Elokuun 20 p:nä.
Ennenkuin Ruut läksi luotani pitääkseen huolta uudesta potilaastaan,
kuulin häneltä uutisen, joka koski minuun kovin. Hän tuli nimittäin
eräänä päivänä kotiin ja kertoi tavanneensa Maijan rautatien
keskusasemalla matkavalmiina. Ruut, joka oli siellä saattamassa muuatta
toveriaan, hämmästyi tietenkin suuresti ja meni tervehtimään. Maija
tuntui hyvin vähäpuheiselta ja vieraalta ja katosi äkkiä vaunuun. Minut
mursi kokonaan tämä tiedonanto, jota en voinut käsittää. Mitä oli
tekeillä? Miksi Maija oli Tukholmassa, käymättä minua tapaamassa? Mitä
oli tapahtunut tuolla maalla sen jälkeen kun minä läksin? Kirjoitin
seikkaperäisesti Jaakolle ja pyysin hänen selittämään minulle, mitä
tämä merkitsisi. Ja odottaessani hänen vastaustaan päivästä päivään,
lisääntyi tuskani. Kyllähän minulla oli ollut vähän omantunnon
vaivoja sen johdosta, mitä mahdollisesti olin saanut aikaan, mutta
että se olisi voinut järkyttää Maijan sisarellista rakkautta minuun,
sitä en tullut hetkeäkään ajatelleeksi. Siihen olin luottanut kuin
järkkymättömään kallioon tässä maailmassa, jossa kaikki kelluu, rakkaus
ja ystävyyskin. Elin uudelleen ne kokemani yksinäisyyden ajat, jolloin
kuoli ensin isä ja sitten äiti. Mutta silloinhan minulla oli sentään
vanhempi sisareni jäljellä. Nyt olin aivan yksinäni, oman onneni
varassa.
Tunsin melkein katkeruutta Maijaa kohtaan. Jos hän välttämättä tahtoi
erota Jaakosta, ajattelin, niin täytyihän hänen silloin kuitenkin puhua
siitä ennemmin tai myöhemmin. Ja kuinka voi hän, joka oli aikonut
kylmäverisesti eksyttää miehensä, niin katkeroitua minulle, että hän
teloitti minut sydämessään, edes kuulematta, mitä minulla puolestani
oli sanottavaa.
En käsittänyt kuinka mitään sellaista saattoi tapahtua, tai mitenkä
se korjattaisiin. Minullahan ei ole koskaan ollut ketään niin hyvää
ystävää kuin Maija, eikä myös koskaan sellaista vihamiestä. En tahtonut
milloinkaan enää luottaa kehenkään maailmassa.
Jaakon vastaus viipyi viipymistään. Eräänä päivänä tuli hän itse. Hän
ei ollut ensinkään entisensä kaltainen, häneen oli tullut jotakin
väsynyttä. Jo hänet nähdessäni valtasivat pahat aavistukset minut.
-- Missä on Maija? kysyin hämmentyneenä.
Hän rauhoitti minua heti sanomalla, että Maija oli kotona omassa
sängyssään. Sillä asialla, joka oli tuonut hänet Tukholmaan, ei ollut
mitään tekemistä Maijan kanssa.
Kun kirjeeni saapui oli hän ollut poissa kotoa sorsia ampumassa, Maija
oli silloin avannut postilaukun ja nähnyt, että minulle oli kirje
sinulta. Siitä oli hän heti tehnyt sen johtopäätöksen, että me olimme
kauan olleet kirjevaihdossa hänen selkänsä takana.
Mutta kerro nyt alusta pitäin mitä on tapahtunut, pyysin minä. Et voi
uskoa kuinka levoton olen ollut.
-- Niin, sanoi hän, me olemme keskustelleet niin paljon, että tuskin
muistan missä järjestyksessä kaikki on tapahtunut. Lähdettyäsi
koetin johtaa hänet oikealle tolalle puhumalla hyvin sävyisästi
ja ystävällisesti, mutta sitä hän ei ensinkään sietänyt. En tahdo
ollenkaan syyttää sinua, sillä minähän olin yhtä vakuutettu kuin
sinäkin siitä, että parasta oli estää häntä ennättämästä tehdä
mitään tyhmyyksiä. Mutta sittemmin tuntui minusta, että olimme
erehtyneet. Häntä harmitti niin äärettömästi, ettei hän saanut
panna päätöstään toimeen, niinkuin hän oli aikonut. Olisin saanut
vapauteni vääryyden muodossa, enkä olisi koskaan voinut epäillä, että
sain sen jalomielisyydestä. Kun hänen suunnitelmansa siis nyt oli
paljastettu, oli menettelyn loisto poissa, mutta hän katsoi täytyvänsä
tehdä niin sittenkin. Ei, siitä ei tule mitään, sanoin minä. Jos
sinä lähdet luotani, teen sinut typötyhjäksi etkä saa koskaan nähdä
poikaasi. Eikö sinun mielestäsi, Kamilla, hänen olisi pitänyt tuntea
olevansa hieman liikutettu kieltäytyessäni päästämästä häntä luotani,
vaikkakin se tapahtui sellaisessa muodossa? Mutta ei, ei suinkaan.
Hän vain suri ja laihtui, ja kotona alkoi sellainen tila, että
minusta tuntui mahdottomalta kestää sitä. En milloinkaan ole tuntenut
olevani niin onneton, kuin silloin, kun hän alkoi pitää niin tarkkaa
huolta onnestani. Minun täytyy sanoa, että alussa se loukkasi minua
äärettömästi, mutta sitten rauhoituin ja huomasin yhä selvemmin, että
sairaus juuri oli muuttanut Maijan sellaiseksi. Kapina painostavaa
heikkoutta vastaan on ilmennyt toiminnan haluna, ja niin on joitakin
naisellisia aatteita takertunut häneen. (Jaakko ei tuntisi naisellista
aatetta, jos hän kompastuisi siihen). Muutos -- niin sanoo ainakin
lääkäri -- on tapahtunut hitaasti, vaikka minä en ole mitään huomannut.
Ja lopulta on varmuus siitä, että hän on minulle haittana, syöpynyt
häneen. Saatuani lääkärin avulla selville tämän, tulin rauhallisemmaksi
ja voin kohdella häntä paremmin.
-- Kuinka kiltti sinä olet, Jaakko, huudahdin minä ehdottomasti,
liikutettuna kuullessani hänen puhuvan niin tyynesti ja lempeästi
asiasta, joka varmaan koski häneen kovasti.
-- Onhan vain velvollisuuteni, vastasi hän torjuen, osoittaa sääliä
naista kohtaan yleensä, ja vielä enemmän omaa vaimoani kohtaan. Muuten
nykyinen aika osoittaa parhaiten, että vahvemmatkin aivot voivat
menettää tasapainonsa. Joka seisoo, katsokoon todellakin nykyään ettei
hän lankea.
Kysyin minkätähden Maija oli tullut Tukholmaan.
Jaakko kertoi silloin, että hän oli useita viikkoja tuntenut olevansa
niin huonovointinen, ettei hän voinut ryhtyä mihinkään, mutta noin
neljätoista päivää sitten hän tuli vähän paremmaksi ja tahtoi heti
paikalla lähteä Tukholmaan kysymään lääkäriltä luuliko tämä hänen
kykenevän elättämään itsensä riippumatta siitä saiko hän eläkettä
tahi ei. Jaakko arveli, että hänen kenties olisi pitänyt kirjoittaa
lääkärille ja tutustuttaa hänet tilanteeseen, mutta hän oli kyllästynyt
puuttumaan asiaan ja ajatteli, että menköön miten tahansa.
Jaakko oli pyytänyt hänen tervehtimään minua, mutta hän ei ollut
vastannut mitään. Vasta kun Jaakko oli kysynyt minusta hänen
palattuaan kotiin, oli hän saanut kuulla, ettei Maija ollut käynyt
minua tapaamassa. Mutta Maija oli selvittänyt, että se oli minulle
samantekevä, sillä minulla ei ollut aavistustakaan että hän oli ollut
Tukholmassa, eikä minun tarvinnut koskaan saada siitä tietoa. Lääkäri
ei kuitenkaan ollut rohkaissut häntä, päinvastoin, hän oli pitänyt
häntä työhön kykenemättömänä. Hän selitti senvuoksi kotiin palattuaan,
että ellei Jaakko tahtonut päästää häntä suosiolla, täytyi hänen
toistaiseksi tyytyä kohtaloonsa. Heti kotiin päästyään alkoi hän
rehkiä taloustoimissa, rasitti itseään liiaksi, makasi viikon ja alkoi
uudelleen.
-- Palattuani kotiin sorsia ampumasta, jatkoi Jaakko, sain kirjeesi.
Siitä näytti selviävän, että hän oli valehdellut sanoessaan, ettei
sinulla voinut olla aavistustakaan siitä, että hän oli ollut
Tukholmassa. Kun vaadin häntä tilille tästä, hämmästyi hän kovin.
Hän kertoi nyt, että häntä asemalla tosiaankin oli puhutellut muuan
sairaanhoitajatar, jonka hän tunsi ulkonäöltä, mutta ei voinut muistaa
nimeä, jonka vuoksi hän otaksui, että se oli joku sairaanhoitajatar
jostakin sairaalasta tai sanatoriosta, jossa hän oli ollut. Jottei
paljastaisi tietämättömyyttään oli hän hyvin vähäpuheinen ja sanoi
nopeasti hyvästi. Hän oli kokonaan unhottanut asian, mutta nyt hän
käsitti, että tuntematon oli varmaan ollut sinun kälysi Ruut, jonka
hän oli kerran tavannut aivan ohimennen. Siten oli tuo näennäinen
valhe selvitetty, mutta Maija oli sittenkin hyvin kuohuksissaan siitä,
että olin voinut kuulla hänen valehdelleen. Aloin nyt perinpohjin
väsyä kaikkeen, ja kyllästymisen puuskassani tein sellaista, jota
sitten käsittääkseni minun ei ehkä olisi pitänyt tehdä; minä sanoin
hänelle, ettei enää maksanut vaivaa pitää voimassa tätä avioliittoa,
jonka sisäistä tarkoitusta ei enää ollut olemassa. Senvuoksi hän
Herran nimessä saisi hyvän eläkkeen ja saisi pitää Lennartin luonaan
lukukausien ajan. Pyysin häntä vain käsittämään, että niin minä
kuin sinäkin, Kamilla, olimme toimineet parhaassa tarkoituksessa,
tahtoessamme saada kaikki oikealle tolalleen. Ja ettei hän olisi
niin leppymätön sen vuoksi, että olimme erehtyneet hänen suhteensa.
Vaikutus tästä oli kuitenkin saneen odottamaton. Hän vastasi vain:
kiitoksia paljon, jonka jälkeen minä läksin kokemaan krapumertojani,
ja minusta tuntui kaikki varsin omituiselta ja ikävältä, mutta
kuitenkin jonkun verran levolliselta sen johdosta, että nyt pääsisimme
rauhaan. Poiketessani puistokujaan kotiin tullessani, näin kuitenkin
kätilön syöksyvän taloa kohti mikäli sääret kestivät. Aavistin
pahaa ja tavoitin hänet sekä sain kuulla, että rouva oli saanut
munuaistautikohtauksen ja lähettänyt hakemaan kätilöä, joka oli
kotilääkärimme, kunnes lääkäri ehti saapua.
Kun kohtaus oli ohi, pyysi Maija saada puhua kanssani, ja hän itki
ja selitti, ettei hän voinut erota ja että hän tunsi olevansa niin
väsynyt, ajatellessaankin vain muuttoa. Minun piti vain vartoa vähän,
sillä hän kuolisi varmaan pian, ja hän pyysi, että antaisin anteeksi
ja säälisin häntä, sekä oli kuin toinen ihminen. Jouduin tietysti
hiukan hämilleni, mutta sanoin, että hänen kotinsa oli hänen niin
kauan kuin hän itse tahtoi. Luulen häneen koskeneen, etten näyttänyt
ihastuneemmalta, vaikka olihan tavattoman epäjohdonmukaista hänen
odottaa minulta sellaista. Mutta minä en tosiaankaan jaksanut tuntea
mitään sellaisen touhun jälkeen. Toisena päivänä hän kertoi minulle
kuinka hirveän pahalta hänestä oli tuntunut, kun minä lopultakin olin
hylännyt hänet ja luvannut hänelle eron.
-- Vaikka olet ollut niin epätoivoissasi siitä etten tahtonut!
-- Niin, sanoi hän, en käsitä sitä itsekään. Se on jotakin hyvin
nöyryyttävää. Mutta minä olen iloissani kuitenkin. Olen ollut aivan
jäykkä ja kuiva sisäisesti ja sen ajatuksen riivaama, että tekisin
jalon teon. Mutta minä en ollenkaan kelpaa sellaiseen. Sinun asiasi on
tehdä se teko ja olla kärsivällinen minulle, Jaakko. Kuinka iloinen
olenkaan, kun saan jäädä. Sänkyni on maailman paras.
Voithan käsittää, Kamilla, etten voinut vastustaa häntä tässä
avuttomuudessaan, kun hän nyt vihdoinkin tunnusti sen. Niin että nyt
vallitsee sopusointu välillämme, niin kauan kuin sitä kestää. Minä olen
syystäkin tullut epäluuloiseksi.
Kysyin häneltä oliko Maija muuttanut mieltään minun suhteeni. Ja Jaakko
vakuutti, että hän oli. Hän pyysi myös minua tulemaan hänen mukanaan
kotiinsa pariksi päiväksi sopiakseni persoonallisesti Maijan kanssa,
vakuuttaen, että se kävisi tavattoman helposti.
En epäillyt hetkeäkään. Minun täytyi tavata sisareni ja kuulla hänen
vakuuttavan, että olimme yhtä hyvät ystävät kuin ennenkin. Erik
ei varmaankaan saapuisi vielä viikkoon aikaan, eikä matka missään
tapauksessa veisi enempää kuin neljä päivää.
Eikä se vienytkään. Kahden ihmisen välillä tapahtuva ratkaisu ei kestä
kauankaan. Rupattelu vain kestää päiviä ja viikkoja ja koko pitkän
elämän ajan.
Ensin tunsin helpotusta kaiken sen jälkeen, mitä olin mietiskellyt
kohtauksestani hänen kanssaan, kun tapasin hänet niin hiljaisena ja
rauhallisena ja myöntyväisenä. Mutta sitten tuntui tämä myöntyväisyys
raskaalta. Oli yhtä helppoa saada hänet suostumaan mihin tahansa kuin
vetää kelloa, jonka vieteri oli poikki; hän ei vastustanut ollenkaan.
Kun sanoin: -- käsitäthän minun tarkoittaneen hyvää juorutessani
Jaakolle, niin vastasi hän: -- tietysti, onhan selvää, että tarkoitit
hyvää, j.n.e.
Hän oli muuttunut kaikessa. Hänen näköpiirinsä oli niin paljon ahtaampi
entistään, hänen maailmansa niin pieni, ja omanarvontuntoa ei hänessä
enää ollut. Ennen hän oli ylpeä siitä, ettei sairauden sattuessa
antanut huomata mitään, tahtoen selviytyä siitä itse. Nyt valitti hän
kovin ja pani koko ympäristönsä liikkeelle itsensä vuoksi.
Ainoan kerran oli hän vähän kaltaisensa silloin, kun hän laski leikkiä
siitä, että hän oli niin muuttunut. -- Oletko lukenut, kysyi hän, millä
tavoin Antverpen valmistautui piiritykseen:
Kaikki rikkaat ja kauniit esikaupungit poltettiin ja tasoitettiin
maan tasalle, ja kaikki niiden puutarhat ja kauniit puistot hakattiin
maahan -- kaikki sen vuoksi, ettei vihollinen saisi suojaa linnoituksen
tykkejä vastaan. Mutta kun kaupunki kukistui, niin ei vihollinen ollut
ollut niiden kantaman päässäkään. Se oli paljon kauempana ja ampui
kaupunkia suoraan yli hävitettyjen esikaupunkien, jotka oli uhrattu
turhaan. Makaan tässä ja ajattelen, että minun laitani on samanlainen.
Ajattelen mitä kaikkea olenkaan hävittänyt pitääkseni hallussani
linnoitukseni ja saadakseni tahtoni perille: kaiken jokapäiväisen
mielihyvämme ja viattoman perheidyllimme. Ja sitten kohtalo iskee
minua suoraan sydämeen ja minun täytyy antautua, ja nyt en voi olla
ajattelematta: kun minun kuitenkin piti jäädä tänne, miksi en voinut
tehdä sitä ilman kaikkea tätä touhua ja puuhaa, kaatamatta maahan
esikaupunkejani, joissa ihanne asui, ilman kaikkia noita taisteluja
Jaakon kanssa, jotka ovat niin kyllästyttäneet häntä?
-- Ellen minä olisi juorunnut Jaakolle, sanon minä --
-- Jumalan kiitos, että teit niin, vastasi hän, sillä muuten en makaisi
nyt tässä sängyssä, vaan vieraassa maassa.
Kun sitten jätin hänet hyvästi, antoi hän minulle mukaani elämänohjeen,
kuten hän aina oli tehnyt rippikoulustaan asti.
-- Opi tuntemaan omat mahdollisuutesi, Kamilla, sanoi hän. Älä
milloinkaan ole ylpeä ja pää pystyssä, ja muuta semmoista, ajattele
mitenkä minun kävi. Älä koskaan luule, että voit olla jäykkä ja
itsenäinen missään, tai että tahtosi pääsee voitolle, kun sitä
jännität. Älä milloinkaan ponnistele vasten virtaa, sillä silloin
tarttuu Jumala niskaasi ja kääntää sinut. Muista, että me olemme hyvin
heikkoja astioita, me naiset, ole siis sävyisä ja pidä kaikki armona,
äläkä yritä luottaa omaan ansioosi. Ja muista, että kohtalomme kääntää
kaikki asiat parhain päin!