näkemältä kiintyi hän tähän tanakkaan poikaan, jonka silmistä loisti
viisaus ja kasvoista miehekkyys. Eero Kasken korkea otsa, syvä ääni ja
salattu nerokkaisuus vallottivat hänet heti alussa, ja hän tunsi, että
Eerosta oli tuleva hänen ystävänsä. Ja niin kävikin. Eeroa näytti
huvittavan tutkia, minkälainen Lauri Kesto, tuo vaitelias nuorukainen
oikeastaan oli, ja samalla otti hän Laurin tavallaan siipiensä suojaan,
sillä hänellä oli suuri vaikutusvalta toveripiirissä. Lauri puolestaan
ihmetteli Eeron hämmästyttävää käsityskykyä ja elämänväsymystä, ja hän
hetkittäin surkutteli, että Eerokin oli heittäytynyt juopoksi ja
tuhlasi neronsa. He kiintyivät yhä enemmän toisiinsa ja alkoivat yhä
enemmän seurustella toistensa kanssa.
Sitten tuli Laurille paljon työtä. Hän jätti miltei kokonaan toverinsa
ja ahersi. Eihän heidän elämänsä kuitenkaan ollut häntä varten, eikä
heitäkään varten, vaikka he niin luulottelivat, ja eihän hän kuitenkaan
voinut vapautua luonteestaan ja iloita siitä, mistä he iloitsivat.
Turhaa oli siis koettaakaan, ja tuskin oli mitään syytäkään koettaa.
Kuitenkin, yksinäisinä iltoina, kun työ tuli liian raskaaksi, tunsi hän
kaihoa, joka kävi vielä lohduttomammaksi siitä, ettei hän tiennyt, mitä
hän kaihosi ja missä hän olisi tahtonut olla. Sellaisina hetkinä hän
monasti meni Eeron luokse, kuulemaan hänen kitaransoittoaan,
kuten sanoi, mutta oikeastaan vain katsomaan häntä, vain olemaan
hänen läheisyydessään ja vasten tahtoaankin kadehtimaan hänen
huolettomuuttaan. Eero oli kuitenkin usein poissa kotoa, ja lähtiessään
häntä etsimään joutui Lauri taaskin iloisten veikkojen joukkoon.
Mutta varsinaisena ystävänään alkoi Lauri pitää Eeroa vasta erään
pienen tapahtuman johdosta, muutamien yksinkertaisten sanojen tähden.
Oli näet päätetty miehissä mennä naamiohuveihin, ja Lauri oli tullut
Eeroa tapaamaan, oikeastaan aikeessa jäädä pois, mutta tapansa mukaan
epätietoisena ja häilyvänä. He istuivat Eeron asunnossa ja Eero
näppäili kitaria paksun tupakansavun ympäröimänä. Eero oli totinen,
mutta huoleton kuten tavallisesti; Lauria huolestutti tanssiaisiin meno
kuin jokin tärkeä työ.
-- Kuule. En minä taida tullakaan sinne maskiksiin. Mitäs minä
sieltä... kun olen tämmöinen, sanoi Lauri hiljaa.
-- Mitäs sinä loruat? murahti Eero haukotellen.
-- Olen ihan tosissani. Ikävä minun siellä tulee, kyllähän sinä sen
tiedät. Toista on teidän tietysti, te osaatte iloita... Yhtä hauskaahan
teillä on ilman minuakin, ellei hauskempaa.
Ja kun ei Eero mitään vastannut, jatkoi hän vielä:
-- Jos sinä tietäisit, kuinka minä väliin teitä kadehdin, teidän
levollisuuttanne ja välittömyyttänne. Te olette kaikkialla kuin
kotonanne, minä vain joukossanne olen tällainen, arka ja hätikkö...
Siksi ei minusta teidän kanssanne olekaan... Eikä minusta ole
muuannekaan... eikä tule olemaankaan.
Eero katsoi pitkään, sillä Laurin värähtelevä ääni oli vähällä sortua.
-- Mikäs sinua nyt oikein vaivaa ja mitäs sinä puhut? Sinä kadehdit
meitä! Me sinua saisimme kadehtia, sinun tarmoasi, työkykyäsi, sinun
kaikkeasi. Jos ei miehellä ole muuta tekemistä kuin surra sitä, ettei
vielä ole deekiksellä, niin... Kyllä alamäkeä helppo on laskea, toista
on kiivetä ylös, tai edes pysyä paikallaan. -- No, tietysti et sinä
meidän joukkoomme oikeastaan kuulukaan, mutta mitä meissä on
kadehtimista, sitä en saa päähäni. Katsopas nyt minua esimerkiksi...
Taikka mitäs tyhjää. Nyt lähdetään!
Jälestäpäinkään ei Lauri oikein voinut selittää, mikä Eeron sanoissa
oli tehnyt hänelle niin sanomattoman hyvää. Sinä iltana oli hänellä
ollut hauskaa ja hyvä olla. Ja siitä illasta lähtien oli hän pitänyt
Eeroa paraimpana ystävänään.
* * * * *
Vähää myöhemmin tutustui Lauri erääseen nuoreen tyttöön.
Tyttö oli vielä aivan kokematon, eikä erikoisen kaunis, mutta terve
kasvojen väri ja silmien avoin ilme kiinnittivät Laurin mieltä.
Sitäpaitsi tunsi Lauri ensi kertaa olevansa toista ylempänä. Hänen
henkinen tasonsa oli paljoa korkeampi kuin tytön ja hänen
maailmantuntemuksensa -- olkoon, että se oli enemmän opittua kuin
koettua -- oli verrattomasti laajempi. Hän tunsi ensi kertaa halua
puhua toiselle ja avartaa toisen näkemystä, ja tuo nuori tyttö olikin
ihmettelevine silmineen kiitollinen kuuntelija.
Mutta Lauri suhtautui kaikkeen kyynillisesti, innottomasti tai
arvostelevasti, ja hänen jokaisessa sanassaan oli teeskenneltyä
väsymystä. Hän tunsi aivan erikoista halua, tai sitten hän ei muuta
voinut, esiintyä kokeneena ja tyyntyneenä, ja hän osotti täten olevansa
noita nykyaikaisia nuoria miehiä, jotka ovat väsyneitä ilman elämää ja
elähtäneitä ilman kokemuksia. Mitä enemmän hän saattoi tyttöä
hämmästyttää, sitä ankarammin pinnisti hän aivojaan keksiäkseen
pilkallisia sukkeluuksia ja pistäviä sanaleikkejä. Ja kun he olivat
kävelemässä tai istuivat tytön kotona -- tyttö asui naimisissa olevan
veljensä luona jonka Lauri myöskin tunsi -- niin aina oli Lauri se,
joka näytti kaikki tietävän ja tuntevan.
Aivan toista oli teatterissa tai muissa julkisissa paikoissa. Ihmiset
vaivasivat Lauria ja saattoivat hänet hämilleen. Ja vaikka hän käsitti,
ettei kukaan häntä tarkastellut, tai edes huomannut, oli hänen paha
olla ja hän oli epävarma. Samasta syystä väisti hän kävelymatkoilla
vilkasliikkeisiä paikkoja, ja hän kadehti sitä luonnollisuutta ja
levollisuutta, jota tyttö kaikissa tilaisuuksissa osotti.
Vasta kun Lauri suuteli tyttöä, huomasi hän esiintymisensä
valheellisuuden.
Hän veti melkein leikkien tuon nuoren ruumiin rintaansa vasten, mutta
kun hän painoi huulensa tytön täyteläisille huulille, syöksähti kuuma
laine hänen suoniinsa ja hän tunsi kauttaaltaan vapisevansa. Syntyi
äänettömyys, ja äänettömyyden kestäessä huomasi hän tämän tasapainonsa
häiriintymisen olevan niin suuressa ristiriidassa sen kylmyyden kanssa,
jota hän aina oli teeskennellyt, että häntä ikäänkuin hävetti ja hänen
tuli tukala olla. Vaistomaisesti hän tajusi, että hänen olisi pitänyt
suurilla, lämpimillä sanoilla rikkoa tuo äänettömyys, jota ei hän
jaksanut kestää, sanoilla, jotka olisivat sekavina tulvineet hänen
huuliltaan ja soineet tytön korvissa kuin salaperäinen musiikki. Mutta
hän ei uskaltanut purkautua, olla sydämellinen ja välitön. Hän ei sitä
voinut, vaikka nuo sanat liikkuivat tuhannesti hänen aivoissaan. Ja kun
hän näki, miten raukeana tyttö nojasi häneen päätään ja hiljaa hyväili
häntä käsivarsillaan, niin outo tuska täytti hänet. Tyttö oli liian
levollinen, hän haaveili, mutta ei rakastanut, hän antautui kauniille
unelmalle, mutta hänessä ei ollut intohimoa, sillä sitä ei Lauri
saattanut hänessä herättää. Laurin sydäntä kouristi, hän naurahti ja
sanoi jotakin, joka rikkoi tunnelman. Tyttö hellitti otteensa ja
ikäänkuin heräsi, mutta outo kipu, jonka laatua ei voinut selittää,
patoutui Laurin sydämeen.
Sittemmin vaivasi Lauria alituisesti sama kysymys: rakastiko hän
tyttöä? Hetkittäin hän uskoi, että hänen tunteensa oli puhdasta,
pyyteetöntä lempeä. Mutta miksei siis rakkaus tehnyt häntä
onnelliseksi, miksei hän voinut olla avoin, vilpitön, antaa sielunsa
sulautua toisen sieluun ja olla omaa itseään? Nyt hän ratsasti
ulkoaopituilla lauseilla, elämänkokemuksella, joka oli vain teorettinen
ja kyynillisyydellä, joka oli hänen luonteelle itsessään vierasta.
Ellei hän niinä hetkinä, jolloin tytön käsivarret olivat hänen
kaulallaan, jaksanut kestää hiljaisuuden urkujensoittoa, niin miksei
hän sanonut mitä tunsi, päästänyt valloilleen mitä sydän oli
tulvillaan, vaan kylmillä huomautuksillaan karkotti tytön unelmat ja
tuotti itselleen tuskaa? Mikä outo voima pakotti hänet tekemään
itselleen väkivaltaa ja särkemään onnen ensimäiset aavistelut? Hän
tajusi kyllä, että tuliset sanat olisivat olleet yhtä valheellisia kuin
hänen väkinäiset sukkeluutensakin, mutta hän ymmärsi myöskin, että ne
olisivat olleet sopusoinnussa tunnelman kanssa tai ainakin kyenneet
tunnelmaa muuttamaan. Ne olisivat puhaltaneet tyttöön intohimoa kuuman
tuulen tavoin ja herättäneet hänessä naisen, mutta nyt särki hän joka
kerta illusionin. Ja Lauri ymmärsi, ettei hän omistanut tuota tyttöä,
joka kuitenkin suuteli häntä viileillä huulillaan. Hän oli vain
välikappale, vain se keino, jonka avulla tytölle tuli unelma
mahdolliseksi, mutta itse oli hän sulettu pois unelmasta, sillä hän ei
ollut sen sisältönä.
Toisinaan teki Lauri väkinäisiä päätöksiä: hän heittäisi kaikki
sikseen, pysyisi poissa tytön seurasta, koska ei kuitenkaan voinut
tälle enempää olla. Mutta siihenkään ei hänellä ollut voimaa. Hän
ainakin uskoi tyttöä rakastavansa, ja ellei hän siis voisi saada
suhdetta tasapainoon, niin ei rakkaus häntä varten olisikaan, vaan
pysyisi häneltä saavuttamattomissa.
Kerran tapahtui kuitenkin hyvin merkillistä, vaikka se ulkoapäin
näyttikin aivan luonnolliselta. Hän oli taaskin tuon nuoren tytön
luona, mutta tyttö ei ollut yksinään, vaan muuan hänen tovereistaan,
aivan nuori tyttö, oli tullut häntä tapaamaan. Hän istui sohvalla
kertoillen yhtä toista teeskennellyllä, pilkallisella tavallaan, ja
tytöt kuuntelivat häntä viattoman näköisinä kuin lapset, ja utelias
ilme kasvoillaan. Hän käsitti täydellisesti tilanteen vääristellyn
luonteen, mutta ei voinut korjata sitä. Hän, jonka kokemus ei niinkään
suuresti eronnut tyttöjen kokemuksesta, suhtautui siinä väsyneesti ja
kylmästi elämään, puhuen aivan kuin vanhempi veli tai kenties opettaja.
Ja tytöt tekeytyivät paljoa lapsellisemmiksi kuin oikeastaan olivat,
eivätkä ollenkaan uskaltaneet väittää häntä vastaan ja tuoda esiin omia
mielipiteitään.
Sitten tuli seuraan muuan nuori poika, reipas ja terveyttä uhkuva
urheilija, joka näytti olevan täynnä elämänhalua ja välittömyyttä.
Vaikka hän puhui aivan merkityksettömistä ja jokapäiväisistä seikoista,
oli siinä kaikessa niin tarttuvaa hilpeyttä ja luonnollisuutta, että
tyttöjen mieliala tuossa tuokiossa muuttui, ja he näyttivät vapautuvan
jostakin raskaasta tunnosta, joka oli leiaillut heidän ympärillään. Ilo
välkkyi heidän silmissään ja nauru helisi heidän huulillaan. Mutta
Lauri tuli harvasanaiseksi ja alkoi yhä tarkemmin kuunnella heitä,
olematta itse mukana. Mikä keskusteluhalu tyttöihin olikaan tarttunut!
Ennen tuon nuorukaisen tuloa olivat he istuneet miltei äänettöminä ja
kuunnelleet, mutta nyt puhelivat he hehkuvin poskin, ja hän jäi yhä
enemmän unohduksiin.
Mitä paremmin Lauri tämän tajusi, sitä vaikeampi tuli hänen olla ja
sitä äänettömämmäksi hän kävi. Hänestä tuntui kuin edentyisi hän
toisista, luisuisi yhä kauemmas ja kauemmas, mistä hän syrjäisenä
henkilönä katselisi tätä kaikkea. Hän kuvitteli olevansa vanhus, joka
ei enää kuulunut tähän seuraan ja joka pelkällä läsnäolollaankin
tuskastutti toisia ja ikäänkuin rajotti heidän mielikuvituksensa
rohkeata lentoa. Turhaan selaili hän kuvalehtiä ja tarkasteli
valokuvia, ahdistava, orpo tunto kasvoi kasvamistaan senmukaan kuin
aikaa kului. Ja vihdoin katsoi hän kelloaan, nousi, sanoi jotakin ja
jätti hyvästit. "Kylläpäs sinulla on kiire", kuuli hän kuin jostain
kaukaa sanottavan itselleen. Mutta häneltä ei jäänyt huomaamatta,
kuinka sivumennen, noin vaan tavan vuoksi, tuo oli lausuttu.
Tuo kaiherrus jäi pysyväiseksi hänen sydämeensä. Vaikka hän sinä
päivänä, jona tämä oli tapahtunut, kaikin keinoin koetti suunnata
ajatuksensa muihin asioihin, vakuuttaen itselleen, että nukutun yön
jälkeen hänen lapselliset mielikuvansa olivat tipotiessään, niin
aavisti hän kuitenkin, että niin ei tulisi käymään. Ja hän olikin
oikeassa, sillä tapaus palasi hänen mieleensä yhä uudestaan, ja
orpouden tunto kyti yhä edelleen hänessä. Päästäkseen siitä erilleen,
koetti hän selvitellä sen laatua. Hän ei voinut myöntää sen olevan
mustasukkaisuutta, eikä itsekkyyttä, vaikka hän käsittikin, että häntä
oli saattanut katkeroittaa se luonnollisuus ja taito liikkua tyttöjen
läheisimmässä harrastuspiirissä, minkä tuo nuorukainen omisti ja mikä
häneltä puuttui. Aivan selvästi hän tunsi, että tässä oli lisäksi
jotakin muuta, jotakin paljoa vakavampaa ja salaperäisempää, aivan
erikoista vanhuuden aavistusta ja yksinäisyyden vakuutusta. Ja haikein
mielin hän totesi, kuinka yksinäiseksi hän oli eristetty, kuinka väärin
ymmärretyksi hän oli tuomittu ja kuinka kipeästi hän sai maksaa
jokaisen kosketuksen toisten ihmisten kanssa, kosketuksen, jota hän
kuitenkin hartaasti kaipasi.
Tämän jälkeen oli hänen aivan mahdotonta mennä tyttöä tapaamaan.
Ja vaikkei hän löytänytkään perussyitä poisjäämiseensä, niin sisäinen
ääni esti häntä menemästä, tinkimätön pakko, joka kuitenkin oli
ristiriidassa hänen ihmiskaipuunsa ja elämänjanonsa kanssa.
Kirjottakoon, ajatteli hän, kirjottakoon, jos hän kerran rakastaa minua
ja oudoksuu pitkää poissaoloani. Minun on yhtä mahdotonta sekä
kirjottaa, että mennä hänen luokseen.
Kirjettä ei kuitenkaan kuulunut, ehkäpä senkin tähden, etteivät he
ennen olleet toisilleen kirjottaneet, joten tytön oli kiusallista
alottaa. Tähän ajatukseen ainakin Lauri tarrautui ja totesi kummakseen,
että se lohdutti häntä. Viikkoja vieri, eikä mitään tapahtunut. Ei edes
kadullakaan ollut tyttö tullut hänen vastaansa. Lauri olikin
hautautunut huoneeseensa kirjojensa ääreen, ja hän näytti jälleen
tulleen araksi ja pälyileväksi.
Kun hän vihdoin, vähää ennen joulua, tapasi tytön Aleksanterin kadulla,
tuli tuosta kohtauksesta samalla heidän viimeisensä.
-- Etpäs sinä ole käynyt meillä pitkään aikaan. Sinulla on kaiketi
ollut paljon työtä? sanoi tyttö hyvin luonnollisesti.
-- On työtäkin ollut, vastasi Lauri ja hänen oli vaikea puhua.
Syntyi hetken kestävä äänettömyys.
-- Tule nyt joskus, kun aikaa riittää.
-- Tietysti. Kyllähän minä tulen... Niin, hyvästi sitten!
Lauri oli kuin huumaantunut. Hän tuskin tiesi, missä kulki, ja hän
heräsi vasta sitten kun tyttö oli jo kaukana.
Hänen mielestään ei selvempää hyvästijättöä enää voinut tulla,
selvempää todistusta siitä, että ne siteet, jotka olivat yhdistäneet
heitä, nyt olivat lauenneet. Hän ei ollut siis mitään merkinnyt
tytölle. Koko hänen pitkän poissaolonsa aikana ei tyttö ollut vavissut
kuumeisen odotuksen ja epämääräisen pelon vallassa.
Mutta jos hän kerran oli rakastanut ja nyt huomasi pettyneensä, niin
miksei hän tuntenut tuskaa? Se hiljainen, kiduttava kipu, joka oli
kytenyt hänessä ja nyt käynyt voimakkaammaksi, ei ollut tuskaa, joka
olisi saattanut riehua tai puheta kyyneliin. Ei, se oli jotakin muuta,
jotakin paljon hämärämpää ja kuluttavampaa, se oli tyyntä kuin kaipaus,
mutta syvempää. Tai eikö hän siis ollutkaan rakastanut, koska ero ei
enempää järkyttänyt häntä? Oliko hän vain luulotellut ja oliko kaikki
ollutkin valheellista? Mahdollisesti. Mutta miksei hän siinä
tapauksessa tuntenut vapautusta? Jos hän kerran käsitti, että kaikki
yhdyssiteet olivat olleet teennäisiä, niin olisihan hänen
elämänvaistonsa, itsenäisyystuntonsa, pyrkimyksensä totuuteen ja
totuuden kautta onneen, niin, kaiken, mikä hänessä oli rehellistä,
pitänyt herättää hänessä irtipääsemisen iloa. Mutta nyt ahdisti
salaperäinen tunne häntä, synkensi hänen sielunsa ja täytti sen
kaameilla aavistuksilla.
Tätä tapahtumaa seurasi sarja synkkiä päiviä, jolloin ristiriitaiset
ajatukset kiusasivat Lauria. Hän vetäytyi yhä enemmän erilleen
tovereistaan, joiden seuraa hänen oli mahdoton sietää, ja ainoa, jonka
luona hän vielä kävi ja jolle hän saattoi puhua oli Eero Kaski. Mutta
Eerollekaan ei hän voinut tehdä tiliä omasta sisäisestä sairaudestaan.
Ei siksi, ettei hänellä olisi ollut rohkeutta, tai ettei hän olisi
voinut voittaa ainaista häveliäisyyttään, vaan siksi, ettei hän
löytänyt sanoja. Monasti, kun he istuivat ääneti Eeron näppäillessä
kitaria, tunsi hän hehkuvaa halua avautua ystävälleen, mutta miten
selittää sellaista, jota itsekään ei ymmärtänyt, joka liikkui hänessä
itsessäänkin vain hämäränä tuntona? Hän oli siihen kykenemätön, ja
huomatessaan tuon kykenemättömyytensä, nousi hänen sieluunsa hätä,
hänen vanhuuden tuntonsa muuttui kammottavaksi ja hän luuli kuoleman
marrastuksen hiipivän ympärillään.
Vaikka työ oli ainoa keino, millä hän voi rauhottua, tuskastutti sekin
häntä ja tuntui turhalta. Mitä varten hän ahersi ja ponnisteli? Eivätkö
toiset tehneet työtä saavuttaakseen sen päämäärän, mikä oli heidän
onnensa ehtona, mutta mikä oli hänen päämääränsä ja mikä hänen onnensa?
Rahaa ei hän halunnut, mitä olisikaan hän sillä tehnyt, kunnian himo ei
häntä kannustanut ja avioliittoa ei hän uskaltanut edes ajatellakaan.
Eihän rakkaus näyttänyt olevan hänelle mahdollista. Tuskinpa hän
koskaan löytäisi ihmistä, joka olisi häntä varten ja jonka edessä hän
voisi vilpittömästi olla omaa itseään. Sitäpaitsi ilmasi aavistus
hänelle, että hänen avioliitostaan tulisi onneton, että hänessä piili
voimia, salaperäisiä ja sairaita, jotka kiduttaisivat kuoliaaksi sekä
hänet, että hänen vaimonsa. Elämällä ei siis ollut mitään hänelle
antaa, miksi hän siis suotta ahersi? -- Kuitenkaan ei hän voinut
jättää työtään, osaksi juuri työn tuottaman rauhan vuoksi, osaksi
velvollisuudentuntonsa tähden, joka pakotti häntä kuin piintynyt
ennakkoluulo.
* * * * *
Tällaisessa mielentilassa matkusti hän kotiinsa maalle joululoman
ajaksi. Mutta sielläkään ei hän virkistynyt. Maalaisten uinuva
sieluntila ja miltei eläimellinen terveys muodostivat vain taustan,
jota vasten hänen oma rikkinäisyytensä ja sairautensa entistä selvemmin
kuvastui. Hän tunsi siellä olevansa vieläkin yksinäisempi, sillä ei
ollut ketään, jonka henkinen taso olisi vastannut hänen henkistä
tasoaan. Kun hän käveli ulkona, saattoi jonakin kuutamoyönä olla tyyni,
niin ahdistavan tyyni, ettei yksikään lehdetön ritva värähtänyt, ja
silloin saattoi hänet vallata niin autio ja kaamea mieliala, että hän
tunsi suoranaista pelkoa ja kiiruhti kuin outoja voimia paeten
huoneeseensa. Siellä sama kysymys, jota hän lakkaamatta oli pohtinut,
oli jälleen yhtä arvotuksellisena hänen edessään: mikä häntä kidutti ja
mitä hänessä tapahtui?
Eräänä hetkenä oli hänen purkautumishalunsa niin suuri ja hänen
ihmisjanonsa niin voimakas, että hän ryhtyi kirjottamaan Eero Kaskelle.
Sitä tehdessään koetti hän siirtyä ikäänkuin syrjäiseksi henkilöksi ja
tarkastella ulompaa itseään. Hän oli rehellinen, miltei julma, ja
vältti ankarasti liiottelua. Ja huomatessaan voivansa jotakuinkin
sanoilla ilmasta sen, mitä hänen sielussaan liikkui, kasvoi hänen
intonsa ja hän pyrki yhä syvemmälle ja valitsi yhä tarkemmin sanansa.
Mitä paremmin hän onnistui, sitä suurempaa tyydytystä hän tunsi ja sitä
rauhallisemmaksi hän tuli. Ja kun hän vihdoin, kirjotettuaan monta
arkkia, kuumeen punaamin poskin nousi pöytänsä äärestä, heltisi hänen
sydämensä ympäriltä ikäänkuin puristava käsi.
Mutta kauan ei hänen vapautumistunteensa kestänyt, sillä jo seuraavana
päivänä, kirjeen ollessa matkalla, alkoi hän katua. Mitähän mahtoi Eero
hänestä ajatella? Tuskin oli koko kirjeessä mitään sellaista, että
toinen saattaisi sitä ymmärtää. Olihan kaikki se, mitä hän oli
kirjottanut, hänelle itselleenkin arvotuksellista. Kuitenkaan ei hän
katunut sitä, että oli kirjeen kirjottanut, vaan sitä, että oli sen
lähettänyt. Kirjottaminen oli tehnyt hänelle hyvää ja tuo tarkka
erittely oli rauhottanut häntä. Kynä oli ikäänkuin jarruttanut hänen
mielikuvituksensa häilähtelyjä, ja hänen ajatustensa, jotka muulloin
liian nopeasti olivat lennelleet sinne tänne, oli täytynyt alistua
johdonmukaisiksi ja tulla syvemmiksi. Mutta jokainen sana oli vain
häntä itseään varten, eikä kukaan muu voisi häntä ymmärtää. Suotta ja
kylliksi ajattelematta oli hän nyt paljastanut itsensä toiselle, ja se
lohdutus, joka siitä alussa tuntui tulevan, muuttui nyt tuskaksi.
Kun hän sitten sai Eeron vastauksen, ei se tuottanut hänelle enää
suurtakaan pettymystä. Eero oli taitavasti väistänyt pääasian. Hän oli
kiireessä, matkavalmistuksia tehdessä, kirjottanut muutaman sanan,
kummastellut hiukan Laurin kirjettä ja jättänyt asian perinpohjaisemman
käsittelyn heidän ensi tapaamiseensa, väittäen olevansa nyt
arkituulella. Eikä Lauri moittinut ollenkaan ystäväänsä. Tietysti oli
hänen kirjeensä ollut käsittämätön Eerolle ja hänen oudot tuntonsa
olivat mahdollisesti tehneet Eeroon äitelän vaikutuksen. Ja minkäpä
Eero hänelle mahtoi? Millä olisi hän voinut auttaa ystäväänsä?
Valheellisilla sanoillako ja, hyvä Jumala, säälilläkö? Ei, paraiten oli
hän nyt menetellyt, ja kun Lauri koetti asettua ystävänsä tilalle,
myönsi hän, ettei toisin olisi juuri voinutkaan vastata.
Siitä huolimatta sai hänen sisäinen kipunsa ikäänkuin uuden sävyn. Se
tuli vieläkin tyynemmäksi ja kätkeytyi niin syvälle, että hän oli
menehtyä. Ympäristö tuntui avartuvan kuin suunnattomaksi jääkentäksi,
jonka keskellä hän seisoi orpona ja unhotettuna, ja häntä kammotti
hiljaisuus ja yksinäisyys. Eero tuntui siirtyvän hänestä etäälle,
muuttuvan vieraaksi, ja se kirkas kuva, joka hänellä oli Eerosta
mielessään, sameni ja sen piirteet jäykistyivät kylmiksi. Häntä
kauhistutti oma yksinäisyytensä, sillä yksinäisyys on vaan harvoja
varten; niille harvoille on se täydellisin onni.
Kun hän sitten saapui kaupunkiin, muodostui heidän tapaamisensa
suunnilleen sellaiseksi kuin Lauri oli odottanutkin. Molemmat olivat he
ystävällisiä kuten ennenkin, puhuivat ja olivat puhumatta, miten
sattui. Mutta heidän välillään oli jotain pingotettua ja väkinäistä.
Eero ei uskaltanut ottaa Laurin kirjettä keskustelun alaiseksi, eikä
Laurikaan sitä tahtonut, vaan näytti päinvastoin pelkäävän sitä. Hän
koetti siitä syystä olla iloinen ja johtaa keskustelua niin etäälle
kuin mahdollista tuosta arasta asiasta, jota molemmat kaihtoivat kuin
yhteisestä sopimuksesta. Ja molemmat vaanivat toisiaan päästäkseen
selville, oliko toinenkin tietoinen tuosta väistämisestä. Eerollekin
antoi Lauri nyt valheellisen kuvan itsestään, ja kun herkkä vaisto
ilmasi hänelle, että Eero huomasi tämän, tuli hänen olonsa niin
tuskalliseksi, että hän kernaammin halusi olla yksin.
* * * * *
Tuo jäykkyys ei sittemmin koskaan enää kadonnut heidän väliltään.
Molemmat huomasivat sen ja molempia näytti se kiusaavan. He tapasivat
harvemmin, etääntyivät yhä enemmän toisistaan, kulkien kumpikin omalle
taholleen.
Ajan kuluessa Lauri rauhottui ja vapautui. Hän löysi työstä iloa ja
hiljaista tyydytystä. Hän lakkasi tavottelemasta sellaista, mikä soti
hänen luonnettaan vastaan, ja se varmuus, jota hän turhaan oli
ulkoapäin etsinyt, näytti vähitellen kohoavan hänen sielustaan, syvältä
hänen sisimmästään. Se erosi melkoisesti siitä, mitä hän ennen oli
tavotellut, mutta hän ymmärsi, että se oli hänelle olennaista, hänen
oman persoonansa tiivistystä, joka erä erältä varmentui ja selkeni.
Mutta vaikka hän tiesi, että se, mikä tänä iltana oli tapahtunut, oli
välttämättömyys, jonka ennemmin tai myöhemmin täytyi toteutua, tuotti
tuon viimeisenkin siteen laukeaminen hänelle vanhaa, tuttua tuskaa.
Istuessaan siinä pimeän helmassa, hän melkein ihmetteli, että noin
kipeä kaiherrus oli saattanut syntyä hänessä mitättömän asian tähden.
Hän käsitti kyllä, että tästälähtien tulisi Eero aina hänet
sivuuttamaan, mutta hän oli jo ennenkin luullut olevansa niin
yksinäinen, ettei mikään ulkonainen sattuma enää voisi häneen koskea.
Nyt huomasi hän, että vielä oli ollut yksi rengas, ystävyyden sitkeä
silmu, joka oli hiljaa ja hitaasti kulunut ja vasta nyt lopullisesti
katkesi.
Nyt vasta oli hän siis ypö-yksin. Mutta hän ei tahtonut valittaa. Hän
ymmärsi olevansa luotu työtä varten. Aherrus, mutta ei sen tulos,
taistelu, mutta ei voitto, oli oleva hänen elämänsä sisältönä. Kaiho
oli hänen tarmonsa salaisuus, tarmo synnytti ponnistelun, ponnistelu
uuvutti ja uupumus lahjotti unen. Muu oli vierasta hänelle.
Hän nousi, väänsi lampun palamaan ja alkoi selailla kirjojaan.