Laulu n:o 4.
Siellä, siell' on armahain,
Kultaseni ainut, kallis;
Vaikk'ei vanhempani sallis,
Omaksein sun otan vain.
Toinen heillä mieli on,
Kun mun tahtovat he naittaa,
Mutta haudan saavat laittaa,
Ennenkuin oon uskoton.
Rintain täyttää riemastus,
Sydän kahlehist' ei tiedä,
Toisen käskyä ei siedä
Neidon nuoren rakkaus.
Tullos, tullos, armahain,
Sinut sylihini suljen!
Elon tieni kanssas kuljen,
Omas oon ma kuollessain.
SAKARI (tulee asuinrakennuksesta portaikolle): Hanni, hoi!
HANNI (tähystellen jälleen perälle): Hoi, hoi! Mikä hätänä?
SAKARI (laskeutuu alas pihaan): Äitisi käski sinua tulemaan sisään.
HANNI (tullen pihaan): Ja Sakari tuli sitä käskyä tuomaan.
SAKARI: Miksipä en olisi tullut?
HANNI: Teetkös itse aina mitä käsketään?
SAKARI: En, tietenkään, aina.
HANNI: Niinpä en minäkään nyt lähde sisään.
SAKARI: Hyvähän tuo on välistä pitää oma päänsä, mutta tällä kertaa
joutavaa.
HANNI: Mistäpä sen toinen tietää, mikä minulle on joutavaa, mikä ei.
SAKARI: Joutavaa on joutavasta suututtaa vanhempiasi, kun nähtävästi
voit salinkin lasista nähdä.
HANNI: Eipä tuo minun katsottavani kaikkien silmiin yhtä hyvältä
näytäkään, niinpä joudan sitä erikseen omin silmin katselemaan vaikka
aidan ra'ostakin, enkä salin lasista.
SAKARI: Kas, kas! Ymmärrän nyt minne pistopuheesi tähtää. Maunua odotat.
HANNI: Eiköhän hän liene odottamattakin tästä Alavan kasarmiin menossa
muitten reserviläisten kanssa.
SAKARI: Kohtapa tuo nähdään. Johan tuolta alkaa kuulua nahkapoikain
lauluakin.
HANNI: Jopa jo. Saavatko tulla pihaanne, Sakari?
SAKARI (veitikkamaisesti): Saavat, jos Maunu on mukana, — ei muuten.
HANNI (väistellen): Laulamaan tarkoitin, — en muuta.
SAKARI: Kyllä ymmärsin, mitä tarkoitit.
HANNI: Ole jo!
SAKARI: No, tule sisään sitte, ellen oikein sanonut!
HANNI: Nyt en tule uhallanikaan.
SAKARI: Sittepä jään uhallani seuraksesi minäkin.
HANNI: Mikäpä estäisi yhdessä vaikka kaikkien heidän lauluaan
kuuntelemasta.
SAKARI: Kuunnellaan! Oikeinpa pojat vetelevätkin sydämensä pohjasta.
(Ulkoa on alkanut kuulua reserviläisten laulua, ensin hiljemmin
loitompaa, sitte yhä enemmän läheten, kunnes lopulta kaikuen aivan
portilla).
Laulu n:o 5.
Nahkapoikia me ollaan vaan,
Vasempaan ja oikeaan
Yhdessä temput teemme, marssitaan, —
Mutta heila se on jokaisella oma,
Niin helkkarin hyvä ja soma.
Nälkää sit' ei nähdä ollenkaan:
Rokkaa vaan po... popsitaan,
Yhdessä pöydässä me ainiaan, —
Mutta heila se on jokaisella oma.
Niin helkkarin hauska ja soma.
Yöksi kun me käymme huilaamaan,
Selällään ja mahallaan
Yhdessä laverilla potkitaan, —
Mutta heila se on jokaisella oma,
Niin helkkarin sievä ja soma.
Selkänahkoja kun parkitaan,
Mutistaan hampaihin vaan,
Yhdessä kapteenille kiroillaan, —
Mutta heila se on jokaisella oma,
Niin helkkarin hieno ja soma.
Nahkapoikia me ollaan vaan,
Vasempaan ja oikeaan
Yhdessä temput teemme, marssitaan, —
Mutta heila se on jokaisella oma,
Niin helkkarin hellä ja soma.
(Laulun kuluessa ovat "nahkapojat" kaikki tulleet pihaan. Niiden
joukossa on myöskin MAUNU, jota ynnä muutamia muita tuttaviaan HANNI
ja SAKARI kätellen tervehtivät. Portilla, joukon takana, näkyvät
myöskin RIIKKA ja OLLI, tuvan ovelle on tulla laahustanut HISKIAS ja
portaikolle ovat ilmestyneet laulua kuuntelemaan myöskin EEVASTIINA,
ALIINA ja TANELI).
MAUNU (Sakarille): Pyydän kaikkien meidän puolestamme, ettei talon
isäntäväki pahaksi panisi, että pihaan poikkesimme ja ehkäpä
laulullamme häiritsimmekin.
ERÄS NUORUKAINEN: Niin, todenperään.
TOINEN Taisipa olla pahasti tehty.
SAKARI: Mitä joutavia. Eihän siinä mitään pahaksi pantavaa ole.
Päinvastoinhan mielellämme lauluanne kuuntelimme.
MAUNU: Tahdoimme pikimältään vain, kun ystäviämme portilla näimme,
vielä hyvästit sanoa ruumin palvelukseemme mennessämme.
SAKARI: Ystäviämmehän me portille vastaan tulimmekin, kun sattuivat
(vilkaisten Hannun) hyvät naapurimme parahiksi taloomme.
HANNI: Niin, minä jo tuolta kaukaa näin teidän tulevan. Odotinkin, kun
tiesin sinun, Maunu, nyt viimeistä kertaa reserviharjoituksiin menevän.
MAUNU: Viimeistähän tämä on. Ja sitte pääsen.
ERÄS NUORUKAINEN (joka on kokolailla "toisella kymmenellä"): Ja
sitte meidän Maunusta tulee upseeri ja hänen heilastaan kerran vielä
kenraalin rouva.
MAUNU (vakavasti): Pysy loitommalla, kun eivät jalkasi paremmin kanna
etkä kieltäsi paremmin käyttää osaa.
NUORUKAINEN (tiuskaisten): Älä ylpeile siinä! Jaloillani pysyn ja
kieltäni käytän yhtä hyvin kuin sinäkin.
MAUNU (tarttuu häntä käsivarteen): Mene hyvällä pois siitä jo!
NUORUKAINEN: Vai käsiksi sinä käyt? (Huitaisee Maunua kohti kädellään,
mutta kaatuu samalla muitten miesten joukkoon).
SAKARI: Johan sinä nyt, hyvä mies, ilomme pilasit kokonaan. (Vie
muutamien muitten kanssa juopuneen nuorukaisen pois).
MAUNU (joka Hannin kanssa on siirtynyt syrjään): Pitipäs tuollaisenkin
joukkoon sattua. Vaan älä ole milläsikään, Hanni!
HANNI: Mitäpäs minä — omasta puolestani, vaan muitten.
MAUNU: Kävin sinua tapaamassa Lukkarilassa, vaan kuulin teidän kaikkien
täällä olevan.
HANNI: Tännehän ne tahtoivat tulemaan minuakin.
MAUNU: Sakarin seuraanko vain vaativat?...
HANNI: Siltähän tuo tuntuu. Ja yhä tiukemmin vaativat.
MAUNU: Näetsen, kuinka vanhempasi meitä silmäilevät. Isäsi ei taida
enää sietää, että puhelenkaan kanssasi.
MAUNU ja HANNI (laulavat yhdessä).
Laulu N:o 6.
Vaikka kaikki tahtois' sun
Saamastani estää,
Uskollisna taistelun
Sydämeni kestää.
Tuli, tuli rinnassain
Sammumatta palaa,
Toisten kielto siihen vain
Uutta voimaa valaa.
Kuvasi jos muistostain
Karkoittaa ken halaa,
Kiitää aatokseni ain'
Sinun luokses salaa.
Polttamana kohtalon
Nimes siin' on yhä,
Tuli rinnassain tuo on
Lemmen tuli pyhä.
TANELI (joka sillä välin on portaikolta laskeutunut alas pihaan ja
seurannut Hännin ja Maunun keskustelua, tulee Maunua kättelemään):
Hyvää päivää, Maunu!
MAUNU: Päivää, isäntä! Mutta samalla nyt hyvästikin on minun sanottava,
kun ilomme näin pian päättyi ja aika on lähteä.
TANELI: Totta sanoit. Ikävä vain semmoinen nuorten ilo, jota ei
vanhempain sydän oikein sietääkseen ota.
MAUNU: Pahaa en hyväksi väitä, isäntä, vaan enpä toisten teoista
vastuussakaan liene.
TANELI: Kovinpa olet närkästyväinen, kun et kärsi moitetta toverisikaan
puolesta.
MAUNU: Minullehan tuon yksin lausutte, vieläpä syyttä suotta.
TANELI: Mutta kaikkien kuullen.
MAUNU: Se sitäkin pahempi. (Kääntyen pihaan jääneitten nuorien miesten
puoleen:) Parasta on, pojat, että lähdemme. Olemme, näen mä, jo
tarpeeksi pahennusta herättäneet.
ÄÄNIÄ JOUKOSTA: Lähdetään! Tulkaa pois, pojat! (Osa nuorukaisista
poistuu; jotkut vielä jäävät portin puolelle Maunua odottamaan).
SAKARI (on sillä välin tullut takaisin ja pysäyttää Maunun puhellen
hänen kanssaan).
HISKIAS (on käynyt tuvan kynnykselle istumaan ja katselemaan).
EEVASTIINA ja ALIINA (ovat myöskin tulleet alas pihaan).
EEVASTIINA: Voi, voi, kun pitikin vieraitten ollen tämmöistä tapahtua.
ALIINA: Oikein teki pahaa kuulla ja nähdä.
SAKARI: Jos nyt syyllistä kaivataan, niin se olen minä eikä muille
siitä tarvitse moitettakaan lausua. Minä pojat pihaan pyysin.
MAUNU: Omasta puolestani kuitenkin pyydän nyt vieläkin anteeksi talon
vieraittenkin tähden.
HANNI: Turhaan isä siitä Maunua syyttää alkoi.
TANELI (Hannille tiukasti): Parasta on sinun olla siihen asiaan
sekaantumatta ja — häntä puolustamatta.
MAUNU: Parasta, näen mä, on, Hanni. Hyvästi, Hanni, ja kiitos! (Ojentaa
Hännille kätensä).
TANELI (asettuen väliin; Maunulle): Ennenkuin lähdette tekee mieleni
lausua Maunulle vielä vähän muutakin, koskapa siihen tässä tilaisuus
tuli.
MAUNU: Ja mitä se on?
TANELI: Sitä, minkä oikeastaan sanomattakin jo voisitte tietää: että
turha on ollenkaan minun tytärtäni lähennelläkään. Tarkoitustenne
perille se ei kuitenkaan vie.
MAUNU: Onko siinä kaikki?
TANELI: On. Ja se on samalla sanottu Hannillekin, niin että nyt sen
tiedätte.
MAUNU: No, sitte ei muuta kuin: hyvästi, — kaikki!
HANNI (juosten Maunun luo ja tarttuen hänen käteensä): Anna anteeksi,
Maunu, että sinua on loukattu! Jumala voi vielä kaikki asiat parhain
päin kääntää.
MAUNU (puristaen hänen kättään): Kiitos, kiitos, Hanni! Voi hyvin!
(Muille pihassa oleville nahkapojille). Tulkaa! (Reserviläiset
poistuvat ja etempää alkaa kuulua, loitoten, heidän lauluansa).
TANELI (tarttuen Hannia käsipuolesta ja pyörähyttäen häntä pihaan): Tuo
on jo liikaa, senkin letukka.
ALIINA: Ja vielä kaikkien silmien edessä ilkiää noin käyttäytyä.
EEVASTIINA (Tanelille): Eikö sopisi nyt puhua siitä toisestakin asiasta?
TANELI: Niin, ehkäpä nyt sitte voimme samalla ottaa puheeksi toisenkin
asian, joka jo kauan on ollut meidän, vanhempain, sydämellä, koska
Sakarikin tähän juttuun puuttui.
SAKARI: Minkä niin, asian?
TANELI: Tulehan likemmäksi, Hanni!
HANNI: Minä lähden pois, isä.
TANELI: Tule, sanon minä!
ALIINA: Näetsen tuota itsepäistä! (Vie Hännin likemmäksi).
TANELI: Pitkittä puheitta: meidän on, niinkuin jo sanoin, kauan
ollut sydämellä se toivomus, että meidän talomme sukulaissiteilläkin
liittyisivät toisiinsa.
ALIINA ja EEVASTIINA: Niin, sitä olemme kaikki toivoneet.
TANELI: Ja siihen on, niinkuin näen, nyt kahta vertaa suurempi syy.
HANNI ja SAKARI (luovat toisiinsa ja vanhempiinsa väistäviä katseita,
kääntyen sitte toisaanne ikäänkuin merkiksi, että ovat ymmärtäneet
toisiaan).
ALIINA (Hannille): Niin, Hanni, muu ei käy päinsä.
HANNI: Enkö jo saa mennä?
ALIINA: Näetsen taas!
EEVASTIINA (Sakarille, jota on hiljakseen puhutellut): Niin, Sakari,
sen vaativat jo talomme asiatkin, niinkuin tiedät.
SAKARI: Tuommoisesta vehkeilystä en tahdo kuulla puhuttavankaan.
EEVASTIINA: Mutta ajattelehan toki, rakas poikani!
TANELI (Hanniin päin): Minä tiedän, että ainoa tyttäremme käsittää
vanhempainsa tahdon. Minä tiedän, ettei hän lopultakaan tahdo tuottaa
meille sitä surua, että kieltäytyisi mielisuosiolla tahtoamme
täyttämästä, jos...
HANNI: Ei, isä, ei! (Purskahtaa itkuun ja kääntyy pois).
TANELI: ... jos vain Sakari. Niin, mitä sanoo Sakari, jonka olen aina
oppinut pitämään järkevänä miehenä?
SAKARI: Minun järkeni sanoo, että kun Hannilla on toinen mieli asiasta,
niin on järjetöntä, että hänen vanhempansa koettavat pakottaa häntä
menettelemään vastoin hänen omaa tahtoaan ja sydämensä ääntä.
HANNI: Kiitos, Sakari, kiitos!
EEVASTIINA (Sakarille): Sakari, kuinka sinä voit tuolla lailla
isännälle vastata?
ALIINA (Hannille): Ja sinä, Hanni, mitä ajatteletkaan?
TANELI: Tuollaista puhetta ei totta tosiaan minun nuoruudessani kuultu.
ALIINA: Siihen aikaan osasivat lapset vielä vanhempiaan kunnioittaa.
EEVASTIINA: Nyt eivät enää Jumalan kymmeniä käskyjäkään muista.
SAKARI: Saattaa olla, ettemme kaikessa enää kunnioitakaan vanhempain
tahtoa, kun se näytäkse esimerkiksi sukuylpeydessä ja sen semmoisessa,
joka, minun tietääkseni, ei ole Jumalan kymmenien käskyjenkään mukaista.
TANELI: Mitä sillä tarkoitat, Sakari?
SAKARI: Tarkoitan vain sitä, että täällä toisaalta tahdotaan yhä vielä
olla Suur-Savon talonpoikaisylimyksiä ja tehdä jonkinlainen säätyraja
meitä muka alempien ihmisten välille. Sen vuoksi äsken loukkaamanne
Maunu ei Hannillekaan kelpaa, vaikka he nähtävästi toisiaan rakastavat
ja Maunu tietääkseni on yhtä hyvä ja kelpo mies, kuin joku toinenkin.
HANNI (Sakariin päin kuiskaten): Kiitos, Sakari, kiitos!
TANELI (Hannille). Vaiti siinä, sinä!
SAKARI: Mutta eivät ole ajat nyt niinkuin olivat ennen, isäntä hyvä.
TANELI: Siihen asiaan Sakarilla nyt sitte ei ole oikeutta puuttua sen
enempää, sanon minä puolestani.
SAKARI: Enkä olisi puuttunut ennenkään, ellei olisi vaadittu
puuttumaan, — eikä vain teidän, vaan äitinikin taholta. (Eevastiinan
puoleen). Niin, toisaalta täällä se samainen sukuylpeys tahi mikähän
lienee pyrkii aineellisten etujenkin tähden tukahuttamaan sydämen
tunteet ja painamaan säätyrajan alle sen työvoiman, joka juuri etujamme
voisi tukea ja nostaa. Mutta siinäkin ovat ajat muuttuneet. Ja sen
vuoksi, ettemme enää voi noita vanhentuneita mielipiteitä noudattaa,
olemme me aitureita, jopa uskonopinkin aitureita, teidän silmissänne.
EEVASTIINA: En ymmärrä sinua, Sakari.
SAKARI: Minä tiedän sen. Siksipä lienee parasta sanoakin vain suoraan,
ettei teidänkään tuumastanne nyt eikä koskaan tule mitään. Hanni on
omansa valinnut ja me taas, Hanni ja minä, emme toisistamme välitä. Sen
te olette omin silmin nähneet ja nyt myös omin korvin kuulleet.
HANNI: Oikein, Sakari, oikein.
TANELI: Olen tässä nyt jo kuullut tarpeekseni.
ALIINA: Lähdetään, Taneli, lähdetään pois!
HANNI: Siis minäkin jo pääsen. (Juoksee ylös asuinrakennukseen).
EEVASTIINA: Sakari, Sakari! Mitä oletkaan nyt tehnyt!
SAKARI: Olen tehnyt vain sen, että sanoin, mitä sanottaman piti, en
muuta.
EEVASTIINA (Sakarille): Olet särkenyt kaikkien meidän hyvät välimme.
(Aliinalle ja Tanelille). Älkää panko pahaksenne tuon pojan sanoja! Hän
on välistä niin kiivasluontoinen, ihan kuin isävainajansa. Jääkää nyt
vielä! Olkaa!
TANELI: Mitäpä tästä! Parasta on lähteä tällä kertaa.
OLLI (tulee juosten portista): Emäntä, hoi! Isäntä hoi!
EEVASTIINA: Mikä sulla taas on hätänä?
OLLI: Tuolta Hiismäeltä päin (näyttää yhtäänne) ajaa köröttää rovasti
lukkari Tiaisen kanssa meitä kohti ja tuolta (osottaa toisaanne)
puron notkosta näkyy Seiväsparin raudikko hiljakseen tännepäin juosta
hölkyttävän. Jokohan nekin vieraiksi tulevat? Olisi se jo paikka!
Kaikki ihan yhtenä päivänä!
EEVASTIINA: Hyvä on, Olli, hyvä on.
SAKARI: Anna heidän tulla! Ja juokse tiehesi! (Sysää Ollia niskaan).
OLLI: No, jos! Tulkoot sitte, kun tullakseen! (Livistää takaisin ulos
portista).
EEVASTIINA: No, älkää nyt vielä menkö, hyvät naapurit! Ehkä on rovasti
Jumalan lähettämä ja hän vielä saa tässä lasten välit oikealle tolalle,
jos hänelle puhumme asiasta.
ALIINA (Tanelille): Niin, Taneli. Ehkä niinkin...
SAKARI (Eevastiinalle): Siitä asiasta saatte, äiti, olla rovastillekin
hiiskumatta sanaakaan, sillä siitä ei, niin totta kuin edessänne
seison, tule sen enempää kuin tähänkään saakka. (Menee perälle ulos
portista).
EEVASTIINA: Voi, hyvät ihmiset, mitä se poika nyt tekikään!
TANELI: Selvä se on, että hänelläkin on toinen mielessään, kuin minkä
Eevastiina hänelle toivoisi.
ALIINA: Selvä, selvä. Eihän se, Sakari, enää häikäillyt sitä
julkisestikaan ilmaista, että se hänen omansa on joku häntä alempi eikä
hänen vertaisensa.
EEVASTIINA: Sitäkö se? Enhän minä sen äskeisistä sanoista oikein
tolkkua saanut, kun se ne niin viisastellen lausui.
ALIINA: Riikkaa se niillä tarkoitti, siitä olen varma.
TANELI: Näyttää todella siltä kuin ihmisten juoruissa perää olisi.
EEVASTIINA: Voi, hyvät ihmiset! Sekö häpeä minulle vielä eteen tulee,
että ainoa poikani tuon sukupuutoksen emännäkseen ottaisi Hintikkalan
taloon ja minä hänet miniäkseni saisin!
ALIINA: Surua, näämmä, sitä on sitte meillä molemmilla saman verran.
TANELI: Suurempi kuitenkin meillä. Eevastiina voi ehkä päästä pulasta
toimittamalla Riikan pois ja rahalla vieroittamalla hänet Sakarista.
EEVASTIINA: Niinkö Taneli luulee?
TANELI: Eiköpähän tuo kohtuullisesta maksusta suostuisi semmoiseenkin
kauppaan.
EEVASTIINA: Jospa suostuisikin. Täytyy koettaa tarjota; jos mitä
keinoja täytyy koettaa.
ALIINA: Emmekä mekään Hannin asiaa siihen jätä.
TANELI (kopeasti): Vielähän! Niin kauan kuin minä elän, ei Hannin
tuumasta mitään tule, ellei maailma kokonaan mullistu.
EEVASTIINA: Todenperään näkyy kaikki nyt jo maailmassa olevan aivan
mullin mallin. (Vilkaistuaan portille päin). Ihanpa sittenkin rovasti
ja lukkari meille poikkesivat.
SAKARI (Porttia auki pitäen): Rovasti on hyvä ja käy sisään! Kyllä
vaari on täällä tavattavissa.
ROVASTI ja LUKKARI (tulevat pihaan).
SAKARI (seuraa ja menee vaaria puhuttelemaan).
ROVASTI: Täällähän emäntä on itsekin. Hyvää päivää! (Kättelyä). Ja
Lukkarilankin isäntä ja emäntä. Päivää! Päivää! (Kättelee Aliinaa ja
Tanelia).
LUKKARI (kättelee myös kaikkia rovastin jälessä).
ROVASTI: Tässä sivu ajaessa oli vähän asiaakin kesken kiireen.
EEVASTIINA: Eihän nyt toki niin kiire liene, ettei rovasti ehdi sisään
tulla ja vähän kahvia nauttia.
ROVASTI: Onpa kyllä, emäntä hyvä. Kiitoksia paljon vain. Paluumatkalla
ehkä pysäytetään sitte, vai mitä kanttori arvelee?
LUKKARI: Niin kai se on, kuin rovasti sanoo, paras, että se kahvikulta
nyt täytyy jättää.
EEVASTIINA: Minnekäs se nyt sitte semmoinen kiire on?
ROVASTI: Ruuskasen muoria ripittämään. Kuuluu lähtöä tekevän.
EEVASTIINA: Va, Kolkontaipaleelle sitte?...
LUKKARI: Sen Hiltusen lapsen ristiminen nyt kyllä kahvinkin takia olisi
voinut myöhemmäksi lykkäytyä. (Menee Hiskiasta tervehtimään).
ALIINA: Vai on Hiltusella ristiäiset? (Puolikovaan Eevastiinalle häntä
kylkeen sysäisten). Eipä vieläkään Hiltuska ole lauhtunut, että olisi
ristiäisiin kutsunut!
EEVASTIINA (samoin Aliinalle puolikovaan, myöskin koskettaen kylkeen):
On sitä ylpeyttä ja sisua siinäkin!
ROVASTI (joka sillä välin on Tanelia puhutellut, istuutuu rahille): Nyt
tahtoisin vain vähän vaaria puhutella... Kas, siinähän vaari onkin.
HISKIAS (tulee Sakarin häntä käsipuolesta taluttaessa rovastin luo):
Hyvää... hyvää päivää, ro... rovasti! Terve tu... tuloa kerran
Hintikkalaankin... laankin!
ROVASTI (nousee ja kättelee Hiskiasta): Päivää, päivää, vanha isäntä!
(Asettaa Hiskiaksen viereensä rahille istumaan). Kuinkas vanha isäntä
jaksaa? Hyvin kai, niinkuin näkyy?
HISKIAS: Minä ol... olen, niinkuin ro... rovasti tietää, kovin... kovin
huonokuuloinen.
ROVASTI (kovasti): Sanoin, että hyvinhän vanha isäntä näkyy jaksavan
eikä ole vanhentunutkaan sitte viime näkemältä ollenkaan.
HISKIAS: Vanha ja...ja raihnashan mi... minä olen. Ja yhä huo...
huonommaksi vain alkaa se kuu .. kuulo käydä.
LUKKARI (Eevastiinalle, joka on häntä puhutellut): Eipä luulisi
vaarista sitä. Silmät ovat vielä niin terävät kuin naskali.
HISKIAS (joka oli jotakin kuulevinaan): Häh? Tuleeko huo... huono
heinävuosi?
LUKKARI (kovaa): Minä sanoin vain, että vielä on vanha isäntä kovin
virkunnäköinen: silmät terävät kuin naskali.
ROVASTI: Ja muistikin taitaa olla yhtä hyvä. Siihen vanhan isännän
muistiinhan minun oli tässä aikomus juuri turvautuakin.
HISKIAS: Niin, niin tur... turvautuahan sitä mui... muihin pitää,
arvoisa ro... rovasti.
ROVASTI (huutaen korvaan): Hyvä muisti, sanoin, vanhalla isännällä
vielä kuuluu olevan, muisti, joka ei petä.
HISKIAS: Muistanhan minä... minä vähän. Vaan ehkä lienee joku... joku
minua pet... pettänytkin.
EEVASTIINA: Aina se kuitenkin asioita sotkee.
SAKARI: Vaari kun ei ole tottunut kaikkien puheeseen, niin ei aina
oikein selvää saa.
ROVASTI: Se on totta. Koetan kysyä sitte ihan lyhyesti. (Hiskiakselle
korvaan, harvaan). Muistaako isäntä tällä paikkakunnalla, isännän
nuoruudessa, asuneen erään Piironen nimisen suutarin, joka oli
muuttanut Venäjälle, — Moskovaan?
HISKIAS: Niin, muis... muistanko suutari Pii... Piirosta?
ROVASTI: Niin. Oliko täällä sen niminen teidän nuoruudessanne?
HISKIAS: Piironenhan se... se minun ken... kenkärähjiäni paikkaili...
kaili. Ja uu... uusiakin se teki ja... ja hyvä suu... suutari olikin.
Mutta sitte ka... katosi yht'äkkiä rep... reppuryssäin seurassa...
rassa eikä tiedetty... ra... rajanko taakse... taakse se meni vai lä...
lähetyssaarnaajaksi... jaksi Ahrikkaan, siinä kun... kun näät oli vä...
vähän sitä... sitä saarnaamisen... tautiakin.
ROVASTI: Mattiko se oli nimeltään?
HISKIAS: Matti... Matti Piironen se... se oli. Muistanhan... mi... minä
sen Matti... Matti Piirosen kas... kaskujakin, joita se... se aina
pikilankaa... kaa vedellessään mi... minulle kertoi.
ROVASTI (lukkarille): Taitaapa ehkä olla sama Matvei Pirone, joka
siinä kuulutuksessa mainitaan ja joka kuuluu Moskovassa rikastuneen
keisarillisen baletin tanssijattarille kenkiä laittamalla.
LUKKARI: Ehkäpä sitte vielä se perillinen täältä löytyykin, herra
rovasti.
TANELI: Onko se se viime sunnuntain peräänkuulutus, jossa sitä
neljänkymmenentuhannen ruplan perijää etsitään?
ROVASTI: Se sama. Sillä Piirosella, josta siellä Moskovassa oli
tehty ranskalainen suutari Pirone, kuuluu olleen nuorempi sisar. Se
oli täällä ollut naimisissa, mutta hän ja hänen miehensä kuolivat
jätettyään jälkeensä vain yhden tyttölapsen.
HISKIAS (joka sillä välin on alkanut yhä enemmän vilkastua ja
käydä uteliaaksi, yrittää usein keskeyttää rovastia ja saa vihdoin
kysytyksi): Mitäs var... varten sitä... sitä rovasti mi... minulta
tiedustelee... telee?
ROVASTI: Siksi, että Piironen on jättänyt jälkeensä suuren perinnön.
HISKIAS: Häh? Perin... perinnön?
ROVASTI (kovaan ja harvaan): Niin, että tietääkö isäntä, oliko sillä
Matti Piirosella mitään sukulaisia?
HISKIAS: Matillako su... sukulaisia?
ROVASTI: Niin. Oliko Matti Piirosella sisarta tahi veljeä?
HISKIAS: Ky... ky... kyllä hänellä... nellä si... sisar oli. (Alkaa
antaa vältteleviä vastauksia, katsellen muihin läsnä oleviin). Vaan
en... en minä sen ni... nimeä nyt osaa... osaa, herra ro... rovasti,
tässä... tässä paikalla... kalla sa... sanoa.
ROVASTI: No, olikohan mahdollisesti hänen sisarensa siihen aikaan
naimisissa?
HISKIAS: Sisarko nai... naimisissa?
ROVASTI: Niin. Onko isännällä siitä mitään muistissa jälellä?
HISKIAS: En... en voi sa... sanoa ny... nyt. Pitäisi saa... saada
vähän... vähän enemmän ai... aikaa muistella... tella. Tässä al...
alkaa pää pääkin mennä sekaisin... sekaisin.
EEVASTIINA: Nyt alkaa vaari höpistä.
ROVASTI: Eihän se ihme olekaan. Voidaanhan tämä tällä kertaa jättää.
Ehkä isäntä jo paremmin muistaa toiste.
HISKIAS: Mi... mitä rovasti ky... kysyi?
ROVASTI: Sanoin, että isäntä koettaa toiseksi kertaa selvitellä minkä
siitä vielä muistaa.
HISKIAS: Kyllä... ky... kyllä! Olisikos sen... sen Matin si... sisaren
pitänyt olla... olla naimisissa?
ROVASTI (kovaan ja harvaan): Niin arvellaan. Mutta nyt olisi saatava
selko siitä, kenen kanssa hän oli naimisissa ja mikä miehen sekä
mahdollisesti lapsen tahi lasten nimet ovat, koska kirkonkirjat ovat
siinä kohdin tulipalon johdosta puutteelliset.
HISKIAS: Minä ko... koetan vielä mui... muistella, herra ro... rovasti.
Nyt on pää... pää taas vähän sekaisin... kaisin.
ROVASTI: Hyvä on, hyvä on. Olihan tässä jo alkua selvitykseen
hyvänlaisesti.
EEVASTIINA: Jollei vain taaskin ole vanhuuttaan höpsinyt ja tietäväksi
tekeytynyt, herra rovasti.
ROVASTI: Mitäpä syytä isännällä olisi omiaan panna?
HISKIAS: Että mi... mitä se Eevastiina taas sa... sanoi? (Eevastiinalle
tiukasti). Älä si... siinä puutu... puutu asiaan, vaan mene tiehesi!
EEVASTIINA: Näetsen tuota!
ROVASTI: No, no, ei saa vanha isäntä kiukustua! Ei emäntä mitään
sanonut.
HISKIAS: Aina kiel... kieltään soittaa. (Sakarille). Sakari on kuul...
kuullut, mi... mitä rovasti tahtoo... tahtoo tietää ja mi... minä sen
mukaan... mukaan koetan muistaa.
SAKARI: Kyllä, vaari, kyllä.
ROVASTI: No, niin! Toisen kerran sitte lisää. Nyt täytyy jo lähteä,
kanttori.
LUKKARI: Niin, onhan se pannu sielläkin odottamassa.
NIMISMIES (kovin ruotsinvoittoisesti suomea puhuva hätikkö, tulee
portista tervehtien): Hyve peive! Hyve peive!
ROVASTI: Siinähän on meidän vallesmannimmekin.
NIMISMIES: Kuulin talon trenkkipoikka, ette herr pruust' ole teelle.
Minun pitte velttemett' saa tappa herr pruust'. (Kättelee).
ROVASTI: Vai minua tapaamaan vallesmanni tuli?
LUKKARI: Nyt eivät vallesmannille enää ryöstöt riitä, kun jo itse
rovastia tappamaan tuli! (Yleistä naurua).
NIMISMIES: Jälle kanttori laula falskisti. (Rovastille). Förlåt, herr
prost! Yks tärkki paper pyyde jette herr pruustill'.
ROVASTI: Kuulutusko sekin on?
NIMISMIES (ottaen esille paperin, jonka antaa rovastille): Hyvin tärkki
kuulutus. Se pites velttemett' hoomen kirkoss' kuulutetta, herr prost.
LUKKARI: Joko perillistä taaskin etsitään?
NIMISMIES: Vastapein, vastapein! Ne suurvarkkat Soininen ja
Anttikainen on peesse irki, karkku peesse fanginföörarilt'. (Yleinen
hämmästys).
EEVASTIINA (Aliinalle): Jo sitte ollaan taas kauhun vallassa tässä
pitäjässä!
ALIINA: Totta toisen kerran jo!
ROVASTI (joka on lukenut paperin): Olipas se ikävä juttu!
TANELI: Jopa niitä huonosti kuljetellaankin sitte!
LUKKARI: Vaikka kuuluisia ovatkin!
SAKARI: Ja ruunun on kyyti!
NIMISMIES: Minun piiriss' se ei on tapahdut. Toise pittejes' se
tapahdu. Siell' ole jo suur' varkkaus tapahdu. Varma se on tekke sama
varkkat.
EEVASTIINA Älä Herra saata, jos vielä meillekin tulevat!
ROVASTI: Jumalan käsiin on kaikki jätettävä, rakkaat ystävät. Ai, ai,
kanttori! Lähdetään jo! (Hyvästelee).
LUKKARI (leikillisesti): "Seiväsparihan" tuo tielle tuli ja viivytteli.
(Hyvästelee myöskin).
NIMISMIES: Tiainen ole meiden pittejes sattakiel'. Hene laulutakki ei
kukka tiell' jee. (Yleistä naurua). Minu jo kiiru lehte. (Hyvästelee
ja lähtee lukkarin kanssa portista perälle, häntä hilpeästi olkapäälle
taputellen).
ROVASTI (hyvästellen viimeiseksi Hiskiasta, huutaa hänelle korvaan):
Isäntä koettaa nyt muistella, mitä tietää.
HISKIAS (salaperäisesti): Kyllä... kyllä... kyllä. Kai... kaikki vie...
vielä sanon, sanon... kaikki.
ROVASTI: Hyvästi! Hyvästi! (Rientää perälle).
ALIINA (Tanelille): Jo meidänkin talon tähden minua pelottaa, kun jäi
kotimieheksi vain vanha Juljaana.
TANELI: Enkä tullut paremmin sulkeneeksi sisähuonettammekaan, jossa
rahat ovat arkussa.
HANNI (tullen portaikolle). Eikö sitä vihdoin lähdetä mekin?
ALIINA: Lähdössä ollaan ja pakostakin. Tule hyvästelemään!
TANELI (miettiväisenä Eevastiinaa hyvästellen): Hyvästi, Eevastiina! Jo
tämä olisi turman päivä, jos vielä kotonakin olisi jokin onnettomuus
tapahtunut.
EEVASTIINA: Eihän sitä nyt ennen aikojaan tarvitse huolissaan olla.
TANELI: Ei tarvitse, mutta en tiedä, mikä paha aavistus minua vaivaa.
Joudutaan sitte, Aliina! (Menee). (Aliina menee Eevastiinan saattamana
portille).
HANNI (joka myös on hyvästellyt, kätellen Sakaria): Hyvästi, Sakari!
Olen sinulle aina kiitollinen tästä päivästä.
SAKARI: Samoin minä sinulle. Olet puolestasi vienyt minunkin asiaani
eteenpäin.
ALIINA: Tule siitä jo, Hanni!
HANNI: Tulenhan minä. (Menee portille).
HISKIAS (Sakarille). Miks'et men... mene saattamaan, Sakari?
SAKARI (miettien): Tulevat ne toimeen ilman minuakin.
HISKIAS: Mitä sa... sanoit?
SAKARI (kovaan). Eivät ne minua kaipaa.
HISKIAS: Vai eivät... eivät kaipaa?
SAKARI: Eivät.
HISKIAS: Istuhan tä... tähän rahille... hille viereeni, Sakari!
SAKARI: Mikä on, vaari?
HISKIAS: Luulen jo... jotakin ymmär... ymmärtäneeni, vaikka en... en
mitään kuullutkaan.
SAKARI (kovaan). Hyvähän se on, että vaari näkee ja ymmärtää
kuulemattakin.
HISKIAS: Tässä taisi... taisi ratketa jo... joku asia... asia tänään?
SAKARI (nyökäyttäen päätään): Niin ratkesi.
HISKIAS: Sinä siis et huo... huoli Hannista... nista ei... eikä hän
si... sinusta, vaan tah... tahdot Riikan emän... emännäksesi, ei...
eikö niin?
SAKARI (Hiskiakselle korvaan): Vaaripa näkyy jo nähneen kauemmas kuin
muut.
HISKIAS (hiljakseen hilpeästi nauraen): H-h, h-h, h-h, h-h! Minulla,
poi... poika kulta, on vain sem... semmoinen sisäinen nä... näkö ja
sillä... sillä minä sa... samalla sekä näen että... että kuulen ja
ym... ymmärränkin kaikki... kaikki. Vai olenko vää... väärin ym...
ymmärtänyt, häh? Sano suo... suoraan!
SAKARI (korvaan): Ette, vaari.
HISKIAS: Siis oi... oikein?
SAKARI (nyökäyttäen päätään): Niinpä niin.
HISKIAS (lyöden Sakaria polvelle): Sinä teet... teet oikein. Jatka vain
perille asti! Et kadu kaup... kauppojasi.
SAKARI: Mitä vaari sillä tarkoittaa?
HISKIAS: Tar... tarkoitanko? Sittepähän... pähän näet. En sano enem...
enempää nyt... nyt. (Nousten). Saata mi... minut tupa... tupakamariin
le... levolle taas!
SAKARI: Tulkaa! (Saattaa Hiskiasta).
HISKIAS (hyräilee mennessään lauluaan N:o 3. Menevät sisälle tuvan
puolelle).
EEVASTIINA (tulee portista) RIIKAN (seuraamana).
EEVASTIINA: Niin, ne läksivät, vieraat. Ja täältäkin näkyy talon muu
väki menneen.
RIIKKA (katsellen ympärilleen): Nuorikin isäntä.
EEVASTIINA: Todenperään! Aina Riikan ajatukset vain ovat nuoressa
isännässä kiinni.
RIIKKA: Tarvitseehan sitä isäntääkin. En tiedä tuossa sanassani mitään
pahaa olleen.
EEVASTIINA (rahille istuutuen): Mutta minä tiedän. Ja tiedän siihen
neuvonkin. Parasta on olla ajattelemattakin häntä.
RIIKKA: Ihan minä olen kuin pilvistä pudonnut, kun emäntä näin yhtäkkiä
tuolla lailla puhumaan alkoi.
EEVASTIINA: Onpa sitte mahtanut siihen yhtäkkiä syykin ilmaantua.
RIIKKA: Ei minun puolestani ainakaan.
EEVASTIINA: Kai jonkun toisen sitte.
RIIKKA: Täytynee se sitte minunkin saada tietää, koskapa se näin
minuunkin asti tuntuu.
EEVASTIINA: Minun puolestani joutaa sen ilmaiseminen nyt kuitenkin vain
tähän varoitukseen jäädä.
RIIKKA: Vaan ei enää minun. Sillä näin vain puoleksi ilmaistuna on tuo
syytös liian raskas kantaa.
EEVASTIINA: Voipa käydä vieläkin raskaammaksi, jos Riikalle kaikki on
pakko sanoa.
RIIKKA: Sehän on sitte minun oma asiani. Ja ellei sitä emäntä sano,
niin voinen kai kysyä nuorelta isännältä.
EEVASTIINA: Se joutaa jo Riikalta jäädä tekemättä! Minä olen se,
joka käsken ja hallitsen vielä tässä talossa. Ja ellei Riikka tähän
päätökseen tyydy, niin ei meillä ole muu kuin ero edessä. Siinä
on nyt sitte vielä viimeinen varoitukseni. (Nousee ja menee ylös
asuinrakennukseen).
RIIKKA (jää seisomaan paikalleen, tuijottaen hänen jälkeensä). Vai on
täällä siis tämmöisiä asioita tänäpäivänä tapahtunut?!
SAKARI (tulee tuvan eteisestä ja pysähtyy portaikolle?). Riikka!
RIIKKA (säpsähtäen): Menkää! Antakaa minun olla!
SAKARI: Tule likemmäksi tänne, Riikka! (Laskeutuu pihaan). Minä seisoin
tuvan eteisessä ja kuulin kaikki, mitä äiti sinulle puhui.
RIIKKA: Sitä suurempi syyhän nyt sitte on antaa minun olla.
SAKARI: Päinvastoin. Tänään on nyt tapahtunut täällä todellakin
asioita, jotka ovat vieneet meitä likemmäksi toisiamme. Ja tätä
sallimuksen tekoa ei saa äitini muutetuksi. Ole huoleti siitä, Riikka!
RIIKKA: Niinköpähän olette varma asiastanne?
SAKARI: Niin olen, mikäli se minusta riippuu. Etkähän sinäkään liene
mieltäsi muuttanut tällä välin?
RIIKKA: Mutta nyt voi tulla pakko muuttaa.
SAKARI: Semmoista pakkoa ei tule. Ja jos sinä, äidin tahtoa noudattaen,
talosta lähdet, niin lähden samalla minäkin, sillä silloinhan olen
myöskin nähnyt, että rakkaudesta minuun olet tuon uhrauksen tehnyt. Jos
taas jäät, niin olet sillä myöskin todistanut, että rakkaudesta minuun
olet uskaltanut taloon jäädä. Siis, jos joko jäät tahi lähdet, niin
tiedän sydämesi olevan minun, samoinkuin sinäkin saat olla vakuutettu
siitä, että rakastan sinua aivan yhtä paljon seuraamalla sinua, kuin
pitämällä sinut täällä. Nyt se on sanottu ja lopullisesti. Lyötkö sen
päälle nyt tässä kättä kanssani, Riikka?
RIIKKA (sisällisesti taistellen): Väärinhän sillä tekisin. Rikkoisinhan
äitinne ja teidän valinne. Parempihan meidän on erota sitte kokonaan.
SAKARI: Niinkö? Olenko siis erehtynytkin sinusta? Ajattelet toista
enemmän kuin minua, kun taas minä vain sinua ajattelen. Kaikki uhraan
minä meidän rakkautemme puolesta. Vaan sinä? Et siis rakastakaan minua
niinkuin minä sinua?
RIIKKA (puolikovaan): Ehkäpä olette oikeassa siinä. Eihän minulla,
köyhällä tytöllä, olekaan mitään uhrattavaa. Olen vain oma itseni ja
muuta minulla ei ole.
SAKARI: Muuta en ole pyytänytkään, kuin vain sinut, Riikka.
RIIKKA: Ajatelkaa ensin tarkkaan, ett'ette liikoja sano! Olen tyhjä
kuin tuuli. Kun menen, ei minua muisteta enää ja toinen täyttää
paikkani paremmin kuin minä.
SAKARI: Tuota vastausta en sinulta odottanut, Riikka. (Laulaa).
Laulu N:o 7.
Toisen, toisen vastauksen
Odotin ma sulta,
Toisen annoit toivomuksen,
— Toivoin lemmen tulta.
Toivoin, talon kaunistuksen
Sinust' että saisin,
Että kynnyksellä uksen
Illat istuttaisiin.
Lailla oven ulvahduksen
Nytpä vastas kulta,
Kaiken riistit toivomuksen
Sanoillasi multa.
RIIKKA (laulaa vastaukseksi).
Laulu N:o 8.
Mik' on poltto povessain,
Yksin taivas tietää.
Olen köyhä tyttö vain,
Kaikki täytyy sietää.
Milloin raukka onnen saan?
Saanenko sen milloinkaan.
Lempimästä armastain
Konsaan en voi laata;
Salaa lemmin, kärsin ain',
Ilmaista en saata.
Milloin raukka onnen saan?
Saanenko sen milloinkaan.
Vai'eten sun, armahain,
Petin, sit' en kiellä.
Omaksesi tulla vain
Taivaass' saatan vielä.
Silloin raukka onnen saan,
Kun me siellä tavataan.
SAKARI: Tuota vastausta en sinulta odottanut, Riikka. (Poistuu nopeasti
asuinrakennukseen).
RIIKKA (vaipuu tuvan rappusille istumaan, peittäen silmänsä käsillään).
OLLI (pilkistää pihaan portista ja juoksee Riikkaa hyväilemään, laulaen
hänelle).
Laulu N:o 9.
"Älä sure sorja neito,
Vaikk' oot toisen orja,
Kohta kuluu kuusi vuotta
Kyllä sinut korjaan."
Riikka, sinä et saa itkeä, et! Kyllä siitä vielä hyvä tulee, saat
nähdä. Kun hätä on suurin, on apu lähinnä. On, turkanen vie!
_Esirippu._
Toinen näytös.
Männikkö aivan tien varrella, jonka on ajateltava kulkevan
näyttämön etualan poikki. Näyttämön jakaa miltei keskeltä kahtia
punaiseksi maalattu säleaita, joka jatkuu tien toisella puolen
oikealle näyttämölaitoksiin asti. Aidan nurkkauksessa, jotakuinkin
keskellä näyttämöä, on valkoiseksi maalattu portti, josta pääsee
kasarmialueelle. Aitauksen sisällä näkyy reserviläisten asuinrakennus,
jossa etupuolella ovat heidän kaksikerroksiset makuulaverinsa,
peremmällä ruokailusuojansa. Vasemmalla, tien toisella puolen, on iso
sammaltunut kivi. Perällä aita päättyy keittiö- ja pesurakennukseen,
jonka takaa siintää järvimaisemaa. — Portilla kävelee reservimies
vahtina. Aitaan nojaten, aivan syrjässä oikeassa etualan nurkassa,
seisoo miettiväisenä Maunu. Rakennuksen edustalla on useita
reserviläisiä, jotka hanurin ja viulun soidessa tanssivat keskenään
polkkaa. Mieliala on hilpeä ja äänekäs, sillä on vapaa tunti illallisen
jälkeen. Hetkisen tanssittua sanoo:
ERÄS RESERVIMIES: Ja sitte sitä laulettiin taas, eikö niin, pojat?
TOINEN: Lauletaan! lauletaan se meidän kylän laulu! (Muutamat
reserviläiset laulavat toisten kuunnellessa).
Laulu N:o 10.
Mammani sanoi, että milloinkahan vihdoin,
poikani, otat ja nait?
Pappani sanoi, että helluntaina
heilasi otat sinä kait?
Poikapa se vastas', että olkaapa jo tuossa,
mammani, pappani, vait'!
Olenhan minä vielä liian nuori
eikäpä salli sitä lait.
Heilan jos yhden otan, jääväthän ne silloin
heilani muut mua pait;
Siitäpä tappelu jo nousis, että
"mistä tuon helekkarin hait?"
Silloinpa pappa sanoi mammalleni, että
"siinä sä, mammani, sait."
Siitäpä saakka oli kumpainenkin,
mamma ja pappani vait.
(Yleinen naurun rähäkkä).
MAUNU (tullen lähemmäksi): Mitä te viitsitte mokomaa renkutusta laulaa?
Oikein ilettää kuunnellessa.
ENSIMÄINEN RESERVILÄINEN: Kas, siinähän se on Maunu! Tule pois sinäkin
joukkoon laulamaan ja rakkauden huoliasi haihduttamaan!
TOINEN: Niistäpä huolista se Maunu onkin niin alakuloinen ollut siitä
saakka, kun tänne tullessa Hintikkalan pihaan poikettiin.
MAUNU: Kunpa olisivat siellä kaikki siivosti käyttäytyneet, niin ei
olisi muillekaan siitä huolia koitunut.
ENSIMÄINEN (naurahtaen): Kun eivät, näetsen, ole kaikki yhtä siivoja
kuin sinä.
TOINEN: Jos minä tämän lutuunan päällikkö olisin, niin kyllä minä
Maunun tuosta rakkauden taudista parantaisin.
ENSIMÄINEN: Panisit kai "pikommia" juoksemaan kaksi tuntia kentällä
pahimmassa pölyssä ja parhaimmassa päivänpaisteessa, vai?
MAUNU: Niinkuin tänään itse sait tehdä, vaan parantumatta paheistasi
sittekään.
TOINEN: Kaipa sitä sitte oli liika vähän, kun vain puoli tuntia
juoksutettiin. Mutta on se jo tuiman kamala rangaistus! Lopulta tuntui
kuin ei olisi luita ollut koko ruumiissani yhtään ainoata. Ja kun
pääsin siitä, niin rätkähdin, kuin märkä riepu, maahan.
MAUNU: Etkä oppinut "ljevoo praavoo" sittekään.
TOINEN: Eipä se siitä tullut, vaan siitä, etten tahdissa pysynyt. Mutta
sekään ei ollut minun syyni, vaan tuon Rytkösen (osoittaa erästä pitkää
reserviläistä), joka edessäni marssi eikä ajoissa korjannut pitkiä
koipiaan tieltäni.
(Yleistä naurua).
KOLMAS (Rytköseksi sanottu): Syytä sinä taaskin minua, vaikka "volnat"
ja "napletsoot" sotkit niin, että vääpeli komensi "astavit" ja panetti
kaikki temput uudelleen.
TOINEN: Enpä minä ryssä olekaan. Jos komentaisivat omalla kielelläni,
niin kyllä tekisin kaikki paikalleen.
ENSIMÄINEN: Hiljaa pojat, ja "stroissa"! Tuolta näkyy itse kapteeni
tulevan.
MAUNU: Ei tarvitse "stroissaa", kunhan vaan muuten kunnian muistatte
tehdä. (Miehet oikovat pukujaan ja asettuvat suoriksi, mutta ei riviin.
Kapteenin tultua tekevät hänelle kunniaa).
REINO TAVAST (lihavanlänlä, viiksikäs ja silmälasia käyttävä,
järeä-ääninen kapteeni tulee pihan puolelta näyttämön oikeasta
peränurkasta): No, kylläpä teillä ääntä riittää. Kunpa olisi
ymmärrystäkin kaikilla yhtä paljon. (Miehet ovat vaiti ja vilkaisevat
hiukan toisiinsa, mutta vakavina). Ja nurmenkin tuossa olette ihan
hiekkapohjaksi tallanneet.
ENSIMÄINEN: Me vain vähän polkaksi pistimme, herra kapteeni.
TAVAST: No, eikös tanssi sitte tallaamista olekaan? Ette suinkaan te
vain ilmassakaan liehuneet, häh?
ENSIMÄINEN: Ei, herra kapteeni.
TAVAST: Ja iloksenneko te sitte tanssitte, vai?
ENSIMÄINEN: Ei, herra kapteeni.
TAVAST: Häh? Jokos se Aapeli taaskin vastaa päin seiniä?
ENSIMÄINEN: Ei, herra kapteeni.
TAVAST: Mitäs varten sitte, häh?
ENSIMÄINEN: En uskalla sanoa, herra kapteeni.
TAVAST (kääntyen toisen puoleen): Mitäs varten te sitte tanssitte,
sinä, Jopi, vai mikä sinun nimesi onkaan?
TOINEN (topakasti): Jopi, herra kapteeni.
TAVAST: Minä kysyn: mitä varten te tanssitte?
TOINEN: Suruamme lieventääksemme, herra kapteeni.
TAVAST: Suruanne? Mitä surua teillä on, häh? (Miehet ovat vaiti).
Ruokaa saatte, nukkua saatte, vaatteet teillä on päällänne ja
selkäänkin voitte saada tarpeeksenne. Kaikesta kruunu huolen pitää.
Jos liika paljon tällä lailla surette, voitte päästä ylityönä
ruokasuojaanne pesemään. Siis: — na ljevo — marsh!
RESERVILÄISET (lähtevät marssimaan asuinrakennukseensa päin, jonka
taakse ja sisään katoavat).
TAVAST (portinvahdille): Onko vääpeli kulkenut tästä äskettäin?
PORTINVAHTI: Ei, herra kapteeni.
TAVAST: Eikö ketään muitakaan ole käynyt?
PORTINVAHTI: Ei, herra kapteeni.
TAVAST: Etkö ole nähnyt että tuolla kiven takana on piilossa nainen?
PORTINVAHTI: En, herra kapteeni.
TAVAST: Mutta minä näin, että sinne vähän aikaa sitte tuli tuolta
alatietä ja piilottautui muuan nainen, jolla oli nyytti kädessä.
Katsotaan! (Aikoo mennä kivelle päin, jolloin sen takaa tulee häntä
vastaan):
HANNI (hätääntyneenä): Herra kapteeni! Minä täällä olen.
TAVAST: Mitä te täällä teette?
HANNI: Minä... minä pyytäisin vain saada tavata erästä tuttavaa
reserviläistä.
TAVAST: Miksi sitte piilottauduitte? Suoralla asialla voitte saada
julkisestikin tuttavanne tavata.
HANNI: Ei minulla ole ollut mitään pahaa mielessä, herra kapteeni,
mutta kun en aikaisemmin päässyt, niin en heti uskaltanut tulla esille.
TAVAST: Ketä tahdotte tavata?
HANNI: Toisessa lutuunassa palvelevaa Vartiaisen Maunua.
TAVAST (hätkähtäen). Maunua?
HANNI: Niin, herra kapteeni.
TAVAST: Ja mitä asiaa teillä hänelle on?
HANNI: Olisi sitä... Pitäisi saada puhutella. Antakaa hänelle lupa,
herra kapteeni, edes vähäksi aikaa tulla tänne minun puheilleni. Minä
pyydän, herra kapteeni, antakaa!
TAVAST: Kenen asialla olette? Omallanneko vai?
HANNI: Niin, tuota, minä olen hänen kasvattiäitinsä asialla. Muuta en
voi sanoa. Antakaa hänen tulla, herra kapteeni.
TAVAST: On tuo vähän omituista. Mutta tulkoon! Minä kutsutan. Odottakaa
sitte! Tässä saatte puhutella, vaan etemmäksi ette saa mennä.
HANNI: Kiitoksia, herra kapteeni! Ei mennä, vakuutan sen. Minä odotan.
TAVAST (itsekseen): Olisiko Maunulla joku lemmensuhde? Siksipä poika
onkin niin synkän näköinen ollut koko tämän ajan. (Menee portista
pihaan, jossa viittaa erään reserviläisen luokseen ja sanoo). Kutsu
Maunu toisesta plutoonasta tänne!
HANNI (yhä huolissaan; portinvahdille): Onko hän täällä? Onko Maunu
täällä?
PORTINVAHTI: Vast'ikään oli tässä aidan luona. Tuntui kuin olisi
odottanutkin jotakin.
HANNI (hiukan ilostuen): Niinkö?
PORTINVAHTI: Tuossa hän näkyy tulevankin.
MAUNU (tulee Tavastin luo tehden kunniata).
TAVAST: Tuolla portin ulkopuolella sinua odotetaan. Saat mennä vähäksi
aikaa sinne, vaan et etemmäksi.
MAUNU (tehden kunniaa): Ymmärrän, herra kapteeni.
TAVAST (merkitsevästi): Ja minä ymmärrän myöskin. (Menee perältä
oikealle).
MAUNU (tulee nopeasti ulos portista): Hanniko?
HANNI (rientäen Maunua vastaan): Niin, Maunu. Hyvä, että sain sinut
tavata.
MAUNU: Mikä on saanut sinut tänne tulemaan näin odottamatta?
HANNI: Käyhän tänne, että saan puhua kanssasi kenenkään kuulematta!
MAUNU: Mikä nyt on tapahtunut?
HANNI (vetää Maunua kädestä vasempaan nurkkaan etualalle): Näin
pitkälle salli kapteeni minun mennä kanssasi.
MAUNU: Mikä sitte on tapahtunut? Kerrohan jo!
HANNI: En tahdo saada oikein sanaa suustani, niin rajusti lyö sydämeni.
Kuulehan sitte! Muistathan, että kerroit käyneesi minua tapaamassa
silloin, kun me olimme Hintikkalassa?
MAUNU: Niin tein. Mitäs pahaa siinä sitte oli?
HANNI Sinun ovat nähneet siellä käyvän meidän vanha Juljaanamme ja
renkimme Heikki.
MAUNU: Kaipa he näkivät, koska Heikki tuli pellonpientareella vastaani
ja Juljaanaa pihalla puhuttelin.
HANNI Oli se kova onni sitte, Maunu.
MAUNU: Onkos isäsi siitäkin sitte jutun nostanut?
HANNI: Jospa se vain siitä olisi!
MAUNU: Mistäs sitte vielä?
HANNI (itku kurkussa): Voi, en tiedä, uskallanko puhua enempää?
MAUNU: Puhu vain suusi puhtaaksi, Hanni!
HANNI: Kun samaan aikaan melkein oli isän sisähuoneen akkunalasi
tervapaperilla rikki painettu, akkuna avattu, huoneesen sisään kavuttu,
— sieltä viinimarjapensaikon puolelta, tiedäthän, missä se iso pihlaja
huonetta siimestää, — ja isän arkusta viety hänen rahansa.
MAUNU: Varkaitako teillä käynyt?
HANNI: Niin, niin! Isältä — toistako tuhatta vaiko enemmänkin — on
rahoja viety.
MAUNU: Mikä kova onni, todellakin, Hanni.
HANNI: Mutta etkö sinä ymmärrä, Maunu? Sinua ovat nyt ruvenneet
epäilemään tuosta teosta.
MAUNU (hätkähtäen): Minua? Varkaudesta?
HANNI: Sehän se kauheinta onkin.
MAUNU: Ja sinä uskot?
HANNI: En hetkeään ole uskonut, Maunu.
MAUNU: Entä isäsi?
HANNI: Sanoo, ettei muita voi epäillä kuin sinua.
MAUNU: Sanooko niin? Ja uskoo todellakin? Ja äitisi myös?
HANNI: Sanovat, että kukas se voisi olla, kun sinut vain siihen aikaan
oli talossa nähty ja kaikki muut poissa olivat, paitsi vanha Juljaana,
jota ei kukaan epäile.
MAUNU: Niin että minä nyt sitte vielä olen isäsi rahatkin varastanut,
Hanni?
HANNI: Ethän sinä ole sitä tehnyt, Maunu, mutta sinun teoksesi tahtovat
vain sitä väittää.
MAUNU: No, on tämä todellakin sitte jo juttu!
HANNI: Voi, niin kauhea, Maunu, niin kauhea, etten sanoakaan voi. Ja
sitähän minä läksin kenenkään tietämättä sinulle kertomaan, että olisit
valmis syyttömyytesi todistamaan.
MAUNU: Minunko se on todistettava? Päinvastoinhan se on toteen
näytettävä, että minä ne rahat olen vienyt, jotka varastetuiksi
väitetään.
HANNI: Senhän ne muka Juljaanan ja Heikin todistuksilla juuri sinun
niskoillesi vierittävät.
MAUNU: Vaan se ei riitä. Siitä ei tule mitään. Rahoja ei minulta
löydy, kun en niitä ole vienyt. Ja se, että pihassanne kävin, ei ole
tarpeeksi, jos tahtovat minut varkaaksi saada.
HANNI: Oli se sitte kova onni todellakin, Maunu rakas, että kävit minua
silloin etsimässä, voi Jumala sentään.
MAUNU: Kaipa se sitte niin oli sallittu, että vielä senkin kovan onnen
entisen lisäksi kokea saisin.
HANNI: Niin, juuri nyt, kun isäni muutenkin sinua, — meitä molempia, —
sillä lailla kohteli.
MAUNU: Taitaapa maar' isäsi nyt mielissään tästä oikein käsiään
hykerrellä, kun sinut tämmöisen muka heittiön kynsistä pelasti.
HANNI: Siltäpä se vähän alkaa kuulostaa.
MAUNU: Niinkö? Ihanko todenperään?
HANNI: Kun siinä samassa jo Hintikkalan Sakaria rupesivat äidin kanssa
sinuun vertaamaan.
MAUNU: Vaan annappas, että se heidän ilonsa on ennenaikainen ja itse
vielä häpeään joutuvat!
HANNI: Häpeähän se nyt kuitenkin on sinulle, Maunu, että sinua siitä
voivat edes epäilläkään.
MAUNU: Suurempi vain kunnia minulle, kun sitte syyttömäksi tulen
julistetuksi, jos asia niin pitkälle menee.
HANNI: Varmaan meneekin, koska jo nimismieskin on käynyt meillä
tutkintoa pitämässä.
MAUNU: Vai jo sekin on tehty?
HANNI: Tänään kävi ja senkin vuoksi heti luoksesi tulin ilmoittamaan.
MAUNU: Ja näin vielä oman henkesi alttiiksi panit, Hanni?
HANNI: Sinun kanssasi, Maunu, tulkoon mikä tuli!
MAUNU: Kannattaisi tuota asiaa kotvan miettiä, vaan kovin on siihen
vähän aikaa nyt. Kohta kai iltahuutoon soittavat ja meidän täytyy erota.
HANNI: Olen onnellinen, Maunu, että edes tämän kotvan sain kanssasi
olla ja sydäntäni vähän keventää.
MAUNU: Ja huoleti saat olla kokonaan, Hanniseni! Kyllä oikeus vielä
kovankin onnen voittaa.
HANNI: Voi, kuinka oletkin varma asiastasi, Maunu!
MAUNU: Miks'en olisi? Ja alanpa olla varma toisestakin.
HANNI: Mistä niin?
MAUNU: Senpähän jätän tuonnemmaksi sanomatta.
HANNI: Ettäkö Soininen ja Antikainen jo olisivat meillä käyneet?
MAUNU: Kuulin kyllä jo puhuttavan heidän karkaamisestaan ja saattaa
olla, että jo ehtivät tuonkin teon tehdä, sillä ei ole toisia semmoisia
suurvarkaita vielä näillä mailla halmeilla konsanaan ollut.
HANNI: Vaan elleivät he? Ketäs sitte epäilet? Sano!
MAUNU: En ketään epäile.
HANNI: Mitäs sitte, Maunu? Rauhoita minua, Maunu!
MAUNU: Älä kysy enempää, Hanni nyt! Paha on lähimäisestään pahaa
ajatella, saatikka vielä puhua. Annetaan olla asia tuonnemmaksi, kunnes
kuulen itse, mitä todistajat sanovat. Sitte sanon ajatukseni suoraan.
HANNI (sisällisesti kauhistuen käsittäessään Maunun ajatuksen):
Luuletko sinä, Maunu, että...?
MAUNU (Arvaten Hännin käsittäneen hänet): En, rakas Hanni, en luule
mitään, en epäile ketään, sanoinhan sen.
HANNI (painaen päänsä Maunun povea vastaan): Sehän olisi kauheata!
Sehän olisi kauheata!
MAUNU: Kas niin, Hanni! Ole rauhassa nyt! Äläkä joutavia ajattele!
(Soitetaan iltahuutoon).
HANNI (säpsähtäen): Mikä se on?
MAUNU: Iltahuutoon soitetaan. Meidän täytyy erota nyt.
HANNI: Hyvästi nyt sitte, Maunu! (Heittäytyy hänen kaulaansa). Tulkoon
mitä tahansa, sinua en jätä — koskaan!
MAUNU: Ole huoleti, Hanniseni! Tulee se, mikä tuleman pitää, ei muuta.
Hyvästi siis, kunnes tavataan taas! (Puristaa Hännin kättä ja juoksee
portista pihan kautta perälle).
HANNI (seisoo kotvan, pyyhkien kyyneleet silmistään): En tiedä, mennäkö
vai jäädä? (Laulaa).
Laulu N:o 11.
Voi, tätä tuskaa tuimaa,
Kuin tuli polttavin,
Mun päätän' yhä huimaa,
On aatos sekaisin.
Ja silmistäni vuotaa
Vain karvaat kyyneleet,
Maa allan' on kuin suota,
Ja jalkan' eksyneet.
Voi, taivaan Herra, auta,
Osoita mulle tie!
Luo rauhakseni hauta
Ja luokses minut vie!
PORTINVAHTI: Siihenkö sitä sitte suolapatsaaksi jäätiinkin vai?
HANNI: Eikö tässä edes seista saa?
PORTINVAHTI: Jos ei ole enää muuta tekemistä ja asiat jo ovat puhtaiksi
puhutut, niin taitaisi olla parempi poistua.
HANNI: Sanohan! Panetteko te iltahuudon jälkeen täällä kasarmissa heti
maata?
PORTINVAHTI: Vielä häntä kysyy! Ollaan sitä tarpeeksi väsyneitä päivän
komennosta, ammoin kun aamulla varhain taas sama leikki alkaa. Vai
tekisikö mieli kyyhkysten vielä kuherrella?
HANNI: Voi sitä toisilla ihmisillä olla vakavampaakin asiaa.
PORTINVAHTI: No, no, enhän minä tikulla silmään pistänyt.
Rakastuneeltahan tuo on Maunu täällä näyttänyt. Saattaa olla, ettei
unta silmiinsä saa ja vielä tuonne aidan taakse istuutuu hentustaan
haaveilemaan.
HANNI (itsekseen): Todellakin. Ehkä jään vielä odottamaan.
(Portinvahdille). Teilläpä ei näy muuta mielessäkään olevan. Hyvästi!
(Poistuu nopeasti vasemmalle, mutta palaa jonkun ajan kuluttua
peremmälle, piiloutuen kiven taakse).
PORTINVAHTI: Kas, kas! Siitä tulee kipakka muija. (Laulaa).
Laulu N:o 12.
Ei ole lystiä rakastunut olla,
Oi, voi, rakastunut olla
Tässä maailmassa;
Niin sitä kävelee kaupungilla kollo,
Oi, voi, kaupungilla kollo
Hiukan hutikassa.
Onpa se lystiä naimisissa sitten,
Oi, voi, naimisissa sitten,
Sen mä teille takaan;
Ei sitä olekaan mailla elävitten,
Oi, voi, mailla elävitten,
Kun on saanut akan!
Lystimpi vanhana poikana on kuolla,
Oi, voi, piikana on kuolla
Tästä maailmasta.
Taivaassa tähtien tooooisella puolla
Oi, voi, tooooisella puolla
Naida voipi vasta.
TAVAST (tulee pihan-puolelta portille): Jokos se nainen meni pois?
PORTINVAHTI (kunniaa tehden): Aivan niin, herra kapteeni.
TAVAST: Eikä kukaan tästä kulkenut ulos?
PORTINVAHTI: Ei, herra kapteeni.
TAVAST (viitaten että asettuisi volnaksi): Hyvä on!
PORTINVAHTI (asettuu »volna» asentoon).
TAVAST (katsellen tietä pitkin oikealle): Mutta kukas se tuolta tuli?
Pysähtyi aidan nurkkaan. Siihen hevosensa kiinni panee.
PORTINVAHTI (katsellen sinnepäin): Se on "Seiväspari", herra kapteeni.
TAVAST: Häh? Nimismies Segersparre?
PORTINVAHTI: Aivan niin, herra kapteeni.
TAVAST: Mitäs hänellä on täällä tekemistä tähän aikaan?
PORTINVAHTI: En voi tietää, herra kapteeni.
TAVAST: Tännepäin lähti tulemaan.
NIMISMIES (tulee nopeasti oikealta): Teellehe mine kapteen tappa! Hyve
ilta, heirr kapten!
TAVAST: Iltaa, iltaa, herra nimismies! (Kättelyä). Minulleko asiaa?
NIMISMIES: Niin oikken. Täyty viel' nein myöhe heiritte.
TAVAST: Käykää sisään!
NIMISMIES: Teelle pyyde ensi pikku kysye. (Menevät näyttämön etualalle
vasemmalle).
TAVAST: Niinkö on hätä? No?
NIMISMIES: Oleko se reservimies Maunu Varttiainen teelle, herr kapten?
TAVAST: Ell'ei neljännestunnin kuluessa ole karkuun lähtenyt, niin on
hän komppamiassa. Entä sitte?
NIMISMIES: Ei on mikke pilkka, herr kapten. Virka poolest' ole tullu.
Maunu Vartiainen fangitse ole tullu.
TAVAST (hätkähtäen): Vangitsemaan Maunua?
NIMISMIES: Just niin, herr kapten. Mies on luullu tekke se suur
varkkaus Lukkarilan taloss'.
TAVAST: Nyt te vuorostanne teette pilaa, herra nimismies. Maunu on
tunnettu rehelliseksi mieheksi. Häntä ei ole koskaan mistään tihutyöstä
epäilty.
NIMISMIES: Kaikk' ole mahdollist', herr kapten. Hente vasta todistus
ole, kaks todistus, ja sitte vartte epeluulo alla pitte fangitse.
TAVAST (itsekseen): Olisiko siis se äskeinen kohtaus ollut sen asian
kanssa yhteydessä?
NIMISMIES: Mine luul', herr kapten ei on oikkeus site vastustama.
TAVAST: Hyvä on. Minä kutsutan Maunun ensin puheelleni tänne.
SIMO KUOSMANEN (on sillä välin tullut pihan puolelle porttia).
TAVAST: Tuossa näkyy vääpelikin olevan. (Kuosmaselle). Kuosmanen tulee
tänne!
KUOSMANEN (astuu Tavastin eteen kunniata tehden): Mitä käskette, herra
kapteeni?
TAVAST: Kuosmanen käskee Maunu Vartiaisen tänne ynnä kaksi muuta
reserviläistä hänen plutoonastaan.
KUOSMANEN: Ymmärrän, herra kapteeni!
TAVAST: Ja heti. Varmaankaan eivät ole vielä makuulla.
KUOSMANEN: Ymmärrän, herra kapteeni. (Menee reserviläisten
rakennukseen).
TAVAST (kävellen edestakaisin): Tämä asia minua kummastuttaa, herra
nimismies. En usko korviani. En käsitä, mikä olisi saanut Maunun
semmoista rikosta tekemään. Puutetta ei hän kärsi kodissaan neiti
Vartiaisen luona. Ja onhan hänellä oma, vaikka vaatimaton, toimensa
kauppias Kakkisen puutavaraliikkeen konttorissa.
NIMISMIES: Kylle kaikk' tiede, herr kapten. Men Lukkarila isente vaati
teme tehde. Isente ole vissi, ette Varttiainen varkkaus on tekke ja
sitte vartte syylis pitte fangitse.
TAVAST: Ja mitä perusteita hänellä sitte on pitää poikaa varkaana?
NIMISMIES: Poikka kuulu hene flikka ole rakkastus.
-TAVAST: Niinkö?
NIMISMIES: Men flikka vanhempat ei tahdo, ette olla rakkastus.
TAVAST: No? Ja sitte?
NIMISMIES: Ja poikka tartte rahha, kun tartte tuumas toimes panemaks',
kun flikka ja hen olle rakkastus.
TAVAST: Ja sen hän varasti tytön isältä karatakseen salaa kultansa
kanssa, niinkö?
NIMISMIES: Just niin sanno Lukkarila isente.
TAVAST: Tavallaan romantillinen juoni, eikö niin?
NIMISMIES: Ja hyve mahdollis.
TAVAST: Otaksukaamme, että niin on. Silloin voi otaksua myöskin, että
tyttö on rakastettunsa rikoskumppani ja että he yhdessä ovat tuon
varkauden panneet toimeen.
NIMISMIES: Site flikka ise ei on syy luule. Hente vaste ei on todistus.
TAVAST: Vai ei ole? Mutta Maunua vastaan on?
NIMISMIES: Just niin, herr kapten.
TAVAST: No, siinä tapauksessa sanon: kaikkihan on mahdollista.
NIMISMIES: Kaikk' on mahdollis, herr kapten.
TAVAST: Tuossa mies on. Saammehan nyt kuulla, mitä hän itse sanoo.
KUOSMANEN, MAUNU JA KAKSI MUUTA RESERVILÄISTÄ (heidän jälessään
tulevat).
TAVAST: Maunu Vartiainen, tule tänne! Te muut, jääkää odottamaan!
MAUNU (astuu, kunniata tehden, Tavastin eteen).
TAVAST: Olen kutsuttanut sinut tänne. Tässä nimismies on vaatinut
virkansa puolesta Maunu Vartiaisen kuulusteltavakseen.
NIMISMIES (Maunulle): Niin, sille ole esi tullu paljo raskas syyt, ette
te tekke se varkkaus Lukkarila taloss'. Teme varkkaus pitte selve saa
ja sitte vartte minu pitte täitä fangitse.
TAVAST: Kuuletko, Maunu? Mitä vastaat siihen?
MAUNU: Olen jo odottanut tätä.
TAVAST: Niinkö?
NIMISMIES: Te sitte jo sano itte, ette ole tekke se varkkaus?
MAUNU: En.
NIMISMIES: Nyt te on jo kaks anta vastaus, men ne ole töine toise
vastakkaise.