Sun sylinantoos, aurinko,
taas päihtyy kadut, puistot,
unelmat nuppuun puhjenneet
ja haudan saaneet muistot.
Sun ylpeässä mullassas',
maa, oras onneen ehtii;
häätanhujansa tuoksut käy,
ja kaikki koivut lehtii.
Sun allas, kaunis aurinko,
lyö siipein iskut salaa.
Sun tähtes meren rukous soi,
sun tähtes nurmet palaa.
Ja kitsas aika tunteineen
sun allas tekee työtään;
— niin sydän lyö kuin elo tää
ois poutapäivää myötään.
Taas aatos kesään kypsynyt
se sieluansa tuhlaa;
on verenkäynti valtimon
kuin pyhäisintä juhlaa.
Soi kiurun uskontunnustus
kuin uljain uhma sineen,
ja tuohustuleen keltanot
käy kaunein unelmineen.
Puut vanhat vanhan kaupungin
näin päihtyy suven satuun;
kuin nuortuneina askeleet
lyö iäismykkään katuun.
Näin muisteloista hurskaimmat
nyt uudistua voivat,
kun juhannuksen tanhut käy
ja ylpeet riemut soivat.