Nyt hän oli ulkona, vapaudessa ja mietti pelastusta. Kauheinta oli
asiassa vielä se, että isä oli aikonut viedä hänet koulumestari Pietari
Isaskarin kynsiin. Ajatella että hänen täytyisi nyt erota Hikustakin,
jättää kaikki yhteiset huvit, jopa salaperäiset tupakoimismatkatkin,
jotka juuri äsken oli alettu ja jotka siis viehättivät uutuudellansa.
Väkisinkin pakkasi sitä ajatellessa itku kurkkuun. Navetan ylisille
piiloutuneena veteli hän hiljaista itkua ja vannoi sen seasta:
»Mutta mie vuan en mää sen kouluun.»
Välillä pyyhkäsi hän hihalla nenänsä alukset ja jatkoi sitte:
»Ennen mään vaikka minne ... vaikka karkuun lähen ennen kun lähen
kouluun.»
»Ööö ... ö-ööö ... ö-ö-ö-ö-öööö!» tulla jurasi taas päättäjäisiksi.
Jäppis-suvun luonto alkoi hänessä nousta. Hän varustautui panemaan lujan
kovaa vastaan. Aivan veressä oli hänellä halu säilyttää suvun vanha
perintö ja maine: lukutaidottomuus. Nyt hänessä oli Jäppistä ihan
kylliksi kerraksensa, eikä hän Manasse-nimeänsäkään nyt liian
taipuvaisuuden kautta häpeään heittänyt.
* * * * *
Ja viimein kävi mieli niin umpimähkäiseksi, että hän aivan mitään selvää
ajattelematta päätti jättää isänsä huoneen ainiaaksi. Vihaisena, itkun
jälkinyyhkytykset kurkussa lähti hän nyt sieltä. Ei hän lähtenyt
tuhlaajapojan tavoin, s. o. vieden perintöosuutensa mennessänsä. Ei.
Hänellä ei ollut suolivyötäkään, vaan näpissänsä kannatti hän repaleisia
housujansa. Kernaammin lähti hän isänsä luota samoin mielin kuin Kain
kerran Herran edestä: synkkänä, kulkijaksi ja pakolaiseksi aikoen ja
mielessä ainoastaan katkerat muistot.
Niin kävellä pullitteli hän metsätietä myöten, yhä vain isänsä majasta
loitoten ja saapui jo eräälle tutulle aholle, joka oli kylän poikien
yhteinen leikki- ja tappelukenttä.
Ja eikös nytkin siinä leikkinyt kolme poikaa, Atte, Mooses ja Sikko. Ne
olivat tehneet pikku-kivistä kirkon, jossa oli korkea torni ja tornissa
palikoista tehty risti. Riemastuneena huudahtihe Atte tulijalle:
»Voi, Manasse!... Tule, katso Manasse kun meillä on kirkon tapulj!»
Synkkänä lähestyi Manasse. Kotvan seisoi hän leikkitornin vieressä,
katse siihen väännettynä ja mieli uhmaavana. Koko maailmalle hän oli nyt
synkkä umpimähkään. Mooses kehui:
»Siullapa, Manasse, ei oo niin korkiita tapulii!»
Se ärsytti. Toisia poikia se taas riemastutti. Ilon ja ylpeyden vallassa
hyppi Atte ja riemuitsi:
»Manasse!... Hih!... Hih!... Hih!»
Se tarttui toisiinkin. Kaikki kolme alkoi hyppiä riemuissansa ja
kirkua:
»Manasse!... Hih... Ih!... Hih!... Manasse!»
Mutta nyt oli Manassen mitta täysi. Hän nykäsi tapulia varpaallansa ja
tuossa tuokiossa oli se rauniona.
»Saakelj!» kirosi jo silloin viisivuotias Mooses.
»Mitäs sie hihkut!» puolustautui synkkä Manasse ja uhkasi:
»Vaikka oisj vielä isomp tapulj, niin senkii särkisin.»
»Säreppäs!» oli vastauhkaus.
»Sären kyllä!» uhitteli Manasse ja yltyi lisäämään:
»Ja kirkon tapulinii sären, niin mitäs osaat!»
»Säreppäs, tokko tohit!» kiivastuivat jo mielet. Se kiivaus nosti vain
Manassessa Jäppisluontoa.
»Uhallakii sären!» uhkaili hän ja vannoi:
»Ja koulumestarin mökinkii kun sären, niin et maha mitään!»
Mielet alkoivat kuohahdella. Pieni, tanakka Mooses oli alkanut asetella
kiviä uudelleen torniksi, mutta sitä ei Manasse nyt voinut sietää. Hän
potkasi uuden rakenteen aivan hajallensa. Mooses kirosi perhana-sanalla
ja yritti jo hyökätä käsiksi, mutta sai ainoastaan potkaistuksi, sillä
Manasse torjui hyökkäyksen nyrkin iskulla ja uhkaili sen annettuansa:
»Ja vaikka sären ihan kaikki mitä vuan on ... talot ja mökit ja ihan
kaikki, niin koitappas tokko uskallat lyyvä!»
Mutta toisetkin olivat jo valmiit. Kuului jo Manasseen tähdätty
haukkumasana:
»Risahousu!»
»Ja sie ihe räkänenä!» vastasi Manasse, vetäen samalla sieramiensa
sisustan näytteet takaisin piiloon. Itkussasuin jatkoi nyt Mooses
haukkumista, sanoen surkealla äänellä:
»Beltsebuubin poika!»
Mutta sitä ei Manasse koskaan sietänyt. Kuin peto nousi hän nyt isänsä
kunnian ja samalla koko Jäppis-suvun kunnian puolesta, sillä se nimi
oli, kuten myöhemmin huomaamme, tullut isälle erehdyksessä ja oli suvun
ainainen kiusan kappale. Vihaisesti väänsi Manasse jo silmää ja kun
Mooses vielä lisäksi heristi kepillä, syöksyi hän sen niskaan ja alkoi
murikoida.
* * * * *
Oikeastaan toiset katselivat tätä tappelua alussa syrjästä. Pikku Mooses
piti puoliansa puremalla ja huutamalla. Manassella oli vielä housuista
paha riesa: toisella kädellä täytyi niitä pidellä.
Mutta hyvästi hän antoi. Hän antoi täydestä sydämestä. Atte katseli
kädet housuntaskussa, lämpeni ja innostui. Kerrankin kun Manasse antoi
oikein nasevan nyrkiniskun, pääsi häneltä aivan ihastunut äännähdys:
»Voi saatana!»
Mutta silloin käänsikin Manasse vihansa huudahtajaan.
»Ja vaikka ihellesj annan, niin suat!» uhkaili hän Attea. Tämä vastasi
ärsyttävästi:
»Annappas!»
»Annan kyllä!» menetti Manasse malttinsa, tarrasi kiini ja alkoi
murikoida.
Mutta nytpäs sekaantui asiaan koko joukko. Kolmen miehen voimalla
rynnistivät he. Siinä oli mylläkkää, huutoa, kiroilua. Vedettiin
tukasta, itkettiin, haukuttiin. Viimein putosivat Manassen housut
kinttuihin. Hän sotkeutui niihin, kaatui ja joutui piestäväksi.
Manasse-raukka! Kuin peto piti hän toki siinäkin pitkällänsä puoliansa.
Sattumalta onnistui hän potkaisemaan Moosesta leukaan. Se alkoi huutaa,
piteli suutansa, luullen sieltä verta tulevan ja loittoni
tappelupaikalta. Nyt onnistui Manasse purasemaan Attea. Se kirosi ja
hyppäsi ottamaan keppiä voidaksensa maksaa.
Mutta nyt pääsi Manasse polvillensa. Kiireesti nosti hän housut oikeaan
asentoon ja ne näpissä alkoi hän painaa pakoon, minkä sai jaloista irti.
Jälestä seurasi kivi- ja palikkasade ja haukkumasanojen tulva.
Hengästyneenä pelastui hän metsän suojiin, pysähtyi ja uhkaili siinä:
»Kunhaan nyt tulisivat, niin eivätköhään näkis!»
Hän hillitsi vihaisia, voimakkaita nikahduksiansa ja jatkoi entistä
synkempänä:
»Ja kunhaan mie hain Hikun avuks niin nähööt eivätkö sua selekääsä!»
Se toivo tyynnytti hiukan mieltä. Hän teki pajunkuoresta vyön, veti
sillä housunsa kireälle ja lähti entistä tukevammin taivaltaa
pullittelemaan polkua pitkin.
* * * * *
Hän käveli kauan. Viimein alkoi ilta hämärtyä. Öinen metsä häntä
peloitti ja niinpä painuikin hän aivan tahtomattansa, kuin
huomaamattansa isänsä huonetta kohti.
Mutta ei hän lähestynyt sitä taloa katuvin mielin. Päinvastoin. Turvaa
hän vain sieltä haki yötä, pimeyttä ja kylmää vastaan. Huoneiden takana
hän piilotteli ja mietti mihin kätkeytyä: navetan ylisillekö
heinäläjään, vai riiheen olkien sekaan.
Mutta ei kumpikaan sopinut. Hän pelkäsi pimeässä yksinäisyyttä,
varsinkin kun riihessä oli pidetty ruumista ja navetan ylisillä oli
kerran kummitellut. Hän oli siis joutunut maailmalle lähdettyänsä
ensiksi asuntopulaan.
Äkkiä välähti toki valo: Hän hiipi sikopahnaan. Siellähän oli hänen hyvä
ystävänsä, talon iso sika, jota hän oli syötellyt, syyhytellyt,
sitoutunut siihen toveruuden siteillä.
Ja miten hyvä ja lämmin siellä olikin. Pahnan permannolla oli polven
korkeudelta puhtaita pehkuja. Sikakin tunsi hänet. Hyvillä mielin nousi
se makuultansa ja tuli luo. Olihan se tottunut häneltä saamaan
syyhytystä, joka on sian autuus. Sitä odotti se nytkin ja kun Manasse
viivytteli, seisoi synkkänä, nykäsi se jo kärsällänsä pohkeesen ja
pyysi, ääntäen:
»Yh!»
Mutta ei hievahda Manasse; kohtalolleen vain siinä suututteli. Sika
nykäsi uudestaan ja pyysi:
»Yh ... yh!»
Silloin potkasi Manasse sitä kärsään ja äänsi ynseästi:
»Mää siitä, eläkä tongi jalakaa!»
Sika aivan oudostui moisesta. Eihän Manasse ollut koskaan sillä
tavalla! Epätietoisena katsoi se häneen ja kyseli ystävällisesti syytä,
äännellen:
»Yh ... yh ... yh?»
Silloin selkeni taas Manasselle oma asiansa. Hän vihastui ja uhitteli
siallekin:
»Vaikka miten yhkä niin en mää kouluun!»
Ei ymmärtänyt sika. Päätänsä vaan punoi ja nähtyänsä, ettei asiasta tule
sen parempaa selvää, heitti sen ja rupesi rauhallisena tonkimaan
pehkuläjää. Sekin ärsytti Manassea ja hän vannoi sialle tosissaan,
täydestä sydämestä:
»Ja vaikka miten tongi niin en luve... Vaikka koko pahna tongi nurin
niin en sano iitä.»
Niin he väittelivät. Suurempaa toraa ei toki syntynyt, sillä sika oli
kylläinen, kaikkeen tyytyväinen. Se myöntyi kaikkeen, ilmoittaen
myöntymisensä alistuvalla:
»Yh, yh, yh!»
Viimein se saikin kyllänsä asiasta, kaivoi pehkuihin kuopan ja laskeutui
siihen yömakuulle, aivan Manassen jalkojen viereen. Hetken seisoi vielä
Manasse, mutta kun pahna alkoi pienetä, aleni hänen mielensä. Hän haki
jo sian toveruutta; istahti sen viereen pehkuille, otti tikun ja alkoi
sillä sikaa syyhytellä.
Sitä sian autuutta! Nyt aivan maatapannessa! Ei koskaan elämässä ollut
se moista autuutta uneksinutkaan. Se käänsi kuvetta, kellisti
vatsapuolensakin niin että jalat olivat pystyssä, nautti ja ilmaisi
mielihyvänsä kiitollisilla:
»Yh, hyh, hyh, hyh!»
Niin jatkettiin pimeään asti. Vihdoin voitti uni Manassen ja hän
kallistui siihen sian viereen öiseen lepoon.
* * * * *
Rauhallisena oli kotona sillä välin eletty iltaan asti. Sekä isä että
äiti oli oikeastaan tyytyväinen, kun olivat selvinneet asiasta niin
vähällä: tarvitsematta paljastaa omaa avuttomuuttansa. Ei liioin poikaa
kaipailtu päiväsaikaan, sillä hänen matkoistansa ja elämästänsä ei
yleensä suuria välitetty. Oltiinpa hyvilläänkin, jos tämä perillinen oli
aina koko päiväkauden poissa. Säästyihän sillä ajalla ruoka, jota
Manasse, kuten yleensä koko Jäppis-suku tarvitsi tavallista suuremmassa
määrässä.
Mutta iltasella maatamenon aikana huomasi Anna Doroteea että talosta
puuttui jotain. Vieläpä hän asiasta selvän otettuansa huomasi että
puuttui juuri Manasse, hän jonka lukujen takia oli kulutettu miltei koko
päivä. Mies toki arveli:
»Ka tottapahaan tuloo kun on kerran männä osannut!»
Mutta ei tullut poika. Yö pimeni. Jo oli alettu riisuuntua. Anna
Doroteea hoikki ovelta mutta turhaan. Hän jo suututteli:
»Pahanhengen kakara!... Ei oo kuin yks vuan, mutta onpaan siitää ristii
ja riesoo, jotta ei oo enee yön lepuu, ei päivän rauhoo!»
Lopulta joutuivatkin he ajattelemaan, että mihinkä poika nyt on yöksi
jäänyt. Isä sitä ei tosin jaksanut järin selvästi ajatella, mutta oli
toki päässä taas jotain tupakansavun tapaista ajatuksen pahaista.
Mutta vihdoinkin hoksasi vaimo. Se muisti asian, löi reiteensä ja
huudahti:
»Pahanhengen elävä! Sehän niät uhkasj hypätä kaivoon, jos hänet pannaan
sanomaan ii!»
Savu selkeni isänkin päässä, ei tosin tajuttavaksi, mutta toki sen
verran, että hän aavisti tässä olevan ehkä vakavankin asian. Hän otti
aivan silmälasinsa, pani ne lattialla seisten päähänsä, katsoi niiden
läpi otsa kureessa ja sanoi kirkonmiehen vakavuudella:
»Sanoko se hyppeeväsä kaivoon?»
»No etkös sie nyt sitä ihe kuullut», ilmestyi vaimoon jo sitä doroteeaa:
äkäistä, reimaa eukkoa. Mies katsoi nyt lasiensa alitse ja vahvisti:
»Taishaan se juukelj sanuu!»
Äiti alkoi jo hätääntyä. Olihan Manasse hänen ainoa poikansa. Hän jo
ynseili matkien:
»Taishaan se sanuu!»
Hän touhusi ja kiihtyi. Nyt hän jo soimaili miestänsä tosin hillitysti
riidellen.
»Kiusovaakii lasta sillä tavalla, jotta alakaa keskeltä kirjoo ... ja
vielä iistä asti ... vaikka muut imeiset alakaat aasta!»
Kirkonmiehen pääsavut menivät aivan sekaisin. Entistä epäselvemmin näki
hän lasiensa läpi ja koki selittää töhertää:
»Ka siinähään se on iikii ihan aan hännässä kieppumassa ja seistä
tojottamassa, kuin mustalainen morsiimessa vieressä. Niin jotta ei nyt
tuon väljmatkan tautta ois tarvinnut kaivoon hypätä!»
Mutta ynseä oli Anna Doroteea. Miestänsä matkien toraili vaimo:
»Yyy, siinä vielä! seistä tojottamassa!»
Hän viskasi kattilan korvoon likoomaan, että huttu pohjasta irtautuisi
ja toraili:
»Oot ihekii niin tuhma kuin piätön ii uapisessa... Ja sittäkii vielä
siinä puolustauvut, etkä yhtää häpii!»
* * * * *
Mutta emme ryhdy kuvailemaan asian yksityiskohtia. Puolisot olivat jo
rientäneet kaivolle. Äiti hoikki sen syvyyteen ja isä tarkasti sitä
syvyyttä silmälasiensa läpi, valittaen:
»Juukelin lasit kun eivät nyt näytä enee mitään!»
Eikä hän olisi voinut kaivosta nähdä mitään ilman lasejakaan sillä kaivo
oli syvä. Vettäkin oli siinä nyt yli viisi syltä. Hätäytynyt äiti
valitteli:
»Hukkusjhaan tuohon tuommoiseen syvyyteen jo ihe järven kalakii, suati
tää nyt imeisen laps!»
Koettiin haroa ja tunnustella seipäällä, mutta eihän mikä seiväs
ylettynyt semmoiseen syvyyteen. Taas antoi äiti tulla toraa:
»Rankaisoohan se jo Jumalakii kun sillä tavalla mänöö ronimaan ja
haparoimaan sieltä keskeltä hänen sanoosa iitä ja muuta jiitä, eikä
tyyvy siihen järjestykseen minkä Hiän on kerran uapiseesa pannut.»
Mies oli ihmeissänsä. Eivät enää silmälasitkaan näyttäneet herättävän
vaimossa kunnioitusta. Hän koki toki puolustautua tenäten:
»Ka oisit ihe alakanna siitä aastasj, etkä minuu kiusannut.»
Niin jatkettiin. Haettiin jo kylästä apua. Väkeä tuli. Tehtiin pitkä
salko, joka ulettui kaivon pohjaan, sen päähän kiinitettiin rautakoukku
ja nyt alkoi naaraus.
Eikä kauvan tarvinnutkaan haroa kun saalis jo tarttui koukkuun. Se oli
varmasti Manasse. Äiti jo itki ja väki siunaili. Nostettiin varovasti.
Se ilmestyi jo veden pinnalle. Aivan oli Manassen kokoinen. Äiti oli
pyörtyä.
Mutta ei. Saalis olikin iso säkki. Sen sisästä löydettiin kiviä, Jussi
Beltsebuubin vanha turkki ja likainen hevosloimi y. m. talosta
kadonnutta tavaraa. Manasse ja Saunasen Hiku oli ne aikoinansa sinne
upottanut, ei tosin pahaa tehdäkseen, vaan koettaaksensa uppoaako
semmoinen säkki pohjaan. Isä tunsi omansa, älysi kaiken olevan oman
poikansa työtä ja vannoi:
»Kunhaan sie, riivattu, oisit ihe nyt tuohon koukkuun tarttunna, niin
näyttäisin mie siulle eikö mää ii piähän!»
Mutta äiti kiitti luojaa kun saalis oli semmoinen, eikä itse Manasse
Jäppinen.
* * * * *
Samoina aikoina nukkui Manasse Jäppinen itse yötoverinsa vieressä.
Iltayöstä olikin uni rauhallinen. Sian kylki lämmitti häntä ja pehmeä
pehkuläjä teki niin hyvää kupeille.
Mutta aamupuolella yötä näki hän kauhean unen. Hänet oli väkisin viety
koulumestarin kouluun. Kaikki koulumestarin risaset lapset, kaksitoista
luvultansa, olivat pihalla. Ne ilkuvat kun häntä väkisin tuodaan. Isä
vetää häntä tukasta ja kun saa kartanolle, niin siihen hylkää, itse
menee koulumestarin puheelle ja kehottaa sen lapsia:
»Siinä on nyt... Ja nyt suatte antoo sille niin jotta mänöö piähän sekä
ii jotta aa.»
Ja ne alkavat. Jokaisen kädessä on likaiset multapallot. Niillä alkavat
ne häntä pommittaa ja nauravat ja ilkuvat:
»Tää on aa ... tää on ii.»
Ja niitä sataa. Ne ovat aivan pelkkää likaista rapaa. Hyi! Hän huutaa
apua ja koettaa suojella silmiänsä, mutta sitä tuimemmin sataa vain
likapalloa. Nyt hän on jo yltäpäältä ravassa.
Semmoisena viedään hänet koulumestarin eteen. Siellä on iso joukko
poikia ja kaikki ne tekevät hikipäässä työtä i-kirjaimen ääressä kuin
nikkarit. Yhdet sahaavat siitä lautoja, toiset lyhkäisiä halkoja, joku
veistää siitä kirvesvartta. Mestari on ankara ja pojilla kova olo.
Mutta keskellä tupaa seisoo hyvin iso ii. Se on kuin virstapatsas.
Siihen sidotaan nyt hänet köysillä kiini. Mestari ottaa yhden iin,
terottaa sen pään ja alkaa lyödä sitä hänen päähänsä kuten naulaa tai
kiilaa. Isolla moukarilla lyö iin päähän ja ilkuu.
»Vai et mää pojan piähän, paholainen!»
Hänen päänsä on jo haleta. Kauhuissaan huutaa hän:
»Elä lyö!... Elä lyö, kuule, tahi piä halakijaa», parkuu hän.
Siihen kauhuun hän heräsi. Sika näet oli noussut ja nyki kärsällänsä
häntä päälaesta ja se nykiminen se tuntui niiltä moukarin iskuilta.
Hölmistyneenä kohottautui hän istumaan, veti nenäänsä ja alkoi tylsänä
miettiä kohtaloansa.
* * * * *
Olikin jo aika päivä. Pahnan ovi avautui ja eikös siitä kurkista hänen
paras ystävänsä Saunasen Hiku. Hänetkin oli uhattu viedä tänä päivänä
koulumestarin kynsiin ja sitä onnettomuutta pakoon hän oli livistänyt
tänne, etsien turvaa Manasse Jäppisen luota. Hän oli osunut kulkemaan
pahnan ohi, kuullut Manassen äskeisen hätähuudon ja niin osui hän
ystävän luo.
Mutta miten toista oli heidän elämänsä nyt. Eilisaamuisesta
huolettomuudesta ei ollut enää jälkeäkään. Kaikessa oli jotain
painostavaa, peloittavaa. Ääneti istahti Hiku pehkuille, syyhytteli
sikaa ja vasta hyvän tovin mentyä kysyi:
»Lyötiinkö sinuu eilen.»
Ei vastausta. Se kysymys synkisti Manassen mieltä. Hiku ilmoitti nyt
kehuen:
»Eipä minuakaan lyöty. Tukasta vuan sai isä, mutta mie juoksin pakoon!»
Ne asiathan ne olivatkin heillä yhteisiä elämän vastuksia. Manasse
murisi nyt synkkänä:
»Mutta vaikka miten löisivät, niin en vuan mää kouluun enkä sano iitä!»
Sehän nyt oli Hikustakin aivan luonnollista. Hän vahvisti:
»Ennen mäntäsj vaikka minne, mutta ei vuan kouluun... Eihän männä
Manasse!»
»Eikä männä!» tuli myrtynyt murahdus vastaukseksi.
»Ja vaikka piä sahattaisj poikki niin ei sittäkään männä!» sai siitä
Hiku rohkeutta.
»Ja vaikka löisivät miten ison iin piähän, niin ei vuan ruveta
lukemaan», vahvisti Manasse valaa, ja lisäsi:
»Vaikka ihan koko piä halakiisj, niin sittäkään en tottele ketään!»
Mutta nyt tapahtui käänne. Isä tuli tuomaan sialle ruokaa, näki omansa,
ei ollut uskoa silmiänsä, varmistui toki ja vannoi:
»Vai tiellä sie syötävä oot ja ehität ihtiis koko yökauven!»
Ja varmoin käsin tarttui hän esikoisensa niskaan kiini, veti sen pois
pahnasta, antoi tarpeellisen kurituksen takkavihdan tyvellä ja vei
tupaan valmistautumaan sille opintomatkalle, jolla hän on kohonnut
miltei kaikkia aikalaisiansa ylemmä.