Koulumestari Pietari Isaskar Touhunen oli tietysti laiha, mutta rivakka,
reilu ja arvostansa ylpeä mies. Vaimonsa lapsivuoteiden aikana piti hän
koulua omassa tuvassansa. Harvoin hän siis vierasta tupaa tarvitsi.
Niinpä nytkin. Tuparähjä oli täyteen sullottu ihmisvesaa. Siinä oli omaa
jos oli vierastakin. Ja nyt työntyi vielä lisäksi Jussi Beltsebuubi
Jäppinen tuoden poikaansa, ihan kuin korvasta taluttaen. Pietari Isaskar
paikkasi housujansa, jakoi samalla opetusta ja tervehti tutusti:
»Ka Jäppinen... Paina puuta ... paina puuta Jussi Beltsebuubi... Ja
vieläkö sitä ilikijää mitää kuuluukii?»
Mutta ei ollut Jussi valmis vastaamaan: Silmälasinsa etsi ensin ja
asetti ne päähänsä. Olihan hetki näet juhlallinen näin kirkonmiehelle.
Siinä tuhertaessaan hän puheli:
»Tuo näkökii kun rupijaa reistoomaan näin vanhalla ijällä niin jotta
pitää olla nää silimäkojeet!»
Hän oli jo saanut lasit päähänsä, katsoi niiden läpi ja meni nyt asiaan,
kysyen:
»Niin jotta kuulumisiiko se tää Pietarj Isaskaarj kysy?»
»Niin kysy», veti mestari säijettä, nosti housut tarkasteltavakseen ja
toisti:
»Niin jotta vieläkö tuota ilikijää sitää tavaroo olla?»
»Ka eipä sitä erikoista... Paitsi se mikä mestarille ihelleen... Se
eukko siinä höpis jotta mestarilla on tuasj pienj.»
»Niin on», vahvisti mestari reilusti ja innostui:
»Kakstoista poikoo ja tytärtä on tällä pojalla... Niin jotta se on tämä
Pietarj autuuven asiissa jo ihe Juakoppi!»
Jäppinen katsoo häneen eikä tietysti nähnyt mitään. Toinen taisteli
työnsä lomassa reilusti:
»Juakoppi... Juakoppi on tää mestarj jo siinä menossa.»
Jussi Beltsebuubin pääsavut selkenivät sen verran että hän kirkonmiehen
arvoa ylläpitääksensä arveli muistellen:
»Sehän olj niitä isä Uabrahaamin perillisii se Juakoppi.»
»Niin olj», oli jyrkkä, tietoinen vastaus ja Jussi vahvisti:
»Sitähään mie muistelen rovastin ruamatusta lukeneenj, jotta siitä se
poloveetuu koko Israeelin kansa.»
Sukeutuikin pitkä keskustelu, joka kosketteli raamatullisia asioita,
kuten kahden kirkonmiehen puhelu ainakin. Pietari Isaskar oli lopettanut
paikkuutyön, ajanut lapset pellolle, pani tupakkaa ja kysyi rutosti.
»Mistees hiijestä sie Jussi oot oikeestaan suanut sen Beltsebuubin
nimen?»
Ja nyt selitti Jäppinen koko asian. Hän alkoi:
»Se olj se miun isäukko...»
Ja hän kertoi kuinka se oli ollut varsinkin nuorena ynseä kaikkea sanaa
kohtaan. Yöjalassa oli käynyt, ottanut ryypyn, tapellut, kiertänyt
kirkkoa, huijannut hevosilla.
Mutta sitte oli pappi ruvennut miestä ahdistelemaan. Oli uhannut panna
mustaapenkkiä istumaan, ehkäpä jalkapuuhunkin. Mies oli alkanut arvella
asiaa ja osottaaksensa katumuksen oireita ja päästäksensä sovintoon
papin kanssa, oli hän päättänyt antaa pojallensa raamatullisen nimen.
Mutta ukko ei ollut mikään raamatun tuntija. Hän ei tuntenut yhtään
kirjainta. Ja niin oli osunut että kun hän aikoi panna nimeksi
Sebulonin, hän jotenkin sotki sen Belsebuubi-nimeen, lähetti vaimonsa
viemään poikaa kastettavaksi ja niin tapahtui erehdys.
Eipä silti, että pappi ei olisi asiasta huomauttanut. Oli ehdottanut
toista nimeä, mutta äiti oli ollut tiukka ihminen. Jalkaa oli polkenut
ja sanonut:
»Kun meijän ukko kerran minkä sanoo niin se seisoo ja pitää kuin
tynnörin tappi.»
Ja niin oli onnettomuus tapahtunut. Onneksi ei toki ympäristö ollut
niin raamatuntaitoinen että olisi asian oitis älynnyt. Vasta sitte kun
poika oli kaksitoistavuotias, oli asia selvennyt. Ukko oli suuttunut,
antanut pojallensa selkään ja vaatinut pappia vaihtamaan tuon kamalan
nimen oikeaan.
Se oli toki myöhä. Pappi oli vaan lohduttanut:
»Antaa nyt olla. Pimeyden ruhtinas ei huoli asuntoonsa toista
samannimistä herraa, niin että poika säästyy sillä lailla ja pelastuu
kadotuksesta.»
Hän lopetti ja katsoi silmälasiensa läpi hyvin tutkivasti. Pietari
Isaskar innostui:
»Ja se on tää siun Manasse-poika siis niinkuin muallisen Beltsebuubin
poika?»
Manasse tuijotti häneen synkkänä. Isä myönnytteli:
»Ka kyllähään tässä taitaa olla sitä isävainoon pakanallista henkii, kun
tällä ei sitä lukuhaluu oo senkään vertoo, jotta sais sen piähän iin.»
Mutta nyt oli mestari Pietari aineessansa. Innostuneena kerskaili hän:
»Elä sie sano, Jussi Jäppinen, jotta ei oo haluu, sillä kuule, Jussi
Beltsebuubi...»
Henki aivan nousi. Ylpein sanoin hän jatkoi:
»Mie sanon siulle, Jussi Beltsebuub, jotta jos on vuan mestarj, joka
osovaa iit piähän iskii, niin sen pitää siihen männä jotta jutkahtoo
vuan...
Hän imasi innostussanat, teki reiman kädenliikkeen ja jatkoi korotetuin
äänin:
»Vaikka oisj kova mukulakiv pojan piänä, niin jos on vuan oikii mestarj
niin, niin piruvie mänöö ii piähän kuin rautanaula lahoon puuhun.»
Manasse muisti unensa ja veti epäluuloisena sieramiinsa. Isä vielä
myönsi:
»Ka mänööhään se oikiilta mestarilta!»
»Mänöö... Sen pitää männä», vahvisti Pietari Isaskar, innostui ja vannoi
korkealla äänellä:
»Kun tääki poika isköö puustaimen kennen piähän, niin sen pitää männä
sinne, vaikka ihe paholainen oisj vastaan haroomassa.»
»Mänööhän se siulla!»
»Sen täytyy männä!» nousi mestarin luonto ja hän kertoi:
»Saakeli vie tätäkin pappilan renk-Pekkaa!... Siinä olj poika, jolla olj
piä!»
Ja hän kuvaili sen pään kovuuden, selittäen kerskumalla:
»Sillä pojalla olj niin kova piä jotta siihen ei pystynnä viinakaan sen
vertoo jotta oisj suanut siihen nousuhumalankaan, mutta kun tämä poika
otti niin...»
Hän kertoi ihmetekonsa. Remeliä oli antanut pojalle ja kun se ei ollut
auttanut niin lisännyt oli kuria. Sitä kuullessa kuvastuivat Manassen
lapsenmielessä kaikki kouluelämän hirmut. Hän tajusi joutuneensa
taisteluun. Nenänaluksen puhtaanapitelykin jo unohtui. Synkkänä, kasvot
likaisina ja syvältä aivan vatsanpohjasta nousevaa itkua pidätellessä
ähähdellen tuijotti hän nurkastansa puhujaan, joka kurinsa kovuutta ja
sen pappilan renki-Pekkaan tekemää siunaavaa vaikutusta kehuen kerskui:
»Mutta naimisiin kelepoova kalupahaan tulj pojasta... Niin mänöö
pojalla...»
Välillä hän taas imasi innostussanat ja jatkoi:
»Niin mänöö pojalla 'minä vaivainen syntinen' ulukuu, jotta se rallattaa
kuin venäihen kirkonkellot piäsiisyönä ja kirjan lisäks tuloo tämä:
»joka synnissä sekä siinnyt jotta syntynyt olen ja mestari Pietari
Isaskarillekin monta kovaa päivää saattanut olen, josta kaikesta minun
tulee häntä aina kiittää ja palkita.»
»Vai vielä sekä!» oudosteli Jussi Beltsebuubi. Toinen kivahti.
»Sekö?... Ettäkö ei se?»
Hän yltyi asiansa puolesta, sillä hän ajoi oikeastaan Manassen
opetuksesta tulevan lisäpalkkansa asiaa, pani piipunperät suuhunsa, kävi
sylkäsemässä ja innosteli:
»Kuule, Jussi Beltsebuub, Pietari Isaskaarj on lapsluvussa Juakoppi ja
siks toisekseen sanassa sanotaan, jotta joka sanalla neuvotaan, hän
jakakoon kaikkea hyvää sille joka häntä neuvoo.»
Hän nosti kätensä, teki sillä puutetta kuvaavan ja vahvistavan liikkeen
ja toisti pontevasti:
»Kaikea hyvää jakakoon hän sille joka häntä sanalla neuvoo... Vai mitä
Jussi Beltsebuub ... kun siekin oot kirkonmies?» käänsi hän äkkiä
kysymyksensä. Toinen älysi asian ja myönteli.
»Ka pitäähään sitä elee senii joka sanoo jakaa.»
Ja mestarille se oli innostuttava sana. Nenänsä hän niisti niin reilusti
että lentäen poistuivat pankon eteen näpistä niistä viskattavat. Ja
sitte hän vahvisti lujasti:
»Elee sen pitää... Sen pitää elee ja, kuule Jussi.»
Hän löi olalle ja jatkoi rennosti:
»Mie sanon siulle, Jussi, jotta se sanan jakaminen se ei ota ainoastaan
lapaluihen piälle niin kuin muatyö vuan se ottoo ihtesä hengen piälle ja
se ottoo vielä niin tiukasti, jotta vuan naukuu.»
»Ka niimpä se!» myönsi toinen ja yksimielisiksi tulivat he siitä, että
sen, joka sanaa opettaa, tätyy olla lujahenkisen miehen.
* * * * *
Manassea oli tämä keskustelu alussa pelästyttänyt. Mutta nyt hän alkoi
jo toipua. Juttua kesti näet niin kauvan, että hän ehti siihen tottua.
Hänen henkensä nousi kuten aina tiukassa paikassa. Hän loi mestariin
vaan ynseitä katseita ja päätti näyttää että ei hän ole niin vain
koulutettava.
Ja isäkin oli saanut puhelut puhelluksi ja meni jo pääasiaan,
ilmoittaen:
»Ka jos sittä otat täänii miun pojan tänne oppiis, niin tottapahaan
niillä lisäpalakoilla sittä aina sovitaan.»
Ja estääksensä mestaria liikoja vaatimasta lisäsi hän oitis selityksen:
»Mutta tää on niin hyväpäinen poika kun se vuan piäsöö oikiin mestarin
käsiin, jotta sen piähän suat kuatoo kirjan puustainta yhtä heleposti
kun meijän eukko kuatoo rokkakattilaan hernettä ja papuu ... niin jotta
siinä vuan rapina käyp.»
Hän aikoikin nyt oitis kääntää puheen koko palkka-asiasta pois, mutta
pääsavu ei selvennytkään niin pian, ajatus oli tukossa ja niin sai
mestari suunvuoron ja alkoi:
»Ettäkö siis Manassekin viisauventielle?»
»Ka», yritteli isä, mutta savu oli tukassa. Toinen jatkoi rutosti:
»No... Jos niikseen, niin...»
Siinä hän taas tuli reiluksi ja kerskui merkitsevästi:
»Niin kun sanottu, niin rukiista sitä henkiikii myyvään ... eli niin kun
sanoo piähän pannaan...»
»Ka», yritti taas rukiistansa huolehtiva isä, mutta töksähti. Nurkassa
seisova Manasse väänsi synkkää katsetta molempiin. Molemmat näyttivät
liittoutuneen hänen viholliseksensa ja siksipä paisui hänen henkensä
sekä isää että mestaria vastaan. Taas jatkoi mestari:
»Ka, kuten jo sanoit niin tää on lujahenkinen poika ... siihen ukko
Jäppis-vainaaseen... Niin jotta kyllä siinä mestarin hengestä hik
tipahtaa, ennenkun on joka puustain pojan piässä.»
»Ka», yritti taas isä, mutta aivosavut tukkesivat kaiken ajatuskyvyn.
Hänhän ei ollut tottunut tinkimiseen. Kierreltiin siinä hyvä tovi.
Selvittiin toki asiasta, sovittiin lisäpalkasta. Isä lupasi maksaa
kymmenen kappaa ruista ja mestari oli aivan riemuissansa. Ei ollut vielä
ennen moista määrää kukaan maksanut. Reilusti löi hän kättä ja vannoi,
että pojasta on tuleva viisas ja pian.
»Mutta alota nyt siitä iistä!» tökersi isä ja selitti syynkin:
»Miekii alotin siitä iistä... Se on niin tukevatekoinen puustain jotta
se kelepoisj vaikka kuatuvan talon pöngäks!»
Siinä oli siis nyt se »ii», yöllä unessakin nähty kauhu! Vedet
pakkasivat silmistä Manassen likaisille poskille ja vain vaivoin jaksoi
hän pidätellä sitä uhman ja hätäytymisen sekaista itkua, joka nyt
kurkkuun nousi.
»Niin on ... niin on... Tukeva on siinä puustain», vahvisti mestari ja
lisäsi reilusti:
»Ja sitte niin rehti ja suora, jotta siinä ei oo mitään joutavoo koukkuu
ja viäryyttä joka pettää, vuan niin on paikallaan kaikki jotta se
kelepais suoruutensa puolesta vaikka oikeuvessa vieraaksmieheks.»
Sen myönsi isäkin. Poislähtöä tehdessään hän toki varotti:
»Mutta nyt paakii ne puustaimet sinne piähän niin jotta ne kestäät,
eivätkä valu pois kuin herneet Pietilän akan rikkinäisestä säkistä!»
»Poisko?» kauhistui mestari ja sokeata uhmaa täynnä väänsi Manasse
häneen yhä synkempää katsetta, nurkassa seisten, ikäänkuin siitä
suojapaikkaa hakien, housupahasiansa näpissä kannattaen. Se uhma vain
paisui, kun Pietari Isaskaar edelleen entistäkin tiukemmin vannoi:
»Saakeli vie kun mie jutkautan sinne iin, niin se ei sieltä nouse pois,
vaikka hänellä ois ihtesä pahulaisen siivet selässä, vuan niin kestää
siellä kun Killisen vanha akka hauvassaan.»
Aivan erikoisemman reilun liikkeen teki hän viime sanoja kertoessansa.
Isä korjasi lasinsa taskuunsa, lähti ja jätti Manassen mestarin
huomaan.
* * * * *
Keventynein mielin palasi isä kotiin. Olihan hän onnistunut sälyttämään
Pietari Isaskaarin hartioille oman raskaan tehtävänsä, opetustyön, johon
verraten suon kyntäminen ja ojankaivuu ja mikä muu kova työ hyvänsä oli
hänestä herkkua. Hän niisti nenänsä, pyyhki sen nutun hihalla ja sylkäsi
lieteen. Uteliaana tiedusteli jo Anna Doroteea:
»Mitee se mestarj sano?»
»Ka sanohaan tuo!» yritti mies selittää, mutta töksähti siihen.
Ajatuskyky teki tenän.
»Mitee se sano?» yltyi vaimon uteliaisuus. Nyt sai jo Jussi
pääkoneistonsa jotenkuten käyntiin niin että voi ilmoittaa:
»Ka sanohaan tuo siitä tulevan hyvän lukumiehen.»
Se oli ilosanoma äidille. Tämä asia oli aivan ihmeteltävässä määrässä
kiihdyttänyt häntä, jopa isääkin. Liikutettuna siunaili hän:
»Hyvä ja ahkeraoppinen lapshaan se on... Kunpa vuan luoja antasj
Pietarj Isaskaarille nyt voimoo ja viisautta opettoo häntä, niin
määtiijä, mikä hänestä vielä mualimaan tuloo!»
Isänkin mieli hieman liikahti, ei tosin sanottavasti, mutta toki sen
verran että jo murahti mies:
»Ka tottapa hiän antaa!»
Äiti lämpeni. Ja miten ollakaan pisti hänen päähänsä rohkea ajatus: Hän
arveli:
»Määtiijä vaikka vielä kerran mualimassa kirkossa pytyssä paukuttasj!»
Mistä se lie johtunutkin nyt mieleen moinen rohkea ajatus. Mutta isän se
pani miettimään. Olihan hän kirkkoneuvoston jäsen. Mitäs jos todellakin
pojasta. Aivosavu, se ajatuskyky tuntui aivan yhtäkkiä selvenevän. Hän
sylkäsi miettivästi ja arveli, tosin umpimähkään, kuten hänen tapansa
henkisissä asioissa oli:
»Ka hyväpäinen poikahaan se on!»
Sen uskoi nyt äitikin, innostui ja tiedusti, vielä kerran kuullaksensa:
»Sanoko mestarjkii niin ... jotta se on hyväpäinen?»
»Ka», muisteli mies, töksähti, sai toki jostain kiini ja vahvisti:
»Sanohaan tuo, jotta kyllä sillä on luja piä, jotta jos minkä siihen
suap sisään niin ei se sieltä pois piäse!»
Äidille oli asia nyt selvä. Hän puhui jo siitä tosissaan, kuten ihan
varmasta. Ja onnitteli hän miestänsäkin:
»Sittä sitä siekii oisit ihtesä tään pitäjään rovastin isä!»
Ei voinut isä enää olla nenäänsä aivan puhtaaksi turistamatta. Se oli jo
ikäänkuin valmistumista, siivoutumista. Se oli vaistomaista,
luonnollista. Hän aivan jo kainosteli:
»Ka mitäpäs tästä miusta on enee minkään isäks ... tuhmasta
muamiehestä!»
Mutta se oli vain kainostelua. Hän muisti olevansa jo sinnepäin:
kirkonmies. Aivan pani taas silmälasit päähänsä, katsoi ulos akkunasta,
ei nähnyt mitään, mutta ilmoitti:
»On tok hyvä kun sai ostetuks nuo lasit, jotta näköö tok tätä mualimoo
vähä viljemmältäkii!»
Ja äidilläkin oli nyt niin hyvä olo. Hän keitti kahvit, ylisti poikansa
hyviä avuja, siunaili sitä, kehui sen lukutaitoa ja kun hän myöhemmällä
pesi pyttyjä, veisasi hän sitä tehdessänsä harrasta virttä. Sehän oli jo
valmistusta tulevan rovastin äitinäoloa varten. Oli niin omituista olla.
Hyvän illallisen ja lämpimän kylvyn päätti hän valmistaa illalla
palaavalle pojallensa, joka nyt hikipäässä valmisti hänelle sitä suurta
onnea.
Ja isän himmeissä pääsavuissa, siinä vähässä ajatuskyvyssä, mitä hän oli
niissä ajatusasioissa itsellensä koonnut, häämöitti epäselvänä sama
onnellinen ajatus. Se sekottui niihin aivosavuihin niin, että ei saanut
mitään selvää enää siitä, mikä oli savua ja mikä sitä muuta häämöittävää
ja siksipä hän asiasta vähemmällä henkisellä vaivalla selviytyikin,
uskoikin todeksi sekä ne päänsä himmeät tupakansavut että myös kaikki
savuihin sekoittuneet.