EEVASTIINA: Mekin tulemme heti jälessä. (Aliinalle). Näetsen, kun
tuossa Hannin kanssa yhdessä supattelevat! (Osoittaa silmäilyllä Hilda
Vartiaiseen päin).
ALIINA: Kovin ystävälliseksi se tytön kanssa lyöttäytyy. Ajamaankin
yhdessä tahtoi.
EEVASTIINA: Oikeinkohan se siitä vielä mitään toivoo?
ALIINA: Eiköpähän ne niitä toiveita molemmin puolin mielessään haudo
taaskin.
EEVASTIINA: Vaikka jo viimeinkin jättämään joutaisivat. Eihän ne teidän
eläessänne päässe perille sittenkään.
ALIINA: Uutta virikettä näkyvät saaneen. Ja tänään päätöstä sydän
kulkussa odottavat.
EEVASTIINA: Vaan siihenpä se tuli taitaa nyt sitte tyrehtyä?
ALIINA: Siihenpä tietenkin. Sen he nyt kohta kuulla saavat. Aiomme
lähettää Hännin kokonaan pois omaisten luo Pohjanmaalle.
EEVASTIINA: Vai sillä viisiä? No, se se on hyvin keksitty keino.
ALIINA: Eikä sitä vielä tiedä Hannikaan. Mutta tänään se hänelle
sanotaan, jos asia niin päin vaatii.
EEVASTIINA: Ehkäpä aika sitte senkin haavan umpeen kasvattaa. —
Lähdetäänpä sisään me! (Menee asuinrakennukseen Aliinan kanssa).
HILDA: Minä tiedän, minä tiedän, Hanni hyvä, etteivät he minuakaan
suopein silmin katsele, vanhempasi. Mutta enhän minä siihen syypää ole,
että Maunu on sinuun rakastunut ja...
HANNI: Yhtä paljonhan siinä sitte on minunkin syytäni.
HILDA: Jos nyt puhdasta, vilpitöntä rakkautta miksikään syyksi
ollenkaan lukea voi. Ja sitä teissä molemmissa on. Siksi rakastankin
sinua, Hanni, yhtä paljon kuin Maunuakin. Rikkautta et sinä ole
etsinyt eikä sinun ole tarvinnutkaan etsiä, eikä sitä Maunukaan ole
tarkoitusperänään pitänyt, siitä olen varma. Hän on, mikä hän on: minun
kasvattipoikani. Kun hän on kunnon mies, niin on siinä kaikki, mitä
ihmisen tarvitsee olla.
HANNI: Jos siinä muille on vähän, on siinä minulle kaikki, mitä kaipaan.
HILDA: Niinpä minäkin nyt sitte toivon, että vielä kaikki esteet
voitatte. Se, mikä tiellenne tuli, uhaten tuhota kaikkien meidän
ilon ja rauhan, näkyy Jumalan avulla pian poistuvan. Toivon, että
sen jälkeen tasoittuu elämänne polku täydellisesti. Toivon, että
vanhempasikin vielä huomaavat Maunusta erehtyneensä ja ottavat hänet
avosylin vastaan. Muuta en minä nyt voi sinulle, Hanni, sanoa, vaikka
tahtoisinkin.
HANNI: Muuta mitään en ole pyytänytkään saada tietää. Sillä päättäkööt
muut, mitä tahtovat, elämäni kohtalon voinen toki määrätä itse.
HILDA (nousten): Niin, itsehän sen kantaakin saat, tulipa se hyvin
tahi huonosti valituksi. No, odottakaamme vain tyynesti, mitä vielä on
tuleva! (Menee ylös asuinrakennukseen.)
HANNI (jää yksin istumaan ja laulaa).
Laulu n:o 19.
Oi taivaan Herra laupias,
Sa mulle armos suo
Jo elon päivä onnekas,
Valoisa tänään luo!
Ma oonhan kylliks kärsinyt,
Jos minkä väärin tein,
Siis riemuks muuta murhe nyt
Mun kurjan sydämein!
Tän lahjan kun ma Sulta saan,
Sun nöyrin lapses' oon,
Ja kunniakses kiitos vaan
Povestain raikukoon!
RIIKKA (tulee tuvasta kantaen vanhaa noja- tahi telttatuolia, jonka
asettaa koivun suojaan): Hyvää päivää, Hanni!
HANNI: Päivää, Riikka! Vaariako varten istuin tuodaan tänne?
RIIKKA: Niin. Ulos yhä pyrkii, vaikka voimien vähyyttä valittaa
vuoteessakin.
HANNI: Kuule, Riikka! Tänään on merkkipäivä tulossa. Sen kai aavistaa
vaarikin ja siksi tänne tahtoo ollakseen muitten mukana.
RIIKKA: Jotakin erikoista hänellä näkyy mielessä olevan, jotakin hän
tuumii, jotakin hän tahtoo tehdä. Tuntuu kuin hän jotakin tietäisi,
mitä ei ole ennen ilmaissut.
HISKIAS (on sillä välin laahustanut tuvan ovelle): Riikka!
RIIKKA: Näetsen! Eikös jo omin voimin ole siihen asti kömpinyt? (Menee
Hiskiasta taluttamaan).
HANNI (menee myös vaarin luo): Hyvää päivää, vaari! (Tarttuu toiseen
käsivarteen).
HISKIAS: Han... Hanni... Hannikos se on? Päivää, päivää, kul...
kultaseni! Kiitos, kiitos! Sinäkin olet niin... niin kultainen, niin
hert... herttainen lapsi. (Laahustaa Riikan ja Hännin taluttamana
tuoliin istumaan).
RIIKKA (korvaan huutaen): Vaari lepää siinä nyt sitte raittiissa
ilmassa, kunnes rovasti tulee!
HISKIAS: Eikö... eikö rovasti vie... vieläkään ole... ole tullut?
(Katselee asuinrakennukseen -päin).
RIIKKA (korvaan): Kyllä kai hän pian tulee.
HISKIAS: Missä... missä hän näin... näin viipyy?
RIIKKA (Hännille): Näetsen, kun sen on sitä kiire! Varmaankin pelkää
pian kuolevansa.
HANNI (kovasti korvaan): Eihän vaari niin huono ole, ettei vähän malta
odottaa.
HISKIAS: Huono... huono olen. (Katsoen Hanniin). Mutta sinä... sinä
olet nuori, terve ja kau... kaunis. Pian... hyvin pian naimisiin
pääset, saat... saat nähdä.
HANNI: Mitä vaari nyt joutavia!...
HISKIAS: Saat nähdä... saat nähdä. Saat vielä sen jonka... jonka haluat.
RIIKKA: Ihan se on kuin asiain perillä aina. Kun vielä näin ennustelee!
HANNI (korvaan huutaen): Kaikkia se vaari ajatteleekin.
HISKIAS: Täytyy... täytyyhän sinunkin vie... vielä .. palkkasi
saa... saada. Hyvä... hyvä saa aina hy... hyvän palkan, (nyrkkiään
asuinrakennukseen päin heristäen) paha pahan. (Lyyhistyy kokoon ja on
kuin nukahtaisi vähäksi aikaa).
HANNI (Riikalle): Mitähän vaari todenperään tarkoittaa?
RIIKKA: Kuka hänet...! Mutta eikös Hanni mene sisään muiden luo?
HANNI: Mieluummin olen täällä Riikan seurassa. — Ei ole pitkään aikaan
yhdessä laulettu. Jospa nyt koettaisimme.
RIIKKA: Jos Hanni tahtoo. (Laulavat kaksi-äänisesti).
Laulu n:o 20.
"Tuonne taakse metsämaan
Sydämeni halaa,
Siell' on mieli ainiaan,
Sinne toivon salaa,
Siellä metsämökissä
On kaunis kultaseni,
Siellä metsämökissä
On kaunis kultaseni.
Vaikka polku pitkä on
Kivinen ja kaita,
Korpi kolkko valoton,
Ei se mitään haittaa.
Kullan muoto muistossa
On tiekin hauska aivan.
Kullan ääntä kuullessa
Jo unhottaapi vaivan."
OLLI (tulee portista juosten): Nyt ne tulivat! Nyt ne tulivat! Sakari
toi Ismaelin ja Ismael toi Timoteuksen mukanaan.
RIIKKA (lyöden Ollia takapuolelle): Et saa, senkin tuhannen kanttura,
sillä lailla rovastia ja lukkaria nimitellä.
OLLI: Niinhän ne nimeltään ovat.
RIIKKA (vaarille korvaan): Jo tuli rovasti.
HISKIAS: No, se... se oli hy... hyvä, se oli hy... hyvä!
HANNI: Tuolla ovatkin jo portilla!
(Rovasti, Lukkari ja Sakari tulevat. Tervehdystä ja kättelyä).
ROVASTI (Hiskiakselle): Täällähän isäntä ulkona istuu. Eipä sitte taida
niin huono ollakaan. (Istuutuu rahille).
HISKIAS: Huo... huono, kovin huono. Vaan Ju... Jumalastahan ka...
kaikki riippuu.
ROVASTI: Hänen käsissäänhän kaikkien meidän elämämme on.
HISKIAS: Niin että voi... voihan sitä vie... vielä sa... sataankin
vuo... vuoteen elää.
ROVASTI: Miks'ei, miks'ei, isäntä hyvä!
LUKKARI: "Elossa elävän mieli vielä haudan partahalla".
HISKIAS (ikäänkuin olisi kuullut): Häh? Kuka hautoo? En minä mitään
haudo.
SAKARI: Ei kukaan, vaari, mitään semmoista sanonutkaan.
HISKIAS: Parasta on Sa... Sakari, että... että kutsut äitisi tän...
tänne heti. Missä hän on?
SAKARI (huutaen): Sisällä kuuluu olevan. Lukkarilan isäntä ja emäntä
ovat täällä myöskin.
HISKIAS: Lukkarilan?... Tulkoot kaik... kaikki! Ku... kutsu kaikki
tänne! Parasta on... onkin. Ei sitä tie... tiedä, mi... milloin henki
läh... lähtee.
SAKARI (huutaen): Paikalla, vaari, paikalla. (Rientää
asuinrakennukseen).
ROVASTI (huutaen korvaan Hiskiakselle): Ehkä isäntä olisi tahtonut
minun kanssani kahden kesken puhua sielunsa asioista?
HISKIAS: Kah... kahden? En. Kuulkoot ka... kaikki. Kaik... kaikkien
kuullen sa... sanon, mitä... mitä minulla on sano... sanottavaa. Onko
Riik... Riikka täällä?
RIIKKA (joka on ollut Hannin kanssa tämän ajan peremmällä: tulee
esille): Täällä olen.
HISKIAS: Et saa... et saa mennä pois!
RIIKKA: En, isäntä, en.
HISKIAS: Ei kukaan saa men... mennä pois! Sakari! Missä Sakari on?
Eivät... eivätkö ne jo tu... tule ka... kaikki?
RIIKKA: Tulevat, tulevat. Tuossa ovatkin jo!
Sakari, Eevastiina, Aliina, Hilda ja Taneli (tulevat. Heistä
neljä viimeksi mainittua tervehtivät rovastia ja lukkaria).
HISKIAS: Onko se... se Eeva... Eevastiina täällä nyt... nyt myöskin?
EEVASTIINA (tullen Hiskiaksen eteen): Täällä olen, vaari.
HISKIAS: Ja ro... rovasti oli... olisi niin hy... hyvä ja tuli...
tulisi vähän... vähän lähemmäksi.
ROVASTI (lähentyen): No, mitä nyt sitte, isäntä...?
HISKIAS: Ro... rovastihan tiedusteli .. teli mi... minulta muu...
muutama viikko sitte sitä... sitä Matti Piirosen pe... perillistä?
ROVASTI: Niin tein, niin tein. Vai sitä asiaa se isäntä yhä on
miettinyt?
LUKKARI (syrjään): Hautonutpa se on!
RIIKKA: Vai sitä se vielä?!
HANNI: Todenperään!
EEVASTIINA: Kaikkia se yhä höpisee.
SAKARI: On kai vaarille nyt sitte asia selvinnyt?
ROVASTI (huutaen): No, onkos isännälle nyt sitte jotakin tärkeätä
muistunut mieleen?
HISKIAS: Tärkeätä? On... on muistunut. Ja to... todistuskappalekin
löy... löytynyt, ettei... ettei voi sa... sanoa, että vaa... vaari
vanhuuttaan... huuttaan hö... höpisee.
(Yleistä ihmettelyä kuulijain joukossa).
ROVASTI: No, isäntä on hyvä ja kertoo sitte kaikki, mitä tietää. Se
olisi todellakin hauska juttu.
HISKIAS: Nyt... nyt on jo tullut aikakin sel... selvittää se asia...
asia. (Nyrkkiään heristäen vihaisesti). Niin, nyt... nyt se on tul...
tullut aika... aika. (Kopeloi poveltaan tahmettunutta, ristiin rihmalla
sidottua paperikääryä).
(Jälleen ihmettelyä ja kyselyä kuulijain joukossa).
ROVASTI: Mikäs todistuskappale isännällä nyt siellä on?
HISKIAS: Tässä... tässä se on. (Antaa rovastille kääryn). Ro... rovasti
on hy... hyvä ja lukee sen ja sanoo... sanoo sitte, mi... mitä se
sisältää... tää.
ROVASTI (aukaisee paperin). Katsotaan, katsotaan!
EEVASTIINA (Aliinalle): Kun ei vain höperyksissään meitä kaikkia
häpeään saattaisi.
ALIINA: Maltahan kuulla, mitä sieltä tulee!
SAKARI: Minä kyllä aavistin, että jotakin vaarilla siitä tiedossaan
oli, kun niin oli huolissaan siitä.
HISKIAS: Häh? Mitä sanoit?
SAKARI (huutaen): Sanoin, että nytpähän saadaan kuulla.
HISKIAS: Niin, kuun... kuunnelkaa tark... tarkkaan kaikki... kaikki!
ROVASTI (joka sillä välin on silmäillyt paperia): Totta totisesti!
Tämä on kirje vanhalle isännälle suutari Matti Piiroselta, kirjoitettu
Moskovasta yhdeksäntoista vuotta sitten. Piironen sanoo saaneensa
tiedon, että hänen sisarensa Leena Kaisa, joka oli naimisissa
metsänvartia Roopertti Mustosen kanssa, oli miehensä tapaturmaisen
kuoleman jälkeen myöskin kohta kuollut, ja että heiltä oli jäänyt
tyttölapsi Eriikka, joka on syntynyt 7 päivä joulukuuta 1866.
OLLI: Sehän on justiinsa meidän Riikan syntymäpäivä.
(Kaikki luovat hämmästyneenä silmänsä Riikkaan).
SAKARI: Ja Mustosiahan hän on sukuaankin.
EEVASTIINA: Jo minä nyt jotain kuulen!
ROVASTI: Malttakaahan nyt kuulla loppuun! — Samalla Matti Piironen
kiittää vanhaa isäntää siitä, että hän on pitänyt huolta tytöstä,
lisäten, että kun hän, Matti Piironen, kerran kuolee, niin saa
Eriikka periä kaiken hänen omaisuutensa, sillä naimaton sanoo Matti
Piironen olevansa ja naimattomaksi myöskin jäävänsä eikä luule muita
perillisiä itsellään olevan. Lisäksi toivoo hän, että Eriikka ymmärtää
Hiskiakselle olla kiitollinen siitä, mitä hän Eriikan hyväksi on
tehnyt. — Tässä siis selitys! Ja tuossa siis (osoittaa Riikkaa)
se neljänkymmenen tuhannen ruplan perillinen! (Nousee ja kättelee
Riikkaa). Toivotan nyt onnea sitte! Suomen rahana se on jo yli
satatuhatta markkaa, ai, ai, ai,! (Yleistä ihastusta, ihmettelyä ja
onnittelua).
HISKIAS (joka vilkkaasti, on seurannut asian kulkua, nauraa sillä
välin iloisena hiljaista kuulumatonta naurua). Häh? Joko... joko se on
selvä... vä nyt? Mitä?
ROVASTI (antaa takaisin kirjeen): Jo, isäntä! Kylläpä te koko
salaisuuden ilmi saatoittekin!
ALIINA (Eevastiinalle): Mitä sinä siihen sanot?
EEVASTIINA: Ota ja tiedä!
RIIKKA (astuu Hiskiaksen eteen, lankee polvilleen ja halailee häntä):
Mitenkä minä vaaria kiittää osaan?
HISKIAS: Häh? Mi... minuako kii... kiittää? Kiitä Ju... Jumalaa,
lapseni, älä... älä minua! Nouse, nouse pois!
RIIKKA (nousee).
ROVASTI: Vaan kuinka isäntä ei muistanut tätä kirjettä täällä viimeksi
käydessäni?
LUKKARI: Sitä samaa minäkin ihmettelen, rovasti.
EEVASTIINA: Muisti kai se, vaan ei silloin vain ilmaista tahtonut,
semmoinen luihu!
SAKARI: Tietenkin vaarin piti ensin varmuuden vuoksi etsiä kirje
piilostaan.
HISKIAS: En kuule? Mi... mitä siinä so... sopotatte?
ROVASTI: Tietenkin se oli niin. (Hiskiakselle). Kun nyt isäntä on tuon
todistuskappaleen näyttänyt, niin voin siihen viralliseen kyselyyn
antaa ihan varman vastauksen.
HISKIAS: Vaan mi... mitäs se Eeva... Eevastiina räpätti? Eikö se Riikka
vie... vieläkään mi... miniäksesi kelpaa, häh?
ROVASTI: Vai on täällä semmoisestakin asiasta puhe ollut?
SAKARI: On rovasti. Saanen sen suoraan tunnustaa, koskapa vaari senkin
asian nyt ilmaisi.
ROVASTI: No, ja mitäs Riikka, jolla nyt semmoinen perintö saatavissa
on, siihen sanoo?
RIIKKA: Mitäs minä muuta sanoa voin, arvoisa herra rovasti, kuin että
emäntä juuri sen asian tähden on minut ensi köyristä irti sanonut.
ROVASTI: Vai on se sillä lailla? Jo minä nyt ymmärrän!
EEVASTIINA (syrjään Aliinalle): On tässä jo vähän vaikea ollakseni.
ALIINA (samoin Eevastiinalle): Eiköpä tuo vähän liene.
SAKARI: Ja siihen olen minä sanonut, että siinä tapauksessa tulee
täältä samalla lähtö minunkin. Nythän se meidän, Riikka, (ottaa Riikkaa
kädestä) alkaa olla vieläkin helpompi toteuttaa.
ROVASTI (Hiskiakselle): Tätä vartenko vanha isäntä siis oikeastaan
minut luokseen kutsuttikin?
HISKIAS: Täyt... täytyihän minun ripit... ripit... ripittää
rovastille... tille tämäkin asia... asia. (Nauraa hihittää hiljaista,
hilpeää naurua, katsellen ympärilleen.)
EEVASTIINA (puolikovaan): Sekös ilkiää vielä haudan partaallakin...!
ROVASTI: No, vaan ei kai emäntä nyt niinkään sitte anna ainoan poikansa
taloa jättää, vai?
EEVASTIINA: Onhan täällä, herra rovasti, tähän saakka ollut vähän
muutakin syytä — (vilkaisten Hanniin) näin naapurien kesken.
HANNI: Ei minun, eikä, tietääkseni, Sakarinkaan puolesta.
SAKARI: Sen voin todistaa kaikkien kuullen minäkin.
EEVASTIINA: Niin, niin, oman päänsähän nuo näkyvät, nuoret, pitävän yhä
sittekin.
ALIINA (valitellen): Niin, niin. (Tanelille). Näetsen, kuinka pian
Eevastiinakin jo taipuu.
TANELI (merkitsevästi): Pianhan se semmoinen perintö taivuttaa.
ALIINA (vihjaten): Saatikka kun rahat oikeastaan vain taisivat tarpeen
ollakin.
HISKIAS (kohottautuen istuimeltaan, kovaäänisesti). E... en kuu...
kuule mitään... mitään. Vieläkö täällä (katsellen asianomaisiin) ti...
tingitään ja ka... ka... kauppaa hierotaan... hierotaan? (Vaipuu
jälleen istumaan).
SAKARI (huutaen): Ei, vaari, ei vähääkään meidän puolestamme.
EEVASTIINA: Ei kai auttane sitte minunkaan...
LUKKARI: Joka on varakas, se on samalla myöskin rakas, koskapa
jälkimäinen sana niin mukavasti edelliseen luonnostaan jo lankeaa.
ROVASTI: Arvoisa kanttorimme sanoi suuren viisauden ja totuuden.
Rakkaus tulee usein rahojen mukana — aikaa myöten, hyvä emäntä.
LUKKARI: Niinkuin se voi mennäkin niiden mukana — aikaa myöten, arvoisa
herra rovasti.
ROVASTI: Se on aivan yhtä suuri viisaus ja totuus, herra kanttori,
vaikka se ei sovi tähän. Mutta, hyvä emäntä! (Kääntyy Eevastiinan
puoleen). Toinenkin asia voi vielä emäntää tyydyttää ja emännän mieltä
lauhduttaa. Muistammehan, että tämä nuoren isännän valitsema neitonen
tässä tavallaan on ei ainoastaan rikasta, vaan myös ylimyksellistä
ranskalaista sukua, koskapa hänen enonsa oli nimeltään Pirone. Ja se on
jo jotakin! Eikö niin emäntä?
EEVASTIINA: Koskapa rovasti niin sanoo, niin en tahdo minäkään enää
väittää vastaan. (Kättelee Sakaria ja Riikkaa). Olkaa sitte ollaksenne!
(Sakari ja Riikka astuvat rovastia kiittämään).
SAKARI: Me kiitämme teitä, arvoisa rovasti. Rovasti onkin parhaiten
osannut tämän asian ratkaista.
OLLI (hyppien Riikan ympärillä): Muistaahan Riikka nyt sanansa, että
Olli saa elää tässä talossa kuolinpäiväänsä asti, jos Riikka tänne
emännäksi joutuu.
RIIKKA: Kyllä, kyllä, Olli!
SAKARI: Ja sen vakuutan minäkin sinulle.
HISKIAS: Joko... joko... joko se on selvä... selvä nyt?
SAKARI ja RIIKKA (mennen Hiskiasta kättelemään): On vaari, on. Kiitos
teille, kiitos! (Hiskiaksen korvaan). Se on nyt niin selvä, ettei
selvemmästä ole apua mitään.
HISKIAS: Nyt... nyt tahdon elää... elää sadan... sadan vuoden vanhaksi.
(Kaikki muutkin onnittelevat Riikkaa ja Sakaria.
Samalla alkaa kuulua reserviläisten laulu
"Nahkapoikia me ollaan vaan", joka nopeasti lähenee).
HANNI (Hildalle, jonka vieressä hän on seisonut): Kuulkaa! Nyt sieltä
jo tulevat reserviläisetkin. Nyt ne tulevat! (Juoksee perälle).
HILDA (tarttuen Hannin käsivarteen): Niin, Hanni. Meidänkin vuoromme
tulee nyt.
HANNI: Oikein kuulen, kuinka sydämeni lyö.
ALIINA (Tanelille): Minua pelottaa vähän, Taneli.
TANELI: Parempi olisikin lähteä heti pois. (Hannille). Hanni! Me
lähdemme kotia nyt. Tule!
HANNI: Kotiako nyt, isä? Ei. Minä en lähde. Menkää te vain, jos
tahdotte. Minä jään tänne neiti Vartiaisen kanssa.
TANELI: Ja sinä ilkeät vastata noin?
HILDA: Minä pyydän, isäntä: antakaa Hannin jäädä!
TANELI: Ettäkö taaskin saisi nähdä täällä samaa siivotonta käytöstä
kuin viime kerralla?
HANNI: Minä en pelkää, isä, mitään.
SAKARI: Ja minä vastaan Hannin puolesta, ettei hänelle mitään tapahdu.
TANELI: Voi kuitenkin tulla esille asioita, joista minä yksin pystyn
vastaamaan. Ja sen tautta, olkoon menneeksi: minä odotan!
ALIINA: Niin, Taneli, ilman meitä voisi ehkä hullummin käydä.
SAKARI: Siihen olen minäkin kovin tyytyväinen. (Katsoen portille päin).
Kas, siinäpä tulevat nimismies ja kapteenikin!
(Nimismies ja Tavast tulevat portista sisään).
NIMISMIES: Kas teell' oleki kaikk', ku me ettime.
TAVAST: Ja sallitaan kai minunkin nyt tulla komppaniani mukana?
SAKARI: Terve tuloa, hyvinkin tervetuloa! (Tervehdystä ja kättelyä
kaikkien kanssa). Koskapa pojat jo ovat portilla, niin ovat hekin
pihaan pyydettävät. (Menee portille ja kutsuu). Tulkaa, tulkaa kaikki!
Niin saamme lauluannekin kuulla.
(Reserviläiset, jälleen omissa vaatteissaan, täyttävät pihan.
Heidän joukostaan ilmestyy yht'äkkiä esille Maunu, joka
vakavana paljastaa päänsä).
HANNI (syrjään): Maunu! Maunu!
HILDA Siinähän on Maunukin! (Juoksee häntä halailemaan).
OLLI (joka on ollut Maunun takana, hyppää esille hänen eteensä
heiluttaen lakkiansa ja huutaen): Eläköön! Eläköön! (Tähän "eläköön"
huutoon yhtyvät kaikki reserviläiset).
NIMISMIES: Niin, kui te nekke, hyve pittejeleise, Maunu Varttiainen on
pesty vappaks'. Sille se suurvarkkas Soininen, ku mine ole onni kiinne
otta, on antan tunnuste, ette hen varastas Lukkarila isente rahha.
Maunu Varttiainen ei on siis tekke se varkkaus.
HANNI (joka ei voi hillitä itseään, juoksee Maunun luo, tarttuen häntä
kädestä): Tiesinhän minä sen, Maunu.
SAKARI: Niin, tuo oli meille jo vanha uutinen. (Menee myöskin Maunua
kättelemään). Terve sinulle taas, Maunu!
NIMISMIES (Tanelille): Ja ny myös ole toivo, ette isente viel' saa
takkaas omas rahojas.
JULJAANA (tunkeutuu reserviläisten välistä esille): Päästäkää,
päästäkää! Pitäähän minunkin...
ALIINA: Juljaana!
TANELI: Mitä Juljaanalla täällä on tekemistä? Kenen luvalla olet tänne
tullut?
JULJAANA: Omin luvin, hyvä isäntä. Pitäähän minunkin saada todistaa.
TANELI: Maunu on päästetty vapaaksi.
JULJAANA: Kuulin, hyvä isä, kuulin.
TANELI: Ei siis tarvita sinua täällä.
SAKARI: Sen asian kai Maunu saa ratkaista, isäntä.
JULJAANA: Niin, jos tästä vielä uusi juttu nousee.
NIMISMIES: Mitte sine siin' viel' höppiste?
TANELI: Todenperään höpisee.
NIMISMIES: Oleks Maunu Varttiainen viel' mitte sanno...?
MAUNU (joka koko ajan on Sakarin kanssa puhellut, astuu esille): Ei,
herra nimismies, minulla ei ole mitään. (Tanelille). Olkaa huoleti,
isäntä! (Juljaanalle). Menkää kotia nyt, niinkuin isäntä käskee!
HANNI: Kiitos, Maunu, kiitos!
ALIINA: Jumalan kiitos!
TANELI (Juljaanalle): Kuulithan! Mene!
SAKARI (Juljaanalle): Ei, kuulen ma, tule juttua enää.
JULJAANA: Kuulin, jo kuulin.
OLLI (huutaen Juljaanan korvaan): Äläkä höpise sitte enää milloinkaan!
JULJAANA (hykertäen käsiään): Tämähän muuttaa asiain tilan kokonaan!
(Vetäytyy reserviläisten lävitse pois).
TAVAST: Olen tullut tänne minäkin saadakseni sanoa sanan Lukkarilan
talon isännälle ja emännälle.
ALIINA ja TANELI: Mitäs kapteeni vielä...?
TAVAST: Minä, vanha sotilas, olen tänä kesänä kasarmillani kuullut ja
nähnyt asioita, jotka eivät ole aivan jokapäiväisiä. Ja niitä asioita
on vielä tässäkin silmieni edessä jatkunut. Olen tullut huomaamaan,
mikä kulta-aarre (pyyhkii silmiään) teidän ainoa tyttärenne on.
Semmoista syvää rakkautta ja oman itsensä uhrautuvaisuutta, jota hänen
sydämensä on osoittanut, on harvoin tavattavissa. Tätä tunnettaan olen
nähnyt hänen ihmeteltävällä tavalla osoittavan tuota Maunua kohtaan. Ja
minä olen nähnyt myöskin, ettei tämän Maununkaan kiintymys tyttäreenne
ole vähemmäksi arvattava. Luulen, että nämä nuoret, neitosen vanhempain
tieten, näin kovasti ovat toisiinsa kiintyneet.
TANELI: Kyllä tiedämme.
ALIINA: Niin, eihän se meille uutta ole.
TAVAST: Vaan minä en ole sitä ennen tietänyt. Enkä sitäkään, että tämän
neitosen vanhemmat eivät ole suopein silmin nuorten aikeita katselleet.
TANELI: Siihen ei ole meiltä tähän asti syytä puuttunut.
ALIINA: Ei ole, ei — tähän asti.
EEVASTIINA (syrjään): Näetsen, eikös sielläkin päin jo aleta toisaanne
kallistua!
TAVAST: Voidaan sanoa, että mitä minulla on tämän asian kanssa
tekemistä., Mutta ehkäpä on enemmän kuin luullaankaan. Ja nyt on aika
tullut, että minä tähän asiaan puutun ja ilmaisen syyn tekooni. Tämä
tilaisuus on siihen sitäkin sopivampi, kuin täällä ovat läsnä itse
Maunu sekä hänen kasvattiäitinsä että myöskin pitäjämme rovasti.
LUKKARI (nopeasti): Ja lukkari myöskin.
TAVAST: Niin, ja lukkari myöskin, tietysti.
ROVASTI (tulee esille): Mitä, herra kapteeni...?
HILDA (tulee myös lähemmäksi): Nyt siis on aika tullut.
TAVAST: Niin, aika on tullut, että julkisesti tunnustan sinut, Maunu,
omaksi pojakseni.
(Menee ja syleilee Maunua. Yleinen hämmästys).
HANNI (Aliinalle). Kuulkaa, äiti (ja Tanelille) ja isä!
ALIINA: Kapteeninko poika?
TANELI: Vai sillä lailla se on?
HILDA: Niin, se on totta. Sen voin minäkin todistaa.
TAVAST: Mutta hävetä tätä tunnustusta ei tarvitse sinun, Maunu, eikä
minunkaan (kääntyen rovastin puoleen), herra rovasti.
ROVASTI: Sen uskon, vaikka en asiaa tunne.
TAVAST: Näin oli asia. Emilia Vartiainen, tämä neiti Hilda Vartiaisen
sisar, oli minun morsiameni. Mutta eipä siihenkään aikaan omaiset
suopein silmin katselleet, että vanhan aatelisen Tavast-suvun
jälkeläinen, nuori upseeri naisi Vartiais-nimisen maakauppiaan
tyttären. Me kaksi nuorta rakastimme kuitenkin kaikesta huolimatta
toisiamme ja avioliittomme oli päätetty asia. Silloin tuli käsky
yht'äkkiä minulle suinpäin lähteä sotapalvelukseen Kaukaasiaan. Meidän
täytyi erota ja me erosimme — toivossa kuitenkin, että pian saisin
palata kotimaahan jälleen. Mutta — aikaa olikin jo yhdeksän kuukautta
kulunut, kun tänne pääsin. Ja kun kotia tulin, oli Emiliani (pyyhkii
silmiään) kuollut kymmenen vuorokautta sen jälkeen, kun hän minulle oli
synnyttänyt tämän poikani Maunun.
(Ottaa Maunun kainaloonsa).
ROVASTI: Se on kovin liikuttava tapaus, herra kapteeni.
TAVAST: No! Ketään en ole sen jälkeen enää rakastanut. Tämmöiseksi
vanhaksi takkuiseksi sotakarhuksi olen jäänyt. Ja Maunukin jäi
Vartiaisen nimelle sekä samalla tätinsä hellään hoitoon.
HILDA: Niin, kuin omaa lastani olen sinua, Maunu, rakastanut aina.
TAVAST: Mutta aikomukseni on saada Maunu vielä minunkin kirjoihini,
minunkin vaakunaani käyttämään, sillä onhan hänellä hyvältä kalskahtava
Maunu Tavastin nimi. Silloin pyydän teitä, herra rovasti, panemaan
hänet kirkonkirjoihinkin minun nimeni alle.
ROVASTI: Tietysti, niinpian kuin asia on korkeimmassa paikassa saanut
vahvistuksen.
TAVAST: Tiedän, että se on tarpeen.
MAUNU: Jos asian niin pitkälle pitää mennä, niin tyydyn minä kyllä
puolestani olemaan Maunu Vartiainen niinkuin ennenkin. Enkä liene
miestä huonompi siltä näinkään.
TAVAST (lyöden Maunua olkapäälle): Oikein, poikaseni, oikein! Niin sitä
miehen puhua pitää. (Leikillisesti). Mutta naimisiin sinä nähtävästi et
pääse nykyisellä niinelläsi, vai?
MAUNU (katsoen Hanniin ja hänen vanhempiinsa). En tiedä — varmaan.
HANNI (juosten Maunun kaulaan). Kyllä minun puolestani, vaikka heti.
ALIINA (Tanelille): Näetsen tuota!
TAVAST: Vanhemmilta odotamme nyt vain vastausta.
TANELI: Olemmehan mekin tänään saaneet nähdä ja kuulla semmoista,
että...
ROVASTI (leikillisesti): Niin, Onhan Maunu ihan omaa kotimaista
aatelissukua.
ALIINA: Niin että suostummehan sitä nyt mekin. (Kättelee Tanelin kanssa
Hannia ja Maunua).
TAVAST: No! Olkoon onneksenne, lapseni! (Kättelee Maunua ja Hannia).
HILDA (onnitellen). Teidän kanssanne olen onnellinen minäkin.
EEVASTIINA (syrjään): Kelpasipa niille nyt! Ja oikean aatelisen
saivatkin.
OLLI (lakkiaan heilutellen Hännin ja Maunun edessä): Paukahtipas tänään
vielä toinenkin laukaus!
ROVASTI: Meillä on siis ilo onnitella täällä vielä toistakin paria.
(Kättelee Hannia ja Maunua. Kaikki kättelevät Hannia ja Maunua).
SAKARI (käsitysten Riikan kanssa): Toisena parina pyydämme me etupäässä
kaikesta saada kiittää pitäjämme kunnianarvoisaa herra rovastia.
ROVASTI: Ei kestä. Oma ansionne se oli.
MAUNU (käsitysten Hannin kanssa): Ja me toisena kiitämme pitäjämme
valpasta herra nimismiestä hänen toiminnastaan.
NIMISMIES: Ei keste mitte! Mine ole ainoas oma velkkas tekke.
ALIINA ja EEVASTIINA (toisilleen): Niinkuin ei meitä maailmassa enää
olisikaan!
HISKIAS (joka on noussut istualtaan, tarttuu Tanelia käsivarresta):
Vaikka... vaikka huo... huonosti kuulenkin... kin, niin kuu... kuulin,
että vä... vä... vävy se tu... tuli sittenkin si... sinullekin. On...
onnea sitte!
TANELI: Kiitoksia! Minäpä luulen, että vaari nyt on ruvennut
kuulemaankin jo paremmin kuin ennen.
HISKIAS (nauraa hihittäen). Ku... ku... kukapa sen tietää. Ei... eikä
tuo hai... haittaakaan, jos vie... vielä elää... elää sa... sadan
vuoden van... vanhaksi.
OLLI (Hiskiakselle huutaen): Riikkapa sanoi minulle, että minä saan
elää kuolinpäivääni asti. (Laulaa).
Laulu n:o 21.
"Käki se kukkuu kuusikossa
Ja koivikossa on pesä;
Pitääkö minun yksin maata
Niin pitkä ja kaunis kesä.
Kullan mä hankin jo huomenna
Ja se on ihan totta;
Sormukset ja hopeakellon
Saa, joka minut ottaa.
Sitte ei meidän ikävä tule,
Me elämme iloisesti;
Ilot ja murheet keskenämme
Jaamme me tasaisesti.
Tule siis tänne nätti tytt
Sinua minä kaipaan.
Kahvelit ja ruokavärkit,
Ne minä sulle laitan."
SAKARI: Meilläpä Maunun kanssa on nyt vähän toisenlainen ajanlasku,
eikö niin?
MAUNU: Totta puhut, Sakari, sillä oikeastaan ei meillä ole ajanlaskua
mitään, vaan yhtä ainoata nousua onnemme kukkulalle kainaloisten
kanojemme kanssa. (Ottaa Hannin kainaloonsa).
SAKARI (kiertää Riikan vyötäisille kätensä ja kaikki neljä laulavat
yhdessä).
Laulu n:o 22.
Aika luotu muille, meille
Ilon iankaikkisuus,
Kun on vienyt onnen teille
Meidät elon päivä uus'.
Tuuli taukos, pilvet haihtui,
Taivas siintää sininen,
Muuttui mieli, riemuks' vaihtui
Suru synkkä poloisten.
Meni talvi, tuli kevät,
Lintuin laulu lehdoss' soi,
Sydämemme sykkäilevät,
Rinta raikua nyt voi.
Ajan menneen unhottuvi
Pimeä ja pitkä yö,
Kun on eessä sulo suvi,
Usko, toivo, lempi, työ.
Sitte kaunis elon aika
Elämämme syksy on.
Tän' on tehnyt taivaan taika.
Sille kiitos olkohon!
LUKKARI: Koska lukkari aina laulaa sanankuulijoitten kanssa viimeisen
värssyn, niin viritän minä nyt siunatuksi lopuksi nahkapoikien kanssa
nuorten kunniaksi rakkauden korkean veisun.
NAHKAPOJAT (laulavat lukkarin johtaessa).