Sydän sydämen luokse ikävöi...
Sydän sydämen tähden löi ja löi...
Sydän kaipasi kaunista lapsuuttaan,
sydän kaipasi ollutta onneaan.
Sydän itki, kun helpompi itkien
oli kulkea haudalla nuoruuden
ja kummun kiveä kumartain
yhä siunata hetkiä sunnuntain.
Sydän sydämen luokse ikävöi...
Sydän sydämen tähden löi ja löi...
* * *
Sydän itsensä uuvutti unehen
niin saapuen kentille keväimen
ja aikahan ammoin haudattuun,
pihapuistohon alle pihlajapuun,
luo sydämen sen, jota hellimään
oli tottunut niinkuin itseään...
Sydän vieläkö mielinyt muuta ois'...!
Oli menneet jo harmajat harmit pois,
oli osan kaunista nuoruuttaan
sydän saanut sydäntä kuullessaan...
* * *
Ypöyksin haudalla sydämen
sydän heräsi unesta, — kaivaten
yhä niinkuin ennenkin lapsuuttaan,
yhä niinkuin ennenkin onneaan.
Sydän sydämen luokse ikävöi...
Sydän sydämen tähden löi ja löi...