... Häh pojat?»
Pojat olivat asian suhteen ymmällä. Toiset ujostelivatkin ja kaikki
katsoivat häneen ihmeissänsä, mieltyneinä. Pietari Isaskaar teki siitä
kysymyksestä ruton lopun, meni varsinaiseen opetukseen ja kysyi äkkiä:
»No entäs sittä se aa?... Kuka nyt tietää jo mikä on aa?»
»Mie ... mie ... mie ... mie!» kuului valtaava hälinä. Pietari Isaskaar
oli tyytyväinen työnsä tulokseen ja saneli:
»No... Se on hyvä alaku... Hyvä aluku ... hyvä alaku on», toisteli hän,
liotteli kenkää vesipytyssä ja jatkoi opetusta, selittäen:
»No se toinen puustain on sittä ihe Bee ... se jolla on kaks
mahankellukkaa siellä takapuolella. Mutta sitä puustainta ei tarvihe
muut kuin ihe se helevetin Beltsebuub ja sittä tään Manassen isä».
Mutta se oli pisto, jota Manasse Jäppinen ei nytkään sietänyt. Kun
vielä Kuokkarisen poika sattui nyt polkaisemaan hänen varpaillensa, oli
hän valmis. Nyrkillä iski hän poikaa ja ärjäsi:
»Elä pole varpaille, tahi suat!»
»Manas-se!» kivahti siihen mestari, muutti äänensä varoittavaksi ja
saneli:
»Siussa, Manasse Jäppinen, asuu sen ukko Jäppis-vainoon henk, mutta elä
sie luule, jotta se ei tiällä pois lähe».
Hän löi nyrkillä suutarinpölkkyyn ja vannoi:
»Tämä Pietari, kuule Manasse, kun yhen kerran tässä muutamana
talavenakii rykäsj yhelle Pekka Inhasen pojalle, niin esjliinassaan sai
äit viijä poikasa rippeet pois... Niin jotta sie muista, Manasse, kuka
se on tiällä se kuka!»
»Enkä muista!» mutisi synkkä Manasse. Pietari Isaskaar kuuli sen ja
koveni:
»Häh!... Vai joko mie otan tuon paksun remelin?»
»Ota vaikka mikä!» jupisi Manasse myrtyneenä, alentaen toki
varovaisuussyistä äänensä niin ettei mestari kuulisi. Tämä rupesikin
ajamaan poikaan kauhua kertomalla miten hän ennen aikaan oli tapellut
mustalaisten kanssa. Hän kertoi kokonaisen ryövärijutun ja lopetti
ylpeästi:
»Niin se kävi mustalaisellekin tämän Pietarin kansa... Niin pehmenivät
senkin luut jotta ne olivat yks paistettu nauris, kuule sie Manasse!»
Manassen hillitty luonto alkoi jo purkautua. Vaikea oli pidättää itkua,
vielä vaikeampi tunteenpurkausta. Pitkän äänettömyyden aikana oli näet
kokoontunut paljon pojan poveen. Nyt se alkoi purkautua. Puoleksi itkien
uhmaili myrtynyt poika mestarin äskeisten opetusten johdosta:
»Enkä ota akkoo, enkä luve, vaikka tapa.»
Viimeinen sana oli jo itkuntapaista vinkumista ja sitä seurasi hillitty
mutta katkera ulina. Koko joukko katsoi häneen ja mestari alkoi
nousevasti:
»Mitä, Manasse!... Niin jotta sanoitko sie jotta et luve?»
»Enkä luve!» kuului vinkaisu.
»Manas-se!» jyrkkeni Pietari Isaskaar ja jatkoi mestarivaltansa tuntien,
kuin ilkuen:
»Entäs se ii? Niin jotta lukematako se ii sittä piähän putkahtaa?...
Häh, Manasse?
Poika ulisi yhä kovemmin. Sai toki vielä vannotuksi ulinan seasta:
»Vaikka mikä putkahtakoon, niin en luve iitä ... en vaikka... Uu ...
u-uu ... u-u-u-uu!» yltyi ulina ja niin kääntyivät asiat rauhallisesta
koulutyöstä aivan uusille urille.
* * * * *
Kun Pietari Isaskaarin yritykset saada uppiniskainen poika siinä toisten
melutessa järkiinsä, masennetuksi, eivät onnistuneet, laittoi hän koko
muun joukon ulos poimimaan hänelle puoloja ja päätti antaa pojalle
yksityisopetusta. Houkuttelihan häntä näet jyväsäkki panemaan
parastansa. Toisillekin se oli ilosanoma. Mikä oiva tilaisuus nyt tehdä
ahoilla isossa joukossa mitä vain mieli haluaa!
Ja hän päätti nyt taivuttaa pojan hyvällä, tekeytyä leikkisäksi,
heittäytyä aivan toveriksi ja siten saavuttaa Manassen luottamus. Se oli
kasvatusopillista kavaluutta. Rauhallisena alkoi taas suutaroida ja
vielä rauhallisemmin opettaa, kysyen äkkiä:
»No Manasse?»
Ei vastausta. Mestari pureksi mälliänsä ja jatkoi:
»Joko sie, Manasse, poltat tupakkoo?»
Poika vaikeni.
»No entäs mällii?... Tokko sie sitäkään piet suussasj?» jatkoi kavala
opettaja suostuttelua. Yhtä turhaan. Pietari Isaskaar suutaroi ja taas
yritti:
»No entäs jos mentäisi siihen akan ottoon?... Niin jotta tiijätkö sie
mikä metku siinä on ensin mutkautettavana.»
Vihaista, epäluuloista silmää vain väänsi poika häneen. Siksipä
selittikin Pietari Isaskaar itse:
»Siinä on ensin rippikoulu. Sitä jos et käy, niin ei oo akan suamisesta
puhettakaan ja rippikouluu tuasj ei voi käyvä jos ei osoo lukii.»
Hän antoi opetuksensa hautua pojan päässä, suutaroi ja toisteli kun
itsekseen:
»Ei ... ei piäse ripille lukemata... Ei piäse ... ei piäse iliman sitä.»
Manasse veteli nenäänsä mitä sieltä huulelle valahteli. Mestarin opetus
jatkui:
»Mutta iin jos osoot ja sittä vielä sisältä ja ulukuu lukii, niin sittä
... sittä Manasse, sen kun ota akka ja ala elee... Vai mitä, Manasse?»
Ei tullut ääntä synkän, yhä epäluuloisemmaksi paisuvan pojan suusta.
Mestari hankasi kaavinraudalla kengän sisästä nauloja poikki ja puheli
kuin paras toveri:
»Niin kun nyt tää miekii: Jos en oisj osannut lukii ja piässyt ripille,
niin akata hittovie öisin tänää päivänä!»
Hän viskasi valmistetun kengän pois, otti toisen ja jatkoi kehuen:
»Mutta nyt, Manasse... Nyt on akka ja lapsii tuloo niin kuin turkin
hihasta... Niin jotta siinä on työ niille vuan nimii ehtiissä ja
löytäissä, jotta ei tulis kaikki saman nimisii!»
»Olokoon!... Vaikka oisj vielä suuremp työ!» pääsi jo uhmaava mutina
Manasselta.
»Niinkö työ nimii ehtiissä olokoon?» pani Pietari Isaskaar leikiksi. Se
sotki Manassen suunnitelmia. Mestari jatkoi:
»Ja onnii siinä työtä: Kun niät miulla on jo poikookii aina vanhemmasta
Simeoonista lähtiin sinne Sebulooniin ja aina nuorinta Benjamiini ja
senkin täyteistä myöten... Niin jotta, Manasse ... jotta hanki sie vuan
iillä akanotto-oikeuvet ja suat nähä jotta siullenii tuloo silloin
pentuu niin jotta hviu! vain!» vihelsi hän huikeasti ja toisteli kenkää
survoillen:
»Poikoo ja tyttöä ... tyttöä ja poikoo vuan tuloo siulle jotta oot kohta
ihe isä Juakoppi!»
Manasse oli ymmällä. Ei hän voinut enää muuta kuin mutista umpimähkäisen
vihaisena:
»Vaikka mikä Juakoppi olokoon, niin en luve iitä!»
»Iitäkö et luve? oli leikkisä mestari oudostuvinansa ja tiedusti:
»Minkätähe sie et luve iitä?... Häh Manasse?... Vihaatko sie iitä?...
Häh?»
»Enkä luve mitään!» mutisi poika nurkassansa. Pietari Isaskaar leikkasi
paikkanahkaa ja puheli sovitellen:
»Ei pie iitä vihata, se on hyvä puustain!»
Hän takoi kirveslappean päällä paikkanahkaa täysin voimin ja jatkoi:
»Ii, kuule, Manasse», hän sylkäsi nahkalle ja jatkoi -- »ii on niin hyvä
puustain jotta jos sen suat piähäsj, ja kun se siellä muata jutkottaa,
niin se tuntuu siellä niin hyvältä kuin jos oisit syönyt oikein hyvee
kalakukkuu ja se hautusj mahassasj ja sie ihe makoisit leivinuunin
piällä mälli suussa... Vai mitä, Manasse?»
»Vaikka olisj miten hyvee kukkuu, niin en vuan luve iitä!» murisi poika
uhmaten. Itse asiassa hän ei enää vihannut mestaria. Sen kavala puhe --
kasvatusopillinen taito -- oli avannut hänen sydämensä. Mestari häntä
tavallaan jo miellyttikin. Mutta hän vihasi iitä ja koko lukutaitoa,
vihasi sitä katkerasti, leppymättömästi.
Joku määrä epäluuloa kyti tietysti vielä mestariakin kohtaan, varsinkin
öisen unen johdosta.
* * * * *
Ja niin siinä jatkettiin vielä hyvä tovi. Parastansa pani Pietari
Isaskaar, mutta ei auttanut mikään. Viimein hän menetti jo malttinsa ja
päätti koettaa kovuutta. Päättävästi lausui hän jo jalkaa polkien:
»No nyt Manasse!»
»Mitäs se siuun kuuluu, vaikka Manasse!» kuului umpimähkäinen murina ja
vihainen katse muljahti häneen. Hän teki varoittavan kädenliikkeen ja
saneli kuten asema vaati:
»Nyt sitä, Manasse, koitetaan eikö mää ii piähän niin jotta jutkahtaa
vuan!»
»Eikä mää!»
»Eikö mää?... Häh, poika?» ja siinä äänessä oli jo ilkkuvaa. Manasse
muisti unensa. Silmät muljottivat päässä omituisesti. Mestari jatkoi:
»Nyt se vasta mänöökii niin jotta piäluut vuan tärisööt kun ii sinne
juntataan ihan piän pohjoo myöten!»
Ja hän varustautui ottamaan leveää kuritusremeliänsä tuvan peräseinältä
naulasta ja vannoi:
»Nyt sitä suap sekä selekä jotta piä!»
Mutta hän erehtyi. Sillä välin kun hän haparoi remeliä seinältä, syöksyi
Manasse suinpäin ovea kohti ja siitä ulos. Paljaat kantapäät vain
vilahtivat ovessa ja poika painoi metsää kohti mikä vain kintuista
suinkin lähti. Kiroillen ja sadatellen riensi ruissäkistänsä huolehtiva
mestari perästä. Häneen ryhtyi koko lapsiparvi ja niin painettiin
pakenevan jälestä siksi kun se katosi näkyvistä metsään.