On päivän valot länteen laskeneet.
Mies, yksin seison rantakalliolla,
nään kuinka loiskii alla vapaat veet
ja kuinka kiiltää kaste kivikolla.
Nään kuinka käyvät lokit lepäämään,
kuin ajaa aalto armotonna toista,
kuin illan sillat tummuu yllä pään,
ja elo sammuu luodon ruohistoista.
Puun lehvää tuuli hiljaa hyssyttää,
yökehrääjän käy hyrräämähän rukki;
päät maksaruohoin nukkumahan jää,
veen pintaan piirtää vanan vanha tukki.
Mies, yksin seison rantakalliolla,
lyö sydän niinkuin jostain syyttäis' se.
Käy kaste leikkiin kiiltäin kivikolla
ja hopein helkkää käen kantele.