ja elämänhaluni oli voimakkaampi kuin milloinkaan ennen. Johduin
toisesta äärimmäisyydestä toiseen. Jos ennen olin kauhistuneena
ajatellut näkemyksiäni, niin suhtauduin nyt niihin pilkallisesti. Minä
hymyilin lapsellisuudelleni ja ivasin sitä kauhun tunnetta, joka oli
järkyttänyt minut kuin naisen. Mutta nyt, ollessani sairaampana kuin
milloinkaan, olen vakuutettu, että pilkallisuus oli vain tautini yksi
aste, yksi vaarallinen käänne, joka ilmaantui ennen lopullista puuskaa.
Sillä iloisuuteni ei kestänyt kauan. Suhteeni morsiameeni, jolle en
ollut tästä kaikesta mitään puhunut, oli nimittäin pingotettu ja
luonnoton. Tunsin ahdistusta hänen läheisyydessään ja värisin
tarttuessani hänen käteensä. Välillämme oli jotakin, mitä en lainkaan
voi selittää. Hakemalla minun täytyi hakea jokapäiväisyyksiä, joista
puhuin hänelle, teeskennellen iloisuutta ja onnellisuutta. Mutta hän
huomasi sen. Hän sanoi minulle usein, etten vielä ollut entiselläni, ja
pyysi minua huolellisesti hoitamaan itseäni. Tämä teki minut
alakuloiseksi. Ja tuo alakuloisuus sisälsi niin paljon tyyneyttä,
levollisuutta, että syyllä voin sanoa sitä masennukseksi, sielun
voimattomuudeksi, joka oli niin täydellinen, ettei ajatus enää edes
sairaasti tarrautunut mihinkään, vaan tylsänä ja välinpitämättömänä
sivuutti kaiken.
Sillä tavoin kului aika viikko viikolta. Sisäisesti olin jonkun
muutoksen alainen, muutoksen, jonka laatua en ymmärrä. Mutta
ulkonaisesti ei mitään tapahtunut. Ei mitään, ei mitään tapahtunut,
alakuloisuus vaan patoutui entistä ankeampana sydämeeni... Kunnes nyt
tiedän olevani kuoleman merkitsemä. Minä tunnen sen niin selvästi,
ettei se voi enää minua kauhistuttaa. Minä tiedän sen, voimatta sitä
mitenkään selittää. Kuoleman kylmät kädet ovat pusertaneet minut
syleilyynsä, josta en pääse, en edes jaksa pyrkiä irti...
Kun eräänä päivänä sähkölaitoksella kuuntelin suurten sähkökoneiden
surinaa, jouduin omituisesti ulkopuolelle itseäni, ja aivoni
kiihottuivat vilkkaaseen toimintaan. Johduin ajattelemaan, miten
ihmeellisen huomion Galileo Ferraris oikeastaan oli tehnyt
keksiessään pyörivän magnettisen kentän, tuon näkymättömien voimien
salaperäisen liikkeen, jonka vaikutus oli suunnaton ja joka oudolle
käsittämättömällä tavalla veti suuria kappaleita hillittömään
pyörteeseensä. Mikä oli tuommoisen voimavaikutuksen salaisuus? Eivätkö
kaikki magnetismin teoriat olleet vain tehtyjä, enemmän tai vähemmän
oikeita? Eikö niiden alla piillyt salaisuus, kammottava, tutkimaton
salaisuus, joka oli nöyryyttävä ihmiselle ja pakotti hänet voimattomana
taivuttamaan päänsä? Eivätkö kaikki hypotesit olleet paljasta pintaa?
Syvemmällä, niiden alla, näkymättömiin kätkeytyneinä, raivosi
hirvittäviä voimia, samallaisia kuin ihmisten sielujen syvyyksissä,
hornan kaameita henkiä, jotka vainosivat ihmislasten onnea...
Kuta kauemmin kuuntelin surinaa, sitä vieraammaksi tulin
itselleni ja sitä kummallisemman tunnon lumoihin. Sitten menin
korkeajännityshuoneeseen, pieneen hämärään kammioon, jonka seinillä
punaiset salamankuvat muistuttivat sähköisten voimien läsnäolosta,
sähkön vihamielisten hengettärien, jotka ovat kuoleman kätyreitä.
Kuinka viehättäviä olivat nuo valkeiksi, keltaisiksi ja vihreiksi
maalatut kuparikiskot, joissa sähkövirta kulki näkymättömänä ja
hirveänä, murhaan valmiina. Kosketus vain, ja nuo piiloutuneet
raivottaret syöksyivät esiin ilkamoivina julmuudessaan...
Hommasin jotakin öljykatkasijoitten yli kumartuneena. Silloin ylhäältä,
pääni päältä, missä korkeajännityskiskot sijaitsivat, vilahti silmiini
kuin heikko, himmeä valo. Kun katseeni oli alaspäin tähdätty, en
tietenkään voinut sitä suorastaan nähdä. Se välähti kuin salama, jonka
huomaa peitteensä sisälle kääriytyneenäkin. Se oli tuollainen heikko
kajastus, jommoisena näkökulmamme ulkopuolella tapahtuva liike kuvastuu
silmäämme. Kuitenkin olin huomaavinani nopeasti kulkevan, outoa valoa
säihkyvän käden, joka irtonaisena liihotteli ilmassa. Kaikki vereni
pakkausi sydämeen, joka oli pakahtua. Nopeasti käänsin pääni ylös.
Katseeni luonnottoman pingotuksen vuoksi näyttivät esineet sekavilta ja
hämäriltä. Mutta mitään erikoista en huomannut. Sensijaan olin taaskin
tuntevinani tuota inhottavaa hajua, joka johtuu kuolleen läsnäolosta.
Jouduin taudinomaiseen tilaan, missä aistini toimivat sairaasti. En
käsittänyt hetkien todellisuutta enkä pituutta, vaan huumaantuneena,
kuin unta nähden tuijotin kiskoihin. Vähitellen alkoivat silmäni
haaroa. Näin lukemattoman joukon vihreitä, keltaisia, valkeita kiskoja.
Niitä oli kaikkialla ympärilläni, rajaviivoiltaan epäselvinä ja aivan
yhdensuuntaisia, matemaattisen yhdensuuntaisina. Sitten, aivan sillä
kohdalla, mihin oli pystytetty tikapuut kiskoihin pääsemistä varten,
näin keltaisessa kiskossa käden jälen. Voin erottaa ihon uurteet, jotka
olivat painuneet maaliin punertavampina kuin muut paikat ja ikäänkuin
itsestään loistaen. En enää tiedä lisääntyikö kauhuntunteeni vielä,
sillä olin jo irrottuneena tästä maailmasta, kuoleman aavistuksen
huumaama ja hulluksi tekemä. En tiennyt missä olin, mitä tapahtui.
Tuijotin käden kuvaan kirvelevin silmin, silmin, jotka olivat pullistua
ulos päästäni. Ja sormien jälet selvenivät selvenemistään. Ne
muuttuivat punaisiksi, levottomasti liikehtiviksi, näyttivät vereltä,
jonka himmeä valo hypnotisoi minut. Tunsin voimakasta halua katsoa
lähempää noita verisiä kädenjälkiä, joita yhtäkkiä näytti olevan
tuhansia, jotka himmenivät ja kirkastuivat vuorottain, väsyneiden
silmieni värähtelyjen mukaan. Kuin unissa kävijä nousin tikapuille, ja
minussa heräsi halu koskea niihin, koetella oliko niitä olemassa. Tuo
himo valtasi minut niin täydellisesti, etten ollenkaan ajatellut
hengenvaaraa. Vaikka sekavasti käsitin olevani kuoleman oma, jos
koskisin kiskoihin, en kiinnittänyt siihen ollenkaan huomiotani.
Näkymätön voima veti kättäni, ehdottomasti, ilman sääliä... Vielä on
minulla himmeä muisto siitä, että kompastuin, suistuin alas, sitten on
kaikki pimeyden peitossa. Kun tainnoksista heräsin, olin kotona, jonne
minut oli tuotu.
Estelyistä huolimatta nousin ylös. Sisäinen kuume, ääretön,
kauhunsekainen jännitys oli ruumiillista sairautta paljoa voimakkaampi
Ellen olisi kompastunut, ajattelin, ellen sattumalta olisi suistunut
maahan, niin olisin nyt hirveän sähköiskun surmaamana. Ja minä värisin
tätä ajatellessani. Sielussani vallitsi suunnaton rauhattomuus, joka
kidutti minua hellittämättä hetkeksikään. Olinko taas nähnyt
harhakuvan? Olinko...
Seuraavana päivänä riensin väkisin sähkölaitokselle. Tunsin
olevani jännityksestä kalpea, ja kun pyysin työnjohtajaa mukaani
korkeajännityshuoneeseen, huomasin hyvin, kuinka pitkään hän tarkasteli
minua.
Ei, harhanäyn lumoissa en ollut. Kiskossa oli selvä kädenjälki,
tarkalleen samalla kohdalla. Osotin sitä sormellani.
-- Kuka on kiskoon tarttunut? kysyin vaivoin, hullusti.
Työnjohtaja joutui hetkeksi ymmälle.
-- Ehkä maalari. Kenties maalari on koskenut siihen, kun maalaus vielä
on ollut märkä, vastasi hän vihdoin.
Riemu tulvi sydämeeni. Niin, tietysti maalari, maalari, joka oli
seisonut tikapuilla ja vihellellen maalannut, iloinen poika. Tietysti,
tietysti maalari. Ja hurjan ilon vallassa syöksyin ulos.
Kuitenkin käännyin ja palasin jälleen sähkölaitokselle äkkinäisen
päähänpiston ajamana.
-- Antakaa uudelleen maalata kiskot, sanoin työnjohtajalle. Ja kun hän
ihmetellen, tarkkaan katsoi minua, lisäsin virallisesti: Ymmärrättekö,
uudelleen maalata.
Kävelin kotiin aavistamattoman onnen täyttäessä sydämeni. Tietysti taas
olin nähnyt vain unta. Kylläpä hermoni olivat heikot, naisen hermot.
Vai maalari, iloinen veitikka. Ha ha haa! Ja minä nauroin ääneen, suu
ammollaan pitkän aikaa.
Astuessani portaita ylös, kuului äkkiä hiljainen narahdus. Minä tunsin
tuon äänen. Kaiteesta oli pieni rautainen ripa katkennut, ja askeleen
täräyksestä sattui sen pää toiseen rautaan, synnyttäen heikon,
omituisen kolauksen. Se saattoi yön hiljaisuudessa pelästyttää ja oli
minulle usein niin tehnytkin. Mutta nyt oli vielä valvas. Siitä
huolimatta säpsähdin hirveästi ja kylmät väreet kulkivat läpi ruumiini.
Hyvä tuuleni katosi tuossa tuokiossa. Ilman syytä otti ahdistus sieluni
jälleen valtoihinsa. Ja milloinkaan ei se enää hellitä.
Kuumeisena, sekavin ajatuksin heittäysin tuoliini. Kauhea pelko hiipi
sydämeeni. Pelkäsin seiniä, jotka näyttivät supistuvan kokoon
pusertaakseen minut, muuria, joka näytti kaatuvan päälleni, tuolia,
joka tuntui vajoavan maan alle ja palvelustyttöä, joka vuodetta
valmistaessaan kietoi lakanan patjan ympärille kuin kääriliinan
kuolleen verhoksi. Sitten uusi ajatus välähti mieleeni. Entäpä, jollei
kädenjälki katoakaan kiskosta? Entäpä, jollei se katoa, maalaamisesta
huolimatta?
Hyvä Jumala...
Sain ankaran kuumeen, hourailin, näin kauheita unia. Ja yhä varmemmaksi
alkoi minulle käydä, ettei kädenjälki enää katoaisi. Se pysyisi,
merkkinä, jonka kuolema on minulle antanut. Yliluonnollisella voimalla
se vaikuttaisi minuun, vetäisi minut turmioon. Tunsin kuoleman hiipivän
ympärilläni äänettömänä ja varmana saaliistaan. Sitten toivuin hiukan.
Mutta sitä mukaan kuin ruumiillinen terveyteni parani, valtasi minut
kiihkeä halu mennä katsomaan, saamaan varmuus. Tähän saakka ei minulla
ole ollut voimaa tehdä sitä, eikä ole nytkään. Mutta minä tiedän, että
se on jälellä, se on, se on jälellä. Maalaus ei ole voinut sitä
peittää, sillä se on kuoleman sinetti.
Olen tänään terve, terveempi pitkästä aikaa, ja heikko toivo pyrkii
sydämeeni. Mutta en saa, en saa päästää sitä sisälle, sillä se on vain
uusi ansa. Olen ihmeen hyvissä voimissa tänään, ajatukseni ovat selviä,
siitä syystä olen arka, enkä uskalla. Mutta joskus, tai ehkä jo
huomenna, kun he katselevat minua salavihkaa, väistävät minua, kun ei
kuulu ääntä, ei hiiskahdusta, kun tyhjyys ja kammo ovat ainoat
seuralaiseni, eikä missään näy inhimillistä katsetta, silloin, silloin,
silloin... Sillä se on täytymys.
* * * * *
Eräänä sunnuntai iltana, mennessään panemaan sähkölaitosta käyntiin,
löysi koneenkäyttäjä insinööri Nyholmin korkeajännityshuoneesta
kuolleena. Hän oli tikapuilla, kokoonkäpristyneenä, käsi
suonenvedontapaisesti kiskon ympärillä. Lääkäri todensi, että sähköisku
oli vienyt häneltä hengen. Siitä huolimatta väitti koneenkäyttäjä,
ettei kiskoissa silloin ollut jännitystä.
RISTILYÖNTI.
Eräänä sateisena lokakuun sunnuntaina heräsi ylioppilas Gunnar Renlund
silmät pöhöttyneinä. Puoli viikkoa kestäneiden juominkien jälkeen oli
hän vihdoinkin kunnollisesti nukkunut, mutta kohmelo jyskytti hänen
päässään. Hän haukotti ja oikoi jäseniään, joita vieläkin väsymys
raukasi, ja vilkasi sitten huonetoverinsa vuoteelle, nähdäkseen vieläkö
tämä nukkui. Vuode oli kuitenkin tyhjä, ja Mikko oli siis pukeutunut ja
poistunut hänen kuulemattaan.
Gunnar jäi hetkeksi katselemaan kauniita käsiään. Hän kohotti ne ylös,
jolloin veri niistä kokonaan pakeni ja sinertävät suonet kuulsivat ihon
alta. Sitten nousi hän istumaan, vilkasi kelloon, joka jo oli yksi,
sylkäsi irvistäen, tuntiessaan, miten arkoina kieli ja huulet olivat,
ja joi ahnaasti pari lasia vettä. Kun hän raotti uutimia ja katsoi
ulos, näytti harmaa, syksyinen sää vain lisäävän hänen huonoa tuultaan,
ja tyytymättömästi murahtaen laski hän verhon jälleen paikoilleen.
Laiskasti astui hän pesukaapin luo, kaatoi vettä vatiin ja tarkasteli
mielenkiinnolla väreitä, jotka liikkuivat pinnalla nopeasti heiketen.
Sitten pisti hän kätensä veteen, painoi ne vadin pohjaa vasten ja
kumartui katsomaan piirteitään, jotka kuvastuivat hämärinä ja
epätodellisina sieltä alhaalta. Miten kauniilta näyttivätkään hänen
kasvonsa. Hajanaiset kutrit ympäröivät hänen otsaansa paljoa tummempina
kuin todellisuudessa, hienot juovat hänen suunsa vaiheilla eivät
näkyneet, eikä hänen tavaton kalpeutensa tuntunut epämiellyttävältä
vaan pikemmin päinvastoin. Tajutessaan tuon kuvan valheellisuuden,
tunsi hän tuskaa ja päästäkseen siitä vapaaksi, heitti hän vettä
kasvoilleen ja alkoi peseytyä.
Hän ei ollut vielä ehtinyt pukeutua, kun Mikko astui sisään.
-- Velihän on jo noussut! Hyvää iltapäivää! sanoi tämä huulilla hymy,
josta ei tarkoin tiennyt oliko se leikillinen vai ivallinen.
Gunnar murahti hänelle jotain vastaukseksi.
-- Taisi olla eilenkin illalla tunnelma korkealla. Mitenkähän pääsi
laita oikeastaan lienee? jatkoi Mikko.
-- Päätäni ei vaivaa mikään. Minä huuhtelin sitä vedellä. Ja päänkipu
pelkää vettä aivan kuin maalatut naisetkin.
-- Entäs maalaamattomat?
-- Hekö? He itkevät enemmän kuin Helsingissä sataa, muuta en osaa
sanoa. -- Olin maisteri Paatamon nimipäiväkemuissa illalla. Hän on
erittäin miellyttävä mies, varsinkin rahojensa vuoksi. Hyödyttääkseen
yhteiskuntaa, ei hän milloinkaan ota maksua työstään, mutta ollakseen
samalla oikeudenmukainen itselleen, ei hän tee mitään.
Mikko hymähti.
-- Jos ihminen elää taiteellisesti, niin aivot ovat hänen sydämensä,
niinhän se sinun Wildesi kerran taisi sanoa.
-- Niin, se on aivan totta. Mutta sinä olet liikaa säännöllinen
voidaksesi sitä ymmärtää. Siinä on sinun vikasi!
-- Ja sinun väkinäisessä nautintojen etsinnässä, joka on kokonaan
luonteellesi vastaista.
Gunnarin silmät välähtivät.
-- Se ei ollenkaan ole luonteelleni vastaista, paljoa ennemmin on sinun
säännöllisyytesi itsepetosta. Meissä molemmissa on intohimoja, mutta
sensijaan, että minä päästän ne valloilleen puhdistaakseni niitä,
painat sinä ne niin ahtaalle sydämeesi, että saatat uskoa niiden
kuolleen. Älä ollenkaan koeta kieltää. Sinä janoat nautintoja, joita
voi sanoa turmiollisiksi ja sinulla on epäjumalasi: järjestys.
Muistahan vaan. Joku aika sitten pudotit mustetta erään kirjan
lehdelle, kirjan, jonka ulkoasua olit ihaillut, ja huolimatta
melkoisesta rahatappiosta sinä ostit itsellesi uuden. Sellaiselle voi
jo pudistaa päätään. Ja ajattelehan elämääsi, jonka olet puristanut
kulkemaan säännöllistä, ikävystyttävää uraa, rikollista tyydytystä
tuntien. Usko minua, ei mikään lyhennä elämää enemmän kuin
säännöllisyys! Laskea ja nousta kuin aalto, kas siinä elämän salaisuus.
Sillä, täytyyhän sinun ymmärtää, säännöllinen elämä on kuin... suora
viiva ja vaihteleva elämä kuin aaltoviiva; jälkimäinen on paljon
kauniimpi ja pitempi.
-- Tietysti, vastasi Mikko naurahtaen. Jos humalainen mittaa
lyhtypylväitten väliä askeleillaan, saa hän matkan puolta pitemmäksi.
-- Mutta sinähän olet mainio tänään Mikko, sanoi Gunnar hämmästyneenä.
Luulenpa todellakin, etten rohkene väitellä kanssasi, sillä...
-- Sillä pääsi on siinä kunnossa, että teet tunnustuksia, joita
normalitilassa visusti välttäisit. Näkeehän sen! Lukuunottamatta
kasvojasi, jotka ovat hirveät, on hermostosi ärsytetty, järkesi hidas
ja sielusi...
-- Sieluni, Mikko, on rikkaampi entistään, keskeytti Gunnar kiihkeästi.
Enkä väitäkään olevani normalitilassa; sehän olisi surkeata. Olenhan
sinulle aina sanonut, että tuskin kukaan kulkee elämän läpi ilman
keinotekoista huumiota. -- Sinähän se muistaakseni kerran olit
ihastunut erääseen Tolstoin kirjaseen, jossa väitetään huumaavien
aineiden himon johtuvan elämän ja omantunnon välisestä ristiriidasta.
En kiellä sitä ollenkaan, vaikka omatunto onkin mielestäni vain
ennakkoluulojen sikermä, johon itsesäilytysvaisto on sekaantunut. Mutta
väitän lisäksi, että työ sekä uskonto ovat aivan yhtä hyviä omantunnon
sokasijoita kuin alkoholi ja tupakka, ehkäpä vielä vaarallisempiakin.
Työ se peittää nykyhetken todellisuuden, pakottamalla ajatukset
kulkemaan määrättyä rataa ja johdattamalla ne pois sielun ihmeellisistä
liikkeistä. Ja uskonnon perusolemus, loistavan tulevaisuuden toivo,
verhoaa niinikään ihmisen sisäisen maailman usviinsa. Ja kun alkoholi
pilaa maksan ja rasvottaa sydämen, rumentaa työ tekijänsä kädet, jos se
on ruumiillista, ja tärvelee silmät ja hermoston, jos se on henkistä;
ja uskonto puolestaan antaa tuon omituisen leiman, joka näyttää olevan
lainattu sekä marttyyrilta että narrilta.
-- Jos pääsi on yhtä sekasin kuin käsitteesi, on myöhäistä mennä
hakemaan lääkäriä, sanoi Mikko pilkallisena.
-- En ollenkaan sekota käsitteitä, rinnastan niitä vain hieman
rohkeasti. Ehken ole mielestäsi kyllin johdonmukainen, mutta muista,
mitä Wilde on sanonut: Johdonmukaisuus henkisessä elämässä ja
uskollisuus tunne-elämässä on aivan yksinkertaisesti vararikon
tunnustus.
-- Aina vain Wilde ja Wilde! Sinä koetat puhua kuin lordi Henry ja elää
kuten Dorian Gray. Kummassakin vaivaa sinua puolinaisuus, mikä Wilden
mielestä oli maailman suurimpia virheitä. Sinusta on tullut lordi Henry
Wottonin varjo ja sinä olet kokonaan hänen vaikutuksensa alainen,
hänen, joka sanoi, että kaikki vaikutus on epäsiveellistä.
Vihan puna kohosi Gunnarin otsalle, sillä Mikko oli osunut arkaan
kohtaan.
-- Sinulla ei ole mitään oikeutta syytää tuollaisia sanoja. Jos pidän
Wildestä kirjailijana, ei minun silti tarvitse olla hänen varjonsa.
Tietysti saan lainata hänen lauseitaan ja...
-- Ja ihmisen vaikein taito on täydellisesti olla omaa itseään, niinhän
sinä kerran minulle sanoit. Ja astuessaan ovelle Mikko jatkoi.
-- Sinä olet viimeaikoina tullut aivan mahdottomaksi. Isänmaa on
sinulle harhakuva, uskonto huumausaine, terveydenhoito hulluttelua
j.n.e. Tiedätkö, noine mielipiteinesi olet sinä poroporvarillisin
ihminen, mitä pitkiin aikoihin olen tavannut. Ehdottomasti.
Suunnaton kiukku valtasi Gunnarin ja teräviä sanoja oli
hänen huulillaan, mutta ovi painui jo kiinni Mikon jälkeen.
Poroporvarillinen! Mikko oli sanonut häntä poroporvarilliseksi, Mikko,
josta ei muuta määritystä voinut antaakaan! Tuo mies, jonka suurimmaksi
paheeksi oli tullut kieltäymys ja jonka viehätysvoiman liikaa terve
järki pilasi, oli käyttänyt tuollaista sanaa. Gunnar sytytti paperossin
ja kiskoi hermostuneesti savuja. Sitten otti hän hattunsa ja
päällystakkinsa ja astui pahatuulisena kadulle.
* * * * *
Gunnar Renlund oli käynyt koulua maaseutukaupungissa, asunut tätinsä
luona ankaran valvonnan alaisena ja yleensä ollut vangittu aina
ylioppilaaksi tuloonsa saakka. Mutta Helsingissä oli hän päässyt
käsiksi moniväriseen elämään, joka kutsui ja houkutteli häntä. Kuinka
ihanalta olikaan tuntunut olla oman itsensä herra ja mielin määrin
ohjata askeleensa. Hän sen ymmärsi, hän, jolta ankara täti oli
kasvatusinnossaan turmellut jokaisen vapaahetken.
Hän oli ruvennut lukemaan estetikkaa vaistomaisesti tuntien, että
ainoastaan se saattoi häntä innostaa. Mutta hän olikin erehtynyt
suuresti. Sillä varsinkin alussa oli kaikki ollut väritöntä ja
kuollutta, luennot olivat nukuttaneet häntä, ja myöhemmin hän olikin
väittänyt käyvänsä niillä vain parantaakseen kohmeloa. Mutta vähitellen
oli hän tottunut kaikkeen. Hän oli itse valinnut huvittavia tehtäviä
itselleen. Hän oli lukenut omituisia teoksia kuudenneltatoista
vuosisadalta, tutkinut renessanssitaiteilijain elämää ja Cesare Borgian
hirvittävää historiaa. Ja jo silloin oli hän havainnut, että ainoastaan
hyvin tavallisuudesta poikkeava, niin, melkeinpä sairaalloinen saattoi
häntä kiinnittää.
Niihin aikoihin osui hänen käsiinsä Oscar Wilden Dorian Grayn
muotokuva. Jo tämän kirjan omituinen esipuhe saattoi hänet ihmetyksen
valtaan. Ja tuo ihmetys kasvoi sen mukaan kuin hän teosta tutki. Hän
joutui kokonaan tekijän säkenöivän neron lumoihin. Tuo merkillinen
taideteos, jossa terävä ajatus oli saanut täydellisen muodon, jossa oli
väriä ja turhamaista loistetta, salaperäisyyttä ja syvää kauneuden
ymmärtämystä, puhalsi häneen uuden hengen ja muutti kauttaaltaan hänen
sisäisen maailmansa. Hän eli jonkun aikaa haaveenomaista elämää, kuten
uneksija, jonka sisäiset näkemykset verhoavat ympäristönkin kultaiseen
usvaan. Salamyhkäinen musiikki värisi hänen sielussaan. Se riisti
häneltä jokaisen arvostelevan ajatuksen, tenhosi hänet ja petti häntä
kuin silmänkääntäjä katselijoitaan. Hän katseli elämää aivan uudelta
kannalta. Kauneus personoitui hänen mielikuvituksessaan ja verhosi
alastomuutensa kirjailtuun huntuun. Jokapäiväisyys pakeni sen edestä ja
ajatus uskalsi lähestyä sitä vain paradoksin muodossa. Sillä Gunnarille
näyttäytyi ensi kertaa dekadenttisen taiteen jumalatar, jonka iho oli
kylmä kuin norsunluu ja ihanien huulten hymy kuin jäätynyt, valkea
ruusu.
Ensi kertaa näki hän kaikki vaistonsa selkeentyneinä ja sielunsa
paljastettuna. Hän huomasi sielunsa olevan sukua Dorian Grayn sielulle.
Kuten Dorian Gray oli tuntenut melkein ruumiillista tuskaa
ajatellessaan nuoruutensa katoamista, niin hänkin. Hän sadatteli omaa
kokemattomuuttaan ja elämän kieroa järjestystä, joka sitoi hänet.
Selittämätön nautinnonhimo heräsi hänessä; salaperäinen ääni, joka oli
kuin seirenin laulua, kutsui häntä.
Hän tutki nyt tarkkaan kaikki Wilden teokset, johtui hänestä
Gautier'hen, Baudelaireen, niin, aina Laurentius Vallan nautintoa
ylistävään filosofiaan. Ja mielessään lordi Henryn lause: ruumis tekee
kerran syntiä, ja on sitten vapaa siitä, sillä teko on jonkinlainen
puhdistus, hän heittäytyi elämän pyörteeseen. Mutta hän tajusi, että
kokeilut intohimoilla olivat leikkiä tulen kanssa ja oli siitä syystä
varovainen. Lakkaamatta tutkisteli hän itseään. Ja todistaakseen, ettei
hänen tahdonvoimansa ollenkaan ollut heikentynyt, pakotti hän itsensä
ajottain ankaraan työhön ja menestyi kutakuinkin opinnoissaan. Hän
tahtoi taivuttaa intohimonsa valtansa alle, kokea elämän kaikki puolet
antamatta sielunsa tahraantua. Ja kuten Dorian Gray aikoinaan tutki
Hallwardin maalausta, niin hänkin tarkasteli omaa peilikuvaansa; ja
hänen silmänsä synkkenivät huomatessaan juovien suunsa ympärillä
syvenevän ja hiustensa harvenevan.
Ajan kuluessa hän osittain vapautui lumouksesta. Hänen synnynnäinen
sensationihalunsa ajoi häntä uusille suunnille. Hänen luonteensa
perusominaisuuksia oli vastaanottavaisuus ja taipumus uskomaan
mahdottomuuksia. Tutkiessaan salattujen tieteiden epävarmoja
arvotuksia, ei hän ollenkaan epäillyt Crookesin kokeitten tuloksia,
vitalisen voiman lakeja, eikä medioitten yliluonnollisia ominaisuuksia.
Paracelsus saattoi hänestä olla täysin oikeassa väittäessään, että
rikki, suola ja elohopea olivat kaiken olevaisen perustana. Ja
lukiessaan selostuksia Bernardino Telesion filosofiasta, hän hetkittäin
luuli, että sielu todellakin oli lämpöaine, joka virtasi hermoja pitkin
aivoista.
Kun uskonnollisetkin kysymykset huvittivat häntä, tutustui hän
buddhalaisuuteen, kiintyen, luonteensa mukaan, etupäässä niihin
tarunomaisiin aineksiin, joita tuon nimen ympärille oli kerääntynyt.
Hän luki ihmeellisiä kertomuksia Buddhan kyyneleestä, joka oli
kivettynyt maailman kalleimmaksi helmeksi. Häntä huvitti Catulle
Mendesin retkikunta, joka lähti sitä etsimään merestä, Ceylonin saarten
luota. Jaa haaveellisina hetkinä saattoi hän nähdä tuon helmen,
koralliriutan salaisessa kätkössä, sulettuna porfyrirasiaan, jonka
hädässä olleet merimiehet olivat uhranneet aalloille. Rasian kansi oli
avattuna, ja häikäsevä säihky lähti helmestä, taittuen tuhatvärisiksi
säteiksi sinivihreihin aaltoihin...