Vasta äsken on rajaton avaruus puhdistunut
pimeänvärisistä pilvistä. Sijaan on sijoittunut
vaaleansinistä valoa ja sen keskelle on päivä
pannut uuden uunintäytensä palamaan.
Maahan, kaduille ja talojen katoille on ilmestynyt
ikäänkuin ihania tuttavia, jotka puoliarkoina
tepastellen tappavat aikaa.
Kevätkiireen ajamia ajatuksia on jokainen
nurkka ja soppi täynnä. — Niitä on istahtanut
ikkunalaseille ihmisten asuntoihin armautta tuomaan,
huonekasveille hassuttelemaan ja seinillä
oleville kultakehyksisille kuvatauluille
tuttavallisesti tarinoimaan.
Aivan vajoavat kimaltelevaan kirkkauteen vaivat
ja valitukset.
Silmä näkee ihmeellisiä näkyjä, nuoria ja
terveitä, korva kuulee pelkkää naurua ja ihastelua
ympärillään, aivan kuin olisi parvi pyhiä
neitseitä kiehkurarihmat kepeästi riipuksissa
huhuilemassa ja karkelohyppyjään pitämässä.
— Tähän piipauttaa tuuli pillistään pienen
säveleen.
Nuori kevät kurkkaa piilopaikastaan jonkun
kivimuurin kattoharjan takaa, katsoo puoleen ja
toiseen, viskaa viattoman silmäyksen — toisen
sinne — toisen tänne — ja itsekseen hyvillämielin
hymähtää.
Katujen kirkastuneilla kivillä mennä hipsuttelee
hiljaisia askeleita omissa onnenmietteissään,
ja niiden edellä ja takana vaeltaa ryhmä varjoja —
Jumalankuviksi luotujen ihmisten varjoja — ikään
kuin ilman tarkoitusta ja päämäärää, ikäänkuin
joidenkin tuntemattomien ajamina ja ahdistamina.
Nuori kevät kepsahtaa piilopaikastansa esille.
Uutta aurinkotulta tupsahtaa kaduille ja katoille.