Mutta sillä välin oli Anni Doroteea varmistunut taidostansa: Kirjaimet
hän tunsi, vaikka ei tosin ollut kaikista aivan varma. Kun siis Manasse
aikoi tuvasta uudestaan poistua, käski hän sitä tiukasti:
»Etkö sie jo äsken kuullut, jotta kirja käteen ja ala lukii!»
Poika tunsi äitinsä luonnon ajottaiset kiivastumiset ja niiden aikaisen
voiman. Hän pysähtyi, seisoi kädet epäröivänä repaleisten housujen
taskussa, hattupahanen päässä, veti otsanahkan kureeseen ja väänsi
epäluuloista katsetta puhujaan. Anni Doroteea pesi pyttyjä, touhusi,
kaateli huuhdevettä pytystä pyttyyn ja selitti aivan kuin riitelemällä:
»Iso pojan tolokki, eikä vielä lukkii osoo! Jo tuosta tuommosesta
häpiistä nokinen kattilakii punaistuu!»
Hän innostui asiaan; työtkin siinä menivät että helisi vain. Manasse ei
ollut vieläkään selvillä, mutta varovaisuuden vuoksi alkoi hän toki jo
hitaasti lähestyä ovea, varaten siten ulospääsyä, epäluuloinen katse yhä
äidissä kiini, otsa synkässä kureessa ja sieranten tasapitkät,
vihertävät antimet nenän alla. Touhukkaana jatkoi äiti tosissaan, kuin
puoli-itsekseen selitellen:
»Ei tässä tiijä aikoo ja hetkii, milloin Herra kuttuu isäsj ja äitisj
tuomijosa eteen siunii kasvatuksestasj. Niin jotta aikanaan tässä on
siustaa huolj piettävä.»
Manasse niiskasi nenäkynttelit lyhemmiksi, ylemmä, synkisti katsettansa
entistä epäluuloisemmaksi ja huolehti hiljakseen itseänsä jo aivan oven
luo. Mutta silloin jo koveni äiti, äsähtäen jo hyvin tiukasti:
»Vai minnekkä siinä tuasj oot mänössä!»
Manasse pysähtyi, mutta suunsa hän tyväsi pullollensa tyytymättömyyttä
ilmaisevaksi, vihaistuneeksi, ikäänkuin turvaksi. Ei hän tajunnut itse
asiaa, sitä lukukysymystä, ihan selvästi. Joutuipahan vaan omituiseen
mielentilaan sen tupakanpolttoasian tähden. Saunasen Hikuhan näet siellä
nyt odottaa ja tämmöisessä asiassa, jossa oli yhteinen vaara tarjolla,
ei hän olisi ystäväänsä pettänyt. Mutta hän oli myös luonnollisista
syistä oppinut aivan vaistomaisesti huomaamaan, milloin on viisainta
olla kuuliainen isällensä ja äidillensä ja siksi hän pysähtyi ja jäi
mieli yhä synkkenevänä odottamaan asian kehitystä.
* * * * *
Mutta kaikki Doroteeathan ovat toimissansa nopeita, reima-akkoja, kuten
kaikki Emmit ovat mämmimäisiä. Nopeasti lopetti äiti työnsä, raapi
selkäpuoltansa, mikäli käsi ylettyi ja siunaili kuin itsekseen puhuen:
»Kirppuko hiän tuolla syönöön, vai mikä hiän kupissoon kun syyhyttää!»
Ei hän siitä asiasta välittänyt. Valittihan vain tapansa mukaan ja
ryhtyi pyyhkimään pöytää puhtaaksi lukemista varten. Olihan koko
toimitus hänestä niin juhlallista. Herrajesta! Ensikertaa elämässä ja
vielä omalle esikoiselle ja armaalle pojalle! Aivan se jo mieltä muutti:
Lempeämmäksi löi luonnon. Äidin silmäykset pyöräytti hän likaiseen,
synkistyneeseen perilliseensä ja muuttuneella äänellä puheli sille
pöydän luota:
»Suot tok siekii sittä siunata äitiisj ja iseisj kun ovat siut
lukemaanii opettaneet, niin jotta et tarvihe jiähä ihan pimiiks
pakanaks, niin kun monj isätön ja äijitön jiäp.»
Manasse alkoi nyt jo tajuta asian vakavuuden, tosin epäselvästi
vieläkin. Hätä jo alkoi pakata kurkkuun ajatellessa, että häntä aiotaan
pakottaa pettämään toveri, se jonka kanssa hän on aina uskollisesti
jakanut salapolttajan vaarat ja maineet. Hän pullisti jo suunsa vihasta
pullollensa, ei tahtonut enää saada kynttilöitä pysymään sieramissa ja
katseessa oli jo ukkospilveä. Äiti pani aivan puhtaan hameen päällensä.
Niin juhlalliselta hänestä kaikki tuntui. Ei hän huomannut edes poikansa
mielenmuutostakaan. Ja taas siinä juhlallista toimitusta varten
pukeutuessansa puheli Manasselle, selittäen:
»Kunpa sitte vuan herra antasj siulle viisautta ja armuu, jotta osoisit
äitiisj ja iseisj kiittee opetuksesta ja pitee heitä aina silimiis
eissä, niin mänestyisit siekii ja eläsit tässä isäsj konnulla, kun
hänestä aika jättää.»
Ja sitte otti hän jo aapisen ja varustautui. Selaili sitä toki vielä,
varmistui omasta taidostaan toistamiseen. Mieli aivan yleni. Nenänsäkin
hän pyyhki esiliinan kulmalla, ja etsi semmoista paikkaa, missä olisi
isoja, tuttuja kirjaimia.
* * * * *
Mutta Manasse seisoi kuin piinapenkissä. Nyt hän oli jo selvillä
asiasta. Hän loi tuiki, synkän katseen äitiinsä, ja kun se siinä yhä
selaili ja etsi, äänsi hän synkkänä.
»Enkä rupii lukemaan.»
Se oli hänen ensimäinen askeleensa kansanvalistustyössä. Äiti ei
touhutessansa sitä selvästi kuullut. Manasse huomasi sen, odotti,
katsoi, ja vannoi jo itku kurkussa:
»Vaikka tapettaisj, niin en rupii lukemaan!»
Mutta äiti ei ollut kuulevinaankaan. Lempeänä, juhlallisena liikuskeli
mieli. Hän otti orrelta päreen, halkasi siitä pitkän tikun kirjatikuksi,
pani sen paikoillensa, aapisen päälle ja asetti sitte vielä pannun
hiilille. Juhlakahvit käski mieli tapauksen kunniaksi keittämään. Sen
tehtyä hän meni Manassen luo, puristi sen nykerönenän lempeästi
esiliinansa kulmaan, tarttui päähän ja pyysi:
»No, turista nyt siihen äidin esjliinaan, niin äit niistää lapsesa
nenän.»
Mutta Manasse riuhtautuikin irti, nykäsi hartioitansa, täysin voimin,
pois käsistä pyrkien ja ärjäsi:
»Eikä sua niistee!»
»No, lapskulta!... Anna nyt äit niistää!» suostutteli äiti ja yritti
uudestaan.
»Eikä sua!» ärjäsi poika entistä tiukemmin ja ettei äiti saisi niistää,
veti hän kaikki tavarat uhallakin nenäänsä. Ja siinä suostuttelevan
äitinsä käsistä pois rimpuillen vannoi toistamiseen nyt jo itkun seasta:
»Vaikka mikä oisj niin en luve».
Mutta äiti ei heittänyt. Pojan vastustelut kehittivät hänessä vain
opetushalua ja tajuntaa sen tarpeellisuudesta. Ilmankos hän olisi ollut
äiti. Hän jo houkutteli äidin tavoin, ilmoittaen:
»No eihän siitä nyt kuole ... jos luvet!»
»Vaikka ei!» ärähti ynseä vastaus. Ja taas muljautti poika silmiänsä ja
vannoa jupisi:
»Ja vaikka ei voileipeekää annettasj niin en sittekään luve!»
Anna Doroteea siinä touhussansa kävi sylkäsemässä pankon eteen, kynsäsi
syyhyvää reittänsä ja nyt hän jo käski:
»Tulehaan nyt vuan siinä sukkelaan lukemaan, eläkä joutavoo vänkee!»
Äänettä nyäytti Manasse olkapäitänsä vihaisesti. Anna Doroteea meni taas
kurkistamaan kirjaan, pyyhkäsi huivin kulmalla suunsa äskeisestä
sylkäisystä kuivaksi, istahti, nosti kirjan juhlallisesti
silmäiltäväkseen ja katsoi siihen silmät niin auki vedettyinä, että
otsanahka oli kureita täynnä. Miten lihavia olivat kirjaimet! Miten
juhlallinen koko aapinen. Manasse väänsi häneen vihaista silmää, huomasi
taaskin että siinä on äidillä tosiaikomus ja alkoi itkunkuohussa
ynseillä, valittaen:
»Ei Saunasenkaan Hiku tarvihe lukii ... eikä Pennasen Jyty, eikä
kukaan!»
Hiukan se hellytti äitiä. Aivan tosissaan alkoi hän tenavallensa
selittää:
»Senpätähe niistä tulookii sittä semmoisii pimeyven lapsii, jotta eivät
piäse ies kasteesaliittuu uuvistamaan, vuan jiävät pois
kirkonkirjoistakii!»
* * * * *
Mutta ei. Ei kuunnellutkaan Manasse. Nurkkaan oli poika hiljakseen
painautunut ja tuijotti siellä seinänrakoon. Äiti tuli lopulta luo,
tarttui käteen ja veti pöydän luo. Vastaan kyllä mies harasi ja uhkasi
ei lukevansa, mutta väkisin vei äiti. Doroteeathan ovat asioissa
tiukkojakin, jos niiksi tulee. Sen tiesi Manassekin kokemuksesta, jos
ei tosin mistään kasvattavasta kurituksesta.
Niinpä seisoi hän nyt pöydän luona äitinsä edessä ja alkoi varsinainen
opetus. Äiti tajusi hetken tärkeyden. Siksipä pyyhkäsi hän vieläkin
kerran nenänsä alustaa, asetteli istumuksensa niin taiten että kaikki
kävi tiiviisti penkkiä myöten, osotti puikolla ensimäistä kirjainta ja
ilmoitti:
»Tämä ensimäinen on se aa ... sitte tuloo pee ja sitte...»
Sen kolmannen nimeä hän ei nyt sattunut taas muistamaan. Hän pysähtyi,
pyyhkäsi kämmenellänsä suutansa ja ilmoitti sitte:
»Sitte sen peen jäläkeen tuloot kaikki muut puustaimet ... settee ja
äätä ja yytä myöten ja...
Hän katsahti synkkään Manasseen, muutti äänensä miltei leikkisän
mairittelevaksi ja lisäsi:
»Ja sittä ihan viimeiseks tuloo vielä öö.»
Manasse vetäsi nenäänsä eikä nostanut katsetta lattiasta. Sekin
salatupakoimisasia sotkeutui jo yleiseen mieliharmiin. Hän joko
valmisteli itkua, tai sitte pidätteli entistä, ähähdellen
itkuntapaisesti, samassa tahdissa kuin kynttilät pistivät aina päitänsä
nenästä. Taas koetti äiti, kehottaen:
»No sano nyt: aa!»
Ei ääntä. Äiti jatkoi:
»No sittä vaikka pee!»
Manasse vaikenee kuin muuri. Äiti koetti tavalla jos toisellakin, mutta
ei suostunut Manasse. Viimein alkoi äiti houkutella. Hän mairitteli:
»Ja sittä tiällä on vielä kukon kuva... Kahohaan, Manasse, miten korii
kukon kuva tiällä on... Kahohaan!»
Se auttoikin hieman. Uteliaisuus oli saada Manassessa vallan. Mutta hän
hillitsi sitä uhallakin. Salavihkaa hän toki katsahtaa muljautti
kaunista kukon kuvaa, mutta ettei vaan äiti sitäkään myöntymistä
huomaisi, uhitteli hän sitä peittääksensä:
»Vaikka oisj miten monta kukon kuvoo, niin en kaho.»
»Nuonj korii se kukon kuva on ... nuonj...!» ei äiti ollut uhittelua
kuulevinaankaan. Mutta siihenkin vannoi Manasse, muka itsekseen
jupisten:
»Ja vaikka oisj nuojn ison sian kuva niin en kaho.»
Äiti joutui ikäänkuin pulaan. Näyttääksensä pojallensa mikä
kirjantaitava hän oli, alkoi hän nyt välillä siinä itseksensä lukea:
»Aa, pee ... koo ... ässä ... ännä ... sittä tuloo ämmä!»
»Tulukoon ... vaikka tulis sata ämmee niin en pelekee!» keskeytti
Manassen uhitteleva murahdus. Äiti koetti sovitella, pannen leikiksi:
»Etkö sie nyt enee ämmeekää pelekee?»
»Enkä pelekee!» nousi jo silloin Manassen miehentunto. Hän vielä lisäsi
uhaten:
»Ja vaikka kennen akka tulisj niin en pelekee!»
Niin jatkettiin. Taas koetti äiti näyttäytyä kirjantaitoiselta. Miten se
nostikin häntä poikansa silmissä! kuten hänestä itsestänsä tuntui. Hän
avasi erään paikan ja alkoi lukea ulkomuistista:
»Isämeidän, joka olet taivaassa...»
Mutta sitte hänestä tuntui että ei se kappale ollutkaan se. Aivan hän
joutui siinä Manassen edessä ikäänkuin häviölle ja alkoi salailla
erehdystänsä sulkien kirjan, ettei tuo lukutaidoton poika ehtisi nähdä
hänen vahinkoansa ja reilusti hän vielä kehasi sille:
»Niin hyvästi osovaa äit lukii uapisesta ... jotta ei tarvihe tavata!»
Entistä myrtyneempänä väänsi Manasse häneen silmää. Turhia olivat äidin
uudetkin kokeet. Hän tavallaan jo väsyikin niin rasittavaan tehtävään.
Mutta mieli oli siinä harvinaisessa toimessa aivan muuttunut. Olihan
kaikki niin omituista, outoa, juhlallista. Vakavana, tosissaan selitteli
hän pojallensa lukutaidon tarpeellisuutta, puhellen:
»Onhaan se synt ja häpii isällesii jos jiät sanoo vaille ijäksesj!»
»Olokaan!» kuului ynseä äännähdyksen tapainen. Äiti jatkoi:
»Ja kunhaan ihe sittä tulet isoks ja suat hyvän tusinallisen Manasseja
ja jos ne ovat siulle yhtä uppiniskasii eivätkä rupii lukemaan, niin
niät eikö se koske siun isän syvämmeesj.»
Ei kuunnellutkaan Manasse koko tätä hänen tulevien perhehuoliensa
kuvausta. Saunasen Hiku ja tupakka-asia nousi taas mieleen. Hän seisoi
pää väärässä, surkean näköisenä, kasvot likaisina, myrtyneenä, vetäsi
hihallansa aimo saaliin nenänsä alta pois, niiskutteli ja uhalla jupisi:
»Ja vaikka tulis vielä enemmän Manasseja, niin en sano aata.»
* * * * *
Jotenkuten pääsi hän vihdoinkin vapaaksi äitinsä käsistä! Käskyä
odottamatta riensi hän silloin ulos tuvasta ja sitä samaa kyytiä alkoi
hän painaa kohti Tuppisen saunaa, jossa tupakoimisen piti tapahtua.
Ja nyt juoksujalassa sinne painaessaan selkeni hänelle taas mikä
rikollinen teko hänen oli täytynyt tehdä: pettää Hiku, paras toveri.
Itku pakkasi sitä ajatellessa väkisinkin kurkkuun. Ääneensä hän sitä
itkua vetää jurasi siinä juostessansa. Leuka vain tärisi itkun, ja itku
mennä jurautteli juoksun tahdissa. Kasvot olivat tahraiset liasta ja
märät kyynelistä. Housurepaleetkaan eivät tahtoneet kestää jalassa ja
ainoastaan näpissä niitä kannattaen sai hän estetyksi ne kinttuihin
valahtamasta.
Vastaan sattui silloin vielä tulemaan leikkisä Tuppinen. Sitä huvitti se
hauska näky. Hän asettui keskitielle vastaan. Mutta ei pysähtynyt poika.
Suuttuneena aikoi se yhtä samaa kyytiä painaa sivu, katsettakaan
Tuppiseen luomatta.
Mutta Tuppinen esti. Leikillä tarttui se poikaan kiini ja lasketteli:
»Ka mitäs se nyt tää ukko Jäppinen niin kovin ulisoo?... Manasse!...
Mitä sie uliset?» tenäsi hän vielä. Mutta Manasse ei sietänyt nyt
estäjää. Irti Tuppisen käsistä rimpuillen ärjäsi hän vihaisesti:
»Piästä irti!»
»No, ukko Jäppinen», yritti Tuppinen vieläkin.
»Piästä!... Tahi mie purasen!» ärjäsi malttinsa menettänyt poika. Ja
samassa hetkessä tarrasikin hän hampain Tuppisen käsivarteen.
»Elä sie helevetissä pure!» oudostui siitä jo Tuppinen, joka ei moista
odottanut.
»Puren kyllä!» uhkaili irti rimpuileva Manasse ja tavoitti uutta
puraisua niin äkäisesti että tavottaessansa aivan ärähti vihaisesti,
kuten koira:
»Ääää!»
Niinpä hölmistyikin Tuppinen, päästi irti ja antoi vielä polvellansa
takapuoleen. Siitäkään ei Manasse välittänyt, vaan painoi edelleen,
harmi kurkussa ja itkun purina yhä purisemassa.
Ja hän tuli tietysti liika myöhään. Saunassa ei ollut ketään. Nyt häntä
vasta harmitti. Ei hän viihtynyt koko saunassa, poistui, paiskasi oven
vihaisesti kiini ja uhkailla mutisi:
»Vaikka koko oven sären niin eivät opeta enee aata!»
Ja umpimähkään lähti hän sieltä pois kävellä mullittamaan. Itku oli
lakannut. Voimakkaat jälkinyyhkytykset vain kuohuttivat mieltä, mutta
katse oli entistä uhkaavampi ja mieli suuttumuksesta ja harmista
halkeamaisillansa. Hän kulki Karvosen vanhan, yksinäisen ladon ohi.
Vihainen silmäys osui siihen ja hän uhitteli:
»Ja vaikka tuohon latoon panisivat eivätkä antasj syyväkään, niin en
vuan luve!»
Se oli jyrkkä, sielusta lähtenyt päätös, eikä paljas huulten höpinä.
Äänensävykin sen jo sanoi. Kiven otti hän tieltä, ja viskasi sillä ladon
seinää kuin olisi sekin ollut syyllinen ja jatkoi sitte taas kulkuansa,
vaelsi housut näpissä ohi Killisen syöttömaan, jossa karja oli
laitumella ja vihaiseksi tunnettu härkä möyrysi aitovierellä. Sillekin
hän uhkaili nyt:
»Ja vaikka tuo härkä puskisj, niin en luve... En vaikka puskisj niin
jotta maha halakiisj!»
Ja raivostuneena sieppasi hän tielle osuneen kepakon, viskasi sillä
härkää ja alkoi sitte painaa pakoon minkä vaan lyhkäisistä kintuista
pääsi. Niin synkkä oli mieli että ei kyennyt ajattelemaan sitäkään että
ei härkä aidan yli häntä puskemaan pääse. Pakoon juostessansa hän vaan
uhkailla jupisi:
»Ja vaikka puske ihan paikalla, niin en vuan luve enkä sano aata!»