Syyskuun 4 p:nä.
Mutta Maijan neuvot vaikuttivat minuun aivan päinvastoin. Mitä
alistuvaisempi ja veltompi hän oli, sitä uhkamielisempi tunsin minä
olevani, ja sitä lujemmaksi tuli päätökseni pysyä suorana. Katselin
ristiäni almanakassa ja arvelin, että se oli kuitenkin vielä liian
aikaista. Jo parin viikon kuluttua tuntui tuskani vähän oudommalta,
niin, näytti liioitellulta. Ylipäänsä olin liioitellut, sen
huomasin nyt, tarkastellessani itseäni ikäänkuin vähän etäämmältä.
Kaikessa tuossa äärettömässä onnessa ja äärettömässä pettymyksessä
Erikin vuoksi, missä olin itse? Minulla ei ollut, yhtä vähän kuin
keinottelupaperilla mitään itsenäistä arvoa. Elämäni voitto oli
ollut voittaa ja tappio kadottaa hänet, eikä mitään muuta. Ja
voimattomuuden tunteeni, kun epäonnistuin, oli muuttunut katkeruudeksi
häntä kohtaan -- mutta tarkoin katsottuna, ei kait hän sille mitään
voinut? Kuljeskellessani siellä asunnossamme huomasin, että olin
alkanut katsella Erikiä ikäänkuin kaukaa. Ennen en ole voinut nähdä
häntä ensinkään, sillä hän on ollut sydämessäni. Arvostelen häntä nyt
oikeudenmukaisemmin, luullakseni, ja epäitsekkäämmin, sillä pidän häntä
nyt itsenäisenä olentona, enkä ainoastaan omanani.
Kenties, ajattelen, hän on tullut maailmaan jotakin muuta varten kuin
rakastamaan minua, ja minä saan Jumalan nimessä antaa hänen täyttää
tehtävänsä ja elää ja kehittyä niinkuin se vaatii, eikä niinkuin
minä olen toivonut. Ajattelin, että hän oli kenties tahtonut sanoa
minulle tämän, mutta jättänyt sanomatta, koska minä silloin olisin
parkunut niin hirveästi. Ja minä odotin nyt kovin, että hän tulisi
kotiin, jotta vähitellen, mitään puhumatta, saisin näyttää hänelle,
että olin huomannut sen itse -- ajatelkaas, mitenkä se hänen raukan
mielestä olisi ihanaa. Sittenkuin minä nyt ikäänkuin olen irroittanut
elämäni hänen hallustaan ja ottanut omaan huostaani, tunsin ikäänkuin
uudelleen elpyväni, mitä kaikkea voisinkaan saada aikaan? Olin kulkenut
sitä tietä, jolle surun kohdatessa joudutaan: ihminen tylstyy ja
katkeroituu ja hylkää koko maailman ja elää ylevästi ja tekee muiden
olon rauhattomaksi. Mutta eihän sellainen vaatinut mitään taitoa,
mitään itsensä voittamista. Mutta minä tahdoin koettaa elämän kurjuuden
musertuvasta ylivoimasta huolimatta viimeiseen asti pitää sieluni
terveenä ja hartaana, niin että aina voin nauraa ilman katkeruutta ja
itkeä ilman vihaa ja näyttää maailmalle iloista, ystävällistä naamaa.
Ihmiset eivät tästä sanoisi mitään muuta kuin "Kamillalla on onnellinen
luonne", mutta minä tietäisin, että se oli pieni urotyö, ja kun kaikki
oli lopussa, asettaisin sen Herramme jalkojen eteen. Ihmisille, jotka
eivät voi kuvitella mielessään sokeata puhelimenhoitajaa, on yleensä
äärettömän helppoa kuvitella sokeata kohtaloa. Mutta ilman jotakuta,
jonka silmäin edessä voin elää, en minä kestä.
Tuli kortti, että pian Erik saapuisi, ja minä olin iloinen. Niin
pitkälle en ollut vielä ehtinyt, että viihtyisin maaten yksinäni
asunnossani! Sitäpaitsi odotin saadakseni koetella uutta sydäntäni
hänen läheisyydessään, ja olin hyvin utelias näkemään, huomaisiko hän,
että elämälläni oli uusi tarkoitus, tai olisinko hänen mielestään yhtä
muuttumaton kuin kyökin uuni tai porsliiniastiat.
Erik tuli eräänä aamuna, mutta minä en voinut mennä häntä vastaan,
sillä hän oli pyytänyt matkatovereitaan suoraa päätä suurukselle --
heidän palvelijansa ei vielä ollut kotona.
Ollessani yksin oli äänetön, muuttumaton järjestys huoneessa kiusannut
minua vähän, olinpa ottanut esille koko Erikin vaatevaraston vain
saadakseni iloita epäjärjestyksestä. Mutta kun Erik oli saapunut Kurt
ja Betta Sohlbergin kanssa, ei minun tarvinnut valittaa järjestyksestä.
Silmänräpäyksessä oli koko huoneisto täynnä väkeä, matkalaukkuja,
selkäsäkkejä ja puheen porinaa. Betta porisi: -- Niin, nyt olemme
kotona taas, äläkä ole vihainen meille siitä. On erittäin hauskaa
päästä tuosta sietämättömästä Erikistä, pidä hyvänäsi hänet! Missä
saan peseytyä? Makuuhuoneessa? Kiitoksia paljon, mutta te, pojat, ette
pistä nenäänne sinne! Olenko tullut tarkaksi mielestänne? Niin, jotakin
säädyllistä pitää kai olla Tukholmassakin. Somaa olla täällä taas. Onko
tapahtunut mitään erikoista? En ole nähnyt sanomalehtiä koko aikana.
-- Ole hyvä, tässä on pyyheliinoja, sanoin minä. Mitäkö on tapahtunut?
Niin, Ranft on kiinnittänyt teaatteriinsa neiti Borgströmin.
-- Kah, jopa nyt jotakin, onko hän? Ehdinkö kammata hiukseni ennen
suurusta?
-- Kyllä, kiitos, tee niin, sanoin minä, sillä minä en ole saanut sitä
vielä oikein valmiiksi.
Erik tuli luokseni keittiöön: -- Minun pitäisi kai oikein tervehtiä,
sanoi hän. Kuinka olet voinut yksiksesi? Sanoin, että olin voinut
hyvin. Mitenkä hän oli voinut, ei tarvinnut kysyä. Hän näytti aivan
uudelta ihmiseltä, voimakkaalta, päivettyneeltä ja loistavalta.
-- Missä Matilda on? kysyi hän katsellen ympärilleen. Selitin, että hän
on muuttanut pois. -- Sinulla on vain _minut_ nyt, sanoin.
-- Sitten ei minun ehkä olisi pitänyt tuoda heitä tänne, sanoi Erik
ja katsoi minuun tarkasti, ikäänkuin nähdäkseen olinko loukkaantunut.
Mutta he tarjoovat sen sijaan päivällistä ulkona, niin että sitä sinä
pääset laittamasta tänään. Muuten sinua somistaa erinomaisesti lieden
ääressä seisominen.
Herra nähköön, mitenkä hän mielistelee, hänellä on paha omatunto,
ajattelin. Mutta hän näytti niin tavattoman rehelliseltä.
Hetken kuluttua tuli Betta makuukamarista, kammattuna ja hienona,
uudessa puserossa ja kaikki matkan jäljet poistettuna, lukuunottamatta
kullanruskeata päivettymistä.
Ja nyt alkoi rupattelu taas.
-- Voi, mitenkä tuntuu hyvältä syödä jälleen! Herra varjele,
kuinka me olemme syöneet näinä aikoina. Onpa somaa punnita itsensä
keskuskylpylässä ja nähdä kuinka paljon on lihonnut.
-- Niin, raskas sinä oletkin, sanoi Erik.
-- Niin, tuo kuulostaa ihan siltä, kuin hän ei olisi tehnyt muuta
kuin kantanut minua. Mutta sitä ei ole sentään usein tapahtunut, niin
ettei hän ole liikoja ponnistellut. Oikeastaan oli koko mies suureksi
pettymykseksi minulle, saatan sanoa Kamillalle, hän piti vain huolta
itsestään, varasi itselleen parhaat palat ja parhaan paikan aina ja
jokapaikassa, niin, siitä en peruuta mitään.
-- Bettan ei tarvitse tekeytyä niin säälittäväksi ja syrjäytetyksi,
sanoi Erik hyvin rauhallisesti. Sillä hän pani kyllä ihmiset liikkeelle
omasta puolestaan, minun tarvitsematta juosta häntä palvelemassa, eikö
niin, Kurt?
-- Kurt, sinä et _uskalla_ pitää Erikin puolta!
-- Mutta jos hän sittenkin on oikeassa!
-- Muuten lasken minä vain leikkiä, Kamilla, Erik oli hurmaava! Minä en
käsitä kuinka olisimme tulleet toimeen ilman häntä!
-- Niin, mikä nyt on totta? kysyin minä.
-- Oh, sen kait pitäisi vaimon sydämen sanoa hänelle! Minä
hurjistuisin, ellei Kamilla olisi mielettömästi rakastunut mieheeni,
mutta sitähän hän näköjään on. Joka tapauksessa, leikki sikseen,
Erikillä on ollut tavaton vaikutus minuun, enkö olekin muuttunut
hiljaiseksi ja miellyttäväksi?
Ääni, jolla tämä lausuttiin, oli luonnollisesti vastustamaton. Ensi
kerran nauroin vilpittömästi tuolle hullunkuriselle Bettalle. Mutta
että hänen miehensä jaksoikin! Oliko hän nauranut kikahtuakseen ja
maannut kaksinkerroin tuolla tavalla puolitoista vuotta?
Tuodessani kahvin sisään, nauroivat he vielä yhtä kovin, he eivät
ensinkään voineet hillitä itseään nyt.
Kun kysyin tahtoiko Betta sokeria tai pitikö Kurt piparkakuista, niin
minä, tietämättä miten, kaiketi herätin jonkun muiston, en tietänyt
minkä, joka sai heidät kaikki kolme hilpeästi nauramaan. Keskustelu oli
täynnä viittauksia, ja minä vain en käsittänyt mitään. Erik koetti
toisinaan tutustuttaa minua tilanteeseen: -- Niin, näes, asia oli sillä
lailla, että... Mutta Betta keskeytti hänet: -- Anna olla, Erik, se
kuuluu niin hassulta jälkeenpäin sille, joka ei ole ollut mukana. Ja
niin se kuuluikin.
Monta kertaa huomasin Erikin tutkivasti katselevan minua: -- tuntui
siltä kuin hän olisi aavistanut, etten ollut oikein samanlainen
kuin hänen lähtiessään. Tuntui siltä kuin hän ihmettelisi, etten
joutunut huonolle tuulelle hänen selvän tuttavallisuutensa johdosta
toisten kanssa ja sen vuoksi, että hänellä oli ollut niin hirveän
hauskaa ilman minua. Hän näytti sentään hakevan jotakin merkkiä
siitä, sillä täytyihän sellainen olla olemassa. Mutta jumalan kiitos,
sydämeni oli rauhallinen ja välinpitämätön, vapaa kateudesta tai
mustasukkaisuudesta, minä vain iloitsin siitä, että hänellä oli ollut
hyvä, vilpittömästi ja täydestä sydämestäni.
Heidän mentyään tahtoi Erik auttaa minua keittiössä, mutta minä ajoin
hänet heti pois sieltä, hän oli unissaan, ei tietysti ollut ostanut
makuupilettiä.
-- Minä nukahdankin vähäisen, sanoi hän, mutta herätä minut kello 1,
sillä silloin minun on kehitettävä valokuvat.
Hän sai nukkua kello puoli neljään, jolloin minä menin sisään ja
istuuduin sängyn laidalle. Erik oli nyt nukkunut tarpeekseen, mutta me
emme puhuneet mitään valokuvain kehittämisestä. Päinvastoin kertoili
hän minulle niin vilkkaasti matkastaan, että olimme vähällä tulla
liian myöhään päivällisille. Kuvaus oli nyt aivan toinen kuin äsken,
kun Betta määräsi sen sävyn. Erikillä on todellakin oikea ruotsalainen
rakkaus luontoon; oli selvää, että hän oli nauttinut äärettömästi
tuolla pohjoisessa, jossa suuret joet virtaavat laajojen metsien halki.
-- Sinusta olisi varmaan pitänyt tullakin jahtimestari, sanoin lopulta.
-- Vielä mitä, vastasi Erik, pankkimiehen toimellakin on sisältönsä.
Tuttavallisesta yhdessäolosta hän puhui varsin vähän. -- Tiedäthän itse
minkälaisia he ovat, sanoi hän.
-- Tunnen heitä niin vähän.
-- Niin, yhdentekevää.
Rosenbadin ravintolassa oli meillä hyvin hauskaa, aivankuin kotonamme,
ja minä koetin nyt olla mukana ja pysyä muiden tasalla. Mutta heti
kun nauroin tai puhuin äänekkäästi, rypisti Erik kulmakarvojaan ja
oli moittivan näköinen, enkä minä saanut laskea leikkiä Kurtin kanssa
ensinkään. Koetellakseni vieläkin Erikiä, esitin Kurtille lähempää
tuttavuutta, mutta Erik ei nähtävästi hyväksynyt sitäkään.
-- Mitä sinä tarkoitat ollessasi niin ankara minulle? kysyin
suuttuneena, kotiin mennessämme. Miks'en minä saa tehdä samoin kuin
Bettakin?
-- Siksi että olet minun rouvani, sanoi Erik. Mitä se minuun kuuluu
kuinka muiden rouvat käyttäytyvät, mutta minun rouvani tulee käyttäytyä
moitteettomasti, ja niinhän sinä teetkin.
-- Etkö tahtoisi minun sitten olevan Bettan kaltainen? kysyin
ihmetellen.
-- Sinä olet pikku hupakko, sanoi Erik.
Kerroin olleeni Maijan luona ja että hän oli sairas. Mutta jutun
jatkoa en kertonut, ja sen vuoksi loppui se puheenaihe pian. Kuljimme
ääneti Käsityöläiskatua eteenpäin, ja kaksi kertaa pelasti Erik minut
hengenvaarasta, kuten hän sanoi, toisen kerran tempaistessaan minut
raitiovaunun tieltä sillalla, ja toisen silloin, kun hän esti erään
automobiilin ajamasta ylitseni.
-- Minä en käsitä, sanoi hän, mitenkä sinä voit tulla toimeen yksiksesi?
-- Siten, että kun olen yksikseni, luotan itseeni.
-- Ei kait noin pieneen itseen ole mitään luottamista.
-- Oh, saatpa nähdä, Erik.
Olimme portin edustalla. Taaskin loi Erik minuun saman tutkivan
katseen, aivankuin hän olisi yksinkertaisissa sanoissani huomannut
jonkun salatun tarkoituksen.
Mutta kun nyökkäsin hänelle hymyillen, niin hymyili hänkin
ystävällisesti vastaan.
Heti sen jälkeen olimme ovemme edustalla ja ojensimme molemmat
yht'aikaa avaimemme avataksemme oven.
-- Tahtoisin tietää kuinka kauvan avaimemme sopivat samaan lukkoon,
sanoin minä.
-- Ei kukaan tiedä elämänsä pituutta, vastasi Erik.