osviitan arvotuksen ratkasuun luulin kerran löytäväni. Selaillessani
vanhaa taskukirjaa, joka oli täynnä kaikellaisia pikkuasioita, huomasin
nimittäin eräällä lehdellä hämähäkin kuvan, joka täydellisesti
muistutti muurissaolevaa. Uteliaana tutkin piirustusta ja huomasin,
että jalkojen päissä, karneolikantojen paikalla, oli pieniä kirjaimia.
Lukien myötäpäivää ja alhaalta alottaen, olivat nuo kehässä olevat
kirjaimet seuraavat: _aran. diad._ Tässä oli siis salainen vihjaus,
miten karneolikantoja oli painettava. Tein monta päivää työtä ja panin
monta suunnitelmaa kasaan, koettaen noudattaa Poen ja Doylen
esimerkkejä. Oliko ensin painettava niitä kantoja, joissa oli a, sitten
niitä, joissa oli d j.n.e. kirjainjärjestyksen mukaan? Muodostivatko
nuo kirjaimet jonkun salaperäisen sanan, ymmärrettävän käsitteen? Mitä
merkitsivät pisteet n:n ja d:n perässä, pisteet, jotka olivat hämähäkin
keskiviivaan nähden symmetrisessä asennossa? Mahdollisuuksien määrä oli
rajaton, mutta kun ei yksikään niistä vienyt mihinkään tulokseen, jätän
ne selostamatta.
Vihdoin pälkähti päähäni onnellinen ajatus: ehkeivät nuo karneolikannat
kuuluneetkaan mihinkään salaiseen lukkoon? Taskuveitselläni koetin
varovasti irrottaa yhtä, ja aivan helposti se lähtikin eroon. Naula
nousi sen mukaan ja kaakelissa näkyi pieni tyhjä reikä. Kas siinä
ponnistelujeni tulos! -- Mutta miten siis oli selitettävä herra
Brummerin ajottainen katoaminen? Mitä merkitsivät kirjaimet? Mistä oli
löydettävissä se koneisto, jonka lukkona ne olivat? Oliko sitä
olemassakaan? Minua suututti ja nauratti, ja minä kävelin ympäri
huonetta sadatellen omaa hulluuttani.
En tiedä mitenkä huomioni kiintyi Napoleon-taulun alasyrjän renkaihin,
joiden varassa taulu lepäsi. Ne olivat tavallista vahvemmat ja niiden
läpi tunkihe kaksi tukevaa, nikkelöityä naulaa, joiden käret olivat
alaspäin taivutetut. Nyt huomasin että renkaitten yläpuolet (eivätkä,
kuten tavallista, alapuolet) nojasivat nauloja vasten. Tietysti taulun
täytyi painaa, ja niinollen olisi naulojen pitänyt ehkästä sen
putoamista, mutta nyt näyttivät ne estävän sen kohoamista ylöspäin. Jos
Newton oli ihmetellyt omenan putoamista maahan, niin paljoa suurempi
syy oli minulla kummastella, huomatessani taulun pyrkivän ilmaan,
ikäänkuin ei se ollenkaan olisi ollut painolain alainen.
Ryhdyin tutkimaan asiaa lähemmin, nykäsin innoissani renkaat pois
nauloista ja -- olin vähällä ääneen kirahtaa. Sillä hitaasti ja
äänettömästi kohosi taulu ylös, ja samalla avautui osa seinästä
sisäänpäin niin että saatoin nähdä alaspäin johtavien kiertoportaitten
alun. Auennut ovi oli hyvin monimutkainen ja seurasi niin tarkkaan
seinäpaperin suurten kukkakiehkuroitten viivoja, että oli tosiaan ollut
vaikea mitään huomata. Taulun taas oli kohottanut raskas paino, joka
nerokkaiden vipulaitteiden avulla samalla oli vääntänyt salaoven auki.
Jännityksen vallassa kulin portaita alas. Ne eivät vieneetkään syvälle,
ja ne päättyivät pieneen oveen, joka ihmeekseni ei ollut lukossa. Tulin
pimeään huoneeseen, joka tuntui minusta ahtaalta, ja raapastuani tulta
huomasinkin, että se oli etehisen tapainen tyhjä komero, jonka
peräseinällä oli toinen ovi. Kun koetin, avautui tämäkin ovi. Minä
astuin sisään ja jäin hämmästyksestä sanattomana tuijottamaan eteeni.
Huone, johon olin tullut, oli pienen pyhätön kaltainen. Sen seinät
olivat vaaleanvihreätä, kuulakkaa marmoria ja aivan paljaat. Ainoastaan
ovella oli kellertävät verhot paksusta sametista ja peräseinällä,
niinikään samettiverhon peitossa, suuri taulu. Sen vieressä, korkeilla
alabasterijalustoilla paloi kretalaisia lamppuja, kolme kuvan
kummallakin puolella. Niiden valo, jonka vihertävät suojukset tekivät
aavemaiseksi, tunkeusi tasaisena huoneen jokaiseen sopukkaan. Taulun
alla, suunnattoman, soikean maljan tapaisessa astiassa, joka oli tehty
opalinkarvaisesta lasista, uiskenteli vahasta muovaeltuja lummekukkia.
Tämän takaa kumartuivat ihanien lootusten hennot varret veden yli, kuin
paremmin nähdäkseen kuvansa. Lattialla oli pehmeä, heikosti punertava
matto, mutta ei yhtään istuinta.
Kun vedin samettiverhon taulun edestä, näin mestarikäden tekemän naisen
muotokuvan. Nainen oli seisovassa asennossa, käsi tuolin selustalla, ja
aurinko kultasi hänen kasvojaan. Punaiset huulet hymyilivät raukeasti,
ja vaikka silmien katse oli kirkas, näytti niiden syvyydessä väreilevän
uneksumus. Tuo nainen oli Astridin äiti.
Noin kaunis oli siis herra Brummerin nuorena manalle mennyt puoliso
ollut. Tarkastelin kuvaa kauan, ja se alkoi tuntua minusta ihmeen
tutulta, ikäänkuin olisin nähnyt sen ennen. Mitään tämäntapaista
valokuvaa ei kuitenkaan ollut olemassa. Sitten muistin: Astrid oli
seisonut juuri tuossa asennossa silloin kuin pyysin herra Brummerilta
hänen kättään. Aurinko oli valassut hänenkin kasvonsa, vaikka niiden
ilme oli ollut toinen. Ja minä aloin käsittää, miksi appeni oli
joutunut niin tasapainostaan pois.
Taulun alla, ohuella nefrittilaatalla, jota kullatut tukimet
kannattivat, oli yksinkertainen mahonkilaatikko. Kun avasin sen, osui
ensiksi silmääni neulaankiinnitetty, kultainen ristihämähäkki, joka oli
pistetty pieneen samettikorokkeeseen. Pohjalla oli kellastunut,
apelleni osotettu kirje.
Sanotaan olevan helpompaa toistamiseen voittaa himo, jonka ennen on
kukistanut. Minä puolestani tiedän, kuinka paljon helpompaa on
toistamiseen antautua alttiiksi kiusaukselle, jota kerran ei ole voinut
vastustaa. Kuitenkin myönnän, että hetken seisoin epäröiden kirje
kädessä, enkä niinkään ripeästi vetänyt ulos kellastunutta paperia,
vaikka kuori olikin ennestään auki. Olenko teostani myöhemmin tuntenut
omantunnon vaivoja, se ei kuulu tähän, mutta tuskin koskaan olen ollut
jännittyneempi, kuin lukiessani seuraavia rivejä.
Rakas Harald!
Tuntuu niin tuskalliselta ja samalla niin lohduttavalta kirjottaa
sinulle näitä rivejä, näitä elämäni viimeisiä sanoja, jotka lähes
vuoden ovat odottaneet huulillani, eikä minulla kuitenkaan ole
ollut voimaa lausua niitä. Minä lepään vuoteellani, sydämeni
sykkii kuumeesta kiihottuneena ja käteni vavahtelee, mutta minun
on niin hyvä, kun saan sinulle puhua, että unohdan tautini.
Kuinka raskaita sanoja minun täytyy kirjottaa. Tahtoisin nyt,
hyvästi jättäessäni, muistella vain niitä aikoja, jolloin sinun
suuri, salattu rakkautesi täytti minut, kantoi minua siivillään,
oli koko elämäni sisältönä, minun kaikkenani. Tahtoisin muistella
onnemme autuaita hetkiä, kiittää sinua jokaisesta erikseen ja
kiittää jumalaa, joka on antanut niiden ihanina mielessäni
säilyä. Mutta minun täytyy puhdistautua, minun täytyy osottaa,
kuinka täydellisesti sinä erehdyit.
Harald, minä olen viaton, usko minua. Minä vannon sen seisoessani
kuoleman kynnyksellä, minä vannon sen kuoleman kylmän henkäyksen
leyhyessä kasvoillani. Harald, sinun täytyy minun valani uskoa!
Saatan niin hyvin kuvitella, mitenkä kaikki tapahtui. Sinä olit
mennyt puistoon, polttaaksesi rauhassa paperossin. Sinä kulit
ajatuksiisi vajonneena hiekkakäytävää lehtimajan kohdalle saakka.
Sinä kuulit kiihkeää keskustelua, katsahdit ja näit majassa
vaimosi, jonka edessä nuori mies oli polvillaan. Sait piston
sydämeesi, mutta voimalla, joka sinulle on niin ominainen, sinä
käänsit katseesi pois ja jatkoit matkaasi niinkuin et mitään
olisi huomannut. Ah, Harald, luuletko, etten nähnyt miten
hartiasi värähtelivät!
Tuska täytti sydämeni, sillä tajusin, kuinka syvästi olin sinua
haavottanut. Ja kuitenkin, tuo nuori mies, joka oli edessäni
polvillaan, oli veljeni. Hän oli veljeni, Harald, hän oli
veljeni, usko se sana!
Sinä olit tavannut minut hienossa perheessä, ja vähätpä sinua
liikutti, olinko perheen tytär vai kasvatti ja minkälaiset oikeat
vanhempani olivat. Sinä rakastit vain minua, ulkonaisista
olosuhteista et välittänyt. Mutta minä en voinut unohtaa köyhiä
vanhempiani, sillä minä rakastin heitä ja olisin tahtonut, että
sinäkin olisit heitä rakastanut. Se oli kuitenkin luonteellesi
vastaista. Et saattanut sietää lähelläsi kurjuuden varjoakaan.
Kun puhuin heistä, olit kärsimätön, ja kun sanoin, että he
tarvitsivat apua, vastasit hämmästyneenä: "Mutta rakkaani, koko
omaisuutenihan on sinun, anna heille vaikka puolet siitä".
Harald, en kärsinyt paljon tästä, sillä minä näin, kuinka
suuresti sinä rakastit minua, kuinka suhdattomasti enemmän
kuin tahdoit näyttää.
Sinä iltana oli veljeni epätoivoisena tullut luokseni. Hän oli
joutunut harhateille, ja hurjistelu oli johtanut hänet
kassavaillinkiin. Ja kun olin hänelle kylmä ja kova, lankesi
hän polvilleen eteeni. Harald, Harald, jos silloin näit
silmissäni kyyneleitä, olivat ne säälin synnyttämiä. Olihan
hän kuitenkin veljeni...
Sinä viivyit kauan puistossa. Voitko kuvitella, mitkä tunteet
liikkuivat sielussani, mitkä jäätävät aavistukset, vaikka olin
viaton. Sillä minä tunsin sinut jo silloin ja minä rakastin sinua.
Illallispöydässä olit sinä parhaimmalla tuulellasi. Sinä
laskettelit leikkiä ja olit iloinen, eikä epäilyksen varjoakaan
ollut kasvoillasi. Voitko ajatella, kuinka jokainen sanasi pisti,
jokainen hymysi raateli ja naurusi ääni vihloi. Harald, jos
koskaan sinun suunnaton voimasi on kauhistuttanut minua, niin
tapahtui se silloin. Sillä minä ymmärsin, että onneni oli hukassa.
Minun olisi pitänyt langeta polvilleni sinun jalkoihisi, minä
tiedän sen, minun olisi pitänyt kaiken pyhän kautta vannoa sinulle
viattomuuteni, minä tiedän sen. Mutta jo silloin tiesin, mihin
se olisi johtanut. Sinä olisit katsonut minuun hämmästystä
teeskennellen, nostanut minut maasta, lohduttanut minua. Sinä
olisit sanonut, ettet milloinkaan ole mitään epäillyt, ettei
semmoinen ajatus voisi olla edes mahdollinen sinulle. Ja sinun
äänessäsi, sen pohjalla ja salattuna, olisi ollut se jää, joka on
sinun voimasi ja virheesi, ja joka on niin syvällä, niin syvällä,
ettei sitä outo huomaakaan, mutta joka siitä syystä ei koskaan
sula. Harald, sinun täytyy myöntää, että olen oikeassa, ja minä
rukoilen sinua, älä ole katkera itsellesi.
Harald, Harald, minä tunnustan syyllisyyteni ja minä tunnen sen.
Sillä minun olisi pitänyt ainakin koettaa. Minun olisi pitänyt
suudella sinun polviasi maassa viruen, itkeä kyyneleeni kuiviin
ja puhua ääneni sorruksiin. Mutta en voinut. Minussakin oli
ylpeyttä. Ah, kenties olisikin toisin, jos sen olisin tehnyt,
kenties olisi kaikki onnellista, valoisaa, autuasta, kuten ensi
aikoina.
En koskaan enää saanut olla sylissäsi, Harald. Sinä puuhailit
alinomaa töissäsi, kyselit, oliko minun ikävä, vaikka hyvin
tiesit, etten tahtonut sitä myöntää. Sinä rupesit matkustelemaan,
ja kun palasit kotiin, olit aina iloinen ja ystävällinen -- minä
kiitän sinua jo siitäkin -- mutta vieras minulle.
Viettäessäni yksinäisiä iltojani Astridin vuoteen ääressä, olin
monasti luvannut itselleni koettaa, mutta minulla ei ollut koskaan
kylliksi voimaa. Sinä osasit tukehuttaa yritykset alkuunsa. Ah,
muistatko, kerran, kun palasit matkalta ja kylmin huulin suutelit
minua otsalle, tartuin minä kiihkeästi käsivarteesi, mutta minä
huomasin, että sinä vavahdit.
En tahdo kuvailla sinulle kärsimyksiäni, sillä tiedän, kuinka
syvästi sinä itse olet kärsinyt. Minä tiedän senkin, että sinä
vielä minua rakastat, ja olen siitä onnellinen. Minulla ei ole
mitään anteeksiannettavaa sinulle, sillä sinä et ole rikkonut,
vaan erehtynyt. Jos yksinäisyydessäni olen välistä soimannut
sinua siitä, että saatoit olla niin kova, sinä, jolla kuitenkin
oli kultaisen hämähäkin tarina omallatunnollasi, niin anna se
anteeksi. Älä syytä minua äläkä itseäsi, kohtalon käsi on
levännyt harteillamme.
Nyt minun on hyvä olla. Kuumehoureissa olen usein käsivarsillasi
ja saan katsoa silmiesi syvyyteen. Minä kulen kanssasi onnen
mailla, missä leppeät tuulet leyhyvät ja ihanat kukat uneksivat.
Enkä minä enää tahtoisikaan terveeksi tulla.
Harald, minä suutelen sinua ja siunaan sinua! Ole hyvä
Astridille, ole hyvä hänelle.
Edit.
Myönnän, että liikutus kohotti silmiini sumun, joka hetkeksi himmensi
ympäristön. Näin mielikuvituksessani appeni, joka vakavin kasvoin astui
tuon kuvan eteen ja taivutti päänsä, mielessä hartaus ja suru, jota hän
ei voinut koskaan ilmasta. Ja minussa heräsi myötätunto tuota
yksinäistä miestä kohtaan, jonka sydämessä alituisesti kaihersi sama
raskas tunto, kuten aihe taiteilijan mielessä, kuitenkin sillä
erotuksella, ettei hän voinut siitä milloinkaan vapautua.
Sitten ikäänkuin heräsin, ja ahdistava tunne valtasi minut. Olin kuin
temppelin häpäsijä. Hiipiessäni pois sylkytti sydämeni levottomasti ja
varoin synnyttämästä pienintäkään ääntä. Ja kun vihdoin seisoin appeni
työhuoneessa tarkastellen, oliko salaovi paikoillaan, niin hiki kihoili
ruumiistani.
Olin siis päässyt suuren salaisuuden perille. Mutta mikä oli kultaisen
hämähäkin tarina, josta Edit rouvakin oli maininnut? Salaperäisillä
kirjaimilla oli siis sittenkin joku merkitys. Vaivasin jälleen päätäni
monet päivät. Muodostin kirjaimista nimiä: Diana Ard y.m. Ne eivät
kuitenkaan mihinkään johtaneet, ja pisteet n:n ja d:n perässä jäivät
vaille selitystä. Vai oliko hämähäkki jonkinlainen symboli? Oliko siitä
mitään tarinoita tai runoja, jotka olisivat voineet antaa jotakin
vihjausta? Selailin monellaisia teoksia. Meyerin tietosanakirja ei
minua auttanut. Ja vasta suuresta saksalaisesta eläinopista löysin
arvotuksen ratkasun. Luin nimittäin: Kreuzspinne (Araneus diademathus
o. Epeira diadema) j.n.e. Aran. diad., lyhennys latinalaisesta nimestä,
siinä olivat kirjaimet semmoisenaan, siinä piirteitten salaisuus.
Myönnän melkoisesti pettyneeni. Nähtävästi oli appeni piirtäessään
hämähäkin kuvaa muistanut sen latinalaisen nimen ja jonkinlaisesta
päähänpistosta kirjottanut sen niinkuin oli kirjottanut.
Minulla ei siis salaisuutta selvitellessäni ollut enää muita keinoja
kuin varovainen kyseleminen apeltani ja vaimoltani. Tällaiselle
urkkimiselle on kuitenkin ominaista, että ainoastaan se, jolta
kysytään, saa tietää jotakin. Sitäpaitsi ei vaimollani näyttänyt
todellakaan olevan mitään vihiä asiasta. Ja kun kerran, ollessani
appeni työhuoneessa, sivumennen viittasin muurin hämähäkkiin, sanoi
herra Brummer hyvin tyynesti.
-- Se ei tunnu miellyttävän sinua. Parasta olisikin otattaa se pois. Se
pistää liiaksi silmään ja on sentähden ruma.
Milloinkaan ei hän puhunut asiasta enempää.
Myöhemminkin olen käynyt appeni pyhätössä, sillä en ole jaksanut
kiusausta vastustaa. Mutta kultaisen hämähäkin tarina on ja pysyy
salaisuutena. Se on niitä arvotuksia, joihin jokainen ratkasu luo lisää
hämäryyttä.
Kun herra Lindell oli lopettanut, sanoi maisteri Vehka ottaessaan tulta
sikariinsa.
-- Tämä tarina on sinun monimutkaisimpia valheitasi, Lindell.
UPOKSISSA.
Ellei nuori pappi olisi ollut niin mietteissään astuessaan ulos
huoneestaan, ei hän varmaankaan olisi lähtenyt kävelemään, vaan olisi
pysytellyt puiston varjossa. Heinäkuun päivä oli nimittäin hyvin kuuma
ja tyyni. Mutta nuori pappi oli vastikään tutkinut Jobin kirjaa, ja
hänen hurskas mielensä viipyi vielä tuon pyhän miehen vaiheissa.
Senvuoksi kulki hän mitään huomaamatta rantaniitylle, missä heinäväki
hikisenä ahersi.
Tultuaan rannalle otti hän nenäliinan taskustaan ja pyyhki hiestynyttä
otsaansa. Vesi loisti himmeänä. Sen pinnasta kuvastui niemen sivulla
kasvava leppätiheikkö. Ja kun hauki ryösähti kaukana kaislikossa,
saattoi hän kuulla sen. Menen uimaan, mutisi hän ja riisuutui, Aurinko
paahtoi suloisesti hänen ruumistaan, ja kun hän heittäysi veteen oli se
niin lämmintä, ettei se karkottanut hänen uneksivaa mielentilaansa.
Ajatuksiinsa vaipuneena hän uikin suoraan eteenpäin, ja kuin taustana
hänen sisäisille näkemyksilleen kuvastui tyyni ulappa, jonka pinnalla
kalat parveilivat, etäinen metsä ja kuulakka taivas.
Yhtäkkiä tunsi hän kuitenkin omituisen voimattomuuden herpasevan
jäseniään. Hän ei enää voinut tehdä pienintäkään liikettä. Hätä
vääristi hänen kasvonsa, ja hän päästi valittavan avunhuudon. Sitten ei
hän enää saattanut huutaakaan. Hän tunsi painuvansa syvyyteen ja
tuskaisena hän rukoili: Herra, auta minua, minä hukun. Tuosta
rukouksesta hän tunsi saavansa lohtua. Tyynenä, melkein ihmetellen,
tarkasteli hän omaa kuvaansa, joka näkyi vedenpinnan yläpuolella.
Aurinko ei enää häikässyt hänen silmiään, vaan himmeni himmenemistään
sen mukaan kuin hän vajosi. Sitten tuli kylmää ja pimeää, ja hänen
rintaansa pusersi. Vielä kerran hätä hänet valtasi, ja sulkien silmänsä
hän rukoili: Herra, auta minua, minä hukun. -- -- --
Kuin etäinen kirkonkellojen soitto alkoi kuulua hänen ympäriltään. Se
lähestyi ja eteni vuoroin, kasvoi valtavaksi, keinui ja kumisi, taas
hiljeni, riutui ja riutui... Sitten alkoi vesi liikehtiä hänen
ympärillään. Hän tuijotti sinnepäin ja alkoi vähitellen erottaa jotakin
harmaata, joka kulki häntä kohden. Yhä selvemmin rupesivat rajaviivat
näkymään, kammottava hirviö sukelsi esiin, ja kauhukseen tunsi hän sen
suunnattomaksi mustekalaksi. Se oli jo aivan lähellä. Sen suurissa,
ulospullistuneissa silmissä oli saaliinhimoinen hehku, ja sen pitkät
raajat, jotka olivat säteettäisesti suhdattoman pään ympärillä,
liikkuivat notkeasti kuin käärmeet ja lumoavasti kuin tanssijattaren
kädet. Peto pysähtyi hänen viereensä. Sen silmien hehku muuttui yhä
himokkaammaksi. Ahdistavan hitaasti ojensi se raajansa. Ne koskettivat
kylminä rintaa, kaulaa, päätä. Ne pusertuivat yhä kireämmälle,
vastustamattoman voimakkaina. Ja nuori pappi tunsi tuhonsa tulleen, hän
pyörtyi...
Nuori pappi heräsi ja katseli ihmetellen ympärilleen. Hänen edessään
oli aro. Moniväriset kaktukset kukkivat hiekassa. Tuuli liikutteli
hiljaa akasioiden pitkiä lehtiä ja suurten palmujen viuhkoja. Etäämpänä
kohosi vuoria, ja hän saattoi kuulla korkeiden seetripuiden huminan.
Mutta arolla, kankaasta tehdyssä majassa, näki hän Jobin kolmen
ystävänsä kanssa. Jobin ruumis oli visvaisten paiseiden peittämä, hän
oli pukeutunut säkkiin ja istuutunut tuhkaan, ja kärsimys kuvastui
hänen kasvoiltaan. Ja hänen kolme ystäväänsä olivat revässeet
vaatteensa ja panneet tomua päänsä päälle. Ja Job sanoi:
-- Olkoon kirottu se päivä, jona synnyin, ja se yö, joka sanoi: mies on
siinnyt. Pimeys ja kuolon varjo sen peittäköön, olkoon ukkospilvi sen
ohimoilla ja musta sumu verhotkoon sen kauhuillaan. Sen hämärän tähdet
olkoot pimeät, älköönkä se nähkö aamuruskon silmänripsiä.
-- Miksen tukehtunut äitini kohdussa, miksen kuolleena syntynyt?
Mullassa minä nyt makaisin, eikä minulla olisi tuskaa, lepäisin ja
minulla olisi rauha.
-- Jos minun surkeuteni punnittaisiin ja minun kärsimykseni voitaisi
yhdellä haavaa vaa'alle laskea, olisi se raskaampi kuin meren hieta ja
kultasanta kuningasten kammioissa. Sillä minä olen lyöty niinkuin
teuras, kovat kuukaudet ovat osakseni tulleet ja murheen yöt ovat
minulle jaetut.
Nuori pappi ei voinut kyllikseen kuunnella Jobin vuolasta sanatulvaa,
joka tuntui lähtevän sydämen syvyydestä ja jossa oli keinuva, valittava
rytmi. Hän kuuli myös ystävien lohdutuksen, ja tajusi, että se vain
tuskastutti Jobia. Ja hän tunsi iloa kun Job heille vastasi:
-- Vaietkaa, vaietkaa, ette kuitenkaan taida minua lohduttaa, sillä
viisautta ei ole teille annettu. Ihmiset löytävät hopean lähteet ja
vasken valavat he mielensä mukaan. Vuoret väistyvät heidän kättensä
tieltä ja virrat pysähtyvät juoksemasta. Mutta missä on viisauden sija
ja mistä taito löydetään? Syvyys sanoo: ei se ole minussa, ja meri
sanoo: minä en sitä kätke. Sillä Herra on yksin viisas, ja hänen
väkevyytensä on suurempi kuin jylinä pilvissä. Hän antaa tuulelle
painonsa ja vedelle mittansa, sateelle määränsä ja salamalle sen
leimauksen tien.
Mutta Jobin tuska kasvoi, ja Saatana kuiskutteli hänen korvaansa.
Hänessä heräsi uhma. Ja kauhukseen kuuli nuori pappi Jobin herjaavan
Jumalaa.
Sitten aurinko laski. Aron hieta punersi. Etäinen seetripuumetsä
synkkeni, ja kaktusten varjot pitenivät. Suuret, moniväriset perhot
istuivat liikkumattomina akasioiden lehdillä. Ja kun iltatuuli hiljaa
huojutteli palmujen raskaita lehtiä, niin Herran ääni kuului niiden
suhinassa.
Nuori pappi vapisi kuullessaan Jumalan ihmeellisiä sanoja, ja kun hän
katsoi Jobiin, oli tämä vaipunut polvilleen ja peittänyt säkillä
kasvonsa.
-- Herra, minä olen halpa. En taida sinulle vastata. Minä panen käteni
suuni päälle, kuuli hän Jobin nöyrtyneenä sanovan.
Sitten Jumala jälleen puhui, mutta hänen äänensä oli lempeä ja
viehättävä kuin symbalin helinä. Hän antoi Jobille anteeksi ja teki
hänet heti terveeksi. Mutta kun hän lupasi Jobille jälleen suuren
omaisuuden, niin Job kohotti hitaasti päänsä.
-- Herra, sinun henkesi hyväilee minua kuin lauhkea tuuli, joka on
seetripihkan tuoksun kyllästämä, se virvottaa minua enemmän kuin
balsami ja se on minulle suloisempi kuin myrha ja kalliit voiteet. Se
huuhtelee minun syntini niinkuin vuorilta juokseva vesi minun jalkojeni
tomun, ja se puhdistaa minun sieluni safiria kirkkaammaksi. Kuitenkin,
Herra, anna minun jäädä yksinäiseksi ja köyhäksi, että minä lähempänä
sinua olisin. Anna minun olla hylättynä ja unhotettuna, että minun
huuleni olisivat otolliset sinua ylistämään.
Kun Job sen sanoi, värisi hänen äänensä kuin hiljaisen laulun sävel.
Hänen silmänsä loistivat ja hänen kasvonsa olivat kuin enkelin kasvot,
niin ettei nuori pappi voinut katsoa häneen. Nuori pappi kääntyi
sentähden syrjin ja huomasi, sivummalla suuren palmun luona Kristuksen
ja Abrahamin ja vähän etäämpänä Luciferin. Lucifer oli kuitenkin
kätkenyt kasvot käsiinsä, ja hänen hartiansa värähtelivät. Hän lähti
hiljaa astumaan. Ja hänen silmästään putosi aron hiekkaan kyynel, joka
oli kalliimpi kuin yksikään jalokivi. Kun nuori pappi katsoi
Kristukseen, seurasi tämä Luciferin kulkua niin syväkuultoisin silmin,
että nuori pappi tajusi, miten väärin todellakin oli kirjotettu: vihaa
vihollistasi. -- -- --
Sitten tuli pimeä. Etäinen symbalin soitto alkoi kuulua. Se pani
lämpimän ilman aron pinnalla väräjämään. Sävelet olivat hiljaisia,
hartaita. Ne saapuivat niin riutuvina korvaan, että kaikki tuntui
unennäöltä. Mutta vähitellen soitto vahvistui. Se sisälsi enemmän
maallista, enemmän intohimoa. Voimakkaat basunat yhtyivät symbalien
helinään. Soinnut tulvivat kuin myrsky. Sitten jälleen kaikki häipyi,
heikkeni. Vain tähtien kimallus tummalla taivaalla selveni...
Mitä?... Eikö enkeli liihotellut tuossa ja lähestynyt häntä?... Niin,
nuori, yliluonnollisen ihana nainen lähestyi vihertävään harsoon
verhottuna. Hänen ihonsa punersi kuin vaalea ruusu. Hänen silmänsä
olivat syvät kuin meri ja kuvastivat koko hänen sielunsa. Ne loistivat
kuin kaksi säröistä helmeä hajanaisten hiusten varjosta. Hänen
puoliavointen huultensa hymy oli purppurainen, ihana. Mutta oliko se
enkelin? Siinä oli jotakin salaperäistä, viekottelevaa. Oliko se
enkelin?...
Nuori pappi tunsi tulivirran syöksyvän suoniinsa. Hän loi silmänsä
alas, sillä hänen sydämensä oli puhdas. Kuitenkin tunsi hän naisen
läsnäolon. Hän tunsi sen ihon tuoksusta, joka huumasi, ja hengityksen
lemusta, joka oli raikas kuin suopursujen. Sitten laskeutui käsi hänen
olalleen. Hän tunsi tuskaa ja onnea, ja hän vapisi. Hän kääntyi pois ja
lausui: Mene pois minun tyköäni, sillä sinussa asuu synti.
Käsi poistui vavahtaen hänen olaitaan. Ja kun nuori pappi nosti
silmänsä, olivat naisen kasvot vakavat ja surulliset. Silloin
häpeäntapainen tunne valtasi nuoren papin. Hän katui mitä oli sanonut.
Ja vihdoin paisui hänen katumuksensa niin voimakkaaksi, että hän
nopeasti tarttui naisen käteen. Veri soi hänen korvissaan. Hän luuli
vaipuvansa uneen. Hänen silmänsä hämärtyivät ja hänen ympärillään
kohisi...
Miten kummallista! Vettä hänen ympärillään! Vettä joka puolella,
kirkasta, läpinäkyvää vettä, joka ei estänyt häntä liikkumasta ja jota
hän saattoi hengittää. Hänen jaloissaan oli ahvenruohoa, leviä ja
simpukoita. Ihmeissään katsoi hän naiseen, jonka käsi oli jäänyt hänen
käteensä. Tämä hymyili. Silloin kaikki unohtui. Hän näki vain silmät,
joiden uneksumus vangitsi hänet. Hän tunsi suuren heikkouden hiipivän
sieluunsa ja autuuden, jonka tuolle heikkoudelle antautuminen tuotti.
Hän näki naisen poven aaltoilevan, ja väristen hän kurkotti
huulillaan... suuteli, suuteli kuin unikuvaa, ilmestystä... Kaukana,
läpinäkyvän veden takana, kantele hiljaa soi...