UNIKKO JA OHDAKE
Kirj.
Jalmari Kara
Helsingissä;
Kustannusosakeyhtiö Kirja,
1913.
Oy Weilin & Göös, Helsinki.
SISÄLLYS:
I.
Kulku-Kalle.
Tuulasvalkea.
II.
Kultainen hämähäkki.
Upoksissa.
Isä Giuseppe.
III.
Kostaja.
Ristilyönti.
Lauri Kesto.
I.
KULKU-KALLE.
Notkon yksinäinen torppa oli syvällä korvessa, sen tien varrella, jota
kyläläiset kulkivat kaupunkiin. Kylään oli noin neljän kilometrin matka
ja kaupunkiin lähes kaksi penikulmaa.
Oli myöhäinen helmikuun ilta. Ulkona oli kova pakkanen ja tuuli ajeli
tuiskulunta hankiin hukkuneiden aitojen yli. Notkon tuvassa paistoi
emäntä leipiä. Tytär kutoi kangasta, vanha ruotuvaari kurisutteli
penkillä piippunysäänsä ja renki loikoi sängyssä juritellen hiljaa
jotakin rekilaulua. Vaivainen kattolamppu tuikutti kangaspuiden lähellä
ja hiillos hehkui paadella, leivinuunin edessä.
Etehisessä kuului joku tömistelevän lunta jaloistaan. Ovi aukeni
naristen, kylmä ilmavirta syöksyi tupaan ja tulija astui sisään
pysähtyen kynnyksen luo. Hämärässä ei saattanut erottaa muuta kuin
hänen pitkän vartalonsa ääriviivat.
-- Hyvää iltaa, toivotti hän hiljaa.
-- Iltaa, iltaa, emäntä uunin vierestä vastasi, -- vieras käy
peremmälle, tässä sopisi käsiä lämmitellä.
Tulija astui uunin luo. Hän oli nuori, tummaverinen ja laihakas mies.
Yllään oli hänellä ohut, kulunut takki, ja kun ei hänellä ollut
kintaita olivat hänen kätensä sinertävät ja kylmästä kankeat. Mitään
virkkamatta ojensi hän kätensä hiillosta kohden ja hieroi niitä.
-- Mistäs kaukaa vieras tulee? kysyi emäntä.
-- Kaupungista... Olisi kylään aikomus.
-- Vai kylään. Ei lie vieras tämän paikan ihmisiä, kun ei tunneta?
-- Ei.
Ja vieras jatkoi hetken kuluttua:
-- Sehän minä olen se Kulku-Kalle, jos emäntä on sattunut kuulemaan.
-- Kyllä on kuultu. Vai se.
Senjälkeen vallitsi tuvassa äänettömyys. Päre, jonka emäntä oli uuniin
kurkistettuaan pistänyt muurinrakoon, risahteli hiljaa palaessaan
karstalle. Kangaspuut kolahtelivat tahdikkaasti; silloin tällöin
köhähti vaari penkillä. Vieras lämmitti käsiään sivulleen
katsahtamatta.
-- Näinköhän tässä saisi yötä olla? kysyi hän vihdoin kääntyen emäntään
päin.
Emännän katse oli epäilevä ja terävä.
-- No ilkeäähän ihmistä on tuollaiseen jumalanilmaankin ajaa, mutta
kyllähän tässä on kovin huonoa tilaa. Meillä on tuo vaarikin, ja miehet
ovat ahtaneet kiukaan niin puita täyteen, ettei sinnekään sovi.
Vieraalle oli emännän epäluulo tuttua, ja hänellä olisi ollut vastaus
valmiina. Olisihan hän voinut sanoa, että kulkija tyytyi mielihyvällä
viettämään penkilläkin yönsä, tai muuta semmoista. Mutta emännän
puhuessa olivat hänen silmänsä osuneet kangasta kutovaan tyttöön.
Heidän katseensa olivat kohdanneet, ja tytön silmien kirkkaus oli
saanut lämpimän laineen vierimään läpi hänen ruumiinsa. Hän muisti
ennestään nuo viattomat kasvot, joiden hipiä oli harvinaisen hieno ja
ilme avuton kuin lapsen. Ja emännän sanat olivat jo unehtuneet kun hän
jälleen kääntyi hiillosta kohti.
Syntyi äänettömyys. Emäntä riensi tuvasta. Ja tuijottaessaan hiilien
värinään muisteli vieras sitä heikkoa punaa, joka äsken oli sävähtänyt
tytön kasvoille ja joka ei ollut jäänyt häneltä huomaamatta. Ja
yhtäkkiä ei hänen mielensä enää tehnytkään jäädä torppaan yöksi. Mitäpä
hän vasten emännän tahtoa pyrkisi, vielähän kyläänkin ehtisi. Hän
kumartui ja kääri toisen housunlahkeensa yläpuolelle polvea. Polvessa
oli veres haava, jonka siteenä oli vain mitätön tilkku ja joka ei
näyttänyt ollenkaan hyvältä kylmettymisen takia.
-- Sattuisikohan olemaan jotakin kankaanpalaa? On polveni hiukan
huonossa tupussa, kysyi vieras hiljaa.
Tyttö katsahti kangaspuilta.
-- Hyvänen aika! Mikäs polveen on sattunut?
-- Kirves luiskahti.
-- Ohhoh!... Kyllä sidettä saa.
Tyttö nouti liinaisia tilkkuja.
-- Tässä olisi.
Ja hän kumartui alas ja ojensi jo kätensä auttaakseen, kun sormus
välähti hänen silmiinsä. Säpsähtäen veti hän kätensä takasin ja tunsi
punastuvansa. Se suututti häntä. Häpesikö hän sormustaan, häpesikö
näyttää sitä tuollaiselle? Ja melkein vihaisena vilkasi hän kulkijan
kasvoihin, joilla hänen mielestään kiiti tuskin huomattava häivähdys.
-- Kiitoksia, neiti. Kyllä minä itse saan, sanoi vieras ja sitoi
huolellisesti haavansa.
Tyttö riensi omettaan puhutellakseen äitiään, sillä eihän mitenkään
voinut ajaa haavottunutta ihmistä tuollaiseen yöhön. Ja hän saikin
äitinsä myöntymään, mutta kun he palasivat tupaan, ei vierasta siellä
enää ollut. Vaari tiesi hänen heti tytön jälkeen lähteneen.
Jollain tavoin pettyneenä tyttö istahti penkille ja katseli jääkukkia,
joita pakkanen oli ruutuun muodostanut. Kulkija viipyi vielä hänen
mielessään, ja hän antoi kuvitelmien syntyä ja raueta. Hän muisti
viimekesäisen, leppeän illan kylän keinulla, missä hän Kulku-Kallen oli
tavannut. Hän oli silloin ollut herramaisemmin puettuna, eikä ollut
näyttänyt ensinkään hullummalta. Kun toiset olivat laulaneet, oli Kalle
vaan äänettömänä keinuttanut ja ollut kuin nukuksissa. Kalle oli
istunut häntä vastapäätä, ja kun hänen puolensa joskus oli noussut
hyvin korkealle, oli Kalle alhaalta selkäkenosiltaan heittänyt katseen,
joka oli ollut niin uneksiva ja epämääräinen, että oudot tunnot olivat
läikähtäneet mielessä; ei edes kärkevää sanaa ollut voinut heittää
tuolle totiselle nukkujalle.
Kun sitten oli lähdetty pois, ei hän saattanut muistaa nähneensä
Kallea. Mutta veräjän luona, josta metsä alkoi, oli Kalle seisonut
aitaa vasten liikkumattomana ja yksinään.
-- Eikö matka tunnu pitkältä yksin kulkea? oli Kalle kysynyt.
-- Tokko tuo kahden lyhenisi, oli hän vastannut.
-- Ei edes taida pelottaa, että pahat ihmiset ahdistaisivat?
-- Eivät nuo ennen ole ahdistelleet, elleivät nyt, oli hän tylysti
vastannut.
Kalle oli nostanut hattuaan ja jäänyt paikalleen. Mutta hän,
muistelija, oli jatkanut matkaansa kiirein askelin, apein mielin, ja,
ikäänkuin toisen toivomuksesta, peläten.
Kulkijapoika näki kulkeissansa
kukkivan orvokkikukan.
Katsella saa, mutt' ei omistaa
se on kulkijapojan lupa.
Niin oli hän kuullut Kallen kauempana laulavan ja ihmetellyt, miksi hän
keinulla oli koko ajan vaiennut, vaikka osasi laulaa. Koko kotimatkan
oli Kalle ollut hänen mielessään.
Sittemmin oli hän kysellyt, mikä mies se semmoinen oikeastaan oli
ollut, mutta kukaan ei ollut tiennyt juuri enempää kuin nimen. Kuului
joskus kouluja käyneen, pystyvän moneen työhön ja oleskelevan talvisin
kaupungeissa, kesäisin maalla.
Myöhemmin oli kaikki unohtunut. Ja uutena vuotena oli hän mennyt
kihloihin Ylätalon rikkaan pojan kanssa. Mutta nyt oli hän jälleen
nähnyt saman katseen... Olikohan Kalle huomannut hänen sormuksensa?
Kenties. Mutta eipä ollut mitään virkkanut siitä... "Neiti näkyy
kihloissa olevan, ei kai pahaksi pantane, jos kulkijakin onnittelee",
niin olisi kai moni hänen sijassaan sanonut... Tai ehkei
huomannutkaan?... Mutta, hyvänen aika, mitäs hän nyt sitä pohtii...
Mokoma kulkija, vaikka varas olisi. Jumala ties, minne nytkin oli
lähtenyt...
Tuvassa oli yhä hiljaista. Ainoastaan nukahtanut renki kuorsasi, ja
vaari kurisutti piippuaan. Emäntä otti rieskansa uunista, koputteli
kypsyyttä, taittoi palan, maistoi ja antoi vaarillekin.
-- Hyviä riehkojahaa emäntä on haannu, sanoi vaari, joka ei osannut
ääntää s-kirjainta.
Kun kukaan ei vastannut, uudisti vaari kovalla äänellä:
-- Hyviä riehkojahaa emäntä on haannu, kun minä hanon.
* * * * *
Oli kaunis kesäkuun sunnuntai kun Jaakko Ylätalo pahatuulisena asteli
kotiveräjältä Koivumäelle päin. Kevyt tuuli lehautti hänen sieramiinsa
kukkien tuoksua, auringon kimallus hyppelehti pienten ristiaaltojen
harjoilla, ja ruispelto lainehti kuin kellanvihreä järvi. Mutta Jaakko
ei huomannut ympärillään olevaa kauneutta. Sitä paitsi pohti hän
alituisesti samaa asiaa, vaikka hän olikin täysin selvillä siitä.
Se oli siis totta! Kyläeukot olivat perältäkin oikeassa juorutessaan
Notkon Helmistä ja Kulku-Kallesta. Ja kuitenkin oli Helmi Jaakon
morsian.
Kulku-Kalle oli koko kevättalven oleskellut kylässä, ja viimeiset pari
viikkoa oli hän ollut Ylätalossa, Jaakon kotona, töissä. Siis rakastaja
sulhasen renkinä. Mutta vasta muutamia päiviä sitten oli Jaakon korviin
osunut se huhu, että Kalle teki öisiä retkiä Notkon torpalle. Jaakko ei
ollut ensinkään uskonut juttuun. Tunsihan hän Helmin, hän, joka itse
oli toisinaan pyrkinyt tytön aittaan, mutta aina saanut semmoisen
katseen, että oli muistanut. Ja ämmähupakot saattoivat uskoa, että joku
kulkijapahanen oli tehnyt sen, mikä hänelle oli ollut mahdotonta. Tuo
juorupuhe oli kuitenkin vienyt hänen iloisuutensa, ja kun hän oli
tarkemmin ajatellut, oli hän huomannut, miten omituinen Helmi oli
hänelle ollut viimeaikoina... Jaakko oli salavihkaa tarkastellut Kallea
ja toisinaan keihästänyt häneen katseensa nähdäkseen hänen sydämeensä.
Mutta Kallen kasvoilla oli ollut hänelle ominainen ikävystynyt ilme, ja
rauhallisena oli hän juritellut laulujaan. Hän oli ollut iloinen, jos
toiset olivat iloisia olleet, vastannut, jos oli kysytty ja kysynyt,
kun itse oli tietoja tarvinnut. Ja Jaakon mielessä oli herännyt
salainen kateus, jolle hän oli ylimielisesti hymyillyt, mutta jonka
olemassaoloa hän ei ollut saattanut kieltää. Parina iltana, Kallen
lähtiessä kylälle, oli Jaakon mieli tehnyt seurata jälkiä, mutta hän
oli kuitenkin hävennyt alentua sellaiseen ja oli ennemmin uskonut
kaikki valeeksi. Olihan Kalle kevättalvesta saakka oleksinut näillä
tienoin, eikä siis mitenkään ollut mahdollista, että suhde näin kauan
oli pysynyt salassa... Tai ehkei se muille salainen ollutkaan kuin
yksin sulhaselle?... Ja Jaakko oli alkanut epäillä Helmiä ja raivonnut
omassa itsessään kuin mielipuoli. Mutta Kallea kohtaan oli hän
pakottanut itsensä entistä ystävällisemmäksi.
Mutta nyt oli kaikki selvinnyt:
Illalla olivat he Kallen kanssa laskeneet verkot, ja kun Jaakko aamulla
oli kavunnut tallin parveen herättääkseen Kallen mukaansa niitä
nostamaan, oli omituinen tapaus sattunut. Kun hän nimittäin oli
nyhkässyt Kallea, oli tämä käännähtänyt heinissä ja kärsimättömän
näköisenä nurissut: Helmi sinä... älä viitsi... älä vielä aja pois.
Senjälkeen oli hän jälleen nukahtanut. Nuo sanat olivat naulanneet
Jaakon liikkumattomaksi kuin patsaan. Hän muisti nytkin elävästi tuon
hetken. Hän oli kuullut hevosen pärskinän ja unisen jalkain muuton
tallista ja pääskysten visertelyn katolta, hän oli nähnyt pitkän,
kultaisen juovan heinillä, jonka seinänraosta pujahtanut päivänsäde oli
heittänyt, mutta hänen ajatuksensa olivat ikäänkuin seisahtuneet. Ja
kun hän hiukan oli tointunut, oli hänen mielensä tehnyt syöksyä
nukkujan päälle, mutta häneltä oli puuttunut voimaa ja hän oli
kiiruhtanut ulos ja itkenyt ja kiroillut haikean kiukun vallassa. Hän
oli nostanut yksin verkot, ja kun hän oli palannut kotiin, oli
Kulku-Kalle seisonut veräjällä paperossi hampaissa. Hän oli rientänyt
tervehtimättä ja raivon vallassa Kallen ohi ja tuntenut tämän terävän
katseen niskassaan.
Näitä miettien tuli Jaakko Koivumäelle. Alempana, suurten puiden
siimeksessä, tukkipojat pelasivat hoitoa. Kuului sekavia ääniä ja
pelaajien sanoja: "Kerta kiinni! Lappu lisää! Vielä ukko pokalle! Kaksi
siliätä ponssaria. Heivaa itsellesi. Korpi rojahti" j.n.e. Jaakko tuli
heidän luokseen, istahti välinpitämättömänä joukkoon ja liittyi peliin.
Hän pelasi uhkarohkeasti, voitti väliin, mutta menetti taas tuossa
tuokiossa voittonsa.
Hetken kuluttua saapui Kulku-Kallekin paikalle, ja Jaakon tuli paha
olla. Hän olisi tahtonut lähteä, mutta ei saanut sitä tehdyksi, ja
ilkeän tunteen valtaamana pelasi hän yhä hurjemmin. Mutta kun
Kulku-Kallelle sattui työ, pani Jaakko ainoastaan pieniä summia kiinni
ja hävisi tahallaan, huulilla halveksiva hymy.
-- Taitavat pelata porukassa saman talon miehet, huomautti muuan
tukkilainen.
-- Ei ensinkään. Mutta isännän ei sovi pelata renkinsä rahoja, vastasi
Jaakko pilkallisesti.
Tuskin huomattava värihäivähdys kulki Kallen kasvojen yli ja hän päätti
näyttää, ettei raha hänellekään sukua ollut, kuten tukkipojat sanovat.
Ja kun sitten Jaakko oli työmiehenä kerännyt suuren summan eteensä,
pani Kalle kaikki kiinni, aikoen menettää tahallaan. Sattumalta sai hän
kaksikymmentä yksi, siis voiton pelin. Ensin aikoi hän vielä ottaa
kortin, "kääntää metsään" itsensä, mutta nopeasti hän muutti mieltään
ja pisti hymyillen rahat taskuunsa. Kun hän vielä toisen kerran oli
sillätavoin vienyt Jaakon edestä suuren summan, nousi Jaakko kiukusta
kalpeana ja kiroillen, sillä rahattomana oli hänen erottava pelistä.
-- Kyllä minulla on lainata, huomautti Kalle ystävällisesti ja hiljaa.
Jaakko kiristi hampaitaan eikä vastannut.
Jaakko teki lähtöä ja houkutteli kaikin voimin pois koiraansa, joka
makasi Kulku-Kallen jaloissa. Mutta Vahti nosti vain päätään, eikä
noussut. Jaakko kutsui sitä yhä vihaisemmin ja kävi kiukkuisena sitä
niskaan kiinni. Se oli Vahdin mielestä kuitenkin liikaa, ja
raivokkaasti karkasi se isäntänsä käteen.
-- Saatana, sähisi Jaakko yli äyräittensä suuttuneena. Hän tarttui
koiran alaleukaan ja nykäsi toisella kädellään yläleuasta. Leukaluut
vääntyivät sijoiltaan. Koira kiemurteli maassa tuskissaan, ja vihlova
ulina tulvi sen kurkusta.
Syntyi hiljaisuus, ja kauhu vaelsi raakojen miesten parvessa.
Kulku-Kalle nauroi sydämensä pohjasta. Hänen kasvonsa olivat valkeat
kuin liitu.
Vihdoin voimakas tukkijunni potkasi raudotetulla korollaan eläimen pään
mäsäksi. Jaakko meni jo kauempana.
* * * * *
Paria päivää myöhemmin astuskeli Kulku-Kalle verkalleen kaupunkiin
päin. Hän teki muuttoa muille seuduille, sillä täällä alkoi maa jo
polttaa jalkojen alla. Hän oli osannut lähteä Ylätalosta ennenkuin
hänet oli siihen suorastaan pakotettu, ja nyt kulki hän hitaasti
metsätietä, uudet vaatteet päällä, herramaisen näköisenä.
Joelta, metsäntakaa, kuului tukkipoikain laulu:
Hyvä olen korttia pelaamaan,
hyvä tappelemaan ja juomaan.
Hyvä olen likkoja riiaamaan,
mutta huono heitä kotia tuomaan.
Ja tän kylän ämmät, nappulanännät
kupparit ja noidat...
Kalle saattoi erottaa sanat ja hän hymähti itsekseen. Sillä lailla,
juuri sillä lailla. Ämmien hampaissa hänkin oli ollut...
Tuuli suhisi puissa ja taivas vetäytyi pilveen. Jokunen pikkulintu
tirskahteli lepissä, joiden lehdet himmeästi kiilsivät. Kalle koetti
olla mitään ajattelematta. Olihan hän tehnyt päätöksensä, mitä siis
maksoi vaivaa miettiä...
Sen pienen torpan hiilloksessa
ma käsiäni lämmittelin...
Siitä asti ne torpan tyttöä
sanovat mun heilakseni.
Se pääsi häneltä kuin vahingossa, ja häntä suututti, että oli laulanut
sitä. Sillä sanat olivat tehdyt kuin häntä varten, ja koko kevään oli
tämä ollut hänen mielilaulunsa. Mutta nyt täytyi sen unohtua, sillä
hänen tarinansa oli lopussa.
Kuitenkaan ei hän voinut estää menneiden tapahtumain johtumista
mieleensä. Hän muisti pyryisen illan Notkon torpassa ja vielä toisenkin
talvi-illan, jolloin hän oli tuonut Helmiä reessään palatessaan
kaupungilta heinän myynniltä. Silloin olivat he istuneet äänettöminä,
hän edessä ja Helmi taampana, ja oli ollut niin hiljaista, että
palokären kirkuna oli miltei pelästyttänyt... Sitten, vappuna, oli
kaikki tapahtunut...
Nyt oli heidän onnensa tullut ilmi ja Kalle huomasi parhaaksi peräytyä.
Mitäpä hän täällä enää, rikkomassa kihlattujen väliä, sitä ei hän
tahtonut. Eipä hän tavotellut sitä, mikä ei ollut häntä varten. Olihan
elämä tämän kevään hemmotellut häntä, ja hän tyytyi niin vähään ja
osasi väistyä...
Vieläköhän poikkean sisään, ajatteli Kalle lähetessään Notkon torppaa.
Eikö olisi viisainta vetäytyä pois sanaa sanomatta? Siten herättäisi
vihan tytön sydämessä ja kaikki kävisi helpommin.
Kuitenkin poikkesi hän sisään.
-- Saisikohan jotakin juotavaa, pyrkii jano tulemaan kävellessä? sanoi
hän tervehdittyään.
-- Laskepas Helmi kaljaa. -- Kaupunkiinkos matka pitää, kun on niin
uusissaan? kysyi emäntä.
-- Sinnehän sitä nyt ensin ja sitten edemmäs.
Kaljatuoppi Helmin kädessä vavahti. Hän antoi sen Kallelle ja kiiruhti
ulos.
-- Taitaa olla mielessä muutto koko kylästä?
-- Sepä se. Johan nyt on aikakin.
Kalle kiitti emäntää ja jätti hyvästit.
Mutta portailla, seinään nojaten, seisoi Helmi silmissä kyynelsumu.
Kalle pysähtyi hänen eteensä, tahtoi sanoa jotakin, mutta kurkkua
kuivasi, eikä sanoja löytynyt. Hän tuijotti hetken, astui pari askelta,
katsoi vielä kerran taakseen ja silmiin kohosi sameus, joka himmensi
ympäristön. Sitten painoi hän hatun syvemmälle päähänsä ja riensi pois
kiirein askelin...
Tuuli alkoi puhaltaa kovemmin ja taivas synkkeni yhä. Tunnelmat
vaihtuivat hänen mielessään nopeasti, mutta hänen oli mahdotonta
ajatella. Kun hän oli päässyt Pitkäjärven kohdalle oli tullut niin
hämärä kuin syksyllä. Häntä väsytti. Hän heittäysi rantakalliolle
pitkäkseen kalliokielojen sekaan. Tuulessa maksaruohot värähtelivät.
Kellokukat ja koiranputket huojuivat kovasti sivummalla, ja aallot
pauhasivat kallion juurella. Kulku-Kalle makasi pää käsien varassa ja
vihelsi voimainsa takaa. Hänen katseensa oli tähdätty kauas Pitkäjärven
ulapalle, mistä hämäränkin läpi vilahteli aaltojen valkeat kuohut.
TUULASVALKEA.
Sirkka hiipii pimeän tullen kotikoivikon läpi Kaunisniemen
rantakalliolle. Hän melkein taistelee tuota hiipimistään vastaan, sillä
onhan se aivan turhaa, ja hän varoo synnyttämästä ääntä, vaikkei mitään
pelkäämistä ole. Sydän sylkyttää ja hengitys tihenee, ja kun hän pääsee
perille, istahtaa hän kalliolle aivan veden lähelle, katselee,
kuuntelee. On pimeä elokuun yö, eikä hiiskahdustakaan kuulu. Yllä on
syvä, sininen taivas ja taivaalla jokunen tähti, jokunen kirkas tähti,
joka värähdellen heiastuu järven tyynestä syvyydestä.
Tuulasvalkeaako hän taas on tullut katsomaan? Sitäkö hän odottaa joka
hetki, koska niin tuijottaa Viuhan rantaan, Viulu-Vallun kotirantaan?
Ei, ei ollenkaan. Luontoa hän vaan tahtoo ihailla, mitäpä hän Vallusta.
Ja hän kääntää silmänsä toiselle suunnalle ja unohtuu ajatuksiinsa.
Kyllähän hän on huomannut Viulu-Vallun lähentelyt. Senhän on
paljastanut moni epämääräinen liike, joka on ikäänkuin jäänyt kesken,
ja moni syrjäkatse Vallun syvistä silmistä, joissa hehkuu alituisesti
kuin kuume. Ja kyllähän hän Vallun arastelun saattaa ymmärtää. Valluhan
asuu isänsä kanssa pienessä mökkipahasessa ja soittelee kylällä, mutta
Sirkka on rikkaan Kaunisniemen ainoa tytär... Kun se Vallu on sellainen
juoppo ja renttu, sen paitakin on usein likainen ja takki rikki, mutta
vartalo sillä on kuin ruhtinaalla. On kai siksi joutunut hunningolle
kun jo nuorena äitinsä menetti. Töihin ei siitä liioin ole, mutta
soittaa se osaa ja ivata ja suurennella. Liekö aivan viisaskaan, kun
öisinkin kulkee metsissä tai järvellä ja yhtäkkiä yltyy laulamaan kuin
pasuuna?...
Vastarannalla välähtää ja sitten taas sammuu... Vallu on siis kuitenkin
lähtenyt... Hetkeen ei näy mitään, Sirkan sydän vain lyö kiihkeämmin...
Vähitellen alkaa tuli pilkottaa. Se suurenee, mutta kaislat estävät sen
selvästi näkymästä. Se kasvaa hitaasti, muuttuen sipulin muotoiseksi ja
alkaa liikkua... Heikko kolahdus kuuluu yli veden, airon kolahdus
varmaankin.
Tuulasvalkea, Vallun tuulastuli! Venettä ei näy, eikä miestä. Vain
suuri, tulinen sipuli liikkuu hitaasti eteenpäin, ja vedessä kuultaa
sen kuva. Kaikki on tyyntä ja juhlallista. Ei ääntäkään. Tuulasvalkea
kulkee...
Eipä Vallu välitä siitä, että tuulastus on kiellettyä. Hänelle ei
kukaan lakia lue, kun hänellä on niin terävä kieli. Eikä kukaan
haluakaan, hänhän soittaa.
Sirkka on levoton ja häntä lämmittää. Tätä kai hän onkin tullut
katsomaan, aivan kuten toissa iltanakin, myöhäiseen yöhön. Mutta
silloin kulki Vallu aivan hänen ohitseen, hiljaa meloen, sillä kallion
kohdalla on syvää, eikä siinä voi tuulastaa. Eikä hän huomannut. Ja
miten olisikaan, sillä eihän hän voinut nähdä pimeään. Pian katosi
kären -- taa...
Sirkka vaipuu niin ajatuksiinsa, ettei huomaakaan, ennenkuin tuulasmies
on aivan lähellä. Nyt saattaa jo erottaa aluksen ja miehen. Tervasten
ritinä kuuluu ja vesi väreilee läpikuultavana veneen ympärillä. Sirkka
aikoo ensin poistua, mutta jää kuitenkin. Näkeeköhän nyt, vai meneekö
taas ohi?... Ei huomaa... Ohi meloo... Oksa risahtaa Sirkan alla...
Veneessäolija varjostaa kädellä silmiään ja katsoo rannalle. Vene lipuu
hiljalleen. Kuuluu, miten vesi tippuu kohollaan olevasta melasta...
Sitten vetäsee hän pari kertaa rantaa kohti... Kokka iskee kallioon,
suu hymyssä hyppää hän maalle ja vene ponnahtaa kauas järvelle. Hän
nostaa hattuaan.
On niin hiljaista, vene vain kulkee edemmäs. Sirkan rintaa ahdistaa ja
hän on neuvoton. Mitä hän sanoisi?
-- Hyvänen aika, veneenne! Veneenne menee. Näettekö?
-- Ei hätää.
Kas niin, siinä se nyt taas oli, tuo kerskaileva äänensävy. Ei hätää.
Ei hätää, vaikka vene menee. Mitäs hyppäsikään.
-- Tyyntä yötäkö neiti katselee?
Ei vastausta.
-- Taidan häiritä.
-- Ei, ette häiritse... Niin.
Kestää kotvan äänettömyyttä.
-- Mitenkä nyt pääsette kotiin? Jäitte veneestänne.
-- Eihän kotini kaukana ole.
Sitten syntyy jälleen pitkä vaitiolo. Sirkka tuntee itsensä niin
avuttomaksi. Hyvä isä. Mitä se katsoo, eikä puhu mitään.
-- Hyvää yötä... Täytyy mennä, on jo myöhäinen.
Ei vastausta.
-- Niin... Mitä katsotte?... Hyvästi.
-- Joko menette? sanoo Viulu-Vallu vaivoin. Hän tuijottaa.
-- Joko menette? toistaa hän matalin, kähein äänin. Hän astuu askeleen
lähemmäs ja katsoo palavilla silmillään.
Sirkkaa uuvuttaa omituisesti ja silmät väistyvät. Hän tuskin tietää
mitä ympärillä tapahtuu, povi vain nousee ja laskee... Sitten, kuin
kuumeessa, tuntee hän Vallun polttavien käsien tarttuvan ranteisiinsa
ja pitkät suortuvat lehahtavat hänen poskelleen...
Tätä tapausta muistelee Sirkka nojatessaan päätään suurta Pirunkiveä
vastaan, joka on heidän yhtymäpaikkansa. Se sijaitsee lähellä
Kaunisniemen taloa, sen tien varrella, jota Vallu kulkee kylään.
On kuutamo, syyskuun kuutamo. Puut seisovat liikkumattomina, sillä on
niin tyyni. Ei edes kellastunut lehti liikahda. Suuren kiven
halkeamassa, lähellä Sirkan päätä kallioimarteet painuvat kiinni
toisiinsa. Alempaa, suosta, nousee kylmää huurua, joka selvästi näkyy
kuutamossa, ja puiden välistä, kaukaa, pilkottaa mitättömän vähäsen
järveä.
Sirkan ei ole kylmä, eikä hän välitä kuutamosta, mutta hän säpsähtää ja
kääntyy katsomaan kun kiven lähellä hiljaa kahahtaa. Ei mitään!
Siunatkoon kuinka sydän jyskii, mutta ei mitään! Koiranputki vaan, joka
tullessa on taipunut ja takertunut heiniin, on taistellut itsensä
vapaaksi ja kimmahtanut pystyyn. Se keinuu vielä edestakasin.
Niin, ei se Vallu ollut. Johan nyt! Ei kai tulekaan!... Mutta mitä
sitten on semmoinen! Ilo tekee sen hulluksi, eikä se silloin välitä
mistään. Silloin ensikerrallakin hyppäsi poislähtiessään yhtäkkiä
veteen, jotta oli säikäyttää. Tietenkin sen veneensä perään. Sitten ui
pimeässä, ja kun pääsi lähemmäs, niin riittyvien tervasten
kajastuksessa märkä pää kiilsi kuin saukon. Ja hyvä Jumala, kuinka se
hiljaa ja sihisten nauroi päästyään veneeseen. Kättään vielä heilutti,
valon lähellä, että näkyi... Entäs ne jälkipuheet! Oli muka iskenyt
suureen haukeen, joka oli kaatanut veneen, ja siksi jäänyt saaliitta.
Oli vielä varottanut, ettei semmoiseen pitäisi iskeä, sitä ei
kuitenkaan saisi, vaan kastaisi ainoastaan kyntensä.
Mutta onnellinen on Sirkka ollut näinä parina viikkona, joiden kuluessa
he ovat salaisesti tavanneet toisiaan. Vallun kuumeiset silmät ovat
lämmittäneet häntä. Mutta miksei Vallu osaa paremmin salata heidän
suhdettaan?
Toissailtanakin, tanssiaisissa... No, itse kai siitä nyt on saanut olla
nyrpeillään... Kuinka sen viulu silloin soi, aivankuin satakieli. Ja
tummain kulmainsa alta se tähtäsi koko ajan Sirkkaa. Sitten, yhtäkkiä,
heitti viulunsa jollekin pahaiselle kitkuttajalle, ja yltyi tanssimaan.
Tanssitti, pöhkö, miltei yksinomaan Sirkkaa. Tietysti Sirkka siitä oli
punasissaan, sillä toiset tytöt ilmankin pistelivät. Ja entäpä, jos hän
olisi lähtenyt Vallun kanssa kotiin? Tuskin olisi silmiään auki saanut
pilkalta! Mutta siitä juuri Vallu suutahti. Taisi tulla joku ilkeä sana
heitetyksi, kun niin nolostui. Mutta olisihan sen pitänyt käsittää,
että toisten tähden...
Sirkka kuuntelee... Aivan oikein, askeleita kuuluu tieltä, Vallu tulee.
Vallu on ymmärtänyt ja tullut, sillä tiistai on heidän vakituinen
kohtauspäivänsä.
Sirkka tekee levottomia liikkeitä. Häntä ahdistaa, eikä hän uskalla
kurkistaa kiventakaa... Sitten alkavat askeleet kuulua yhä etäämpää...
Hyvä Jumala, Vallu ei tulekaan!... Hän menee ohi.
Ja vaikka ma olen vain pikkunen poika,
ei tarvitse irvistellä...
Vallun ääni se on, heleä ja kuuluva. Mutta Sirkan tarkka korva huomaa,
että Vallu on humalassa.
Sirkka puree huultaan. Vai niin... Sitten haikea tunto pyrkii tuomaan
kyyneleet silmiin. Voi, että hän Vallun suututtikaan.
Mutta niin vähästä ei Vallun olisi tarvinnut sydäntyä. Ja Sirkka nakkaa
päänsä pystyyn. Vallu! Juoppo-Vallu! Pyh! Saadaanpas nähdä.
* * * * *
Seuraavana sunnuntaina, keinulla, Sirkka kosti.
Oli näet tapa semmoinen, että sinä syyskuun sunnuntaina, joka sattui
täydenkuun aikaan, mentiin viimeisen kerran keinulle, iloittiin ja
laulettiin, ja sitten pojat kantoivat keinun talvikorjuun. Miehissä oli
nytkin tultu.
Sirkka on parhaalla tuulellaan. Hän hymyilee Vallulle niin, että
valkeat hampaat välkkyvät, ja jos kuka laulaa, niin ainakin Sirkka
puolestaan. Vallun rintaa lämmittää.
Tuli palaa keinukunnaalla, ja ne pojista, jotka eivät mahdu keinuun,
pelaavat raminaa nuotion valossa.
-- Hei, uusia keinuttajia, vanhat väsyvät!... Vallukin siellä pelaa
koko illan, vaikka laulajaa tarvitaan.
Se on Sirkan ääni ja Vallu kavahtaa pystyyn. Tietenkin hän on valmis.
-- Alota nyt Vallu, sinähän ne kaiken maailman veisut osaat, sanoo
joku.
Ja Vallu alottaa:
Tässä on manu, joka maata ei tallaa
ja astele santaaleissa...
-- Ei sitä, ei sitä, se on niin hurja. Ja Vallu alottaa uuden laulun.
Kylläpä Sirkka katsoo häneen lumoavasti. Vallun veri kiihtyy. Hän
heittää, että luvipuut ryskyvät: joku tyttö kirahtaa hiljaa. Eihän
Vallu tiedä, että kaikki on Sirkan juonia, kostoa. Ja kun hän sen
ymmärtää on jo liian myöhäistä. Sillä Sirkka nousee pois keinusta
päänkipua valittaen, juttelee jotakin Kaltulan Eetulle, joka seisoo
keinun vieressä nytepuuhun nojaten, lähtee kävelemään Eetun kanssa ja
sille tielleen jää. Kyllä Vallu tietää, että Eetu on ennenkin Sirkkaa
tähtäillyt ja Sirkalle etuillut. Mutta jos Sirkka luulee, ettei Vallu
huomannut sitä välkähtävää, kiehtovaa ja häijyä syrjäsilmäystä, minkä
hän lähtiessään heitti, niin hän erehtyy. Vallu näki sen kyllä ja
ymmärsi kohta. Vai niin, ajatteli hän, mitenkäs muuten, kulmainsa alta
vielä vilkasi seurasinko mukana... Ja hän heittää yhä hurjemmin.
Sirkan käy kuitenkin vaikeaksi kestää tekonsa seurauksia. Päiviä kuluu,
yksi toisensa jälkeen, mutta Vallua ei näy eikä kuulu. Missään ei enää
kajahtele hänen äänensä. Että kuitenkin tuli Vallua loukattua, Sirkka
ajattelee. Sen kasvoillakin kulki silloin niin outo häivähdys. Mutta
mitä sitten on semmoinen.
Tulee kylmä. Lehdet yhä kellastuvat, putoilevat ja lentelevät kahisten
ympäri. Ei edes ketään kyläläisiä käy... Iltasin tuli loistaa Viuhan
mökistä.
Sitten tulee pimeä ja kuu katoaa. Sirkka pitää varalta. Nyt kai Vallu
lähtee tuulaalle jonakin tyynenä iltana.
Ja kerran Vallu lähteekin. Hänen tuulasvalkeansa syttyy, kasvaa ja
lähtee lipumaan. Sirkka tarkkaa sen liikkeitä jännittyneempänä kuin
milloinkaan. On niin tyyni, niin ahdistavan tyyni, mutta veri hyrskyää
Sirkan suonissa. Tulinen sipuli hitaasti lähenee.
Nyt saattaa hän jo nähdä Vallun, kun se kumarassa tähystelee
ympärilleen veteen. Tavan takaa lykkää hän ahraimen varrella venettä
eteenpäin. Tuli valasee osan lepikkoa ja muutamia rantakiviä... Nyt
iskee ja näkyy saaneen jotakin... Ruohisto loppuu. Hän istuutuu ja
alkaa meloa kalliorannan ohi.
Huomaakohan?... Ei edes katso. Ohi meloo... Sirkka taittaa oksan...
Veneessäolijan hartiat vavahtavat, mutta hän ei käännä päätään.
Supistaa vain huulensa tiukemmalle ja meloo kiivaammin. Oksa katkesi,
ajattelee hän.
-- Vallu, kuuluu rannalta hiljaa.
Vallu lakkaa melomasta.
Pitkään aikaan ei kuulu muuta kuin veden tipahtelu. Sitten painaa Vallu
melan jälleen veteen.
-- Vallu, kuuluu rannalta vielä kerran, hiljemmin.
Veneessäolija ei katso sivulleen. Tervakset sihisevät hänen korvansa
lähellä. Hän alkaa voimakkaasti meloa eteenpäin...
Rannalla, aivan kallion partaalla seisoo Sirkka kädet ojennettuna
Vallua kohti. Hänen huulensa liikahtelevat, mutta sanoja ei synny.
Heikko kajastus valasee hänen kelmeät kasvonsa.
II.
KULTAINEN HÄMÄHÄKKI.
Eräänä iltana, pienen tuttavapiirin kuunnellessa, kertoi pankinjohtaja
Lindell seuraavan tarinan.
Muutamana kesäiltana, noin kymmenisen vuotta sitten, kyyrötin jotenkin
tyytymättömänä kyytimiehen rattailla, matkalla Kiviniemen kartanoon
kotiopettajaksi. Vaikka ilma oli ihana ja luonto ympärilläni henki
kesää, ei nyreä mielialani ottanut paetakseen. Ajattelin tulevaa
oppilastani, herra Brummerin nuorta tytärtä, joka minun oli
valmistettava ylioppilastutkintoon. Ja kun ennestään tiesin, kuinka
vieraita matematikka ja naisen pää tavallisesti ovat toisilleen, olin
epätietoinen, miten suhtautuisin tuohon hienoon ja hemmoteltuun
tyttöön, joka varmaankin loukkaantuisi pienimmästäkin huomautuksesta.
Tajusin hyvin kotiopettajan kiusallisen aseman tuollaisten tyttöjen
suhteen. Jos he läpäsivät tutkinnosta, oli se kokonaan heidän omaa
ansiotaan; elleivät he tulleet hyväksytyiksi, oli se yksinomaan
kotiopettajan vika. Sitäpaitsi en ollenkaan tuntenut herra Brummeria,
tai oikeammin sanoen en tiennyt, ettei häntä voi oppia tuntemaan. Olin
vain kuullut hänestä huhuja, jotka eivät minua suinkaan lohduttaneet,
vaikka niiden salaperäisyys kiihottikin uteliaisuuttani.
Perilletultuani olivat sekä itse herra Brummer että myöskin hänen
tyttärensä minua vastaanottamassa kuin hyvinkin ylhäistä vierasta. Ja
aivan niinkuin olin olettanutkin oli vanha herra hyvin ystävällinen ja
hymyilevä, mutta ei kuitenkaan niin kohtelias kuin vastenmielisille
vieraille tavallisesti ollaan. Minulle oli varattu kodikas kamari, ja
palvelijat tottelivat minua yhtä nopeasti kuin isäntäväkeäkin.
Talossa oli kaikki aistikasta ja tarkasti valikoitua. Pyrkimys
yksinkertaisuuteen, jonka kuitenkin kallisarvoisuus väärensi, oli
huomattavissa talon isännässä, tuo hienostuneiden sairaus, jota
nousukkaissa vastaa arvottomien helyjen himo. Herra Brummer itse oli
noin viisikymmenvuotias leskimies, jonka kasvot olivat miellyttävät ja
alituisesti läpitunkemattoman hymyn peittämät. Hän puhui aina
ystävällisesti, mutta oli niitä henkilöitä, jotka eivät sanoillaan
ollenkaan ilmase itseään. Astrid neiti oli kahdeksantoistavuotias,
kaunis ja vilkas, eikä hän ensinkään kohdellut minua ylimielisesti.
Yleensä sain olla hyvin vapaasti. Herra Brummer kehotti minua mielin
määrin käyttämään suurta kirjastoaan. Itse oleskeli hän melkein aina
työhuoneessaan, joka oli kirjaston takana.
Olin tavattomasti hämmästynyt siitä terävyydestä ja aivan erinomaisesta
edistyksestä, jota Astrid osotti opinnoissaan. Matematikan oppiminen
oli hänelle leikkiä. Ainoa, mikä minua alussa huolestutti oli se, ettei
hän mitenkään suostunut määrätunneilla opetettavakseni. Kävelyretkillä,
päivällispöydässä, milloin missäkin hän kyseli minulta, teki toisinaan
monta tuntia peräkkäin työtä, eikä sitten vähiin aikoihin tahtonut
kuullakaan lukemisesta. Hänen rohkea ja rasavilli luonteensa tenhosi
minut. Ja kahden viikon kuluttua en ollut ehtinyt opettaa hänelle
ainoastaan melkoista määrää matematikkaa, vaan myöskin suutelojen
salaisuuden.
On selvää, etten näihin aikoihin suuriakaan välittänyt vanhasta
herrasta. Tapasin hänet ainoastaan ruokapöydässä tai kirjastossa, ja
toisinaan lasketteli hän minulle kevyttä, henkevää pilaa. Sattui
kuitenkin tapaus, joka sai minut lähemmin tarkastelemaan häntä.
Kun eräänä päivänä tulin kirjastosta, näin ruokasalin avonaisesta
ovesta herra Brummerin polvillaan lattialla ja hänen vieressään
hätääntyneen näköisen palvelijan. Vanha herra kuuli askeleeni, katsahti
minuun ja sanoi iloisin äänin.
-- Herra Lindell, tulkaahan toki katsomaan, kuinka ihmeellisesti malja
voi särkyä. Lasinpalaset ovat pelkkiä matemattisia kuvioita. Tuossa on
kartioidi, jota jokainen tyttö varmaankin pitäisi sydämenkuvana, tuossa
astroidi, tuossa pallokolmioita, suorakaiteita, mitä tahansa. Luulenpa
todellakin, että ainoastaan kolmesataa vuotta vanha malja voi särkyä
näin säännöllisesti.
Olin ihmeissäni. Tuo malja oli hienon hieno kiinalainen taideteos,
jonka reunoissa oli ollut himmeitä, suuria ja hyvin kallisarvoisia
helmiä. Se oli kulkenut perintönä suvussa yli kolmesataa vuotta, ja
sitä säilytettiin tarkemmin kuin mitään muuta koko talossa. Olin nähnyt
sen tätä ennen ainoastaan kerran, juhannuksena, jolloin vanha herra oli
siitä kertonut. Ja nyt oli se sirpaleina, jotka tosiaankin olivat
ihmeen säännöllisiä ja suuria, ja helmet olivat vierineet ympäri
lattian. En kuitenkaan paljoakaan kiinnittänyt huomiotani herra
Brummerin lausuntoon palasten muodosta, vaan ihmettelin sitä tyyneyttä,
sitä hilpeätä uteliaisuutta, minkä vallassa hän näytti siruja tutkivan,
ikäänkuin vahinko olisi ollut aivan mitätön. Palvelija seisoi hänen
vieressään kasvot valjuina, silmissä tuskan ilme.
-- Mikä suunnaton vahinko, sammalsin ymmällä. Herra Brummer ei
näyttänyt sitä ollenkaan kuulevan, vaan jatkoi äänettömänä
tarkastelujaan.
-- Suokaa... suokaa anteeksi herra... se putosi vahingossa, änkötti
palvelija vapisevin äänin.
-- Tietysti, ystäväni, olisi julkeata otaksua, että heititte sen
tahallanne, vastasi hänen isäntänsä.
Tuskallinen ilme palvelijan kasvoilla kävi selvemmäksi.
-- No, älkää nyt olko noin lohduton. Maljakin oli vain katoavainen
kappale, jatkoi vanha herra hetken kuluttua. Sitten hän kumartui ja
otti helmen lattialta.
-- Kas tässä, pitäkää tämä tapauksen muistona. Se on paljoa kauniimpi
kuin kyyneleenne ja ennen kaikkea pysyvämpi.
Palvelija kalpeni, kumarsi ja poistui. Seuraavana päivänä en häntä enää
nähnyt talossa.
Tämän tapahtuman jälkeen aloin katsella vanhaa herraa paljoa
suuremmalla mielenkiinnolla. Hänessä oli jotain erikoista. Vaikka
vaalea täysiparta ja tuuheat viikset salasivat ilmeen hänen suunsa
ympärillä, osottivat huulet voimaa ja tarmoa. Hänen harmaitten
silmiensä katse oli kylmä ja kirkas, mutta kuitenkin niin verhottu,
ettei voinut nähdä syvemmälle, ja hänen korkealla otsallaan näytti
silloin tällöin vaeltavan heikko varjo. Yleensä sain sen käsityksen,
että hänessä piili jotakin salaperäistä, jonka hän taitavasti peitti
teennäisellä iloisuudellaan.
Mutta vielä enemmän hämmästytti hän minua erään toisen kerran. Silloin
istuin kirjastossa selaillen jotakin kirjaa. Herra Brummer oli
työhuoneessaan, sillä kuulin hänen yskivän. Syvennyin lukemaan muuatta
novellia, enkä voi tarkkaan sanoa, miten kauan aikaa kului, kun Astrid
tuli huoneeseen.
-- Onko isäni työhuoneessaan, herra Lindell? kysyi tyttö iskien
veitikkamaisesti silmää.
-- On kyllä, neiti, vastasin arvokkaasti.
Kun Astrid katsoi ovesta oli huone kuitenkin tyhjä.
-- Valehtelit veitikka, sanoi Astrid heristäen sormeaan.
-- Tein paljoa pahemman synnin, minä erehdyin, vastasin hieman
kummastellen.
Notkeasti hiipi tyttö polvilleni ja kiersi kätensä kaulaani.
Kesken kuhertelujemme aukeni kuitenkin työhuoneen ovi ja herra Brummer
tuli näkyviin. Ketterästi, mutta kovasti punehtuen hypähti Astrid
sylistäni. Vanha herra ei ollut meitä huomaavinaankaan, vaan meni ulos
suoraan eteensä tuijottaen, ikäänkuin syvissä mietteissä.
Mitenkä nyt saattoi olla mahdollista, että herra Brummer ei ollut
huoneessaan ja kuitenkin tuli sieltä? Huoneeseen ei johtanut muita
ovia, eikä siellä myöskään ollut sellaisia esineitä, joiden takana hän
sattumalta olisi voinut olla. Ellei tehnyt sitä hullunkurista oletusta,
että hän oli kulkenut läpi ikkunan, näytti asia yliluonnolliselta.
Olipa arvotuksen laita miten tahansa, se näytti kuitenkin varmalta,
että hän oli huomannut meidän kuhertelumme, enkä saata kieltää, että
salaa kunnioitin ylhäistä miestä, joka noin täydellisesti hillitsi
itsensä, nähdessään kotiopettajan suutelevan tytärtään.
Mahdollisesti olisi hän sittenkin saattanut olla niin ajatuksiinsa
vajonneena, että kaikki olisi jäänyt häneltä huomaamatta. Ettei
asianlaita kuitenkaan niin ollut, se selvisi minulle seuraavana
päivänä. Kun nimittäin söimme päivällistä, kysyi herra Brummer ilman
muuta.
-- No, Astrid, mitenkä nyt on sinun matematikkasi laita? Alkaako se
luistaa?
-- Mainiosti isä! Luulen täysin osaavani kurssin, vieläpä paljon sen
ylikin.
-- Todellako! No sepä hauskaa. Suonet kuitenkin anteeksi, jos suhtaudun
hiukan epäilevästi sanoihisi.
-- Tahdotko kuulustella, isä?
-- Tietysti, miksikä ei! Mutta mitä minä sinulta nyt kysyisin?... No
mitenkä sinä esimerkiksi algebran avulla näyttäisit toteen, että neljä
on yhtäsuuri kuin viisi.
-- Pelkkää koulupoikasofismia isä! Osaan sen loistavasti. Se perustuu
yksinkertaisesti siihen, että sekä negativiset että positiviset luvut
neliöön korotettuina antavat tulemaksi positiviluvun.
-- Sinä saat minut todellakin hämmästymään. En enää tunne mitään halua
jatkaa kyselyä, sanoi vanha herra kulmakarvojaan kohottaen, ja
ystävällisesti minulle kumartaen lisäsi hän: Minä kiitän teitä, herra
Lindell.
-- Olipa se minulle iloinen yllätys, jatkoi hän hetken kuluttua, mutta
tahdon maksaa sen heti takasin. Me lähdemme huomenna Norjaan.
-- Norjaan! huudahti Astrid hämmästyneenä, ja ilokseni huomasin hänen
kasvoillaan salattua tyytymättömyyttä.
-- Niin, juuri Norjaan, sinnehän sinä aina olet halunnut. Saat panna
kirjat mukaasi ja kerrata siellä ominpäin mitä nyt olet oppinut.
Toivoakseni läpäset tutkinnosta.
-- Mutta jo huomenna, enhän minä edes ehdi järjestää tavaroitani.
-- No milloinkas ennen sinä rakas lapsi olet itse järjestänyt tavarasi?
huomautti herra Brummer naurahtaen.
Astrid puri huultaan. Sitten taputti hän hyvin luonnollisesti käsiään
ja huudahti.
-- Miten hauskaa, miten hauskaa!
Vielä samana päivänä minä matkustin runsaine palkkoineni.
Jos herra Brummerin tarkotuksena oli ollut vierottaa meidät
toisistamme, niin ei hän ollenkaan onnistunut. Astrid ei minua
unohtanut. Syksyllä tuli hän Helsinkiin, käveli usein kanssani,
suoritti ylioppilastutkinnon ja lupasi naida minut. Koetin hillitä
häntä, sillä epäilin, tokko hänen isänsä antaisi suostumustaan. Mutta
aivan kuin samaa seikkaa peläten hän hermostuneesti kiiruhti asiaa.
Tiesin, että Astrid oli rikas. Sitäpaitsi todellakin rakastin häntä, ja
vaikka hän nyt onkin vaimoni, niin rakastan häntä vieläkin. Minulla ei
siis ollut suurtakaan voimaa vastustaa, ja niin tapahtui, että eräänä
syyspäivänä yhdessä riensimme herra Brummerin puheille. Sanomattakin on
selvää, että olin kuin tulisilla hiilillä.
Hän otti minut vastaan erittäin ystävällisesti. Mutta hän huomasi
jotakin kasvojeni ilmeestä, sillä hän sanoi.
-- Onko loukkaavaa kysyä, tarkottaako käyntinne mitään muuta kuin
pelkkää vierailua?
Huomattuani, että hän oli nähnyt lävitseni, minä ajattelin, että kaikki
kiertotiet olivat tässä turhia. Katsoin häneen avoimesti ja sanoin
suoraan:
-- Tulin pyytämään tyttärenne kättä, herra Brummer.
Täysin ei hän voinut salata hämmästystään. Hänen kulmakarvansa
kohosivat ja otsa rypistyi. Astrid oli hiipinyt viereeni.
-- Vai niin. Te aijotte avioliittoon.
-- Se olisi vakava aikomukseni.
-- Vai niin, vai niin. Te olette jo ehtinyt saada vakavan
yhteiskunnallisen aseman. Mikä taas olikaan toimenne?
Ymmärsin hänen ivansa. Olisin voinut vastata, että minulla jo oli
melkoisen edullinen toimi pankissa, mutta tiesin, ettei se olisi
hänelle mitään merkinnyt. Hänen ivaamisensa tyynnytti minua, tulin
hurjan rohkeaksi ja päätin käyttää hänen aseitaan.
-- Ei kerrassaan mikään.
-- Mutta täytyy kai teillä olla jonkinlaisia tulevaisuuden
suunnitelmia, ennenkuin otatte näin vakavan askeleen?
-- Tulevaisuus-suunnitelmani on hyvin varma. Teorettiset tutkimukset
ovat vieneet hyviin tuloksiin, ainoastaan käytännöllisessä
toteuttamisessa saattaa esiintyä vaikeuksia.
-- Onko epäkohteliasta udella teorettisia tuloksianne?
-- Ei vähintäkään. Olen saanut selville, etteivät huhut suuresta
omaisuudestanne ole perättömiä.
-- Ja käytännöllinen toteuttaminen?
-- Avioliitto tyttärenne kanssa.
Vanha herra oli erittäin hämmästynyt hävyttömyydestäni, mutta minä
huomasin, ettei hän ollut suuttunut, sillä salattu naurun väre liikahti
hänen huulillaan.
-- Vai niin, vai niin, vai sitä laatua te olette, sanoi hän hiljemmin.
Ja jos jälestäpäin olen monasti ihmetellyt tyhmää rohkeuttani, niin
olen sitä vielä useammin siunannut.
-- No mitäs sinä tästä sanot, Astrid? kysyi vanha herra hetken kuluttua
tyttäreltään. Tämä vieras herra on ottanut elämäntyökseen tutkia
omaisuuteni suuruutta. Vaivansa palkkioksi tahtoo hän sen itselleen,
aikoen käyttää sinua välikappaleenaan. Se miellyttää sinua suuresti,
vai kuinka?
Vasta kun katsoin Astridiin, minä ymmärsin, että tässä tapahtui jotakin
hyvin vakavaa. Astrid ei niinkään vähästä hämmästynyt, mutta nyt oli
hän aivan kalpea. Hän seisoi tuolin vieressä, nosti värähtelevän
kätensä sen selustalle, ja hänen silmissään oli tuskallinen kuulto.
Himmeä aurinko valasi hänen kasvonsa. Hänen huulensa liikahtelivat, ja
kuin kaikki voimansa ponnistaen hän vaivoin, tuskin kuuluvasti
kuiskasi:
-- Isä.
Tuo sana ja tyttären ulkomuoto näyttivät vaikuttavan herra Brummeriin
kuin ilmestys. Hän tuijotti Astridiin, nopeasti puna kohosi hänen
otsalleen, ja hänen kätensä tekivät tahdottomia eleitä.
-- Olkaa... hän tukahtunein äänin sanoi, viitaten kädellään.
Mutta tavattoman pian hän tointui ja hymyili väkinäisesti.
-- Olkaa sitten yhdessä, en tahdo olla teille esteenä.
Ja kun yhä seisoimme äänettöminä hänen edessään, sanoi hän
kärsimättömästi, mutta hyvin sydämellisesti:
-- Niin, minä siunaan teitä. Olkaa onnelliset.
Ymmärsimme, että hän tahtoi olla yksin. Mutta kun liikutettuna tartuin
hänen käteensä kiittääkseni häntä, oli käsi kylmä ja värähteli
heikosti.
Sain kokonaiseksi vuodeksi virkavapautta. Teimme lyhyen häämatkan, ja
palasimme Kiviniemen kartanoon.
Olin otaksunut, että herra Brummer, annettuaan minulle näin
vastenmielisesti tyttärensä, yleensä olisi kylmä minulle. Mutta
erehdyin, sillä välimme näytti käyvän yhä sydämellisemmäksi. Ainakin
rupesin minä hänestä tavattomasti pitämään. Olin hänelle huomaavainen,
mutta en äitelän kohtelias, annoin arvoa hänen mielipiteilleen, ja jos
väitin häntä vastaan, tein sen mahdollisimman johdonmukaisesti ja
kiihtymättä. Toisinaan hän ihmeekseni antoi minulle perää ja aina aivan
yhtäkkiä. "Olet oikeassa, sinä olet aivan oikeassa", sanoi hän silloin,
katsoen minuun kirkkain silmin. Sellaisesta olin tietysti hyvin
iloinen. Yleensä koetin välttää liikapuhumista ja tehdä säännöllisesti
enemmän kuin lupasin, sillä se tuntui miellyttävän häntä.
Vähitellen näytti se salaperäinen kehä, joka mielestäni oli häntä
ympäröinyt, hälvenevän, eikä hänessä ollut mitään niin omituista. Tosin
oli hän paljon yksin. Mutta useat leskimiehethän rakastavat
yksinäisyyttä. Enemmän huomiotani kiinnitti se surumielinen ilme, joka
oli hänen kasvoillaan hänen ollessaan ajatuksissaan ja tietämättään,
että häntä tarkastelin. Hänen silmänsä olivat silloin sameat, ja
toisinaan hän mumisi jotakin itsekseen. Tuon surullisuutensa hän
erittäin taitavasti salasi meidän seurassamme.
Sitten sattui jälleen tapaus, samallainen kuin kerran ennenkin, joka
jälleen herätti uteliaisuuteni. Ollessani kirjastossa näin appeni
menevän huoneeseensa. Kun häntä hetken päästä haettiin, ei häntä sieltä
löytynyt. Ja kuitenkin hän jonkun ajan kuluttua tuli sieltä.
Huoneesta täytyi siis salaoven johtaa jonnekin, missä appeni silloin
tällöin kävi, muuta ei voinut olettaa. Mutta missä oli tuo salaovi? Kun
tutkin huonetta, en löytänyt mitään erikoista. Kalustona oli vain
muutamia tuoleja, kirjotus- ja tupakkapöydät. Seinällä oli pieni
kirjahylly, jonka taakse ei mitään voinut olla kätkettynä, suuri
Napoleon I muotokuva ja muutamia maisemia. Seinäpapereissa ja
permannossa ei näkynyt mitään jälkiä. Ainoa, mihin saattoi tarttua, oli
kullattu hämähäkki muurissa. Muuri oli nimittäin tehty taidokkaasti
koristetuista kaakeleista, mutta keskelle oli asetettu yksi sileä
kaakeli, ja sen päällä oli noin kämmenen kokoinen kullattu
ristihämähäkki, joka todella oli mainiosti muovaeltu. Se oli
kiinnitetty jalkojensa päistä, nauloilla, joiden kannat olivat
karneolia, ja juuri tuo omituinen kiinnitys veti huomioni puoleensa.
Jos salaovea yleensä oli olemassa, niin tässä oli sen lukko. Rupesin
vääntämään hämähäkkiä suuntaan ja toiseen, painoin karneolikannoista
kaikilla mahdollisilla tavoilla, muistellen salapoliisiromaanien
opetuksia, mutta ponnisteluni oli aivan hyödytöntä.
Minussa heräsi nyt tutkimishalu, jota en ollenkaan voi puolustaa, mutta
joka oli häikäilemätön ja kiihkeä kuin naisen uteliaisuus.
Kultainen hämähäkki alkoi alituisesti pyöriä päässäni, ja lakkaamatta
minä koetin saada sen salaisuutta esiin. Vaimolleni en mitään puhunut.
Mutta usein, kun appeni jo oli mennyt nukkumaan, minä hiivin hänen
huoneeseensa suotta vaivaamaan päätäni.
Uskottakoonpa minua tai ei, en kuitenkaan voi olla mainitsematta,
kuinka ristiriitaisia tunteita monasti liikkui mielessäni istuessani
appeni kirjotuspöydän ääressä. Vaikka laatikot eivät olleet lukossa,
tuntui minusta rikolliselta avata niitä ja tutkia niiden sisältöä.
Sisäinen, siveellinen ääni kielsi minua, ja kesti kauan, ennenkuin sain
vakuutetuksi itselleni, kuinka samaa omatunto ja pelkuruus ovat. Mutta
kun vihdoinkin uteliaisuuteni oli kasvanut turhia ennakkoluulojani
voimakkaammaksi, kävin appeni papereihin käsiksi kiihkeydellä, joka sai
minut unohtamaan kaikki epäilyt.