hän tunnettu joltisenakin lausujana. Hän oleskeli usein kapakassa ja
pelasi innokkaasti biljardia. Että hän tästä huolimatta saattoi
harrastaa monia muita asioita, riippui hänen kuumeisesta työinnostaan.
Ryhdyttyään johonkin, ponnisteli hän herkeämättä, kunnes oli saanut
ainakin pintapuolisen käsityksen tutkittavastaan. Kun hän oli lahjakas,
oli se hänelle helppoa, ja usein se riitti hänelle. Tällaisesta
kiihotetusta elämästä olivat hänen hermonsa pilaantuneet, tai sitten
juuri hänen hermostuneisuutensa pakotti häntä käymään käsiksi milloin
mihinkin. Toimettomuus oli hänestä liikaa ikävää ja hengetöntä.
* * * * *
Gunnar kulki eteenpäin ilman päämäärää. Paperossi sauhusi hänen
hampaissaan, keppi heilahteli sirosti, ja hänen askeleensa olivat
lyhyet kuin keikarin.
Että Mikko tosiaan oli voinut sanoa häntä poroporvarilliseksi! Kaksi
vuotta oli Mikko asunut hänen kanssaan ja he olivat tunteneet
kiintymystä toisiinsa. Heidän luonteensa erilaisuudet yhdistivät heitä.
Mikko oli terveen järjen perikuva, säännöllinen lukumies. Gunnar taas
oli harhaileva sielu, ulkomuodoltaan miellyttävä, mielipiteiltään
uudenaikainen individualisti, epäilijä ja samalla herkkäuskoinen kuin
lapsi.
Mutta eikö Mikko ollut oikeassa väittäessään hänen olevan Wilden
lumoissa? Gunnarin katse synkkeni. Mitä muuta olivat hänen hajanaiset
harrastuksensa kuin jälittelyä! Aivan samoinhan Dorian Gray oli
tutkinut monivärisiä kankaita, jalokiviä ja harvinaisia soittimia. Se,
mitä hän oli luullut etsivän hengen harhailuksi, olikin vaan toisen,
voimakkaamman personallisuuden vaikutusta häneen. Hänen ajatustensa
kulku oli todellakin seurannut Wilden viitottamaa suuntaa naurettavana
ja turhamaisuuksiin takertuvana. Hän, joka oli tahtonut olla
ennakkoluuloton ja täydellisesti omaa itseään, olikin siis vain toisen
neron luoma. Kuinka hirveää! Hän oli uusi Dorian Gray, mutta
epätäydellinen, vähäpätöinen.
Suuttumus pani Gunnarin veren kuohumaan ja hänen käyntinsä kiihkeni.
Sitten, tehden kädellään välinpitämättömän liikkeen, hän naurahti.
-- No, entä sitten? Jos lainaan hänen lauseitaan, niin entä sitten?
Ihmisen yksilöllisyys kuvastuukin enemmän siitä, mitä hän lainaa, kuin
siitä, mitä hän itse sanoo.
Äkkiä hän jälleen synkkeni. Tuokin lause oli Wilden tyyliin. Hänelle ei
enää muu näyttänyt mahdollista olevankaan...
Hän oli ehtinyt Aleksanterin kadulle, ja ikäänkuin pakopaikkaa etsien
suuntasi hän askeleensa biljardisalia kohti, jonka pallomainen
osotekilpi houkutteli häntä. Mutta nopeasti hän pysähtyi. Mikä
ihmeellinen voima veti häntä pelihuoneeseen? Eikö se ollut samaa, mikä
oli pakottanut Dorian Grayn huonomaineisiin kapakoihin? Sillä olihan
hän monasti vakuuttanut itselleen, että tuo pelipaikka oli ala-arvoinen,
inhottava luola.
Hermostuneena Gunnar riensi ylioppilaslukusaliin. Hän ei voinut
kuitenkaan keskittää ajatuksiaan mihinkään, vaan selaili vanhaa The
Studiota kiinnittämättä ainoaankaan kuvaan huomiotaan. Ilkeät
sielunliikkeet ahdistivat häntä, ja veri jyskytti hänen
ohimosuonissaan.
Vihdoin hän nousi. Kuinka lapsellinen minä olen, mutisi hän itsekseen.
Eihän biljardi nyt muuta ollut kuin ajanvietettä. Sitä paitsi oli
huvittavaa tutkia sen uhreja, nuorukaisia, joiden alkavan hermostuksen
huomasi, ja vanhoja miehiä, joiden silmät himokkaasti hehkuen
seurasivat palloja, joiden jalka kohosi maasta ja ruumis vääntelehti
pallojen liikkeiden mukaan. Samalla oli se koetus hänelle itselleen,
sillä tyytyväisenä oli hän tarkannut omaa tyyneyttään ja tuntenut
epämääräistä kauhua huomatessaan ensi kerran ylähuulensa nytkähtävän
jännittävän lyönnin aikana.
Gunnar heitti päällystakin harteilleen ja riensi biljardisaliin, missä
suuri joukko hänen tuttaviaan pelasi à la querrea. Gunnar liittyi
peliin, mutta hävisi kerta kerralta. Vaikka hän tiesi tyyneyden
olevan voittamisen ehtona, ei hän jaksanut pysyä kärsivällisenä, ja
kauhukseen hän huomasi, mitenkä ärsyttyneet hermot vavahuttelivat
hänen kasvolihaksiaan. Hän oli kyllä sukkela ja teeskenteli
välinpitämättömyyttä, mutta siitä huolimatta paisui synkkä tunne hänen
sydämessään. Sitä paitsi sattui hän olemaan huonoissa raha-asioissa ja
olisi tietenkin kernaasti voittanut.
Kerran pääsi hän niin pitkälle, että jäi kahden erään toverinsa kanssa
kiistelemään voitosta. Kummallakin oli yksi risti. Gunnarin vuoro oli
lyödä. Vastapelaajan pallo oli sivuvallin keskivaiheilla ja Gunnarin
lähellä päävallia, samalla puolen pöytää. Asento oli Gunnarille
mieluinen, sillä ristilyönnit olivat hänen erikoisalaansa, mutta siitä
huolimatta oli hän levoton. Hänen sydäntään kouristi. Veri pakeni
poskilta, mutta hän pakottausi tyyneksi. Hetkeksi terävöityi hänen
katseensa ja huulet pusertuivat suppuun. Hän löi...
Hirveä kauhuntunne sai kylmät väreet kulkemaan läpi hänen ruumiinsa,
ja hänen kasvonsa olivat liidun karvaiset. Sillä pallon olisi
tavallisuuden mukaan pitänyt tulla "yli keskelle", mutta nyt pyöri se
huimasti pystyakselinsa ympäri ja läheni kaaren tai paremmin parabelin
muotoista rataa kulmapussia. Gunnarin käsi oli lyödessä vavahtanut,
keppi luiskahtanut ja sivulyönnin vaikutuksesta oli pallo saanut
pyörivän liikkeensä. Jännittyneenä seurasi Gunnar pallon kulkua, ja kun
se putosi kulmaan, niin uusi hermopuistatus kiiti läpi hänen ruumiinsa.
Oli vaikeata käsittää miten näin saattoi tapahtua, ja hiukan
toinnuttuaan Gunnar väittikin, että lyönti olisi ollut mahdoton itse
Jules Adorjanille, niin maailmanmestari kuin tämä olikin. Tuo väite oli
viimeinen selvä ajatus, minkä hänen aivonsa jaksoivat synnyttää.
Epämääräinen kauhun tunne, jonka syytä hän ei ollenkaan ymmärtänyt, jäi
kytemään häneen. Se kasvoi hetki hetkeltä syrjäyttäen kaiken muun.
Pelaajat alkoivat liikkua kuin varjot hänen ympärillään. Hän kuuli
heidän sanansa, mutta ei jaksanut muodostaa niistä itselleen käsitystä.
Hän tuskin huomasi, miten loppu peli kävi ja että hän menetti sen.
* * * * *
Samallaisessa unentapaisessa mielentilassa lähti hän pelihuoneesta.
Hänen ympärillään oli kaikki tuttua ja samalla outoa. Uuvuttava tunne,
jonkinlainen sielullinen horrostila, teki hänet aivan masentuneeksi.
Bulevardilla, erään porttikäytävän kohdalla, kaksi ihmistä sivuuttivat
toisensa. Samalla poikkesi toinen nopeasti porttiholviin.
-- Sepäs leikkasi hyvin keskelle, mutisi Gunnar itsekseen. Mutta äkkiä
hän säpsähti. Kiihkeitä tunteita risteili hetken hänen sielussaan.
Sitten vaipui hän jälleen velttoon välinpitämättömyyteensä.
Melkein tietämättään saapui hän kotiin; Mikko oli ulkona. Hän vilkasi
kelloaan tuskin käsittäen, että se oli jo kahdeksan, ja muistaessaan,
ettei hän ollut syönyt mitään koko päivänä, naurahti hän väsyneesti,
sillä hänen ei ollut nälkä. Hän heittäysi keinutuoliin, vääntämättä
lamppua palamaan, ja tuijotti raukeana pimeään iltaan. Keinutuolin
jalakset natisivat ja automobilin törähdys tunkeusi silloin tällöin
hänen korviinsa.
Äkkiä tuolinjalas paukahti ja sitten karmivasti ratisi. Hän kimmahti
ylös, pakeni väristen huoneen etäisimpään soppeen ja tukkosi sormin
korvansa. Pimeys ja äänettömyys rupesivat ahdistamaan häntä. Hän
syöksyi pöydän luo ja väänsi valoa.
-- Mutta mikä minun oikeastaan on? kysyi Gunnar itseltään. Tietysti jäi
taas pähkinän kuori jalaksen alle. Niitähän se Mikko alinomaa pureksii.
Keinuessani on tuoli vähitellen siirtynyt...
Kuitenkin hän yhä vapisi. Hetkiä kului. Sähkölampun valo toisinaan
värähti.
-- Minähän olen suorastaan hullu, murahti hän veltosti, koettaen
naurahtaa, ja hän istuutui kirjoituspöydän ääreen hajamielisesti
leikkien kynällä.
Pöydällä oli paperia, ja Gunnar piirteli sille tarkotuksettomia
viivoja. Hajamielisenä tuli hän kirjoittaneeksi nimensä. Hän ei ehtinyt
kuitenkaan piirtää muuta kuin etunimensä alkukirjaimen, kun kauhu
viilsi hänen sydäntään ja kynä putosi hänen kädestään. Hänen veltto
mielentilansa katosi. Hän tarttui päähänsä molemmin käsin ja tuijotti
kirjainta laajentunein silmin. Sillä kirjain oli muodoton.
Gunnarilla oli nimittäin kaunis pyöreä käsiala, mutta hän käytti
kolmiomaista G:tä, omien sanojensa mukaan kunnioituksesta matematikkaa
kohtaan sekä myöskin senvuoksi, että kirjaimella oli vastakohdan
viehätystä hänen pyöreän kirjotuksensa rinnalla. Se oli kokoonpantu
pelkistä suorista viivoista: ensin lyhyt viistoviiva ylös, sitten
pitempi alas, sitten vaakasuora sivulle ja vihdoin lyhyt kohtisuora
alas. Mutta nyt oli viistosti alas kulkeva viiva hänen kätensä värinän
takia tullut kaaren, tai kaarta lähenevän murtoviivan muotoiseksi.
Tuon kirjaimen nähdessään oli Gunnar heti muistanut äskeisen
ristilyöntinsä. Kirjain oli selvästi lyönnin viivapiirros. Niinhän
pallokin oli kulkenut: ensin viistosti ylös, sitten kaarenmuotoista
rataa ja vihdoin pudonnut kulmapussiin, mitä kirjaimessa esitti
kohtisuora alas. Ja tuossa yhtäläisyydessä oli jotakin niin
salaperäistä ja kauhuaherättävää, että Gunnarin kasvot olivat
kalvenneet.
Mitä siis oikeastaan tapahtui? Missä yhteydessä olivat nämä kaksi
seikkaa? Mitkä salaperäiset voimat riehuivat hänen ympärillään,
pimittivät hänen järkensä ja vihkivät hänen sielunsa kauhulle?
Gunnarin ajatukset kiihtyivät vilkkaaseen toimintaan ja hän alkoi
kävellä edestakasin lattialla. Yhtäkkiä muistui hänen mieleensä Dorian
Gray. Oliko tuo kirjain merkitsevä samaa hänelle, kuin Hallwardin
maalaus Dorianille? Oliko siitä tuleva hänen sielunsa symboli? Oliko
hän saanut niin voimakkaita vaikutuksia tuosta kirjasta, että hänen
oman sielunsa kehitys muuttui samallaiseksi kuin Dorian Grayn? Kuinka
paljon alhaisempi, yksinkertaisempi ja kauhistavampi olikaan kirjain
muotokuvaan verrattuna!
Hän pysähtyi, tuijotti, lähti uudelleen liikkeelle. Sitten purskahti
hän nauramaan. "Hyvä Jumala, mikä minun oikeastaan tänään on?" kysyi
hän pilkallisesti itseltään. "Wildehän on itse sanonut, ettei taide
vaikuta tekoihin, vaan ainoastaan tukahuttaa toimintahalun. Sitäpaitsi,
enhän minä ole tehnyt rikoksia ja murhia kuten Dorian Gray, mitä siis
saattaisi kirjain osottaa minulle? Korkeintaan muistuttaa se minulle,
että olen ollut kolmipäiväisissä kemuissa ja että nyt olen hermostunut
ja luulohullu. Sattumalta käteni värähti ja kirjain sai omituisen
muodon. Ja mokomasta olen minä saada halvauksen. Ha ha ha! tietysti
sattumalta."
Hän nauroi ääneen. Sitten tuli jälleen hiljaista, ihmeen hiljaista.
Sattumalta, toisti hän vieläkin vakavana, sattumalta. Se sana alkoi
soida hänen korvissaan. Oliko se todellakin sattuma? Varmasti, mutta
hän tahtoi kuitenkin todistaa sen. Hän syöksyi nopeasti pöydän luo,
mutta vitkasteli ennenkuin tarttui kynään. Melkein väkinäisesti kastoi
hän sen musteeseen. Sitten rupesi hän kovasti vapisemaan, mustetta
tipahti paperille, veri pakkausi sydämeen. Hänen oli mahdotonta
yrittääkään.
Tuskaisena alkoi hän jälleen kävellä. Hänen kätensä tekivät liikkeitä,
joita hän ei hallinnut, ja hänen ajatuksensa syöksyivät joka suunnalle
voimatta mitään selvittää. Hetkiä kului. Hän ei ymmärtänyt mitään tästä
kaikesta, salaperäinen kauhun tunne teki hänet yhä sekavammaksi.
Kun hän kuuli avainta pistettävän oveen, säpsähti hän ensin ja jäi
sykkivin sydämin kuuntelemaan. Kuitenkin hän tajusi nopeasti, että
Mikko oli tulossa, ja se tuskastutti häntä, sillä hän olisi vielä
tahtonut olla yksin. Hän vilkasi kelloaan ja hämmästyi huomattuaan sen
olevan jo yli kymmenen. Kaksi tuntia oli hän siis jo ollut kotona.
-- Velihän ei olekaan ulkona, sanoi Mikko sisääntullessaan.
Gunnar ei vastannut hänelle, vaan sytytti paperossin salatakseen
ärtyisyytensä.
Mikko istui pöydän ääreen, ja kun hän paperia katsellessaan huomasi
Gunnarin omituisen G:n, sanoi hän naurahtaen.
-- Vai niin. Sinähän rupeat muuttamaan kolmiomaista kirjaintasi, vaikka
kerran pidit minulle siitä kokonaisen esitelmän. Nyt kaiketi muodostat
siitä monikulmion, jonka sivuina on taiteellisen epäsäännöllinen
murtoviiva.
Jospa Mikko olisi saattanut aavistaa, kuinka hänen sanansa löivät.
Gunnar hapuili vastausta. Kauhistuneena tuijotti hän toverinsa
kasvoihin. Ymmärsikö Mikko, aavistiko hän vääristyneen kirjaimen
salaisuuden? Ja vihdoin, ponnistaen kaikki voimansa sanoi hän
väsyneesti:
-- Entä sitten? Yksitoikkoisuus ei minua huvita.
Hänen äänensä oli vähällä pettää, ja sitä salatakseen haukotteli hän
laiskasti.
Mikko näytti sittenkin jotain huomaavan, sillä hän katsoi pitkään.
Mutta Gunnar ei uskaltanut tarkata hänen ilmettään, vaan tuijotti
arkana maahan ja koetti ottaa mahdollisimman veltonnäköisen asennon.
Kuitenkin oli hän jännittynyt ja häntä ahdisti.
Mikkokaan ei puhunut enempää, vaan otti laatikostaan paperia ja alkoi
kirjottaa kirjettä. Gunnar tarkasteli häntä takaapäin ja seurasi
luonnottomalla mielenkiinnolla hänen kätensä liikkeitä. Hänen
tarkotuksensa ei kuitenkaan ollut tehdä mitään huomioita, hän vain
pakotti täten ajatuksensa kiintymään johonkin ja koetti estää niitä
käymästä käsiksi siihen, mitä hän pelkäsi. Jokainen sekunti, hänen
siinä istuessaan, oli täynnä vaistomaista itsepetosta.
Hänen olonsa kävi yhä tukalammaksi senmukaan kuin aikaa kului, ja hän
tunsi suurta helpotusta kuullessaan Mikon sanovan.
-- Kirjotin muutaman rivin Anterolle. Panehan sinäkin terveisesi.
Melkein iloisena Gunnar nousi, istuutui Mikon paikalle ja kirjotti
joitakuita sanoja. Mutta kun hänen olisi pitänyt piirtää nimensä alle,
säikähti hän hirveästi, sillä hän muisti kaiken. Hän ei voinut olla
kääntymättä Mikkoon päin, joka istui keinutuolissa kädet niskan takana
ristissä. Onneksi jäivät hänen kasvonsa varjoon, joten Mikko ei
huomannut hänen kalpeuttaan.
-- Joko on valmis? kysyi Mikko.
Gunnarin valtasi avuton hätä. Sitten välähti nopea ajatus hänen
aivoissaan, ja helpotuksesta hengähtäen hän kirjotti sukunimensä.
-- Valmis on, sanoi hän tyynesti, mutta hänen ruumiinsa vapisi.
-- Yhtä hyvin olisit voinut panna etunimesi, tämä vaikuttaa kylmemmin,
sanoi Mikko katsahdettuaan hänen kirjotukseensa. -- No, tietenkin tämä
on sinua, ja sinä olet tänään tavallista omituisempi, jatkoi hän vielä.
Gunnar tunsi vaipuvansa kuin kokoon. Hän haukotteli ja murisi jotain
epäselvää vastaukseksi. Sitten hän riisuutui, heittäysi vuoteelleen ja
kääntyi seinään päin. Hetken kuluttua kävi Mikkokin levolle ja väänsi
lampun sammuksiin.
Mutta Gunnarin oli mahdotonta nukkua. Sekavia ajatuksia, joita hän ei
voinut, eipä edes uskaltanut selvittää itselleen, risteili hänen
aivoissaan. Turhaan ummisti hän silmänsä, hengitti säännöllisesti ja
luetteli numeroita peräkkäin, saadakseen unta. Hänen sydämensä sykki
miltei kuuluvasti. Milloin oli jalka, milloin käsi epämukavasti, ja
hänen täytyi muuttaa asentoaan vasten parhainta tahtoaan.
-- Mikä, mikä minun nyt sitten oikeastaan on, hän äänettömästi
vaikersi, jaksamatta enää kauemmin ponnistella. Sitten ojensi hän
kätensä ja otti pöydältään paperossin. Arasti sytytti hän sen ja veti
ahnaasti savuja. Ja häntä miltei kammotti se kajastus, joka hetkeksi
valasi huoneen, kun tupakka hänen imiessään syttyi kiihkeämmin
palamaan.
Sattumalta, sattumalta, se sana viipyi yhä hänen mielessään. Tietysti
nuo omituiset tapahtumat olivat sattumaa, ehkäpä pelkkää harhaluuloa.
Hänen kiihottunut mielikuvituksensa oli naurettavista ja aivan
tavallisista seikoista luonut kauhun kuvia. Eihän todellisuus mitenkään
voinut olla näin luonnoton. Kaiken täytyi johtua hänen hermostonsa
satunnaisesta sairaudesta.
Mutta vaikka Gunnar teki itselleen tällaisia vakuutuksia, niin
seuraavana hetkenä joku uusi mielikuva täytti hänen sielunsa tuskalla.
Hän väsyi ja antautui. Hänen päätään pakotti ja kuume jyskytti hänen
ohimoillaan.
Yhtäkkiä sai hän niin voimakkaan päähänpiston, että kaikki muu unohtui.
Hiljaa kohosi hän vuoteelleen istumaan ja kuunteli Mikon hengitystä. Ja
huomattuaan toverinsa nukkuvan, nousi hän varovaisesti kuin pahantekijä
ja väänsi lampun palamaan.
Nyt hän koettaisi. Nyt tahtoi hän palauttaa rauhansa ja todistaa
itselleen, että tuo vääristynyt kirjain oli satunnainen, ehdottomasti
satunnainen. Vielä kerran vilkasi hän Mikon vuoteelle, sitten hän
istuutui ja avasi mustepullon. Häntä vilutti ja äkkiä tunsi hän
haluttomuutta. Kynää pitelevä käsi vapisi, häntä raukasi ja hän
hengitti raskaasti...
Vuoteellaan Mikko liikahti. Gunnar säpsähti kuin varas, mutta ei
kuitenkaan vääntänyt valoa sammuksiin. Hetken kuunteli hän henkeään
pidättäen. Jos Mikko nyt heräisi, mitä hän silloin vastaisi, miten
selittäisi käytöksensä? Hiljaa hiipi Gunnar toverinsa vuoteen luo.
Hänen hampaansa kalisivat, mutta hiki virtasi pitkin hänen ruumistaan.
Hän kumartui katsomaan. Heikko hymy näytti väreilevän Mikon huulilla.
Gunnar tarkasti sitä kuin mielipuoli, kuvaamattoman kauhun vallassa...
Mitä? Eivätkö huulet kaartuneet yhä enemmän ivalliseen hymyyn?... Nyt
raottuivat silmät...
Kuin peto, epäinhimillistä raivoa tuntien Gunnar heittäysi toverinsa
ylitse, tarttui molemmin käsin häntä kurkkuun ja puserti suonenvedon
tapaisesti. Hän oli tukehtua omaan läähätykseensä. Hänen piirteensä
olivat hirveät ja hänen kasvojensa väri harmahtava.
Turhaan Mikko taisteli. Luonnottomalla voimalla Gunnarin kädet
kuristivat häntä. Vähitellen hänen vastustuksensa heikkeni. Kasvojen
väri muuttui sinertäväksi. Silmät pullistuivat ja kääntyivät nurin
kuopissaan. Paksuna ja inhottavana kieli pusertui ulos hänen
hampaittensa välistä.
LAURI KESTO.
Lauri Kesto kulki kotiin tavattoman uuvuksissa, ja kun hän pääsi
perille, riisui hän päällysvaatteensa kuin unessa ja heittäysi
keinutuoliin vääntämättä lamppua palamaan. Oli niin hiljaista.
Ainoastaan ohirientävän ajurihevosen kaviot kapsahtelivat kadulla ja
etäämpänä kuormavankkurit jyrisivät. Katulyhdyn valo virtasi kalpeana
huoneeseen saaden lasisen mustetolpon kimmeltämään.
Lauria ahdisti niin orpo mieliala, niin painostava yksinäisyyden tunto,
että kurkussa tuntui aivan samallaiselta kuin itkun puhetessa, ja
haikea kaiherrus, joka kiersi hänen sydänalaansa, tuotti hänelle miltei
ruumiillista tuskaa. Hän kyseli melkein ääneen itseltään, mitä nyt
oikeastaan oli tapahtunut, koska se häneen näin syvästi vaikutti, mutta
ei saattanut löytää tyydyttävää vastausta. Ja mitään erikoista ei
ollutkaan tapahtunut. Hän oli kulkenut kadulla ilman päämäärää. Hänen
vastaansa oli tullut ylioppilas Eero Kaski, hänen parhain ystävänsä. He
olivat tervehtineet tuttavallisesti, mutta kumpikin oli jatkanut
matkaansa. Ja siinä juuri oli koko tapahtuma, siinä, että Eero oli
sivuuttanut hänet pysähtymättä. Sellaista ei koskaan ennen ollut
sattunut, ei edes kiireessäkään. Aina olivat he vaihtaneet muutaman
sanan ja useimmiten, jos aika myötäsi, oli toinen lähtenyt toista
saattamaan.
Tietysti tämä oli aivan mitätön tapaus, eikä hänellä ollut ensinkään
syytä ottaa sitä näin syvästi. Mutta hän ei voinut sille mitään, että
se koski häneen, ja heti kun he olivat ehtineet toistensa ohi, oli
hänestä tuntunut, kuin olisi Eero muuttunut kokonaan vieraaksi ja
edentynyt yhä kauemmas ja kauemmas. Tuntui kuin olisi sekin heikko
side, joka heitä vielä oli yhdistänyt, ja joka viimeaikoina oli käynyt
yhä epävarmemmaksi, nyt täydellisesti katkennut, ja hän tajusi, että
vasta nyt hän oli jäänyt ypöyksin.
* * * * *
Yksin oli hän oikeastaan aina ollut. Maalaisvanhempiensa ainoana
lapsena oli hän jotenkin yksikseen leikkinyt lapsuutensa leikit, ja
kouluaikanaan, joka nyt kangasteli hänen mielessään onnellisena
ajanjaksona, oli hän ollut syrjäänvetäytynyt ja uuttera. Sentähden
olikin hän ylioppilaaksi tullessaan vielä aivan tottumaton kaikkeen ja
tavattoman kaino. Helsingin outo elämä saattoi hänet ymmälle ja
aiheeton arkuus ja häveliäisyys vaivasivat häntä alinomaa. Jos hänen
piti mennä puotiin ostamaan jotakin, tunsi hän ahdistavaa jännitystä,
ja vaikka hän vakuutti itselleen, että se oli lapsellista, ei hän
voinut estää sydäntään kiihkeästi sykkimästä. Samainen arkuus ja
levottomuus kuvastui hänen pälyilevästä katseestaan, hänen
epävarmoista, hätäisistä ja ikäänkuin kesken jääneistä liikkeistään ja
koko hänen käytöksestään. Se esti häntä ruokapaikassa syömästä
kyllikseen ja se teki hänen puheensa katkonaiseksi ja hapuilevaksi,
sillä hän luuli aina sanovansa liikaa, jotain tarpeetonta ja noloa.
Tästä kaikesta oli hän itse tietoinen, mutta ei mahtanut sille mitään.
Sillä typerä ei hän suinkaan ollut. Hän oli lukemalla koonnut itselleen
melkoiset tiedot ja sivistyksen, hänen sydämensä oli perin herkkä ja
hyvä, mutta häneltä puuttui ulkonaista tottumusta.
Koettaessaan kasvattaa itseään hän luuli tajuavansa, että ainoastaan
vilkas osanotto toverielämään saattoi tarjota hänelle sen avun, jota
hän tarvitsi. Ja hän liittyikin iloisten toveriensa seuraan, kulki
heidän kanssaan paikasta toiseen, huomaamattomana pujotellen heidän
joukossaan ja painaen mieleensä kaiken näkemänsä ja kuulemansa. Hän
joutui kapakoihin, pelihuoneisiin, jos jonnekin, eikä hän koskaan
tohtinut vastustaa tovereitaan, päättivätpä he mennä minne tahansa.
Mutta ollessaan heidän mukanaan hän pelkäsi ja oli varovainen. Hän
ymmärsi hyvin liikkuvansa vaarallisilla poluilla, ja kun ei hän tehnyt
sitä etupäässä huvin vuoksi, piti hän hyvää huolta töistään ja oli
säntillinen.
Hän tutustui monenmoisiin paikkoihin ja oppi kallistamaan pikaria.
Mutta juomapöydässäkään ei hän voinut vapautua luonteestaan. Orpouden
tunne piti häntä sellaisissakin tilaisuuksissa kahleissaan, ja eritoten
silloin, kun toiset, silmät säihkyvinä ja posket punottavina, olivat
pelkkää riemua ja välittömyyttä. Mitä enemmän hän maisteli lasistaan,
sitä vaiteliaammaksi saattoi hän tulla, ja tämä tapahtui säännöllisesti
silloin kuin joku vieraampi henkilö oli seurassa; läheisimmässä
tuttavapiirissä hän toisinaan saattoi jo lämmetä.
Ajan kuluessa hän kuitenkin melko lailla vapautui ja tuli
joustavammaksi. Hän oppi kutakuinkin pitämään kasvoillaan tuon
välinpitämättömän, tyynen ilmeen, joka elostelijalle on ominainen, ja
hänen puhetapaansa tarttui kapakoiden väsynyt kyynillisyys. Mutta
toveriensa välittömyys, iloisuus ja huolettomuus ei ollut hänen
saavutettavissaan, ja hän kadehti heitä salaisesti. Hän käsitti kyllä,
että useimmat kulkivat sitä tietä, joka helposti johti perikatoon,
mutta sittenkin oli siinä suruttomuudessa, jossa he tuhlasivat rahansa
ja antoivat päivien luistaa, jotakin nuorekasta, eikä huomisen huoli,
joka häntä alituisesti painosti, näyttänyt heitä milloinkaan vaivaavan.
He kävivät helppohintaisissa tanssiaisissa, elämöivät siellä mielin
määrin, valitsivat itselleen tytön, kohtelivat häntä kuin omaansa,
rohkeasti ja erikoisella taidolla, solmivat liiton siksi illaksi, ja
seuraavana päivänä puhelivat seikkailuistaan nauraen ja toisiaan
pistellen. Hän ei tätä voinut, ja jos hän sellaisissa iltamissa
tanssikin, ei hän tanssinut sitä varten, että se häntä olisi
erikoisesti huvittanut, vaan päästäkseen olemasta nurkassaistujana,
jolle toiset virnistelivät. Hän ei voinut ketään valita, noin vaan
tehdä liittoa yhdeksi illaksi, ja hän oleskelikin paljoa mieluummin
kapakassa kuin tällaisissa äitelissä ja vastenmielisissä huveissa.