Manassen isä, Jussi Beltsebuubi Jäppinen, oli, kuten jo sanottu,
kirkkoneuvoston jäsen. Hänkin oli tosin niin lukutaidoton, että
kirjaimistakin hän tunsi ainoastaan i-kirjaimen.
Mutta sen puutteensa hän salasi ihmisiltä visusti. Hän salasi sen
suureksi osaksi juuri tuon kirkollisen arvonsa takia. Hän kävi ahkerasti
kirkossa ja veisasi siellä kovasti, virsikirja auki edessä ja päässä
silmälasit.
Itse asiassa hän kumminkin veisasi osaksi ulkoa. Mutta vaan osaksi.
Hänen muistinsakaan ei näet ollut mikään maailmanennätyksien lyöjä ei
edes niiden tavoittelijakaan. Siksipä istuikin hän aina kirkossa Pekka
Simeon Hartikaisen vieressä, kuunteli sen veisuuta ja itse veisasi siltä
kuulemillansa sanoilla, katse visusti omassa virsikirjassa. Luonnollista
silloin oli, että hän sanoissa säännöllisesti myöhästyi, kulkea jorasi
muiden jälestä, mutta säveleessä hän pysytteli toki rinnalla mikäli
hänen jorinaansa voi yleensä sanoa säveleeksi, tai edes
ihmisääneksikään. Sydän oli hänellä sen sijaan niin rehti ja rehellinen
työmiehen ja luonnonihmisen sydän, että se painaa vaa'assa enemmän kuin
tuhannen jumaluusoppineen sydämet yhteensä ja enemmän kuin kaikki
meikäläiset maijulassilaiset voivat siinä vaa'assa painaa sydäminensä,
munaskuinensa kaikkinensa.
Kun nyt Anna Doroteea oli hänelle puhellut aikomuksestansa Manassen
lukujen suhteen, oli hän ollut tietysti sitä mieltä, että poika on
opetettava lukemaan. Vaatihan sitä jo hänen kirkollinen arvonsakin.
Mutta kun hänellä ei ollut koulumestarilahjoja ja -tietoja, laittoikin
hän itsensä pois kotoa noiksi alkuajoiksi, jättäen siten alkamishuolet
vaimollensa, jonka lukutaidosta hänellä oli verrattain korkea ja valoisa
käsitys. Hän oli siis myllymatkalla, juuri näinä Manassen oppiuran ensi
hetkinä.
Mutta eihän siellä voinut aikaansa enemmän viipyä. Lisäksi hän yleensä
oli johtunut -- tiesherra millä tavoin -- uskomaan että Manassesta on
tullut erääseen hänen sukulaiseensa, Jeremias Jäppiseen, niin
hyväpäinen, että se oppii noin vähäisen asian kuin lukutaidon muutamassa
hetkessä. Siksipä hän ei matkalla liikoja viivytellytkään ja palasi
varmana siitä että sillä välin on Manassesta tullut lukumies, josta hän
jo ensi pyhänä saa ylpeillen kertoa rovastillekin.
Niin oli asia. Semmoinen herkkäuskoisuus ehkä tuntuu monesta
ammattiuskojasta oudolta, mahdottomalta, mutta se oli tosi. Hän oli
työmies, jolla ei ollut aikaa, eikä halua vaivata päätänsä liialla
pikkuasioiden tutkimisella ja punnitsemisella. Hän uskoi ne kernaimmin
umpimähkään. Se usko ilmestyi hänen aivoihinsa itsestänsä, kepeästi
kuten tupakansavu ilmestyy huoneeseen, on siinä aikansa ja jos haihtuu
pois, niin ei huone mokomaa asiaa sure. Aivan niin oli hänenkin
laitansa, mitä hänen järkielämäänsä tulee niissä asioissa, jotka eivät
olleet hänelle vakavan jokapäiväisen elämän kysymyksiä.
Ei hän siis nytkään kotiin palattuansa surrut saatuansa Anna Doroteealta
tietää, miten vähän Manassen opinnot olivat hänen poissa ollessansa
edistyneet. Tuntuihan vaan kun olisi se tupakansavu päästä haihtunut,
niin että voi nyt siten syntyneessä selkeydessä eroittaa tosiasian. Hän
istui kumarassa, leuka kädessä, piippu ikenissä, vetäsi savut, sylästä
ruikkasi suupielestänsä ja arveli:
»Ka tottapahaan vielä oppii, kun elää.»
Mutta vaimo oli asiaan lämmennyt, oli jo välillä pannut Manassen
kovallekin, vaikka tosin aivan tuloksettomasti. Ei hän siis nyt asiaa
niin vähällä heittänyt, vaan alkoi vaatia isää, Jussi Beltsebuubia
avuksi, opettamaan ainoalle pojallensa lukutaitoa.
* * * * *
Nyt alkoi siis Manassen opinnoiden uusi jakso. Jussi Beltsebuubi ei
tietysti ollut opetustoimeen innostunut. Luonnollisista syistä koetti
hän päästä siitä eroon jo ennen alkua. Piippuaan imeksi, eikä
kiirehtinyt sanomaan sitä, ei tätä. Asema oli suorastaan vaikea.
Mutta vaimo puolestansa oli samoista syistä halukas jättämään
opetustaakan juuri hänelle tai ainakin jakamaan sen hänen kanssansa. Ei
hänkään näet tiennyt että hänen miehensä oli aivan lukutaidoton. Ei hän
semmoista, niin pientä asiaa ollut toki kysellytkään, ei ajatellutkaan.
Kun Jussi Beltsebuubi oli kerran päässyt ripille, niin olihan
päivänselvä että se osasi lukea. Näkihän sen lisäksi siitäkin että se
kirkossa veisasi virsikirjasta, vieläpä kotonakin sitä joskus tarkasteli
silmälasit päässä ja visusti kuten lukija ainakin. Hyvässä uskossa
pyysikin hän nyt siis apua.
Mutta ei. Mies ei kiirehtinyt. Imeksi vain piippua ja äännähti
kavalasti.
»Ka osoothaan sie ihekkin sen verran jotta suat hänelle luvun piähän.»
Mutta ei sekään auttanut. Anna Doroteea koki selittää ja valittaa
touhuten:
»Osoisinhaan mie, vuan kun se on niin ihepäinen jotta se ei rupii
sanomaan sitäkään ensimäistä puustainta, aata.»
Jussi Belsebuubin päähän ilmestyi jotain semmoista ajatuksentapaista
että hän taitaa pakostakin sotkeutua tuohon Manassen asiaan. Koki hän
toki vielä siitä pelastua, kehoittamaila:
»Ka heitä sittä se aa välille ja ala iistä!»
»Iistäkö»? oudosteli vaimo. Mies vahvisti.
»Ka iistähään se alakaa isämeitäkii... Niin jotta mikä siinä on vaikka
iistä!»
Mutta se sotki vaimon asiat ja älyn. Ei hän ollut varma löytääkö hän sen
iin käsiinsäkään. Koki hän sitä sieltä aapisesta katsella, mutta ei
auttanut muu kun valittaa:
»Mikä ne kaikki iit löytää tommoisesta puustainjoukosta. Jossa on
yhen-näköistä puustainta kuin mustalaista markkinoilla, niin jotta mää
näistä ja ota selevä?»
Se vaimon valitus oli oikeastaan Jussille kuin pieni voitto. Hän tunsi
ikäänkuin olevansa viisaampi. Hänen kirkollinen arvonsa tuntui kohoavan.
Hän tekeytyi viisaaksi, sylkäsi tietoisen tupakkasylen ja neuvoi:
»Ka se on ii se suora pötky jolla on hattu piässä.»
Se olikin hänen ainoa kirjatietonsa. Miten hyvältä tuntuikin nyt
viisaana olo! Aivan hän puhalsi erikoisemman tupakkasavun, eikä enää
hätäillyt koko asiasta.
Mutta ei vaimo sittenkään löytänyt koko mokomaa laitosta.
Puutteellisuutensa tunnustaen käski hän:
»Tule ehi ihe se ii kun sie sen tunnet... Ja sittäpähän paat sen pojanii
piähän yhellä tiellä!»
Ja oitis lähti hän hakemaan Manassea pihalta tupaan, isän opetettavaksi.
Jussi Belsebuubi joutui siis pulaan. Ei auttanut muu kuin ryhtyä asiaan.
Koki hän toki vieläkin vapautua. Kun näet Anna Doroteea toi epäluuloisen
Manassen tupaan ja käski isän alkaa opetustyön, selitellä murisee hän:
»Eihän siitä mitä opetuksesta tule kun ei oo patukkoo».
Manasse väänsi häneen silmää hyvin omituisin elein. Mutta ei äiti olisi
nyt antanutkaan vitsaa käyttää, ihan alussa ja kun asiakin oli niin
juhlallinen, kirkollinen aivan. Hän kehoitteli:
»Koittele tuota nyt ensin sitä iitä iliman patukkoo... Ja sittä jos ei
auta, niin suaphaan tuota herkkuu.»
* * * * *
Heti kirkkoneuvoston jäseneksi jouduttuansa oli Jussi Belsebuubi ostanut
lukkari Timosen leskeltä sen miesvainajan vanhat silmälasit. Hän ei
niillä tosin mitään nähnyt, sillä silmälasit olivat hänelle yleensä vain
haitaksi, mutta hän käytti niitä viran puolesta, lukupuuhissa
ollessansa.
Niinpä hän nytkin, kun oli jo pakko ryhtyä opetustoimeen, etsi lasinsa
esille ja oitis ilmestyi häneen niistä laseista kirkollista tietoisuutta
ja henkeä.
Sitä oli kyllä muulloinkin niistä häneen aina ilmestynyt, sitä
arvokkaisuutta, mutta tuskin koskaan niin paljon kuin nyt. Olihan
todellakin hetki juhlallinen. Hän joka tunsi ainoastaan i-kirjaimen,
senkin ainoastaan vaivoin, hän jakamassa sitä viisautta muille,
pojallensa. Se oli todellakin se leskenropo, joka ehkä on suurin
siellä, missä punnitaan, sillä vähemmästänsä ei ole ainoakaan vielä
uhriarkkuun pannut. Ja siksipä se tulikin otolliseksi: juuri siitä hänen
iistänsä, siitä sinapinsiementä pienemmästä siemenestä, versoi myöhemmin
se Manasse Jäppisen tuuhea tiedonpuu, jonka alla on kerran kukoistava
koko Suomen kansanvalistus, oksilta kuuluva ihana soitto, ja latvasta
laulu ja iloinen käkien kukunta.
Ei siis ihme jos hän silmälaseja päähänsä pannessa noudattikin kaikkia
sääntöjä mitä lasit ja hetken juhlallisuus vaativat. Piippunsa hän
kopisteli ensin aivan tyhjäksi, kävi pankon eteen sylkäisemässä ja
ryyppäsi sitte vettä korvosta. Kaikki ne teki hän toki kuin ulkopuolella
asiaa.
Ja niin pääsi hän asian varsinaiseen alkuun. Omituisin kömpelöin
liikkein sai hän lasit päähänsä, keikisti päänsä ja katsoi ylös huoneen
lakeen, siten tarkistaaksensa lasinsa. Kotvasen katsoi hän sinne, ei
nähnyt mitään ja ilmoitti:
»Likoo niissä on... Eikö sinulla oo riepuu jolla pyyhkii?»
Ja olihan sitä Anna Doroteealla. Puhtaat paidan aliset toi hän ja niillä
pyyhki mies silmäikkunansa. Taas asetti hän päähänsä. Taas keikisti hän
katon lakeen. Taas pyyhki hän ne ja ilmoitti kuin itsekseen puhuen:
»Onkiippa niissä nyt sitä likoo!»
»Joko niillä näköö?» kysäsi jo asian johdosta malttamaton vaimo, kun
mies tarkisti kolmannen kerran. Mutta ei mies viitsinyt nyt akkojen
kyselyihin kunnolleen vastatakaan. Katselipahan vaan lasien läpi ympäri
tupaa, täysin voimin, päätään katselun mukaan käännellen, arvellen
lopuksi:
»Eikö heillä alakane jo suoha yhestä iistä selevee.»
Manasse oli vetäytynyt nurkkaan ja väänsi siellä vihaista, epäluuloista
katsetta isän eleihin. Tämä otti nyt aapisen, asetti sen eteensä niin
kauvas kun kädet ulottuivat, katsoi siihen vuoroon lasien yli, vuoroon
niiden alitse, päätänsä sen mukaan keikistäen tai kumartaen ja puheli
kuin itsekseen, viisaana:
»Paholainenkohan niitä nyt reistovaa kun eivät näytä!»
Herrajesta miten Anna Doroteeakin nyt tarkkasi miestänsä! Totisesti oli
se nyt oikea kirkkoväärti. Aivan hän jo tunsi olevansa vähäinen mokoman
oppineen rinnalla. Mies katsoi nyt suoraan lasien läpi, mutta veteli sen
sijaan otsanahkaansa kureille ja taas sileäksi, muristeli suutansa, kuin
olisi sekin kuulunut siihen näkemisasiaan ja sadatteli jo harmissansa
lasejansa:
»Kehnon vietävät kun ne nyt eivät suurenna niin, jotta näkis mikä se on
mikää puustain.»
»Pyyhkisit nyt vielä uuvestaan... Jos se auttaisj» huolehti siihen jo
Anna Doroteea mutta ei ollut mies kuulevinansakaan. Johan nyt akkojen
neuvoja. Hän toimitti toimituksensa loppuun, nousi, kävi taas
sylkäisemässä pankon eteen, kohisteli siellä kurkkunsakin puhtaaksi,
palasi, istahti paikoillensa, sylkäsi uudestaan, nyt pöydän viereen,
mutta ei ruikkaamalla, vaan valauttamalla, tarkasti lasiensa alitse
katsoen menikö sylki rakoon johon hän oli tarkoittanut, ja vaikka
tuvassa vallitsi äärimäinen hiljaisuus, lausui hän:
»Saisitte siinä nyt olla iänetä jotta piäsöö tässä alakuun!»
Anna Doroteea istahti ja tuskin uskalsi hengittää. Niin oli omituista
koko asia. Mies pyyhkäsi nenänsä aluksen, vetäen käden syrjällä sen
alitse pitkän vedon, rykäsi, otti aapisen ja käski:
»No Manasse!... Tuleppas tänne niin iskii jutkautetaan tää iin piru
tiältä piähän niin herkijää siinä seistä töröttämästä».
Mutta ei hievahda poika, ei äännäkään Manasse. Nurkassa seisoo ja
muljottavista silmistä kumottaa epäluuloinen katse.
»Manasse!» toistaa isä jo kovemmin. Pojan sieramista alkavat jo pistellä
tutut, viheriät tylppäpäät. Äiti riensi väliin, tarttui käsin, alkoi
johtaa isän eteen ja supatti korvaan:
»Tule nyt, Manasse, niin isä opettaa lukemaan ja sittä siustaa tuloo
viisas mies!»
»Enkä» pääsi pojalta ja itkun mukana uhkaus ja hän alkoi harata vastaan.
Isä oli taasen silmälasien läpi katselupuuhissa ja kiroili:
»Tuo paholaisen ränttikin on tuossa uapisessa niin pientä, jotta tokko
tuosta tulloo tolokkuu!»
»No tule nyt sukkelaan», kehoitteli äiti, vetäen poikaa.
»Voi, voi kun repii!» huusi Manasse vastaan, koki riuhtautua irti, kuin
olisi häntä teuraaksi viety, ja huusi, ihan parkuen samalla:
»Voi, voi ... elä revi! ... kuule elä revi! Elä revi kuule!»
* * * * *
Alkuun siitä kumminkin päästiin. Sitä pääsyä edisti eniten se kun
Manasse tunsi tukkapäässänsä tutun isällisen käden, joka oli sitä jo
joskus ennenkin kopeloinut. Se käsi vei häneltä huutamisrohkeuden, mutta
se ei tuonut lukuhalua.
Nyt seisoi hän toki isänsä edessä ääneti, nyyhkytystänsä pidätellen
katse sillanrakoon kiintyneenä. Ja isä alotti opetustyönsä. Sitä
i-kirjaintansa poikansa päähän ajaaksensa kysyi hän Manasselta:
»No mikä se nyt on se ensimäinen puustain isämeitässä?»
Eihän Manasse mistä ihmeestä olisikaan sitä tiennyt. Isä koveni:
»No etkö sie nyt tiijä mikä on se suora pötky, jolla on vielä rikku
piässä?»
Poika muljautti alta kulmainsa. Äiti oli aivan hermostua odotuksesta ja
jännityksestä. Vieläkin selvensi isä asiaa sanoilla:
»No se joka seisoo suorana kuin tuo pankkopahas?... Mikä se puustain
on?»
Ei ääntä. Äiti jo ehdotti:
»Sano nyt jotta se on se ii!»
»No elä sie sekaannu!... Anna pojan ihtesä oppii!» kiivahti siihen jo
isä, sillä hän tunsi nyt opetustoimensa tärkeyden. Se tietoisuus oli nyt
jo hänessä aivan todellista, ei näyttelyä. Se oli tarttunut asiasta
kuten innostus tarttuu jostakin. Hän jo neuvoi poikaansa:
»Jos sie kerran tahot tulla isäisj viisaaks mieheks niin siun pitää
suoha päähäsj ainakii se yks puustanj... Sano nyt, mikä se on se
pötkyläpuustain, josta sais vaikka lautoja sahata!»
Kaikki turhaan. Manassen sisu ei antanut hänen ääntä päästää.
Jatkettiin. Isä jo puhui ankaria sanoja. Hän uhkaili:
»Jos sie, juukelj, et sano sitä iitä niin mie kun paan nää silimälasit
pois ja otan patukan pellolta, niin niät».
Se auttoi sen verran että Manasselta pääsi itku. Isän into koveni, hän
kysyi ankarasti:
»Minkästähe sie, juukelj, et sano iitä?»
Itkunsa seasta valitti silloin myrtynyt poika:
»Niin kuin ensin käsketään sanomaan aa ja sittä ii... Enkä sano iitä!»
itkeä pillitteli hän lopuksi. Se uppiniskaisuus nosti isän luontoa.
Poika siis ei tottele häntä, kirkkoneuvoston jäsentä! Hän tarttui sen
tukkaan ja vannoi:
»Vain et sie sano iitä kun mie käsken»!
Mutta silloin nousi Manassen luonto. Hän alkoi parkua minkä suinkin
jaksoi ja vannoi siinä isän käsissä parkuessaan:
»Vaikka tappakoo, niin en sano iitä... Ennen hyppeen vaikka meijän
kaivoon!»
Äidin tuli jo sääli ja hän sekaantui asiaan. Isäkin oli saanut kylläänsä
koko opetustyöstä. Hän herkesi, pani tupakkaa, puolusti
onnistumattomuuttansa, syyttäen:
»Johaan mie sanoinj eiltäpäin jotta eihään siitä mitä kaluu tule kun ei
oo varustettu patukkoo!»
»No kukas sitä nyt ties jotta se on niin kovapäinen!» puolustautui
siihen Anna Doroteea. Mutta isä vannoi:
»Sepähään nähään enkö mie sua yhtä iitä oman pentunj piähän!»
Hän pani lasit takaisin tupakka-astiaan, uhkasi viedä poikansa
koulumestari Pietari Isaskar Touhusen kouluun ja jatkoi vannoen:
»Mie en mää muanrakoon ennen kun oon suanut pojan piähän iin niin lujaan
jotta se seisoo siellä suorana ja pois piäsemättömänä kuin virstapahas
tuolla muantien varrella.»