puhdasmuotoisena ja kalpeana kuin niukassa valossa kasvanut lilja. Se
oli kuitenkin niin kylmä, että pyhä isä vaistomaisesti katsoi tytön
kasvoihin, joita kuu valasi. Tytön kelmeiden huulten ympärillä oli
veristä sakkaa, silmät olivat sulkeutuneet ja hiukset valuivat
hajanaisina valjulle otsalle. Ensin näyn harvinaisuus hurmasi isä
Giuseppeä. Näytti kuin olisi purppurainen viinin vaahto ympäröinyt
kukkamaisia huulia, joiden takaa hampaat loistivat kuin valkeat helmet.
Kaikki muistutti jotakin pyhimystarua tai balladia, ja tytön kasvojen
madonnamainen puhtaus oli omiaan varmentamaan illusionia...
Sitten tuntuivat hänen ajatuksensa ikäänkuin pääsevän valloilleen, ja
vasta silloin käsitti hän todellisuuden koko kauheuden. Tyttö oli
kuollut. Tuo sairas ruumis oli nyt sieluton ja kylmeni kylmenemistään
hirveässä kauneudessaan. Se ei ollut voinut kestää intohimon kuluttavaa
myrskyä, vaan oli taittunut kuten kukka rankassa sateessa.
Isä Giuseppen sydämeen patoutui äänetön kauhu. Hän tunsi tuskaa, jonka
syvällisyyttä hän ei ollut voinut edes aavistaa, ja käsin rintaansa
pusertaen hän syöksyi omaan kammioonsa. Kaamea tunne oli jähmettää
hänet, ja hän tuijotti kuin unissakävijä, vieraana itselleen. Hän haki
tikarin kätköstään ja vaipui tuolille. Ja tuntematta kipua, leikkasi
hän auki molempien ranteittensa valtimot.
Kuu loisti taivaalla kapeana sirppinä ja tähdet värisivät himmeinä. Hän
saattoi kuulla, miten seljapensaan lehdet kahisivat, kun tuuli hankasi
niitä luostarin seinää vasten. Hän unohti todellisuuden. Yön valtava
hiljaisuus lumosi hänet, ja hän saattoi sulautua sen kauneuteen, vaikka
hänessä pohjimmalla liikkuivatkin äskeisen tapahtuman kauhut. Hänen
kaksinaisuutensa teki hänelle mahdolliseksi hetkeksi yhdistää
todellisuuden hirveä armottomuus sopusointuisesti siihen värähtelyyn,
minkä kauneus herätti hänen sielussaan. Ja se muodosti harmonian, jota
hänen verenvuodosta riutuvat aivonsa eivät enää jaksaneet käsittää
mielikuvaksi.
Veri pulppusi hänen ranteistaan purppuraisen nauhan kaltaisena. Se
leveni lammikoksi, jonka pinnan kuu sai rubinin tavoin säihkymään ja
jonka syvyydestä tähtien kuvat värähtelivät. Vielä kerran tämä kaikki
kuitenkin haihtui. Hän muisti tytön kasvot sellaisina kuin oli ne
viimeksi nähnyt, hirveinä jäykässä kauneudessaan. Hänen piirteensä
vääristyivät ja pää valahti rinnalle. Avuttomana, suuren hädän
valtaamana, hän tuskin kuuluvasti huokasi:
-- Domine, Domine, non sum dignus!
III.
KOSTAJA.
Seuraava on jotakuinkin tarkka käännös ruotsinmaalaisen insinöörin,
Nyholmin, papereista. Ainoastaan muutamia, syrjäänpoikkeavia seikkoja
on jätetty pois. -- -- --
En tiedä, miten alottaisin, miten voisin selvittää tämän hirveän tilan,
tämän sairauden, jonka laatua en ymmärrä, tämän kauhun, joka jäätää
sydämeni ja ärsyttää heikot hermoni äärimmilleen. Alotanko kuvaamalla,
mitenkä tämä mielikuvien tavaton sairaalloisuus, sydämen vaihteleva
tykytys ja jäsenien tahdoton liikahtelu on ollut sukuvikana, kulkenut
perintönä miehestä mieheen, aiheuttaen hermotauteja, sydänhalvauksia,
tehden esi-isäni fantastisiksi uneksijoiksi, joiden elämän utukuvien
ääretön herkkyys on vierottanut todellisesta maailmasta, kuten alkoholi
pikarinkallistajan. Vai sanonko suoraan, että olen mielipuolisuuden
partaalla, hullu, vailla tyyntä järkeä, joka voisi karkottaa sairaan
mielikuvitukseni luomat kauhun kuvat.
Mutta minä en voi olla mielipuoli. Se ei mitenkään ole mahdollista.
Minun järkeni toimii. Nopeasti ja vaistomaisella terävyydellä se etsii
heikkoja, luonnottomia, kenties naurettavia kohtia siitä kauhun
tunteiden sarjasta, joka on elämäni sisältönä. Kaiken perustana on vain
se, että olen niitä ihmisiä, joiden tunne on järkeä voimakkaampi. Sillä
minä saatan hymyillä pelolleni, saatan nauraa sille ja pilkata sitä, ja
aivan selvästi käsitän sen aiheettomuuden. Siitä huolimatta minä
värisen. Kasvojeni väri kalpenee ja tummenee. Sydämeni sykyttää
tahdittomasti, ja minä vapisen tuskan hien kihoillessa otsalleni.
Onko kaiken alku siinä, että menin kihloihin, vai ovatko jo niiltä
päivin saakka, jolloin sain isäni kummallisen kirjeen, kuoleman kauhut
minua vainonneet, sitä en jaksa ratkasta. Käsitän vain sen, että minun
nyt täytyy voida tyyntyä. Minun täytyy koettaa asettua itseni
ulkopuolelle, syrjäiseksi henkilöksi, joka ilman liikutusta kertoo sen
minkä näkee. Tiedän kyllä, etten onnistu. Sillä minun on niin vaikeata
koota ajatuksiani, kääntää pois huomioni käteni värinästä ja käsialani
epäsäännöllisistä koukuista, jotka monistavat tuskani, osottaessaan,
kuinka loppuunkulunut minä jo olen, kuinka pohjia myöten järkytetty ja
valmis kuolemalle.
Olin kahdeksantoistavuotias kun isäni kuoli. Äitiäni en edes muista;
olin siksi pieni kun hän hukkui eräällä purjehdusmatkalla. Veljiä ei
minulla ole, ei myöskään sisaria.
Jos milloin luen tai kuulen kerrottavan synkistä henkilöistä, tulee
isäni kuva aina mieleeni. Muistan hänen syvällevajonneet silmänsä,
hänen omituisen tapansa pudistella päätään ajatuksissaan, hänen
epäselvän itsekseen puhumisensa. Sillä isäni oli tuntemattoman
kärsimyksen kalvama. Vaivoin verhosi hänen tuuhea partansa kalpeiden
poskien vaot. Ja minä luulen nyt, tietäessäni hänen elämänsä
salaisuuden, että sama kauhistuttavien kuvien sikermä, sama mielikuvien
loputon jono, joka nyt tekee minun elämäni sietämättömäksi, on
keskeytymättä vaeltanut hänenkin sielussaan. Mutta ennen herätti hänen
synkkyytensä minussa kunnioitusta ja antoi rakkaudelleni häneen
ikäänkuin syvemmän ja arvokkaamman leiman. Sillä rakastin isääni
rajattomasti. Kuitenkaan en saata muistaa, että hän milloinkaan olisi
hyväillyt minua, nostanut polvelleen, tai edes silittänyt päätäni. Ja
ollessani vasta kahdeksantoista-vuotias, löysi palvelija eräänä aamuna
isäni kuolleena, kasvot kauhun vääristäminä. Lääkärin selityksen mukaan
oli sydänhalvaus sattunut.
Niiden paperien joukossa, jotka hän jätti jälkeensä, oli minulle
osotettu kirje, joka oli sulettu suureen keltaiseen kuoreen. Kun sen
aukasin, oli sisällä pienempi, sinetillä varustettu kuori ja sen
ympärillä paperi, johon isäni oli kirjottanut:
Poikani! Äitisi muiston kautta ja kaiken kautta, mikä sinulle
on pyhää, minä vannotan sinua, säilytä tätä kirjettä kuin
henkeäsi. Älä aukase sitä, ennenkuin tapahtuu jotakin sellaista,
joko sisäistä tai ulkonaista, että tunnet olevasi oikeutettu,
niin, että sinun on pakko avata. Silloin aukase. Ellet koskaan
saa ehdotonta varmuutta, ellet koskaan tunne pakkoa, niin minä
pyydän sinua: älä ryhdy tekoon. Sillä teko on aina pian suoritettu,
mutta katumus on loputon ja laadultaan kauhea.
Sinun tulee pitää huolta siitä, ettei yksikään ihminen saa
kirjettä haltuunsa.
Isäsi.
Miten oli nyt isäni kirjotus selitettävissä? Vaikka hän yleensäkin oli
omituinen, oli tässä sittenkin jotain, joka viittasi suorastaan
mielipuolisuuteen. Ja kun olin huomannut isäni aika-ajoin olevan niin
hermostuneen, että hyvin saattoi epäillä hänen järkeään, oletin kirjeen
syntyneen jonakin tuollaisena hetkenä.
Kuitenkaan en voinut avata kirjettä. Ja yhtä mahdotonta oli minun
unohtaa se. Vähitellen alkoi se vaivata minua. Luin yhä uudestaan nuo
muutamat sanat, niin että muistin kunkin paikan paperilla ja käsialan
pienimmätkin vivahdukset. Turhaan minä etsin rivien välistä selitystä.
Ainoa, mikä olisi voinut vapahtaa minut epätietoisuudesta, oli itse
kirje, tuo sinetillä sulettu kirje, joka lahjomattomana säilytti
salaisuutensa.
Välistä jouduin jonkinlaisen raivon valtaan. Kiihkeästi halusin avata
kirjeen, nähdä mitä se sisälsi. Minä suorastaan himoitsin sitä, tuolla
kuluttavalla janolla, joka meissä toisinaan herää kiellettyä kohtaan ja
joka lienee perintö Edenin ajoilta asti. Ei ole mitään tuskallisempaa
kuin hiipivä, sairas nälkä, himo luvattomaan, joka hetkittäin pulpahtaa
esiin, voimakkaana ja hirveänä, ja jota ei voi edes verrata tavalliseen
uteliaisuuteen. Tuhannesti kysyin itseltäni, eikö isäni ollutkin
tarkottanut juuri tällaista halua, puhuessaan avaamispakosta, jota
mahdollisesti kerran tulisin tuntemaan. Siitä olin kuitenkin
epätietoinen, ja isäni oli vaatinut ehdotonta varmuutta. Syvä
kunnioitus isäni tahtoa kohtaan, olipa tämä miten omituinen tahansa,
kunnioitus, joka oli kasvanut piintyneeksi ennakkoluuloksi, jopa
suorastaan peloksi, hillitsi minua. Olin varma, että jotakin pahaa
tapahtuisi, ellen tottelisi. Voitin itseni. Ja kuta useammin se
tapahtui, sitä rauhallisemmaksi tulin. Tunsin jonkunlaista oman voiman
tuntoa, kuten ihminen yleensä tuntee taisteltuaan vaikean sisäisen
taistelun. Ja tuo tunto rauhotti minua. Tein kaiken voitavani
unohtaakseni kirjeen. Sulin sen laatikkoon ja kätkin avaimen toiseen.
Ja kuta pitemmälti aikaa kului, sitä harvemmin se johtui mieleeni,
kunnes arkielämän huolet tekivät minulle unohduksen kutakuinkin
mahdolliseksi.
Kolme vuotta insinööriksituloni jälkeen menin kihloihin. Olin tuntenut
morsiameni pienestä pitäen, ja luulen väliämme lujittaneen paljon sen,
että molemmat olimme orpoja. Joitakuita vuosia sitten oli hänen äitinsä
kuollut ja, mikä pahempi, hänen isänsä oli surmannut itsensä. Tapaus
oli salaperäinen ja tapahtunut silloin kun morsiameni oli vielä aivan
pieni.
Olin häneen tavattomasti kiintynyt, olen vieläkin, ja uskon
hänenkin pitävän minusta. Kun epäilin avioliittomme onnellisuutta
sairaalloisuuteni tähden, väitti hän rakastavansa juuri poskieni
kalpeutta, jota ei muilla ollut, ja varhaista väsymystäni, jonka olin
saanut ilman elämää, perinnöksi. Onnistuttuani hankkimaan itselleni
hyvän toimen kaupungin sähkölaitoksen insinöörinä olinkin aikonut
piakkoin viettää hääni.
Ja nyt täytyy minun omin silmin katsoa, kuinka onneni raukeaa, kuinka
kaikki tulevaisuussuunnitelmat hupenevat olemattomiin ja kuoleman kylmä
kehä ympäröi minut. Kaamea aavistus, salaperäinen ja selittämätön, on
ottanut tyyssijansa sydämeeni. Kuoleman varjot kulkevat ympärilläni,
kuoleman kylmät kädet pusertavat rintaani, joka kauan ei enää nouse ja
laske.
Elokuun 16. päivänä viime suvena oli viisi vuotta kulunut morsiameni
äidin kuolemasta. Teimme matkan hänen haudalleen, suurelle
sukuhaudalle, jonka holvissa hän nukkui miehensä rinnalla. Laskiessamme
kukkia kummulle, täytti mielemme harras ja alakuloinen tunto.
Äänettömyys, jonka kuolleet vaativat, jonka surulliset menneisyyden
muistot aina synnyttävät, oli meidät kauttaaltaan vallannut, tuo pyhä
äänettömyys, joka ei puhkea kyyneliin, ei säry kuiskaukseksi, eikä
tunnu painostavalta, vaan luonnollisena laskeutuu ihmisen ylitse, kuten
lumous. Se oli lahjottanut meille ihmeellisen hetken, seisoessamme
siinä kumartunein päin kuolleitten keskellä. Päivä oli kaunis. Leppeä
tuuli keinutteli haudan kukkia, jotka ikäänkuin surusta taipuivat
lähemmäksi multaa ja jälleen aurinkoa kohden.
Morsiameni ei tahtonut tulla alas holviin, mutta minä tunsin voimakasta
halua mennä sisälle. Monasti on nyt mieleeni johtunut, eikö tuo halu jo
sinänsä ollut yliluonnollista, salaperäisen hengen kuiskutusta. Sillä
se, mitä haudassa tapahtui, on onnettomuuteni varsinaisena alkuna.
Kun haudan vartija avasi oven ja minä astuin pimeään komeroon, jonka
ummehtunut ilma lehahti kasvoilleni muistuttaen kuolemasta, niin
ahdistus sai sydämeni kiihkeämmin sykkimään. Siinä lepäsivät
lahonneissa arkuissaan ne, jotka kerran olivat olleet nuoria, iloinneet
päivän säteilystä, lintujen laulusta ja kesän huumaavista tuoksuista.
Sydämet, jotka kerran olivat sykkäilleet elämänhalua, onnea ja
rakkautta, olivat nyt elottomana tomuna jalkojeni juuressa. Kuinka
autio tunto valtaakaan ihmisen, hänen katsellessaan kaiken
katoavaisuutta, kaiken turhuutta. Kuinka lohduton on se tuska, se
kauhu, joka värisyttää rintaa, kun kumartaa päänsä kaikkivaltiaalle
kuolemalle, tyhjyydelle, jonka rautaisten lakien kahleisiin kaiken
olevaisen täytyy alistua...
Kehotin vartijaa avaamaan kirstut. Morsiameni äiti oli hirvittävä
katsella. Puolimätä liha, jonka välistä luita pilkotti, riippui
riekaleina hänen kasvoillaan, kaulallaan. Tukka oli irtaantunut ja
silmät olivat poissa koloistaan, jotka hirvittävinä ja mustina, kaiken
tyhjyyden vertauskuvana, tuijottivat minuun.
-- Sulkekaa, sulkekaa kansi, sanoin vartijalle tuskan vallassa.
Sitten avattiin morsiameni isän arkku. Ontosti rusahtaen sen lahonnut
kansi kääntyi saranoillaan. Paljas luuranko oli hänestä enää jälellä,
hirvittävä, kauhuaherättävä luuranko. Tuskin oli kansi kuitenkaan saatu
auki, kun tapahtui jotakin ihmeellistä, yliluonnollista, kuten luulin.
Sillä yhtäkkiä pääkallo, joka tähän saakka oli kaulanikamien varassa
ollut muun luurangon yhteydessä, irtaantui, kääntyi pystyyn, ikäänkuin
olisi kuollut kohottanut päätään katsoakseen minuun. Kaulanikama oli
katkennut, äänettömästi, kauhistavan hiljaa, ja pääkallon ontot
silmäkuopat tuijottivat minuun, kiiluen fosforimaisina kuin villin
pedon katse. Ohimossa näkyi selvästi luodin lävistämä reikä, ja minusta
näytti, kuin olisi siitä veri virrannut, punaisena vuona,
kammottavasti, välkehtien. Kauhistuin. Jalkani tuntuivat juurtuvan
maahan. Kylmät väreet puistattivat ruumistani, hampaani kalisivat ja
tuskan kylmä hiki kihoili otsalleni. Vihdoin syöksyin ulos tästä
ummehtuneesta komerosta, jonne kuolema oli ottanut asuntonsa.
Ulkomuotoni oli niin muuttunut, että morsiameni pelästyi. Kuitenkaan en
kertonut hänelle tapahtumaa, sillä en tahtonut tartuttaa häneen
suunnatonta kauhuani. Mutta koko kotimatkan olin hermostunut ja
hajamielinen.
Tuo tapaus oli ainiaaksi syöpynyt mieleeni. Näin sen
mielikuvituksessani yhtä selvästi, yhtä kauhua herättävänä kuin
haudassakin. Näin sen unissani, jos nukuin, se oli ajatusteni keskus,
jos jäin yksin, ja kauhu patoutui sydämeni ympärille. Ja kuitenkin
saattoi kaikki olla aivan luonnollista. Miksei luu, jonka aika oli
syövyttänyt, nikamien välinen mädännyt aines, olisi voinut pettää juuri
sinä hetkenä, jolloin arkun kansi vaipui saranojensa varaan,
synnyttäen täräyksen. Tietysti kaikki juuri siten oli tapahtunutkin.
Mutta minua ei se lohduttanut. Turhaan minä hymyilin ahdistukselleni ja
pilkkasin hermojeni heikkoutta. Kauhea kuva ei paennut sielustani. Se
oli alituisesti edessäni kuin kuoleman marrastus, se kulutti voimani ja
lamautti tarmoni. Pääkallon silmäkuoppien fosforimainen hehku oli minut
hypnotisoinut.
Sitten tuli päiviä, joina työ vaati kaiken aikani. Sillätavoin pääsin
terveydelleni vaarallisista mielikuvista. Mutta yöni olivat toisinaan
rauhattomia, ja tuo kaamea sattuma täytti ne kauhullaan.
Eräänä iltana, kun vihdoinkin olin joutilas ja täydellisesti omissa
valloissani, astuin minä jotenkin alakuloisin mielin kamariini,
tietämättä mihin ryhtyisin tai minne menisin. Olin tuollaisessa
hajamielisessä tilassa, joka on ihmiselle ominainen silloin kuin hänen
ajatuksensa ovat vilkkaassa liikkeessä ja sisäänpäin kääntyneet.
Omituisesti pisti sieramiini huoneeni ummehtunut haju. Se oli sama
epämiellyttävä löyhkä, joka paremmin kuin mikään muu ilmottaa, että
huoneessa on vainaja, joka saa värisemään ja nostaa kylmän ahdistuksen
sydämeen. Sitäpaitsi muistutti tuo haju minulle käyntini hautaholvissa.
Yhtäkkiä, selvästi ja koko kauheudessaan johtui hirvittävä luuranko
mieleeni, ja puistatus kulki läpi ruumiini. Vedin nopeasti venttiilin
auki ja heittäysin nojatuoliin. Annoin taas koko kauheiden kuvien
sarjan kulkea editseni, tai oikeastaan en antanut, vaan pikemmin olin
kykenemätön sitä vastustamaan. Ja samalla kuin tunsin pahoinvoinnin
tapaista ahdistusta, jännitti mielikuvieni eloisuus lihakseni ja
kohotti veren poskilleni. Olin omituisen tenhostuksen vallassa, joka
sai ajatukseni toimimaan kiihkeästi, mutta hermostuneesti.
Yhtäkkiä, ilman minkäänlaista järjellistä johtoa tai syytä, juolahti
isäni kirje mieleeni. Se syrjäytti kaikki muut ajatukseni, tavallaan
lumosi minut, niin että unissakävijän lailla astuin pöytäni luo ja
etsin kirjeen kätköstään. Mitä pitemmän aikaa sitä katselin, sitä
rauhallisemmaksi tulin, mutta myöskin ulkopuolelle itseäni, kuin
toiseksi henkilöksi, jonka teot ja ajatukset eivät enää olleet minun
säädettävissäni. Se varmuus, josta isäni oli puhunut, se eittämätön
pakko, jota hän oli vaatinut, ikäänkuin laskeutui ylitseni ja valtasi
minut kokonaan. En tuntenut mitään epäilyä enää. Nyt oli hetki
koittanut, jolloin kirje oli avattava, jolloin minun täytyi se avata.
Ja rauhallisena, ilman kiirettä tai jännitystä minä leikkasin auki
syrjän. Se sisälsi monta tiheään täytettyä arkkia. Syvennyin
lukemaan...
Kuinka tuskallisia ne hetket olivat, joiden kuluessa kirje puhui
minulle. Olin menehtyä ja vapisin. Silloin tällöin nousin ylös.
Pusersin käsin ohimoitani tai tukkesin sormin korvani koettaen siten
estää kauheiden sanojen soimista korvissani. Sitten istuuduin jälleen
ja jatkoin lukemistani, kunnes taas kavahdin pystyyn, kävelin ympäri
huonetta kuin peto häkissään yhä uudestaan ja uudestaan sopertaen:
mahdotonta, mahdotonta. Sillä isäni oli murhaaja. Isä, jota olin
kunnioittanut ja rakastanut kuin epäjumalaa, oli murhaaja, rikollinen,
joka oli riistänyt minulta elämänonnen, joka oli surmannut morsiameni
isän. Kas siinä salaperäisen itsemurhan selitys, kas siinä isäni
synkkyyden syy! Mitkä hornan henget olivatkaan antaneet hänelle sen
kavaluuden, sen kammottavan kylmäverisyyden, että hän oli saattanut
panna aseen kuolleen käteen sellaiseen asentoon, kuin olisi tämä itse
lopettanut päivänsä?
Kuitenkaan en minä ollut isäni tuomari. Olipa hänen tekonsa miten
rikollinen tahansa, hänen perussyynsä miten heikot hyvänsä, minun
täytyi voida ymmärtää häntä. Tunsinhan hänen luonnottoman
äkkipikaisuutensa ja hänen hermostonsa ärtyisyyden. Mutta sittenkin,
sittenkin... Tietysti isäni oli yksinäisyydessään kärsinyt suunnattomia
tuskia, kantaessaan omallatunnollaan rikosta, josta kellään ei ollut
aavistusta. Ja, hyvä Jumala, rikoksensa kauheus silmissään oli hänen
täytynyt antautua kuolemalle, ilman lohdutusta, tunnustusta...
Puoliyö oli jo käsillä, mutta yhä istuin kirjeen ääressä masentuneena,
sekavin ajatuksin. Ulkona oli pilkkosen pimeä, ja tuuli tohisi
venttiilin aukossa. Pari kertaa olin tuntenut kylmän henkäyksen
poskillani, ja kun tuulenpuuska jälleen pani ruumiini värisemään, sulin
nopeasti venttiilin. Sitten rupesin uudelleen silmäilemään kirjotusta.
-- Poikani, jos voisin kuvailla sinulle, millä äänellä, miten
vihaahehkuvin katsein tuo kuoleva kirosi minut, minut ja minun
perilliseni, minun sukuni ja kaiken mitä minulla on, jos tietäisit,
mitenkä nuo kauhistavat sanat ovat todella olleetkin kirouksenani,
kalvaen minua yöt ja päivät, aina, hetkenkään lepoa suomatta, jos
ymmärtäisit, minkäläisen helvetin ne ovat elämästäni tehneet, niin
myöntäisit, että rangaistukseni on ollut paljoa kauheampi kuin
muutamien vuosien oleskelu vankilassa. Voiko kuolleen kirous vaikuttaa?
Voiko hänen viimeinen, hirveä toivomuksensa pakottaa salaperäiset
voimat liikkeelle? Vai johtuuko kaikki vain suggestionista?...
Kun olin päässyt tähän, tunsin poskellani voimakkaan henkäyksen, joka
ensin tuntui viileältä, sitten niin jäätävältä, että se kirvelti ihoa.
Kauhu lamautti jäseneni, ja luulin sydämeni lakkaavan sykkimästä.
Käänsin katseeni sinne, mistä henkäys oli tullut. Nurkassa, suuren
fiikuksen takana, seisoi luuranko, sellaisena kuin olin sen
hautakammiossa nähnyt, käsivarret rinnalla ristissä, silmäkuopat
fosforitulta säihkyen ja luodin reikä ohimossa, punaisena kuin tuores
veri. Minun täytyy ihmetellä, että heikko sydämeni jaksoi kestää sen
hetken. En voinut jäsentä liikauttaa, en huutaa, en hengittää. Mykän,
kuvaamattoman ahdistuksen vallassa tuijotin hirviöön...
Koko ilmiö kesti tuskin sekuntia. Kun sen verran toinnuin, että saatoin
hengähtää, saatoin ojentaa käteni ilmestystä kohti, oli kaikki jo
ohitse, mitään ei enää näkynyt. Ainoastaan huoneeni kalmanhaju oli
vieläkin tunkeutuvinaan sieramiini. Kylmän hien peittämänä syöksyin
toiseen huoneeseen, missä menin pitkäksi aikaa tainnoksiin...
Saattoiko tuollainen ilmiö olla hallusinatsioni? Saattoiko noin kauhea
kuva syntyä hautakammiotapauksen ja isäni kirjeen yhteisvaikutuksesta
minun heikkoon hermostooni? Vai oliko kaikki yliluonnollista,
salaperäisten voimien aikaansaannosta? Saattoiko kuollut nousta
haudastaan katsomaan, minkälaisten tunteiden vallassa hänen murhaajansa
poika luki isänsä rikoksesta, poika, joka aikoi naida murhatun
tyttären? Hyvä Jumala!
Tulin hermosairaaksi tuon tapauksen johdosta, ja minun täytyi antautua
lääkärin hoidettavaksi. Sydänvika, yli rajojen kiihtyneet hermot,
äärettömästi herkistynyt mielikuvitus, siinä hänen selityksensä. Uskon
kuitenkin hänen olleen taitavan ammatissaan, sillä ne lääkkeet, joita
hän minulle määräsi, uuvuttivat minut öisin horrosmaiseen uneen, joka
oli virkistävä ja kauhun kuvista vapaa. Raskaat ajatukseni tulivat
harvemmin mieleeni ja aloin saada voimia sekä ennen kaikkea kykyä
unohtaa. Silti en ollut terve. Aika ajoin tuo ahdistavien tunteiden
puserrus kävi entistä selvemmäksi. Se pakotti hetkittäin ajatukseni
kiertämään toivotonta kehää, joka ei sisältänyt muuta kuin kauhua.
Mutta, kuten sanottu, tuollaiset hetket sattuivat yhä harvemmin, ja
kevyen työn avulla onnistui minun yhä enemmän vapautua mielipuolisista
ajatuksistani.
Kaikessa, mitä olen kertonut, saattaa paljon olla liiottelua,
huolimatta siitä, että kaikin voimin koetan hillitä itseäni. Liiottelu,
se on juuri ominaista luonteelleni. Se kuuluu ehdottomasti minun
personallisuuteeni. Muuten ei kaikki se, mikä on tapahtunut, olisikaan
selitettävissä, enkä nyt tuntisi olevani kuolemaa niin lähellä.
Jonkun viikon kuluttua olin siksi tointunut, että jälleen saatoin
ryhtyä insinöörin toimeeni. Minä puuhailin ahkerasti, välttäen
kuitenkin liikarasitusta, ja uskottelin itselleni, että sairauteni oli
ijäksi mennyttä. Kuitenkin huomasin, että sielussani asui pelko, jota
en uskaltanut tunnustaa, aavistuksena ilmenevä tunto, joka oli kammoa
jotain yliluonnollista kohtaan. Minä pelkäsin yksinäisyyttä, kuten
pelätään kuolemaa, samalla tuntien sen vetävää tenhoa. Minä pelkäsin
huonettani, missä kauhea ilmestys oli minut yllättänyt. Ja tuo pelko
vei minun voimani. Kuitenkin olisin tahtonut olla huoneessani puoliyön
aikaan, nähdäkseni oliko tapahtuma satunnainen, vai oliko hirveä
hallusinatsioni alituisesti minua vaanimassa. Minä suorastaan himoitsin
sitä, vaikka epämääräinen kauhun tunne osottikin, etteivät voimani
siihen riittäneet. Mutta tuo halu kasvoi. Se eneni päivä päivältä,
käyden lopulta niin voimakkaaksi, että tajusin tekeväni paraiten
antautumalla sille alttiiksi. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut. Turhaan
minun äärimmilleen jännitetyt korvani kuuntelivat yön ääniä. En kuullut
muuta kuin sydämeni rauhattomat lyönnit ja vereni kuumeisen kohinan.
Silmiini koski yhtämittainen tuijotus hämärään. Ja aivan väsyneenä
riensin viimein pois kamaristani.
Ilmestys oli siis ollut harhakuva, jonka hermojeni satunnainen jännitys
oli synnyttänyt. Se ei sisältänyt mitään todellista, se oli ollut vain
noita omituisia näkyjä, joita silloin tällöin nähdään ja joista
puhutaan kauhun vallassa, sensijaan että niille tulisi nauraa. Kuinka
surkuteltavaa onkaan sekottaa todellisuuteen ylikehittyneen
mielikuvituksen sairaalloisia kuvia, jotka sotivat järjen loogillista
juoksua vastaan.