NIMISMIES: Mitte vartte te sitte sano, te ole varttonu teide
fangitsemine?
MAUNU: Muuten vain — tulin sen sanoneeksi. Olin hermostunut. Tiesin,
että jotakin oli minun syykseni pantava — tahallaan.
NIMISMIES: Nyt te anta kiertä selitte. Mine ei siihe tyydyttä. Asia
neytte hyvi epeilyalas. Herr kapten siis salli, mine otta Maunu
Vartiainen mukka?
HANNI (syöksee kiven takaa esille): Ei, herra kapteeni, ei! (Seuraavat
kolme vuorosanaa lausutaan melkein samalla kertaa).
MAUNU: Sinäkö täällä Hanni?
TAVAST: Tekö taaskin täällä?
NIMISMIES: Mitte te teell' tekke?
HANNI: Se ei ole totta, herra kapteeni, ei ole totta, herra nimismies;
hän ei ole syyllinen. Minä tiedän sen. Minä vakuutan sen. Te ette saa
häntä vangita!
MAUNU: Miksi jäit tänne, Hanni?
TAVAST: Tämä sama tyttö kävi täällä noin puoli tuntia sitte, herra
nimismies.
NIMISMIES: Jassoo! Ja te jo puhele teell' Maunu Vartiainen kanss'?
TAVAST: Niin teki — minun luvallani. En aavistanut mitään tällaista.
NIMISMIES: Teme sitte selitte asia. Sitte vartte syyllis esken sanoki,
hen jo vartto ittes fangitsemine.
HANNI: Mutta hän _ei ole_ syyllinen, herra nimismies.
NIMISMIES: Elke sekkoitu viel' asia, mine pyyde!
MAUNU: Älä sekaannu asiaan, Hanni, minäkin pyydän.
NIMISMIES: Nyt tule, mine nekke, minu pakko viel' teittie kuulustell'
isen rahha takki.
TAVAST: Tämä on siis...?
NIMISMIES: Niin, Lukkarila isente flikka ja teme poikka — kuinka mine
sano? — rakkastutettu.
HANNI: Niin olen. Ja vaikka kuolemaan viekää minut Maunun kanssa! Jos
hän on syyllinen, niin silloin olen minäkin.
MAUNU: Hanni! Hanni! Miksi jäitkään tänne?!
NIMISMIES: Vartto, vartto, viel' koolema!
TAVAST: Miten on tämä juttu sitten oikein käsitettävä? En ymmärrä siitä
enää mitään.
NIMISMIES: Asia, herr kapten, alkka nyt tosia keyme viel enemp'
mutkuinen teme flikka tenne tulo tehde. Mine otta hen mukka. Minull'
ole teell' mukka kaks apulaine.
TAVAST: Herra nimismies! Maunu on täällä sotilaspalveluksessa. Hän
siis on minun komentoni alla määrätyt viikkonsa. Minä hänet pidän
vartioituna, kunnes hän täältä vapaaksi pääsee. Sitte vasta luovutan
hänet teille.
NIMISMIES: Hyve, hyve, herr kapten. Mine voi siihe suostu. Men
kuulustell' hen minu teydy saa teell' ja jo hoomen.
TAVAST: Luonnollisesti.
NIMISMIES: Ja, sitte asia voi jo pikka tull' esill' kerejill', joka
teell' pikka tull' pityks!
MAUNU (Hännille): Juuri sitä toivonkin.
HANNI (Maunulle): Ja silloin saamme nähdä...
NIMISMIES: Mine sitte pyyde, herr kapten, anta hen viede koppi.
TAVAST: Kuosmanen! Maunu Vartiainen on vietävä arestihuoneesen,
sotilaspuku riisuttava hänen päältään ja kaksi miestä asetettava häntä
vartioimaan. Raportista annan huomenna tarkemmat määräykset.
KUOSMANEN (on tullut Tavastin eteen ja kun tämä on sanottavansa
sanonut, viittaa hän kahdelle muille reserviläiselle, että tulevat
seuraamaan häntä): Tulkaa!
HANNI (heittäytyy Maunun kaulaan): Hyvästi, hyvästi, Maunu!
MAUNU: Hyvästi, Hanni! Voi hyvin, kunnes tavataan!
TAVAST: Kas niin! lähtekää!
KUOSMANEN (komentaa, asettuen edelle).
MAUNU (seuraa kahden reserviläisen välissä).
(Tällä välin on syntynyt liikettä komppaniiassa, miehiä on juossut
katsomaan, mitä on tekeillä, mennyt takaisin ja taas tullut. Yleistä
liikettä ja uteliaisuutta pihan perällä).
NIMISMIES (Hännille): Ja te, hyve flikka, mine nyt viede minu kanss'
mukka pois.
HANNI: En vastusta, vaan päinvastoin pyydänkin sitä, herra nimismies.
NIMISMIES: Te ihka, ihka peinturha ittes sekkoituttu tehe juttu.
HANNI: Se on minun asiani, herra nimismies. Ja oikeus minulla oli
myöskin ruveta syytöntä puolustamaan.
NIMISMIES: No, no, me sitte saa nehde.
TAVAST (Hannille): Joka tapauksessa kauniisti tehty, siitä ei pääse
mihinkään. Se tunnustus on minun teille jäähyväisiksi annettava.
Olen nähnyt paljon tänä iltana ja paljon siitä saanut tietää, jota
en tähän saakka ole tietänyt. Vanhan sotilaan sydämelle se on tehnyt
hyvää. (Puristaa Hännin kättä). Menkää nyt sitte jo kokonaan! Hyvästi!
(Kääntyy poispäin).
HANNI: Kiitos ja hyvästi, herra kapteeni! Kohdelkaa Maunuani leppeästi!
NIMISMIES (ojentaa kättä Tavastille): Hyvesti, herr kapten! Hoomen tule
jelle.
TAVAST (kättelee nimismiestä): Sanoin jo äsken: kuulusteluun tulkaa
milloin tahansa! (Menee nopeasti portista pihaan ja perälle).
NIMISMIES (Hannille): Tulkaa! Nyt jo ole mööhe. Mitte teide pappa ja
mamma sanno?!
HANNI (syrjään): Hyvä, että hekin saavat tämän tietää, (Rientää
oikealle).
NIMISMIES (seuraa hänen jälessään).
PORTINVAHTI (katsottuaan kotvan heidän jälkeensä): Olipa tämä ilta. En
tiedä koskaan tämmöistä täällä ennen tapahtuneen.
(On alkanut vähitellen hämärtää ja reserviläisiä tulee puoleksi
yöpuvussa, hiipien yli aidan, toinen toisensa perästä portille. Kuuluu
kysymyksiä: "Mitä on tapahtunut." "Onko Maunu vangittu?" "Mitä hän on
tehnyt" "Onko varastanut?" "Epäiltykö varkaudesta?" sekä vastauksia:
"Se ei ole totta"! "Se ei ole mahdollista", "Sitä en usko", "Maunu
parka").
RESERVILÄISET (laulavat masennetuin mielin puolikovaan).
Laulu n:o 13.
Ken onnettomaks luotu on,
Se aina säälimättä
Vain kokea saa kohtalon
Tylyä, kovaa kättä.
Sen elon polku noustava
On suurin kärsimyksin
Ja kuorman — henki joustava
Vain kantaa jaksaa yksin.
Mut määrän kun hän saavuttaa
Pyrintöjensä sitten,
Niin vihdoin hänkin palkan saa
Häpeäks pilkkaajitten.
(Sen jälkeen menevät reserviläiset alla päin hiljakseen pois).
_Esirippu_.
Kolmas näytös.
Lukkarilan talon iso väentupa. Perällä ovi ja oikeassa perä-nurkassa
suuri uuni, jonka päälle pääsee sen takana olevia astimia myöten.
Kummassakin sivuseinässä on keskellä ikkuna ja seinustoilla lavitsat.
Oikealla puolella, etualalla, on pitkä ruokapöytä ja sen edessä pöydän
pituinen rahi. Työkaluja ja vaatekappaleita riippuu peränpuoleisilla
seinillä. — Lattiassa on luukku sen alla olevaan kellariin.
JULJAANA (istuu lavitsalla, uunin ja seinän nurkkauksessa, helmassaan
riepu, josta ottaa rahoja, lukee ja hypistelee niitä, vilkaisten vähän
väliä ovellepäin, ja hyräilee hilpeästi itsekseen).
Laulu N:o 14.
Kilisee ja kalisee ja sydän hytkähtelee;
Hätäkös on vaivaisenkaan näitten kanssa elää?
Kihisee ja kahisee ja onpas seteleitä;
Nyt ei tartte köyhän lapsen käydä mieron teitä.
Rikkaaksi ja rakkaaksi on vanha Jaana tullut;
Sit' ei tiedä, millä lailla, herrat eikä hullut.
Kyllä tähän talohon nyt Jaanan jäädä kestää
Eikä täältä lähtemästä kukaan voine estää.
OLLI (on sillä välin Juljaanan huomaamatta putkahtanut tupaan,
kurkistanut kotvasen uunin nurkan takaa ja, nähtyään Juljaanan rahoja
käsittelevän, juossut uunille, josta, mahallaan loikoen, pää aivan
Juljaanan kohdalla, katselee alas): Ai, miten paljon rahaa!
JULJAANA (kirkaisee ja kääräisee helmaansa rahansa). Ai, Jumala
siunatkoon! Kuka siellä? Auttakaa!
OLLI (joka ensin on painanut päänsä alas, kohotakse): Onpahan vain
muudan mitätön poika, josta Juljaanan ei tarvitse pikkaistakaan
välittää.
JULJAANA: Hintikkalanko Olli, häh?
OLLI: Olli, Olli, joka tänne lens' kuin pölli.
JULJAANA: Tule alas sieltä, senkin könttyrä, että saan sulle selkään
antaa!
OLLI: Vai selkään? Sitte en tule, en.
JULJAANA (ottaa hiilihangon): Jos et tule, niin hiilihangolla heitän
sinua.
OLLI: Heitä pikemmin pois hiilihankosi ja katso, etteivät rahasi pitkin
maailmaa tipu!
JULJAANA: Pidätkö jo suusi niistä rahoista! (Heittää pois hiilihangon).
OLLI: Enkä pidä ennenkuin minullekin osan annat.
JULJAANA: Pidätkö sitte suusi, jos saat suutarin markan?
OLLI: Annatko varmaan?
JULJAANA: Varmaan annan. (Istuutuu ja aukoo kääryään).
OLLI (ojentaa kätensä uunilta): No, anna tänne sitte!
JULJAANA: Vai sinne? Alas on sinun tultava, senkin...
OLLI: Kun et vain lyö?
JULJAANA: Enkä lyö, en.
OLLI: No. (Tulee alas ja ottaa vuoroonsa hiilihangon lattialta
käteensä): Tässä olen nyt.
JULJAANA: Ketäs tänne kyytiin tulit?
OLLI: Kahta ihmistä. — Annatko, vai?
JULJAANA: Istu tuohon viereeni! — Ketä toit tänne, sano?!
OLLI (istuutuu): Hintikkalan väkeä vain, ketäs muuta. Kun menet
pellolle, niin saat nähdä .— Annatko jo häh?
JULJAANA (ottaa esille viisi penniä): Tuossa saat! Enempää ei liikene
köyhän antaa.
OLLI (sysää rahan luotaan): Senkin itara kääkkä! Suutarin markan
lupasit, nyt vain viisi penniä annat. Vaan en huoli sinulta penniäkään.
JULJAANA: Kun et huoli, niin ole ilman. Kelpaavat ne pennit köyhälle
itselleenkin.
OLLI: Eipä tiedä, mistä noin paljon rahaa olet saanutkaan. Ehkä vielä
toisen omaa pitelet.
JULJAANA: Sus siunatkoon, mitä se rietas haastaa! En koskaan ole vielä
toisen omaa nykäissytkään.
OLLI: Ehkäpä sitte tiedät, kuka on nykäissyt, koska täältä niin paljon
kuuluu viedyn.
JULJAANA: Tiedänpä tietääkseni, vaan en sitä sinulle sano.
OLLI: Eikä tarvitsekaan. Vaan oikeudessa saat sen vielä valalla
tunnustaa, mistä olet rahat saanut.
JULJAANA: Valallako? Oikeudessa?
OLLI: Niin juuri.
JULJAANA: Nämäkö rahat?
OLLI: Juuri ne.
JULJAANA (käärii nopeasti rahansa kokoon): Laitatko siitä luusi
pellolle niinkuin jo olisivat!
OLLI: Kas, kas! Jopa tuli hätä!
JULJAANA: Hätä? Kyllä minä sinulle hädän näytän.
(Yrittää ottaa Ollilta hangon).
OLLI (viskaa samassa hangon maahan ja juoksee ovelle, josta hän taas
pujahtaa ulos samassa kun siitä sisään astuvat HILDA VARTIAINEN ja
TANELI).
TANELI: Täällähän Juljaana on. Neiti Vartiainen voi nyt häneltä
itseltäänkin siitä asiasta kysellä.
HILDA (vanhanpuoleinen, surullisen näköinen nainen, jonka silmät
näyttävät itkettyneiltä; kädessä hänellä on nenäliina, jolla pyyhkii
aina välistä kasvojaan): Niin, niin! Hyvää päivää, Juljaana! (Kättelyä)
Minun täytyi itsenikin tulla kuulemaan Juljaanalta, mitä Juljaana
tietää siitä minun kasvattipoikani Maunun täällä käynnistä.
JULJAANA: Vai siitä te? Mitäpä minä siitä muuta tiedän, kuin mitä jo
vallesmannillekin kerroin.
TANELI (käskevästi ja samalla merkitsevästi): Juljaanan pitää puhua
suoraan niinkuin asia on, ei kierrellen eikä kaarrellen.
JULJAANA (hätkähtäen): Suoraan? Kah, suoraanhan minä, niinkuin isäntä
käskee. Mitäpä minä toisella viisiä...
HILDA: Niin että Juljaana siis todellakin olisi nähnyt Maunun käyneen
talossa?
JULJAANA: Mitenkä minä sen voisin kieltää, kun täällä silloin
kotimiehenä olin? Eikähän täällä ketään muita näkynyt käyneen.
HILDA: Mutta olihan voinut käydä Juljaanan näkemättä. Eihän Juljaana
koko aikaa viinimarjapensaikon puolella istunut.
JULJAANA: En istunutkaan. En minä toki niin huono talon vartia ollut.
Ympäri taloa köntystelin vähä väliä. Tietää se isäntä hyvinkin, mikä
ihminen minä olen.
TANELI: Niin, luotettava ihminenhän Juljaana aina on ollut.
JULJAANA: Enkä mikään heilakka olekaan. Ja voihan se sukkela varas,
saatikka jos talon jo entuudestaan tuntee, ihan toisen silmienkin
edestä vaikka lasista sisälle mennä.
HILDA: Niin että Juljaana sitte Jumalan edessä ja kaksi sormea raamatun
päällä voi vannoa minun Maunuani siitä teosta epäilevänsä?
JULJAANA: On se jo vanhalle, rehelliselle ihmiselle loukkaavaa, ettei
vähemmällä uskota, vaan jos sitäkin vaaditaan, niin... (Tanelin
puoleen). Isäntäpä tuon määrännee, että minut vielä oikeuteen viedään.
TANELI: Minuun ei tarvitse vedota. Juljaanan on vastattava itse
puolestaan.
JULJAANA (hätääntyen). No, kyllä, tietenkin, arvattavasti; enhän minä
isäntää sotke siihen.
TANELI (hermostuneesti): Juljaana todenperään välistä jo sotkeekin.
HILDA: En tahdo sittekään vielä Maunustani sitä uskoa. Mutta
oikeudessapa se sitte nähdään. Jumala kyllä aina tuo salat julki ja
jokainen saa ansaitun rangaistuksensa.
JULJAANA: Niin, neiti kulta, kun pitikin sen onnettomuuden vielä minun
ollessa kotimiehenä tässä sattua.
TANELI (Hildalle): Eipä siltä sen enempää näy tolkkua saatavan. Parasta
on odottaa vain asian virallista menoa.
HILDA: Niin. Lähdetään sitte pois, isäntä! Enhän minä kuitenkaan voine
toivoa, että isäntä on syytettä ajamatta.
TANELI: Kuinka, neiti hyvä, minä siitä voisin luopua? Säälihän minun
kovin on teitä, mutta rikos kuin rikos. Väärinhän olisi se jättää. Eikä
sitä siedä asianhaarat muutkaan, ei aineelliset eivätkä siveelliset.
HILDA (mennessään): En olisi odottanut tätä vielä saavani eläessäni
kokea. (Menee).
TANELI (seuraa häntä).
JULJAANA (jääden yksin keskelle lattiaa): Heh-heh-heh-heh-heh! Sitä
kettua! Niin on rehellistä miestä kuin suinkin! (Helistelee rahojaan).
Kunpa ei vain lopulta sittekin hullusti kävisi. En tiedä, minne
nämä piilottaisin, kun se poikakin sattui nämä näkemään. (Aukaisee
lattialuukun ja kuuntelee ovellepäin). Pistänpähän tänne piiloon, niin
eivät voi sanoa niiden minun olevan, jos löytävätkin. (Katoaa kotvaksi
lattian alle, mutta nousee taas.) Kun eivät vain rotat söisi niitä
seteleitä! Parempi olisi ollut, jos olisivat kaikki olleet semmoisia
rahoja, ettei niihin hammas pysty eivätkä mätäne. (Laskee luukun
kiinni). Jokos sieltä taaskin joku tulee? (Kuuntelee). Menenpähän
uunille vähän pitkäkseni.
(Ennenkuin hän ehtii sinne mennä tulevat sisään Sakari ja Olli.)
SAKARI: Päivää, Juljaana!
JULJAANA: Päivää, päivää! Hintikkalan nuori isäntähän se on. Käykää
istumaan! Tässä olin juuri vähän pellolle menossa.
SAKARI: Älkää menkö! Minulla olisi vähän asiaakin Juljaanalle.
JULJAANA: Kohta, kohta tulen takaisin.
OLLI (asettuen ovelle): Minäpä en päästä.
JULJAANA: Kas, taaskinsa sitä poikaa! Niinkuin minä mikä pahantekijä
olisin. Mitä nyt sitte? (Kääntyy takaisin tupaan). Mitä isäntä tahtoo
minulta?
SAKARI: Tahdon vain yhden asian tietää: mistä Juljaana on niin paljon
rahoja saanut?
JULJAANA: Herra siunaa! Mitä rahoja? Ei minulla mitään rahoja ole.
OLLI: Vai ei ole? Mitäs ne olivat, joita minä sinun äsken lukevan näin?
JULJAANA: Äsken? Mitä äsken? Mitä se poika hourii? Ei minulla mitään
rahoja ole. Etsikää vaikka joka paikka! (Puistelee helmojaan). Näetsen,
kun ei helähdäkään.
OLLI: Se on jo ehtinyt piiloon panna.
JULJAANA: Valehtelee. Älkää uskoko!
OLLI (topakasti): Enkä valehtele, turkanen vie.
SAKARI: Minä uskon sinua, Olli. (Juljaanalle). Kuulkaa nyt, Juljaana!
Joko te olette varastanut ne rahat...
JULJAANA: En, Jumal'auta, ole mitään varastanut.
SAKARI: Tahi sitte muulla keinoin olette ne saanut.
JULJAANA: En ole, kun ei mitään minulla ole. Ottakaa ja etsikää!
SAKARI: Olkoot nyt etsimättä, mutta ehkäpä nekin vielä ilmi tulevat.
Nyt on jo tarpeeksi saatu selkoa, että vähän tolalla ollaan.
JULJAANA: Vaan minut saatte olla siihen sekoittamatta. En tiedä enkä
tunne asiasta enempää, kuin mitä vallesmannille olen kertonut.
SAKARI: Hyvä on! Menkää nyt sitte, Juljaana, minne äsken ai'oitte!
Teitä ei enää tarvita.
JULJAANA: Menen, menen. Enhän minä teille tiellä tahdo olla (Kömpii
ulos).
OLLI (avaa hänelle oven). Mokomakin väkäleuka!
SAKARI: Nyt, Olli, olet jo saanut paljon aikaan. Sinun neuvostasi tänne
tultiinkin. Oletpa sinä teräväsilmäinen, kun ensimäisenä sanoit, että
täältäpäin se langanpää juoksemaan lähtee.
OLLI: En koskaan ole Maunua varkaaksi luullut, isäntä, en koskaan.
SAKARI: Eipä muutkaan. Mutta nyt on siihen langan päähän kiinni
päästävä. Käypä pyytämässä talon tytär tänne puheelleni.
OLLI: Hanni? Paikalla. (Avaa oven). Täällähän hän tuleekin.
SAKARI: Ole sitte vahdissa pellolla sen ajan, kun häntä kahden kesken
puhuttelen.
OLLI: Paikalla tuon sanan, jos joku tulee. (Hannille ovessa). Täällä
teitä juuri kaivataan (Menee).
HANNI (tulee). Mitä teet täällä, Sakari?
SAKARI: Tulehan tänne, Hanni! Kummia ajatuksia alkaa jo päässäni
pyöriä. Ei ole sattuma vain näitä asioita sotkenut, on siinä
syrjäinenkin ollut juoniaan punomassa.
HANNI: Sitä samaa olen minäkin alunpitäen aavistanut, Sakari. Selvä
nyt olisi vain asiasta saatava niin pian kuin suinkin — Maunun tähden
varsinkin.
SAKARI: Ja meidän kaikkien lopulta. Hyvä, että sinun syyksesi tuon
varomattoman käyntisi kautta Alavan kasarmilla ei mitään semmoista
tullut, että olisi sinuakin pitänyt lukon takana pitää. Näin voit
sinäkin olla mukana asiaa auttamassa, näytettyäsi vanhemmillesi, ettet
rakkaudestasi hellitä vähääkään.
HANNI: Sen he kyllä nyt tietävät paremmin vielä kuin ennen.
SAKARI: Ja sittenkin tahtovat sinua tällä keinoin Maunusta erottaa.
Totta sanoit Hanni: selvä on saatava asiasta ja pian. Eikä vain teidän
kahden, vaan myöskin minun ja Riikan tähden, kun kerran asiamme ovat
näin yhteen kietoutuneet. Tulkoonpa nyt sitte ilmi mitkä juonet ja
petokset tahansa.
HANNI: Tulkoon, Sakari! Oikeuden ja rehellisyyden täytyy vihdoin päästä
voitolle.
SAKARI: Ja vääryys saakoon ansaitun rangaistuksensa, ylpeys pahan
palkkansa, vaikka sydäntäkin vihloisi niiden tähden, joita se kohtaa.
HANNI: Mitä aiot tehdä sitte nyt, Sakari?
SAKARI: Ottaa selon, eikö tämä teidän vanha Juljaananne ole keltään
lahjaa saanut — koskapa ei häntä varkaaksi epäillä — ja pakotettu
todistamaan Maunua vastaan.
HANNI: Tee se, Sakari, tee!
SAKARI: Sillä rahoja oli Olli hänellä sattumalta äsken paljonkin nähnyt.
HANNI: Ihanko totta, Sakari?
SAKARI: Vaikka tuo vanha ruoja, kun häntä ahdistelemaan tulin, ei sitä
myöntänyt. Kaipa oli jo ehtinyt ne taas piiloon pistää.
HANNI: No, olisi se sitte ilo meille, Sakari, jos asia näin ilmi tulisi
ja Maunun syyttömyys tulisi todistetuksi.
SAKARI: Surunsekaista iloa, Hanni. Voi maailman surkeutta ja
viheliäisyyttä! (Laulavat yhdessä).
Laulu n:o 15.
Jo alkaa päivä koittaa
Ja poistaa pimeyden,
Ja oikeus nyt voittaa
Vääryyden valheisen.
Totuuden hengen palo
Kun sielussamme on,
Se elon parhain valo,
Jos matk' on rauhaton.
Kun intohimot erii
Sydämest' ihmisen,
Maan rehellisyys perii,
On voitto silloin sen.
OLLI (raottaen ovea). Emännät tulevat molemmat.
SAKARI: Tulehan tänne, Olli!
OLLI (tullen Sakarin eteen): Hevonenko valjaisiin?
SAKARI: Ei vielä. Vaan valjaisiin ovat pantavat silmät, korvat ja mitä
muuta tarvitaan. Juljaanan tekoja on ajettava takaa.
HANNI: Niin, Olli, ja oikein valppaasti.
OLLI (ilosta hyppien paikallaan): Sen minä teen. Kuulkaas, isäntä,
mitä minä ajattelin! Minä otan ja riisun siltä väkäleuvalta vaatteet
päältä. Sillä on varmaankin ne rahat jossakin vuorin välissä, jossakin
salataskussa, piilossa.
SAKARI: Tuskinpa. Kyllä se niitä muualla pitää, etteivät hukkuisi.
HANNI: Niin että Olli ne todenperään hänellä näki?
OLLI: Omin silmin näin. Vanhassa kirjavassa rääsyssä niitä pitää: —
seteleitä, hopea- ja vaskirahoja. — (Yhtäkkiä). Ai, nyt minä arvaan,
nyt minä tiedän. Minä sen väkäleuvan tuon tänne. (Juoksee ulos).
HANNI: Sekös on vikkelä ja vilkas poika!
EEVASTIINA ja ALIINA (tulevat).
EEVASTIINA: Täällähän ne nuoret ovat!
ALIINA: Ja kahden kesken!
EEVASTIINA: Niin, oikein on hauska teitä nyt katsella.
ALIINA: Kun Jumala suo, niin ehkä tästä asiasta vielä hyvä tulee.
SAKARI: Toivottavasti siitä nyt hyvä tulee.
ALIINA (hykertäen käsiään): Kuuletko, Eevastiina, mitä Sakari sanoo?
EEVASTIINA (samoin): Kuulin, Aliina, kuulin. No, ja Hanni? Mitäs Hanni
siihen sanoo?
HANNI: En muuta kuin, että saadaanhan nyt vielä nähdä.
EEVASTIINA: No, no, hyvähän se jo on sekin. On se jo hauska nähdä, että
tämänkin verran jo olette järkiinne tulleet.
ALIINA: Ja olette asioista viisastuneet ja näette millä tolalla kaikki
on.
SAKARI: On se jo vähän joutavaa puhetta tuo kaikki.
ALIINA (ällistyen): Mitä Sakari sanoo?
EEVASTIINA: Kuinka sinä nyt noin vastaat, Sakari?
SAKARI: Kyllä minä aivan toista tarkoitin äsken sanoessani, että
toivottavasti tästä asiasta vielä hyvä tulee.
EEVASTIINA: En ymmärrä sinua nyt Sakari.
SAKARI: Ette nyt, mutta ehkä kohta vielä tulette ymmärtämään.
EEVASTIINA: Mitä sillä tarkoitat?
ALIINA: Niin, asiathan ovat paljon muuttuneet, Sakari.
SAKARI: Niin, totta perin, ovatkin.
ALIINA: Tarkoitan Maunun jutun tähden. Hannimmehan täytyy pakostakin
kaikki entiset houreensa mielestään heittää.
HANNI: Ei koskaan, äiti. Pakostakin asiat vieläkin muuttuvat, sen
saatte te nähdä.
ALIINA: Tätäkö minun täällä nyt kuuleman pitikin?
EEVASTIINA: Oikein korviani alkaa kuumentaa. Omilta lapsiltaan kun
tuommoista puhetta kuulla saa.
ALIINA: Taivaan isä, miten uppiniskaiseksi ja kovakorvaiseksi onkaan
nykyajan sukupolvi käynyt! Yhdessä täällä lapsemme juonittelevat
vanhempiansa vastaan.
SAKARI: Mekö sitä juonittelemme, kun meidän kohtalomme toiset oman
mielensä mukaan määrätä tahtovat? Sitä ajatuksen juoksua minä en
ymmärrä, vaikka jo täysi-ikäinen olenkin.
EEVASTIINA: Tuo puheesi vaatii jo vakavan vastauksen minun puolestani,
Sakari.
SAKARI: Olen valmis kuulemaan sitä, äiti.
EEVASTIINA: Tähän saakka olen minä vielä asiat Hintikkalassa määrännyt.
Ei siis ole yhdentekevä minulle, kenen sinä talooni tahdot emännäksi
tuoda. Se, joka sinulla on mielessä, ei ole minulle mieleen eikä siis
emäntänäsi talooni tule.
SAKARI: Vai ei?
EEVASTIINA: Vaadit sen sinulle sanomaan ja nyt sen sanoin. Sanonpa
vieläkin, jotta asia olisi loppuun asti selvästi puhuttu, että Riikka
ensi köyristä ei tule enää talossani palvelijanakaan olemaan.
SAKARI: Onko sekin jo päätetty?
EEVASTIINA: On. Tee nyt sinäkin sitte päätöksesi ja valitse se, joka
sinun valittava on!
ALIINA: Niin, Sakari, hyvä! Niin, Hanni lapseni! Olkaa järkevät! Tehkää
niinkuin vanhempanne toivovat ja tahtovat! Älkää meille enää suurempaa
surua tuottako!
SAKARI: On tässä jo tarpeeksi. Hanni vastatkoon omasta puolestaan, minä
vastaan omastani. — Saatte, äiti, nyt sitte ensi köyristä eteenkinpäin
asiat Hintikkalassa määrätä yksin. Silloin lähden sieltä minäkin.
(Poistuu nopeasti).
EEVASTIINA (huutaen epätoivossaan): Sakari, Sakari!
ALIINA: Hanni! Etkö sinä edes yritäkään mitään tehdä? Et sovittaa
tahdo? Et sano mitään?
HANNI: Mitäpä minä sanoisin? Olihan siinä vastausta jos kuinka mones
kerta jo minunkin puolestani. Niin että voisitte minutkin vihdoin
rauhaan jättää, äiti.
ALIINA: Äiti? Parasta olisi, ettet sitte lapsenikaan olisi, kun mielesi
vain on kiinni semmoisessa hylyssä, kuin mikä tuo Maunu näkyy olevan.
HANNI (huudahtaen vihasta): Äiti, äiti! Mitä te sanotte? Millä
oikeudella syytöntä kivitätte?
EEVASTIINA: Taivaan isä, siunaa ja varjele!
ALIINA: Ihan minä tukehdun. Tule, Eevastiina, tule!
EEVASTIINA: Mennään, mennään! (Poistuu Aliinan perässä, kauhistuneena
vilkaisten jälkeensä).
HANNI (vaipuu istumaan rahille, pää käden varaan ja laulaa).