kädessä astumaan. Totisesti Vedenneito, Ahdin ja Vellamon tytär.
He tulivat Ahdin linnaan, jota ympäröi punaiset korallimuurit. Sen
portti oli kullasta, nefritistä ja norsunluusta. Vedenneito painoi
suurta, kahdeksankulmaista topasia, jolloin sointuva helinä kuului. Se
syntyi siitä, että hohtavat helmet tipahtelivat ohueksitahkottuun
agaattimaljaan. Portti aukeni.
Ahdin seitsentorninen, sinertävistä simpukankuorista tehty linna oli
heidän edessään. Sitä ympäröi suuri puisto, jossa kasvoi tarumaisia
puita ja suurilehtisiä pensaita. Nurmikentillä oli meriruusuja
ryhmittäin. Siellä oli asteria muistuttavia segartia-lajeja. Keskellä
isoa soikiota oli satainen joukko keltaisia actinolobeja. Ja puiston
läpi, ristiin rastiin, kulki käytäviä, joiden hieta oli kultajauhoa ja
karneolin muruja.
He nousivat leveitä marmoriportaita pylvähikköön, missä outoja
köynnöksiä kierteli, ja astuivat suureen, hämärään saliin. Ilma oli
kukkien tuoksun kyllästämä. Korkealla valtaistuimella istui Ahti
puolisonsa vieressä. Hänen hiuksensa olivat vihreät kuin meriruoho ja
hänen kasvonsa valkeat kuin vaha. Ja kun hän puhui, oli hänen äänensä
kuin suurten aaltojen kohina.
Hän puhui tyttärelleen, ja tämä vastasi kielellä, jota nuori pappi ei
ollenkaan ymmärtänyt. Mutta sanojen sisällöstä ei ollutkaan väliä,
sillä Vedenneidon ääni oli kuin kanteleen helinä. Ja Ahti astui alas
valtaistuimeltaan. Hän loi vieraaseen silmänsä, joiden pohjaton syvyys
tenhosi ja hirvitti. Hän nosti kätensä ja laski sen nuoren papin
hiuksille...
Silloin vieraan silmissä himmeni. Ahdin kosketus oli kuin kostean
tuulen hyväily, mutta se lumosi. Ympäristön ääriviivat hukkuivat.
Kuului vain huminaa, tuudittavaa, aaltoilevaa huminaa... -- -- --
Ah! Eivätkö urkujen matalat sävelet värisseet?... Ne paisuivat yhä
voimakkaammiksi, lähenivät. Usva hälveni hitaasti ja valkeat
holvikaaret sukelsivat näkyviin...
Nuori pappi huomasi olevansa kirkossa, juhlallisessa Herran
temppelissä, missä virret humisivat urkujen hopeoiduista pilleistä...
Kirkko oli autio. Ainoastaan muutamia, mustiin kaapuihin puettuja
munkkeja rukoili pyhäinkuvien eteen polvistuneina. Alttarilla vakava
isä suitsutti pyhää savua, ja ilma oli myrhan kyllästämä.
Urut humisivat ja munkit viipyivät polvistuneina. Pyhä hartaus täytti
nuoren papin mielen. Tuntui kuin olisi hänen sielunsa sulautunut
urkujen kohuun ja hän itse tullut säveleksi ja sävelenä soinut omaa
tunnettaan...
Korkeassa, hämärässä katossa oli kultasiipisten enkelien kuvia. Seiniin
oli maalattu pyhimyslegendoja, ja alttaritauluna oli mainio kuva
Kristuksen kirkastumisesta. Seinien syvennyksissä oli lukuisia
pyhäinkuvia, ja katosta riippui lamppu, jossa säteili tuhansia
jalokiviä. Ja kaiken verhosi hämy, jonka sylissä urkujen humina
vavahteli.
Mutta mitä? Eikö veistos nurkan varjossa ollut antikkinen Venuspatsas
ihanine, alastomine muotoineen? Totisesti! Nuori pappi hämmästyi
nähdessään tuollaisen kuvan kirkossa. Hänen katseensa kiintyi siihen
kuin lumottuna. Virren sävel hukkui hänen korvistaan. Hän ei enää
nähnyt mitään muuta, eikä mistään muusta välittänyt. Veistos näytti
muuttuvan. Se muistutti Vedenneitoa. Sen piirteet kävivät epäselviksi,
se alkoi elää, se hymyili...
Munkit nousivat. Pyhä viha valtasi heidät, kun he huomasivat vieraan
ihailevan patsasta, joka oli koettelemukseksi ja lihan kuoletukseksi
kirkkoon tuotu. He piirittivät hänet kehään. Hurskas isä ojensi kätensä
ja lausui vavahtelevin äänin.
-- Ole kirottu sinä, joka Herran huoneessa annat synnilliselle himolle
vallan!
Nuori pappi kuuli nuo sanat kuin unessa. Hän loi hetkeksi raukeat
silmänsä pyhään isään ja alkoi sitten jälleen katsella veistosta, jonka
hymy tenhosi hänet. Raivo yltyi munkeissa ja he olivat hyökätä hänen
päälleen. Mutta äkkiä kirkossa häivähti valo. Marmorinen Maria
Magdaleena astui ulos syvennyksestään. Hän ojensi kätensä kuin
siunatakseen nuorta pappia ja hänen kasvoillaan oli kirkkaus. Silloin
munkit polvistuivat, suutelivat tomua ja löivät rintoihinsa.
Yhä tuijotti nuori pappi veistosta. Kas! Se liikkui, se astui ulommas.
Sen ruumiin ympärille ilmaantui kuin tyhjästä muodostuen vihreä harso.
Sen silmien kuulto syveni, tuli sielukkaaksi.
-- Vedenneito, Vedenneito, sammalsi nuori pappi polttavin huulin.
Hetkiä kului ja hämärä tummeni. Veistos yhä elävöityi. Se astui alas,
ja sen hymy oli viaton ja vetävä. Nuori pappi tuskin saattoi hengittää.
Hän näki tuon ihanan olennon avaavan käsivartensa kuin syliinsä
janoten. Hänen ruumistaan poltti tuskallisessa onnessa. Hän vapisi.
-- Synti, sinä olet lumonnut minut, sinä olet autuutta suloisempi,
kuiskasi hän. Sitten heittäysi hän Vedenneiton syliin...
Mutta kuva hupeni olemattomiin. Maa väistyi hänen altaan. Hän putosi,
vaipui huimaavaa vauhtia, yhä ja yhä. Ensin tämä kauhistutti häntä.
Mutta vähitellen hän tottui siihen. Hänen oli suloista, viileää,
rauhaisaa... -- -- --
Hän heräsi, tuntien viiltävää kipua. Hän lepäsi rannalla, ja suuri
ihmisjoukko ympäröi häntä. Toiset hieroivat häntä, toiset liikuttelivat
hänen käsiään edestakasin. Vaivoin ja sekavasti tajusi hän, että hänet
oli pelastettu. Mutta hengittäminen tuotti hänelle niin suurta tuskaa,
että hän heikoin äänin vaikersi:
-- Miksi, miksi te minut nostitte?
ISÄ GIUSEPPE.
Kun luostarin raskas rautaportti kääntyi naristen saranoillaan, niin
isä Giuseppe heräsi unestaan. Hän kääntyi toiselle kylelleen, kohotti
päänsä käden varaan ja jäi puolittain uteliaana, puolittain
tyytymättömänä kuuntelemaan hillittyä melua, joka omituisesti muistutti
suurten kaupunkien alituista hälinää, vaikka sen kaiku nyt kimposikin
luostarin pyhistä muureista. Hän saattoi erottaa tuskallisia
avunhuutoja Jumalalle, kauhua ilmasevia sanoja ja pyhän vihan
purkauksia. Ja kun hän nousi olkivuoteeltaan, mennen pienen akkunan
luo, näki hän kuutamossa joukon veljiä, jotka kantoivat verhottua
olentoa tilapäisesti tehdyillä paareilla.
Ei kestänyt kauan, ennenkuin hänen huoneensa ovi hiljaa aukeni ja
vakavat munkin kasvot ilmestyivät pimeydestä kuun valojuovaan.
-- Jumalalle kunnia, isä Giuseppe! lausui tulija matalalla äänellä,
tehden ristinmerkin. Olemme pelastaneet naisen ryövärien käsistä. Hän
on kuitenkin haavottunut ja pahasti kylmettynyt. Hän tarvitsee sinun
apuasi.
Nopeasti heitti isä Giuseppe kaapunsa ympärilleen ja astui sanaakaan
vastaamatta pimeään porraskäytävään, joka ontosti kumisi hänen
askeltensa alla.
-- Minne olette hänet panneet? kysyi hän hiljaa, laskeutuessaan alas.
-- Hän on siinä kammiossa, missä veli Ugon autuas sielu kuukausi sitten
jätti maallisen asuntonsa. -- -- --
Nuori tyttö, melkein lapsi vielä, lepäsi taintuneena karkealla
vuoteella lukuisten veljien ympäröimänä. Isä Giuseppe kumartui hänen
ylitsensä. Tytön kasvot olivat kalpeat kuin jasmini, silmät olivat
ummessa, ja silkkisten ripsien juovat kaareutuivat hienojen
kulmakarvain alla kuin tumman nauhan laskokset. Isä Giuseppe pyysi
veljiä poistumaan. Sitten tutki hän haavan, joka oli neidon olkapäässä,
ja sitoi sen huolellisesti.
Haava ei ollut vaarallinen, mutta vilustumisesta saattoi aiheutua
kuolettava tauti. Isä Giuseppe sekotti voimakkaan juoman ja kaatoi sen
tytön kalpeiden huulien välistä hänen suuhunsa. Senjälkeen pyhä isä
kohoutui kumartuneesta asennostaan, ikäänkuin aikeessa poistua. Mutta
hän jäikin pitkäksi aikaa tuijottamaan sairasta, ja hänen tummat
silmänsä synkkenivät miettiviksi.
Milloinkaan ei hän ollut nähnyt näin ihanaa naista, ei edes nuoruutensa
kauneudenjanoisina aikoina... Hän vilkasi vielä kerran hätäisesti
vuoteelle, astui sitten ulos, ja annettuaan veljille muutamia
määräyksiä hän poistui omaan kammioonsa.
Hänen unensa oli kuitenkin häiriintynyt, ja hän jäikin ajatuksiinsa
vajonneena seisomaan akkunan ääreen, jonka läpi kuu loisti.
Oranssipuiden varjot lepäsivät ruohokentällä toistensa sylissä, ja hän
saattoi erottaa suurten orkideain värähdykset smaragdinvärisessä
heinikossa. Pieni joki virtasi kuin elohopea kiemurtelevassa uomassaan.
Se sukelsi sivummaila tumman olivimetsän varjoon ja synkkeni siellä
himmeäksi kuin ametisti. Polvekkeen kohdalla, missä lehvien lomitse
siivilöityneet kuun säteet saivat varjon kalpenemaan, välähteli se
väriltään vaihtelevana kuten opali. Sen yllä keinui kevyt sumupilvi,
hitaasti, elävän olennon kaltaisena. Se näytti suunnattomalta
mateliaalta, jonka ruumis oli utumaisen keveä ja jonka täydellisyyden
vain mielikuvitus saattoi käsittää. Isä Giuseppe luuli akkunankin läpi
tuntevansa liljojen lumoavaa tuoksua, ja se tuntui hänestä sitä
suloisemmalta, mitä täydellisemmin hän käsitti luulonsa
valheellisuuden. Luostarin muurikivet loistivat ihmeellisinä ja
seljapensaan lehdet heijastivat kuun säteitä.
Monivärisen, taiteellisesti kudotun nauhan kaltaisena alkoivat hänen
menneet vaiheensa kulkea hänen silmiensä ohi, ja hän tarkasti tuota
kuvasarjaa uneksivana, mitään etsimättä. Hän oli saanut hyvän
kasvatuksen ja perinpohjaisen sivistyksen. Mikään nautinto ei hänelle
ollut tuntematon, eikä mitään niin erikoista ollut olemassa, ettei hän
hienolla vaistollaan olisi tajunnut sen kauneusarvoja. Jo aivan nuorena
oli hänen lukeneisuutensa ollut suuri, yhtä määrätön kuin se estettinen
epäily, joka jo varhain oli herännyt hänen sielussaan. Tuon epäilyn
syyksi oli hän laskenut tunteittensa viileyden, sen seikan, ettei
hän milloinkaan ollut kokenut rakkautta koko sen hehkuvassa
intohimoisuudessa, vaan oli hekumoinut sen viileässä, älyllisessä
varjossa. Moni nainen oli levännyt hänen sylissään, ja monelle
aaltoilevalle povelle oli hän hetkeksi nojannut nuoren päänsä, mutta se
ei ollut voinut järkyttää häntä tasapainosta, ja syvimmällä hänessä oli
piileskellyt myrkyllinen ironia. Tämä hänen kykenemättömyytensä
antautumaan oli tuottanut hänelle tuskaa, josta hän kuitenkin oli
enemmän nauttinut kuin tuntenut vakavaa huolta. Se oli ajanut hänet
nautinnon hurjaan kuohuun, se oli herättänyt hänessä tiedon janon ja
pakottanut hänet syventymään suurten kirjailijain luomiin.
Oliko rakkauden kaikkivaltaavaa tunnetta olemassakaan? Eikö Platon
erehtynyt, luullessaan sitä eteriseksi sopusoinnuksi sielujen välillä.
Platonhan oli vain teorettiko, joka kylmän järjen avulla koetti
paljastaa tunteen mystillisyyttä? Eikö Sophokles iskenyt harhaan
kuvatessaan sen traagillisuutta, ja voiko Euripides vastata sanoistaan?
Ei, pikemmin oli rakkaus kangastus, joka katosi, jos astui sitä
askeleen lähemmäksi tai koetti katsoa sitä kaukoputkella. Se oli kukka,
joka surkastui ja kuoli, jos koetti sitä tutkia. Vai sisälsikö rakkaus
todellakin maailman arvotuksen?
Kuitenkin, miten hyödytöntä oli koettaakaan sitä tutkia. Kuka voi
arvostella, mikä on oikeaa, mikä väärää? Kuka voi vetää rajan sofistien
viisastelujen ja todellisen filosofian välille? Itse oli hän
nuoruudestaan saakka suhtautunut epäilevästi kaikkeen ehdottomasti
varmaan. Hän oli löytänyt salaisia johtolankoja Sokrateen ja
Aristoteleen filosofiasta epicurealaisten ja Aleksandrialaisen
koulun tenhoaviin oppeihin. Hän oli huomannut yhteyden Arkimedeen
viisauden ja kaldealaisten poppamiesten taikatemppujen välillä. Ja
pyhän Augustinuksen teokset saattoivat johtaa uudenaikaisten
jumalankieltäjien kirjotuksiin, samoin kuin niiden alkuperänä voi pitää
gnostikkojen teorioja.
Hänen epäilyksen rikkiraastama henkensä oli turhaan etsinyt itselleen
tukipistettä. Vihdoin antautui hän lääkäriksi. Mutta se ei riittänyt.
Hän puuhaili alkemistien parissa, luki Homeroon lauluja ja
historiankirjottajien teoksia, joiden kauhun kuvaukset tyydyttivät
häntä ja tuottivat hänelle nautintoa, vaikkei hän olisikaan kestänyt
niitä todellisuuden räikeässä valossa.
Sitten heittäysi hän kokonaan hekkuman pyörteisiin. Nautinnot kävivät
hänelle jokapäiväisiksi, hän janosi yhä salaperäisempää, erikoisempaa,
luonnottomampaa. Hänen himonsa muuttui sairaalloiseksi näläksi, jonka
innoton voimattomuus tuotti hänelle esteettistä nautintoa heikon tuskan
muodossa. Itsetietoisesti meni hän liiallisuuksiin, unohtaen rajat.
Sillä ymmärtäessään senkautta varmasti joutuvansa turmioon, keksi hän
samalla tuossa asteettaisessa alenemisessaan uuden nautinnon, jonka
salainen tenho kasvoi, senmukaan kuin hänen perikatonsa läheni.
Kuitenkin oli tuo perikato vielä siksi etäinen, ettei todellisuus
saattanut riistää nautinnon runollisuutta. Päivä päivältä hänen
jäsenensä veltostuivat ja tarmonsa heikkeni, mutta mielikuvitus
herkistyi yhä ja verhosi hänen silmänsä värikkäillä, lumoavilla
valheillaan.
Mutta sitten sattui hänen elämänsä salatuin tapaus. Nytkin pani muisto
siitä kylmät väreet kulkemaan läpi hänen ruumiinsa. Ja kun hän
vaistomaisesti vilkasi käteensä, saattoi hän kuun valossa erottaa
sormessaan särmikkään arven, jälen haavasta, jonka hänen sormuksensa
himmeänpunainen korundi oli tuona kauheana hetkenä painanut.
Tuo tapaus oli kokonaan muuttanut hänet ja tuonut hänet katuvaisena
luostarin muurien suojaan. Ja se oli tehnyt hyvää hänelle. Päivä
päivältä oli hänen elinvoimansa kasvanut. Jumalassa oli hän luullut
löytäneensä vastauksen epäileviin kysymyksiinsä. Ja kun hän oli
ruoskinut itseään, olivat tuskan puristamat kyyneleet tuottaneet
hänelle yhtä suloista nautintoa, kuin hän ennen oli tuntenut
painaessaan kasvonsa kasteiseen jasmini-kimppuun. Hänen työkykynsä oli
palannut. Omituinen, kirkas rauha asui hänessä, ja jokaisessa
kauneusväristyksessä, joka liikkui hänen sielussaan, luuli hän
tuntevansa Jumalan. Mutta kaikkein syvimmällä hänessä piili vieläkin
epäilyä, joka toisinaan pyrki esiin ja sai hänet kauhusta vapisemaan.
Nautinnonhimon hienot juuret olivat jääneet hänen sydämeensä versomaan.
Ja nytkin, muistaessaan kaunista haavottunutta, pulpahti kiellettyjä
ajatuksia hänen aivoihinsa. Huomatessaan sen hän melkein huudahti
tuskasta. Samalla hän kuitenkin tajusi tuon tuskan salaperäisen tenhon.
Mutta hän tahtoi karkottaa synnillisyyden sydämestään. Hän tarttui
ruoskaansa, joutui epätoivon valtaan ja sammalsi hiljaa:
-- Domine, non sum dignus.
* * * * *
Ryövärit olivat surmanneet tytön vanhemmat, mutta neidon olivat he
sitoneet ja heittäneet puolialastomana virumaan jäätävän kylmän,
maanalaisen luolan kostealle kivilattialle. Yöllä olivat he kuitenkin
aikoneet kulettaa hänet pois, mutta luostarin pyhät veljet olivat
pelastaneet hänet. Vaikka oli sydänkesä, oli hän ollut vilusta jäykkä
ja tainnoksissa. Hän sairastui vaarallisesti, ja kun hän tarvitsi
huolellista hoitoa, kannettiin hänet huoneeseen, joka oli isä Giuseppen
kammion vieressä.
Oli varhainen aamu. Isä Giuseppe avasi hiljaa tytön kammion oven. Hän
tahtoi panna uutta voidetta haavaan, ennenkuin hän meni luostarin
kirkkoon pitämään aamurukousta. Aurinko kultasi neidon kuumeenpunaamaa
poskea, ja kiihkeästi liikehtivä ohimosuoni kuvastui hienon ihon alta
kuin näkymättömän esineen varjo. Ihanat huulet olivat puoliavoinna ja
tummat hiukset aaltoilivat hajanaisina karkealla päänalusella. Pyhä isä
katseli kauan hoidokkiaan. Sitten laski hän kätensä nukkuvan otsalle ja
sanoi matalalla äänellä:
-- Älä säikähdä, lapseni, minä se olen.
Tyttö avasi silmänsä, ja harhaileva katse kiintyi tuskallisena pyhän
isän piirteihin. Mutta tunnettuaan hoitajansa sulki neito jälleen
silmänsä, ja heikko valo levisi hänen kasvoilleen.
Isä Giuseppe avasi varovasti paidan ja paljasti haavottuneen olkapään,
jolloin osa neidon hienohipiäistä rintaa tuli näkyviin. Isä riemuitsi
siitä, ettei hänen kätensä ollenkaan värähtänyt, eikä sydän lyönyt
kiihkeämmin. Tyynenä irrotti hän siteen ja toimitti tehtävänsä. Ja
vaikka hän saattoi nähdä tytön povella pienen luomen, joka loisti kuin
keltaviinipisara alabasterilaatalla, ei hän tuntenut synnillistä himoa
katsoa syvemmälle. Hänen lihallisuutensa oli todellakin kuollut. Hän
saattoi tyynesti ihailla tytön kauneutta, lähestyä häntä puhtain mielin
kuin enkeliä ja kiittää Jumalaa, joka oli sallinut hänen nähdä näin
ihanaa ja joka ilmasi ikäänkuin osan itseään tässä ihmeellisessä
luomassaan.
Mutta yhtäkkiä epäily valtasi hänet. Eikö hän salaperäisellä tavalla
nauttinut siitä, että hän noin saattoi pidättäytyä, ja eikö tuo
nautinto ollut synnillinen? Jos hän olisi antanut tytön ruumiin
paljastua, koettamatta sitä mikäli mahdollista estää, niin eikö hän
olisi ihaillut sitä luonnollisesti, kuten ihmeellistä kukkaa? Nyt oli
hän jättänyt sen verhotuksi, tehnyt tuon nautinnon epämääräiseksi ja
sillätavoin kohottanut sen viehätysvoimaa. Hänellä oli kuin aarre,
jonka suunnattomuuden hän voi aavistaa, mutta hän lisäsi sen tuottamaa
iloa sillä, ettei kaivanut sitä esiin ja arvioinut sitä.
Siis vieläkin oli hänessä nuoruutensa päivien hioutunutta nälkää,
vaikka hän oli koettanut pettää itseään uskomalla toisin. Koko
kahdeksan vuoden ajan, jonka hän oli luostarissa ollut, oli se piillyt
hänen sydämensä sopukoissa. Ja nyt oli se pulpahtanut esille,
muodostaen huutavan ristiriidan hänen todellakin vilpittömän
jumalan-kaipuunsa kanssa. Mutta alussa ei tuo ristiriitakaan herättänyt
hänessä epätoivoa, vaan sensijaan uteliaisuutta. Se oli kuin ihanan
jargonin muotoon puettu arvotus, jonka ratkasusta ei ollut toivoakaan
ja joka juuri siitä syystä viehätti. Sitä ei voinut selittää kuin
valheellisilla aforismeillä, joiden kaksimielisyys antoi sille eloa ja
väriä poistamatta sen salaperäisyyttä.
Eikö messun salamyhkäinen humina, ainoa mikä enää muistutti entistä
kreikkalaista kuorolaulua, eikö juuri se, eikä katumus, ollut vietellyt
häntä luostariin? Hän oli kaivannut yksinäisyyttä siksi, ettei hänellä
kaikkeen kyllästyneenä enää ollut muuta mahdollisuutta. Hänen
sairaalloinen vaistonsa oli nopeasti tajunnut, mikä tenho
askettisuudessa saattoi piillä. Väärällä, luonnottomalla tavalla oli
hän nauttinut siitä, että oli voinut olla niin moitteettoman ankara
itseään kohtaan, noudattaa kaikkia pyhiä määräyksiä ja herättää
luostarin yksinkertaisissa veljissä luottamusta ja kunnioitusta itseään
kohtaan. Se ei ollut antautuvaa hurskautta, vaikka hän niin oli
itselleen vakuuttanut. Ja kun epäily oli kohonnut kätköstänsä, oli hän
ruoskaniskuilla tukahuttanut sen ja tuskalla huumannut ajatuksensa kuin
pikarinkallistaja viinillä.
Hänessä oli siis vielä samaa kuin ennenkin. Sisäisiin, sielullisiin
ilmiöihin oli hänen turmeluksensa ennenkin perustunut. Pieni, aivan
vähäpätöinen seikka oli valheellisen, mutta terävän logikan
jokapuolelta valasemana tuottanut hänelle nautintoa. Tuosta nautinnosta
oli samainen logikka voinut johtaa uuden, uudesta yhä uuden, ja siten
kulkea kuin kiertoportaita alaspäin, yhä syvemmälle, kunnes se vihdoin
toisia teitä oli palannut alkukohtaansa. Ja kun hän sitten oli
tarkastellut tuota ketjua, niin sen renkaitten löyhä yhteys oli
hurmannut häntä. Siten oli hänen sielunsa rikkirepeytynyt ja juuri sen
perusteella saattoi hänestä sanoa, että hän oli henkisesti joutunut
harhaan. Kuinka toisin olikaan niiden laita, joiden ruumiin alhaiset ja
raa'at nautinnot olivat turmelleet. Tietysti heistäkin saattoi
henkisessä merkityksessä sanoa samaa, mutta oleellinen erotus oli
kuitenkin havaittavissa. Sillä heidän sielunsa ikäänkuin nukkui, heidän
henkiset voimansa olivat mitättömät ja täytyi etsiä voimakkaita
sensationivaikutuksia, ennenkuin ne hetkeksi heräsivät. Mutta älykäs,
ruumiillisesti terve harhaanjoutunut, mikä traagillisuus siinä piili.
Sellainen henkilö huomasi itse oman perikatonsa, mutta hän saattoi
sitäkin katsella välinpitämättömänä, kauempaa, ikäänkuin näytelmää.
Isä Giuseppe siveli kädellään otsaansa, ja hiljaa hiipi tuska hänen
sydämeensä. Eikö hän siis voinut löytää mitään tietä vilpittömyyteen?
Eikö hänen harhaanjohdettu logikkansa kykenisi enää milloinkaan
selviytymään omista umpisokkeloistaan, seuraisiko se entistä
synnillistä rataansa? Tulisiko jokainen harras pyrkimys olemaan
valhetta ja itsepetosta?
Hänen sielunsa hätä kasvoi. Vielä kerran katsoi hän pitkään nukkuvaan
neitoon ja peittäen kädellä kasvonsa hän riensi ulos. Hän astui poikki
pihamaan, jonka nurmikolla lauha tuuli lennätteli orjanruusun punaisia
terälehtiä, ja avasi kirkon oven. Ketään ei ollut vielä saapunut.
Auringon säteet tulvivat sisään ristikkoakkunasta valaisten suuren
ristiinnaulitun-kuvan kasvoja. Ylhäällä holvissa tyhjyys humisi. Ja isä
Giuseppe heittäytyi polvilleen kuvan eteen, risti kätensä ja toisti yhä
uudelleen:
-- Ecce Agnus Dei, qui tollit peccata mundi!
* * * * *
Siis tuo ihana lapsi oli hänen, täydellisesti. Tytön jokainen ajatus
oli hänelle omistettu, jokainen solu värähteli hänelle. Neito oli
hänelle antautunut. Siis sittenkin oli hän löytänyt rakkauden ja saanut
kokea, mitä on olla rakastettu ja itse rakastaa. Hän ajatteli sitä
maatessaan tytön vieressä. Ja tyttö lepäsi sanattomana kielletyssä
onnessaan.
Isä Giuseppe voi todentaa itselleen kaksi seikkaa: Ensinnäkin, että
tyttö oli kuolemaan tuomittu kalvavan sairautensa vuoksi, hänen
hetkellinen toipumisensa oli vain merkki siitä. Toiseksi, että hän
miltei heti oli ymmärtänyt tytön salatun tunteen, vaikkei hän ollut
uskaltanut sitä tunnustaa itselleen. Hän oli nähnyt sen heräävän ja
tehnyt kaikkensa kehittääkseen sitä ja saadakseen sen voimakkaaksi. Hän
oli lumonnut tytön sanoillaan, avartanut hänen mielikuvituksensa piiriä
ja kietonut vakavien sanojensa ympärille värikästä valheellisuutta,
jolla hän oli vallottanut sairaan herkän mielen. Ja tätä tehdessään oli
hän uskotellut itselleen vetävänsä tyttöä lähemmäksi Jumalaa, sillä
Jumala oli ollut hänen puheittensa keskuksena. Vaikka hän oli huomannut
ihanan ja tuskallisen tunteen versovan sydämessään ei hän ollut
tahtonut eikä uskaltanut sitä tunnustaa itselleen. Hän oli löytänyt yhä
uusia keinoja pettääkseen itseään, ja ennentuntematon huume oli tehnyt
hänen elämänsä unen kaltaiseksi.
Sitten oli tytön tunne yhtäkkiä puhennut täyteen voimaansa. Isä
Giuseppen terävä silmä oli sen heti huomannut, ja hänen vuosia nukkunut
aistillisuutensa oli herännyt kiihkeämpänä kuin konsanaan. Mutta hän
oli ruoskinut itseään kuolettaakseen lihallisuutensa, hän, joka hyvin
tiesi mitä se vaikutti. Hän oli taistelemalla kiihottanut itsensä
äärimmilleen, kunnes jännitys oli nyt lauennut ja kaikki nautittu
pohjaan saakka.
Mikä tenho piilikään siinä, että hänen rakastettunsa oli kuoleman oma!
Hänen rikollisessa lemmessään oli salaperäinen kauneus, joka valtasi
hänet kauttaaltaan. Koskaan ennen ei hän ollut aavistanut, mitä oli
painaa huulensa huulille, jotka tauti oli kalvettanut vaaleanpunaisten
ruusujen värisiksi, ja hekkumoida valkeiden käsivarsien syleilyssä,
joiden suonissa kuume tykähteli. Hänen onnensa oli täydellinen. Eivät
kuoleman kauhut olisi voineet häntä pelottaa. Sillä hän tiesi miten
lyhyt hänen onnensa tulisi olemaan.