Harmistuneena tallusteli nyt Pietari Isaskaar Jäppisen taloa kohti,
kertomaan asiaa ja noutamaan poikaa takaisin. Ei häntä harmittanut pojan
kadottaminen. Ainahan akat niitä hänelle toivat. Jyväsäkki se nyt painoi
hänen sydämellänsä.
Ja hän oli siitä kaikesta niin kiihtynyt, että ei hän ujostellut
asiassa. Reilusti työntyi Jäppisen tupaan, rukkaset löi penkille ja
rennosti ja samaan tapaan kehasi:
»No nyt, Jussi Beltsebuub!»
Isä odotti jo iloista sanomaa i-n suhteen. Mutta reilusti kersksi
Pietari Isaskaar, toistaen:
»Nyt suat, Jussi Beltsebuub uskuu, jotta ei mää jyväsj tyhjästä työstä!»
Se antoi isälle vain toivoo. Hän jo tarttui:
»Ka johaan mie sanoin siulle, jotta sillä pojalla on piä kuin
partaveiht.»
»On!... Kyllä on!» vakuutti Pietari Isaskaar ja kehasi:
»Jos oisin halavatun tiennyt, en tynnörii vähemmästä rukiista oisj
tupaankaan piästännä paholaista!»
Isän pää alkoi mennä taas tukkoon. Suuriäänisesti kuvaili Pietari
Isaskaar opetusvaivojansa ja lopetti:
»Ja nyt sen paholainen vei koko pojan!»
Isä alkoi aavistaa jotain olevan nurin, tunsi hetken vakavuuden, muisti
arvonsa ja sanoi:
»Elähään nyt ennen kun mie suan nua lasit piehän!»
Ja taiten asetti hän ne päähänsä, katsoi niiden läpi mestariin ja
tiedusti nyt äsken kuulemaansa:
»Niin että mitä?»
»Ka niinkun jo sanoin niin pahahenk sen vei!»
Ei selvennyt pääsavu Jussi Beltsebuubin päästä. Hän valitti:
»Taitaa olla jo näissä lasissa vika, kun se on niin epäselevee...»
Ja taas hän korjasi lasejansa ja kysyi nyt:
»Niin täänkö pojan se vei pimeyven henk?»
»No vei se!» kehasi Pietari Isaskaar, kertoi nyt Manassen paosta ja
lopetti sen kuvauksen rutolla kysymyksellä:
»Missä siun akkasj nyt doroteeaa, kun se ei oo tässä jotta ies kahvit
keittäsj?»
Se oli saunaa lämmittämässä. Hyvin oli näet äiti päättänyt palkita
poikansa ahkeruuden. Paidankin oli sille illaksi pessyt ja kuivui se nyt
tuvan orrella. Hän oli jo tahtonut aivan kiittää siitä tulevasta
onnesta, jonka poika, tuleva rovasti, oli ahkeruudellansa hankkiva. Sama
asia oli hautunut isänkin pään tupakkasavuissa ja molemmat olivat he
kiinittäneet suuret toiveet Pietari Isaskaarin tunnettuun opetuskykyyn.
Oli aivan omituista miten se asia ja toivo oli nyt niin jaksanut heissä
kehittyä.
Ja nyt sitte tämä onneton sanoma! Ei. Sitä ei ukko Jäppinen voinut
sietää. Hänen poikanulikkansako tekisi tyhjiksi isän suunnitelmat! Sitä
ajatellessa raapasi hän jo harmista korvallistansa ja vannoi sielussansa
että pojasta _pitää_ tulla pappi vaikka haletkoon. Hän unohti jo
silmälasinsakin, istui, tupakoi ja syleksiä ruiskaili kuten tavallisissa
oloissa. Ne helyt olivat vain päässä ja siksi oli hän silloin
huvittavamman näköinen kuin koskaan sitä ennen. Jokapäiväisellä äänellä
arveli hän jo pojastansa:
»Minnehään tuo juutas sittä juosta oikosj?»
Ei tiennyt sitä Pietari Isaskaar, mutta vannoi toki rumasti:
»Mutta sen mie vuan siulle sanon, kuule, Jäppinen, jotta ii sillä pitää
vielä istuu piässä, vaikka ihe piru oisj vastakynttä vetämässä!»
Isä ruikkasi suupielestänsä pitkän tupakkasylen ja vannoa jurnasi:
»Vaikka hänessä oisj kakstoista pahoohenkii, niin piähän sen puustaimen
pitää männä kun mie vuon suan sen kakaran tässä kynsiinj».
Aivan oman onnensa nojaan unohdetut silmälasit solahtivat nenälle. Nyt
vasta muisti Jussi Beltsebuubi ne. Hän suuttui, kiskasi ne pois
päästänsä, viskasi pöydälle ja sadatteli:
»Nuokii lasin paholaiset tuossa hyppiit ja tanssiit jotta ei enee niä
koko tuvassa omaa ihtiisäkkään!»
* * * * *
Synkkänä ilman mitään määrää vaelteli nyt Manasse metsiä pitkin.
Vaistomaisesti veti toki kulku isän kotia kohti. Ei hän mitään
ajatellut, ei päätellyt. Mieli oli vain täynnä umpimähkäistä uhmaa.
Niin osui hän lähestymään Saunasen taloa. Hän kierteli sitä. Mieli olisi
tehnyt tavata Hikua, mutta ei uskaltanut mennä taloon. Ei myös, toiselta
puolen, olisi ollut mukava näyttäytyäkään Hikulle. Vastoinkäyminen
ujostutti väkisinkin.
Ja samoin oli Hiku ollut pakosalla koko päivän. Metsässä oli samoillut,
kauan oli kierrellyt eikä tiennyt mihin yöksi mennä.
Ja niin kohtasivat he toisensa aivan sattumalta. Molempia ujostutti
koko elämä. Ei kumpikaan tahtonut kyselyillänsä siihen kajota. Ääneti
katsoivat toistensa silmiin hetken, mutta sekin jo ujostutti ja
päästäksensä tuosta vaikeasta asemasta, nosti Hiku jalkansa ja alkoi
kaivella kantapäätänsä, siitä muka tikkua etsien.
Mutta vähitellen alkoivat he kotiutua toisiinsa ja yhteisiin
onnettomuuksiin. He vaelsivat polkua pitkin ja siinä aidan vierellä
möyrysi taas se taannoinen vihainen härkä. Manasse heitti sitä palikalla
ja niin saatiin puheenaihe: Hiku näet viskasi nyt kivellä ja johtui
siitä Pietari Isaskaarille kostaaksensa kerskaamaan:
»Kun oisj nyt mestarj härkänä niin myö kun oikein sitä kivellä
viskoisimma!... Viskoisimmakoon, Manasse?»
»Vaikka ois sata mestarii, niin viskoisin», vannoi Manasse synkkänä,
viskasi taas härkää ja uhkaili:
»Ja jos nyt tulisj tuohon mestarj, niin löisin nyrkillä ja potkaisisin
niin jotta tuntuisj!»
He nauttivat jo siitä löylytyksestä. Hiku pieksi kepillä tietä ja
uhkasi:
»Ja mie kun tällä kepillä näin veteleisin selekään, niin ihan makkarat
nousisj... Eikö nousis, Manasse?»
»Vaikka sata makkaroo nousisj niin en herkiisj vuan löisin niin jotta
ihan kuolisj!» vannoi Manasse ja viskasi julmistuneena kepillä mestarin
sijasta härkää ja kirosi:
»Saatanan Pietarj!»
Mutta nyt osui keppi härän turpaan. Se puhahti, pyöräytti häntäänsä ja
lähti rynnistämään aitaa kohti. Pojilta pääsi kauhunhuudahdus ja täyttä
kinttua syöksyivät he pelastamaan nahkaansa vihastuneen mullikan sarviin
joutumasta.
Kauvan juoksivat he taaksensa katsomatta. Kun he vihdoinkin pysähtyivät
ja huomasivat juosseensa aivan olematonta vaaraa pakoon, saivat he
rohkeutensa takaisin. Hiku löi patukalla puuta ja uhkasi:
»Nyt jos tulet, härkä, niin niät!»
»Ja vaikka mikä tulisj, niin näkis kun mie ärjäsisin», nousi Manassen
synkkä luonto ja hän vannoi:
»En pelekee enee ketään ... en iseekään enee pelekee, ... enkä äitii,
enkä ketään pelekee!»
Ja rohkaistuneena, uhmaten aivan lähtivät he kuin sopimuksesta painumaan
Manassen kotia kohti.
Mutta siellä petti taas luonto. He pysähtyivät, kiertelivät taloa ja
vasta kun pimeän tulo alkoi peloittaa, uskalsi Manasse ehdoittaa että
mentäisi taas salaa pahnaan.
Niin he tekivätkin.
Kenenkään näkemättä onnistuivat he sinne pujahtamaan ja istuivat taas
pahnan pehmeillä pehkuilla. Iso sikakin oli tyytyväinen heihin,
kohottautui makuultansa pystyyn, katseli heitä istualtaan, perä
pehkukuopassa, kallellapäin, kuin mietiksien ja ikäänkuin sanoakseen
että: no minkäpäs sille asialle enää voi, äännähti ennen kylellensä
painautumista hyväksyvän lyhytajatuksisen:
»Noh!»
* * * * *
Sillä välin oli äiti tullut tupaan. Uudestaan oli Pietari Isaskaar
saanut selittää asian ja äiti oli aivan joutua pois suunniltansa. Eikä
ihme: hänen parhaat toiveensa oli nyt poika tomuksi lyönyt. Rovastin
äitinä olemisonni oli äsken näyttänyt niin varmalta, ja nyt!
Niin: Sitä ei hän jaksanut tyyneenä sietää. Hän jo sadatteli:
»Ja mie kun sille hyvälle vielä tässä saunat lämmitin ja verekset voit
kirnusin ja tää pahanhengen eväs ei enee mestariikaan tottele!»
Manassea sadateltiin nyt miehissä. Äiti jo kehoitteli miestänsä:
»Kunhaan nyt suot sen juran kynsiis, niin näytä eikö mää oppi piähän kun
kova tuloo.»
»Ka kunhaan tuloo!» muhasi mies. Äiti touhusi suuttuneena, sieppasi ison
pytyn syliinsä ja valitti:
»Tuokii sian ruoka jäi tuohon sen juran tähe sialle viemätä ... en
paremmin sano!»
Touhukkaana työntyi hän pyttyinensä ulos ovesta ja isä painui
mietteisiinsä.
Mutta pian palasi äiti. Niskasta pitäen veti se pahnasta löytämäänsä
poikaa jälestänsä. Turhaan parkui poika, turhaan vastaan harasi. Kovin
kourin toi äiti esikoisensa tupaan, tuuppasi sen suorastaan isän käsiin
ja ilmoitti:
»Siinä on nyt kakarasj!»
Ja isäkin oli jo valmis. Silmälasit pani päähänsä, otti aimo patukan ja
lausui jyrkästi.
»Nyt sitä, Manasse, nähään, eikö mää ii piähän niin jotta tärähtää
vuan!»
Hän istahti pöydän luo, isännän paikalle. Poika aivan vapisi edessä. Hän
käski sitä:
»Sano paikalla ii!»
Ei. Manasse vaikeni. Silloin kuorasi isä housut nopeasti alas, vetäsi
patukalla pakaroille ja ärjäsi:
»Sanotko iin!»
»Ii! pillautti poika kimakasti itkun ja porun seasta housut kintuissa,
vitsalle otolliset paikat paljaina. Isä jatkoi:
»Sepähän nyt on vasta piru jos mie en sua omaa kakaraanj lukemaan...
Kun oon kerran sille ruumiin ja sielun antanna, niin näkööhään enkö sua
yhtä iitä sen piähän!».
Ja nyt hän vaati toistamiseen:
»Sano uuvestaan se ii!»
»Ii!» tuli varovasti, ja hätääntyneenä, vapisten koki poika käsillänsä
suojailla paljaita takapuoliansa.
»Sano kovemmin ii!» koveni isä.
»Ii!» ärjäsi itkevä poika täyttä voimaa. Isä nosti patukkaa ja käski:
»Vielä paremmin!»
»I-i-i-i-iiii!» tulla pillitti silloin vinkuvaa, vapisevaa iitä
takapuoluksiaan suojelevan pojan hätäytyneen itkun seasta minkä vain
suinkin suusta sopi.
Niin loistavasti, ilman ainoaakaan erehdystä suoritti tämä kuuluisa
oppinut jo ensimäisen julkisen tutkintonsa. Ja niin alkoi isän ainoa ii
kantaa pojassa runsasta satoa.