Kukapa ei tuntisi Manasse Jäppistä, tätä aikamme kuuluisaa oppinutta,
jonka ansiot kansanvalistuksen ja lukutaidon levittämisen alalla ovat
niin suuret, että nykyisen ylitirehtöörin jälkeen hänet valitaan Suomen
kouluylihallituksen ylitirehtööriksi. Yleinen on myös sekin ajatus, että
tämä kansanvalistuksen lämmin ystävä olisi noiden suurien ansioittensa
takia oikeutettu kantamaan kansanvalistusministerin salkkua.
Vaatimuksissansa on hän opettajana ja professorina niin tinkimätön, niin
tiukka ja ankara, että hän on ja on aina ollut kaikkien vähänkin
laiskempien koulupoikien kauhu ja ainainen kompastuskivi niiden
ylioppilaiden oppi- ja virkauralla, jotka ovat elämäntehtäväksensä
ottaneet etupäässä Vappupäivän vieton suurten traditsioitten
seuraamisen ja noudattamisen.
Tämän kertomuksen aikoina oli tämä kuuluisa oppinut tosin vasta noin
seitsemän tai kahdeksan vuotias. Rauhallisena oli hän siihen asti
elellyt isänsä talossa eräässä Säämingin etäisimmässä metsäkylässä ja
kuvauksestamme voinee lukija huomata, että tämä nykyisten opintiellä
hidastelevien pelottava vitsa ei ole mikään niin sanottu »nuorena
väännetty vitsa», kuten sananlaskun mukaan on vitsa väännettävä, jos
mieli siitä kunnollista kalua saada.
Ja omituista tässä oli vielä se seikka, että tuo sananlasku, kuten
tiedetään, oli juuri Manassen isän sepittämä viisaus. Hän oli siis
tehnyt sananlaskun, hän myös »vitsan», Manassen. Ja sitte oli hän
katsonut kaikkea sitä mitä hän tehnyt oli ja ne olivat kait olleet hänen
mielestänsä sangen hyvät ja siksipä ei hän ollutkaan ryhtynyt nuorena
vitsaa vääntämään: Manasseansa kurittamaan, vaikka sananlaskussansa sen
välttämättömyyttä teroitti. Ja se kaikki oli onni. Se oli onni
senvuoksi, että Manasse siten sai kehittyä vapaasti, luonnon ohjaamana.
Hän sai säilyttää sukunsa perinnäiset tuntomerkit, omintakeisuutensa,
estyi siten häviämästä lajien kirjavuuteen ja säilytti sukunsa elämää
vaistomaisesti, sitä tajuamatta, mutta itsepintaisesti, kuten luonto
säilyttää ominaisuuksiansa, neekeri nahkaansa ja mustalainen luontoansa.
Sillä suvussa oli paljon tervettä omintakeisuutta, persoonallisuutta.
Niinpä esimerkiksi isän nimi oli kaikessa komeudessansa Jussi
Beltsebuubi Jäppinen ja äidin Anni Doroteea. Kun vielä lisäämme, että
poika Manasse oli ulkomuodoltansakin ei ainoastansa Jäppinen, vaan myös
ilmeinen sekoitus vanhempiensa muistakin omituisista nimistä, niin
käsittänee lukija, että hän oli jo seitsenvuotiaana niitä yksilöitä,
jotka eivät suvustansa muutu, vaikkapa maailmassa riehuisi ei ainoastaan
yleisvaltakunnalliset vaan suorastaan yleismaailmalliset vitsaukset,
jopa koko maailmaa hävittävät maailmanlopun ja viimeisen tuomion
voimat, joiden kuumuudessa elementit palavat sulavuudesta samalla kun
pimeyden henget odottavat siinä kuumuudessa kiehuvaa ja valmistuvaa
ateriaansa.
* * * * *
Mutta menkäämme asiaan. Luomme nopean, ylimalkaisen silmäyksen niihin
hetkiin, jolloin tämä suuri kansanvalistuksen edustaja otti ensimäisiä
askeleitansa suuren kutsumuksensa vaivaloisella polulla.
Äiti, Anni Doroteea, oli näet joutunut käymään koulumestari Pietari
Isaskaar Touhusen kahdennellatoistakymmeninnillä lapsisaunoilla ja
mestari Touhunen oli siellä sattunut häneltä kysymään, joko Manasse nyt
tänä syksynä lähetetään ammentamaan häneltä oppia ja viisautta. Siitä
oli äiti muistanut asian, huomannut että todellakaan poika ei elä
ainoastaan leivästä. Hän oli alkanut asiaa miettiä, mikäli hänen älynsä
mietiskelyihin yleensä kykeni. Ja jo oli hän maininnut siitä isällekin,
arvellen pojastansa:
»Syyvä tellevää tässä vuan niin jotta ei enee piisoo ruuvat ei
särpimet, kun siellä päiväkauvet juoksenteloo ja tappeloo.»
Ja siitä oli hän kehittänyt osaa edelleen, selittäen:
»Sittäpähään ies syöp vähemmän, kun istuu kirja käissä, eikä tuolla
pahanteussa juokse!»
Mutta ei ollut Jussi Beltsebuubi halukas tarttumaan koko lukuasiaan.
Siitä keskustellessa olisi näet helposti voinut tulla se vaimoltakin
salattu asia ilmi, että lukuasioissa ei isä ollut vielä ehtinyt
poikaansa pitemmälle, vaikka olikin kirkkoneuvoston jäsen. Ei hän toki
vastaankaan pannut, vaan äänteli vain, kuten kirkonmiehen tuleekin:
»Ka saishan tuo lukii ... iso pojan tolokki!»
Ja niinpä olikin äiti hankkinut aapiskirjan ja ryhtyi jo valmistaviin
toimenpiteisiin. Hyvin yksinkertaisesti antoi hän asiasta tiedon
itsellensä Manassellekin. Kun se kerran vaati häneltä voileipää,
ilmoitti hän sitte lyhyesti, että hän saa vähentää jo syöntiä ja ruveta
lukemaan. Ja siitä se asia sitte alkoi.
Mutta tanakka poika oli toista mieltä. Hän osottautui mielipiteiltänsä
vanhan kansan mieheksi. Hän uskoi voivansa aivan varmasti elää
ainoastaan leivästä, etenkin voileivästä, ilman lukutaitoa, josta
hänellä ei ollut aavistustakaan. Oudostuneena katsoi hän äitiinsä, veti
sieraimensa antimet aivan asiaa mietiskelevän ja ajattelevan ja
oudostelevan eleillä takaisin sieramiinsa ja oli ymmällä koko asiasta.
Ja äitikin heitti asian hetkiseksi siihen. Hänkään näet ei, vaikka
miehensä olikin kirkkoneuvoston jäsen, ollut mikään sanan viljelijä.
Päästyänsä jotenkuten ripille, oli hän jättänyt vaivaloisen lukutyön
kokonansa ja vaikka hän osasikin veisata useat tärkeämmät virsikirjan
virret ulkoa, ei hän enää sisäluvustansa ollut aivan varma. Olihan se
ehkä voinut näinä kahtenakymmenenä viitenä vuotena unehtua. Mene tiedä
tuntisiko enää kirjaimiakaan.
Siksipä hän ei nyt oitis ryhtynyt jatkamaan. Hän päätti ensin varmistua
omasta tiedostansa ja vasta sitte jakaa sitä pojallensa. Manasse sai
siis vielä huolettoman voileipänsä, oikein aika kimpaleen ja lähti
tapaamaan ikäistänsä Saunasen Hikua. Hän löysi sen. Yhdessä päättivät he
lähteä Tuppisen saunaan polttamaan tupakkaa ja Manasse palasi kotiinsa,
noutamaan sieltä navetan kivijalkaan piilottamansa putkipiipun.