Elokuun 5 p:nä.
Onni ei pysy kauan kirkkaana, tuskin niin kauan kuin kupari keittiössä.
Pian tuli jokapäiväiseksi herätä aamuisin omistaen rahaa pankissa,
ja elämä oli entisen kaltaista. Toisin sanoen, kodilla oli iloisempi
leimansa. Erikillä ei enää ollut tuota yhteenpuristunutta katsetta eikä
hän enää tuntenut olevansa huonon onnensa nöyryyttämä tai kohtalon
murjoma. Ja minunkin mielialani oli tasaisempi kuin silloin, jolloin
kaikki on yhdentekevää.
Eräänä päivänä sanoi Erik: -- Toverit palaavat kotiin lomaltaan, ja
vaikealta tuntuu kuulla miten ihanaa heillä on ollut. Ensi viikolla
lähtee Sohlberg Norlantiin kuljeksimaan kolmeksi viikoksi, tuo onnen
poika.
-- Silloin pitää sinun seurata mukana, jos voit saada lomaa, sanoin
minä. Nyt on sinun vuorosi, ja rahaa meillä on, Jumalan kiitos.
-- Ei minulla ole mitään rahaa, sanoi hän. Mutta minä huomasin kuinka
hänen katseensa kirkastui. Vaikka voisinhan ehkä lainata sinulta?
Varmaankin kykenen talvella uusine voimineni ansaitsemaan jälleen tuon
summan. Ajattelehan, mitenkä ihanaa olisi päästä matkaan, Kam!
Minulle ei ensinkään ollut mikään pettymys, ettei hän koskaan puhunut
minun mukaan ottamisesta, ei edes toivomuksena. En itsekään ollut
ajatellut sitä mahdolliseksi.
-- Kysy huomispäivänä, sanoin minä. Onko Sohlberg hauska matkatoveri?
-- He ovat hyvin hauskoja ja iloisia, sekä hän että hänen rouvansa,
sanoi Erik.
Niin, Jumala armahtakoon, miten he olivat hauskoja ja iloisia! Siinä
määrin, että olivat viemäisillään hengen minulta. Tapasimme heidät
eräänä iltana Eläintarhan kaivohuoneella, sittenkuin oli sovittu
matkaseurasta, ja heillä ei kummallakaan ollut järkevää sanaa
sanottavana. Pila koski etupäässä sitä, että nyt rouva pysyttelisi
minun Erikini seurassa muka, ja hänen miehensä saisi katsella heitä
kaukaa. Ja Erik oli varmaan voimakkain, ja hänen täytyi luvata kantaa
häntä kaikkien rapakkojen yli (hän sanoi rapakkojen), muuten hän ei
saisi tulla mukaan j.n.e. Ah, niin hirveän hassua! Tämä aihe antoi
meille työtä kahdeksi tunniksi. En milloinkaan elämässäni ole ollut
niin väsynyt kuin silloin, kun vihdoinkin läksimme. Minulla ei ole
mitään taipumusta leikillisyyteen!
Sitten en saanut ollenkaan rauhaa tuolta pieneltä eloisalta rouvalta
koko viikkona, ja olin oikein iloinen kun kolmikko läksi.
Minä sukeltauduin heti mehuihin, hilloihin ja säilykkeihin. Minua
tyydyttää jossakin määrin se, kun huomaan, että nyt alan hallita
talouskoneistoa, sen johtoa ja yksityiskohtia, että harjoitus on
tuottanut minulle jonkun verran kätevyyttä. Matilda alkaa kiittää minua.
-- Nähkääs, minullahan ei ole niin suuria vaatimuksia, saattaa hän
lisätä, sillä olen palvellut niin monella laiskalla rouvalla. Oli
muuankin, joka ei kuuteen kuukauteen edes korjannut kammastaan hiuksia
kertaakaan, rouva, vaikka paikka olikin niin ankara, etten koskaan
saanut lopettaa työtäni ennen kello kymmentä illalla. Olin nuori
silloin enkä ymmärtänyt kieltäytyä. Mutta minä olen varma siitä,
että taivaassa kerran tulee sen rouvan vuoro korjata hiukset minun
kammastani ijankaikkisesta ijankaikkiseen.
Minä tulen kaipaamaan Matildaa.
Erikiltä tuli silloin tällöin joku kuvakortti. Mutta niin ristiin
rastiin tuon pikku rouvan päällekirjoittamana, etten voinut niitä lukea
enkä saada selville mitä ne esittivät. Milloinkaan ei niissä mainittu,
mikäli voin huomata, mitään osoitetta, minne olisin voinut lähettää
kirjeen, enkä minä myöskään ole kirjoittanut.
Eilen illalla, kun juuri olin riisunut kyökkiesiliinani ja istuutunut
pianon ääreen koetellakseni tottumattomia, jäykkiä sormiani sen
koskettimilla, soi eteisen kello, ja kun lensin avaamaan seisoi siellä
vanhin kälyistäni, Ruut.
-- Onko sinulla mitään sitä vastaan, että majoittaisit minut pariksi
päiväksi? kysyi hän. Olen vapaa ja kotona asunnossamme en voinut olla;
siellä haisee tomu ja kamfertti.
Oliko minulla mitään vastaan? Tulin niin iloiseksi, että milt'ei itkin
nähdessäni ihmisen, saadessani jonkun, jonka kanssa voin puuhata ja
jutella.
Päätin heti, että nyt vaihtaisimme osia, hän olisi potilas ja
hemmoiteltava, ja minä sairaanhoitajatar. Matildaa näytti asia myös
hyvin huvittavan; me pistimme potilaan Erikin sänkyyn, annoimme hänelle
kahvia sinne ja määräsimme hänet nukkumaan kello kymmeneen asti,
jolloin hän kenties jaksaisi syödä illallista.
Kello löi kymmenen eikä ääntäkään kuulunut makuukamarista. Otaksuimme
potilaan nukkuvan ja päätimme olla häiritsemättä hänen untansa. Puolen
tunnin päästä kuului hätäinen soitto ja me syöksyimme huoneeseen. Ruut,
joka oli nukuttuaan punaposkinen ja kirkassilmäinen ja vihdoinkin
tavallisen nuoren tytön kaltainen, eikä, kuten muuten, täydellinen
ja persoonaton pyhimys, tekeytyi happaman näköiseksi ja piti pitkän
nuhdesaarnan meille leväperäisestä ja huolimattomista hoitajattarista,
jotka eivät pitäneet ajasta vaaria. Se tuntui niin todelliselta, että
ensin hymyiltyämme lopulta aloimme uskoa, että hän tarkoitti totta.
Mutta saatuaan meidät siihen luuloon hän vasta oikein ilkkui meille.
Kun minäkin olin päässyt sänkyyn, tahdoin olla hiljaa ja jättää
vieraani rauhaan, mutta Ruut selitti, ettei hänen ollut ensinkään uni.
Ja silloin en voinut olla johtamatta keskustelua Gertrudiin.
-- Sinä et tullut Hasselbackenille, sanoin. Siellä oli kuitenkin oikein
hauskaa.
-- En, minä en tullut, sanoi Ruut, painostaen jonkun verran sanojaan,
ikäänkuin olisi tahtonut antaa niille syvällisen merkityksen.
-- Sinulla oli este?
-- Niin, viime potilaani eli silloin vielä. Mutta minä en olisi tullut
missään tapauksessa.
-- Miksi niin? sanoin minä. Juuri sinulle voisi kait olla tarpeen
päästä tuuleentumaan ja saada vähän virkistystä.
-- Hyvä Kam, kuulin Ruutin lempeän, sointuvan äänen, jos minä löytäisin
virkistykseni Hasselbackenilta, silloin olisin säälittävä. Onneksi ei
asianlaita ole niin.
-- Ei, saattaahan niin olla, vastasin minä vältellen. Mutta olisi kai
sinusta ollut hauskaa tavata äsken kihlautuneita.
-- Suoraan sanoen, Kamilla, olin iloinen kun pääsin siitä.
En tiedä onko oikeastaan mahdotonta voida tuntea olevansa sukua
sukulaisensa kanssa ja ymmärtää sitä. Kuinka tahansa, niin Ruut oli
minulle tällä hetkellä käsittämättömämpi kuin koskaan, enkä minä
osannut vastata mitään hänen sanoihinsa.
Mutta hänet näytti vallanneen vaarallinen halu avata sydämensä.
-- Sinun mielestäsi minä olen kummallinen, sanoi hän. Tiedänhän minä,
että jos joku perheen jäsen tekee hyvät naimiskaupat, on tavallista,
että koko suku uhkuu iloa ja harrastusta ja myötätuntoa. Mutta
Gertrudin kihlaukset alkoivat jo hänen ollessaan 14 vuotias, ja nyt
olen perinpohjin kyllästynyt niihin.
-- Mutta nyt kai siitä syntyy naiminen, sanoin minä sovittavasti, ja
sitten seuraa elämän vakavuus.
-- Kun vakavuus tulee, silloin tulen minäkin, jos Gertrud kutsuu
minua, mutta en ennen, sanoi Ruut. Jospa tietäisit, puhkesi hän äkkiä
intohimoisesti puhumaan, kuinka vieraalta minusta tuntuu se maailma,
missä Gertrud ja hänen hyvä ystävänsä Märtta elävät. Miehet ja
vaatteet, siinä heidän elämänsä, ja toinen on jotakuinkin yhtä tärkeä
heille kuin toinenkin. Määräävänä on aina mikä tai kuka sopii heille
parhaiten.
-- Gertrud on kiltti, sanoin minä.
-- Kyllä, kiltti hän kyllä on. Hän suo mielellään toiselle hyvää,
saatuaan omansa, ja hän on kernaasti ystävällinen niitä kohtaan, jotka
askaroivat hänen onnensa kanssa. Sillä hänen hyvinvointinsahan on
tärkein maailmankaikkeudessa.
-- Sinä olet liian ankara Gertrudia kohtaan, sanoin minä. Hänhän on
niin kaunis ja suosittu. Luonnollisesti täytyy hänen luulla, että
hänen onnensa on hyvin tärkeä. Hän ei ole koskaan kuullut muuta,
ja professori sanoo niin nyt joka päivä. Muuten tuolla nuoruuden
itsekkyydellä ja onnen tavoittelulla on kai myös tarkoituksensa
maailmassa. Mihinkä sitten jouduttaisiin, jos kaikki olisivat sinun
kaltaisiasi?
-- Onko professori kovin rakastunut häneen? kysyi Ruut vastaamatta
kysymykseeni.
Kuvailin hieman professoria sellaisena kuin muistin hänet
Hasselbackenin juhlasta, enkä säästänyt kiitosta.
Ruut kuunteli ja huomautti, että professori näytti tekevän itsensä
vähän naurettavaksi.
-- Mutta minä toivon kuitenkin, ettei Gertrud tee häntä onnettomaksi
rakastumalla johonkin toiseen.
-- Sitäpä en luule, sanoin. Gertrudhan on viileähkö luonteeltaan.
Enkä minä usko, että hän kaikkine pikku kihlauksineen toden teolla on
tarrautunut kehenkään mieheen.
-- Sinä valitset todellakin kuvaavia sanontatapoja, sanoi Ruut
sanomatonta inhoa osoittavalla äänellä. Tarrautua johonkin mieheen!
Se on ainakin kylliksi likaista, ei ollenkaan niin kaunista ja
valheellista kuin rakkaus.
Jouduin hyvin hämilleni -- hänen äänensä sävy saattoi minut
aavistamaan, että hän halveksi juuri rakkautta, eikä muuta, ja
sellainen katsantokanta oli melkein käsittämätön minulle, joka
onnettomasti rakastin rakkautta.
-- En ymmärrä sinua, sanoin. Pidätkö sinä rakkautta miehen ja naisen
välillä jonakin alhaisena?
-- Pidän, tuota törkeätä erotiikkaa, ja erotiikka on aina törkeätä.
Sinä ehkä ajattelet, mitä Ruut siitä tietää, hän kun on Punaisen
ristin sisar. Mitään persoonallisia kokemuksia ei minulla, jumalan
kiitos, ole, mutta minä olen kerran nähnyt jotakin, jota en koskaan voi
unhottaa. Minulla oli ainoa paras ystävä, viimeisellä vuosikurssilla.
Me olimme yksimielisiä kaikessa, meidän mielestämme oli niin tyhmää
etsiä onnea huvituksista, kun sen saavutti vain kieltäymyksen ja
kärsimysten kautta. Sitten hän äkkiä muuttui aivan kuin toiseksi
ihmiseksi sekä ulkonaisesti että sisäisesti, ja kenen luulet saaneen
sen aikaan? Niin, erään alilääkärin. Rakkaus leimui heidän ympärillään
kuin liekki, kun he olivat yhdessä, ja kun he olivat erillään, oli
ystäväni aivan suunniltaan. Me asuimme samassa huoneessa, ja minä
näin hänen makaavan sängyssään monta kertaa aivankuin kuumeessa
odottaen miestä. Hyi, sanon sinulle, minua inhoitti. Mihinkä luulet
nyt hänen älynsä joutuneen? Ei ollut mitään muuta maan päällä kuin
tuo mies. Entä velvollisuus! Voin sanoa sinulle, että hän löi laimin
velvollisuutensa hoidossaan olevia sairaita kohtaan, päästäkseen
nauttimaan rakastettunsa suuteloista. Näin kyllä heidät kummankin
työssään. Ajattele, mikä kärsimysten kaivo sairashuone on! Mutta heille
se oli vain himoa ja liekkiä. Meistä tuli ikuiset vihamiehet ja hän on
vainonnut minua kovin sen jälkeen.
Tällä hetkellä en oikein käsittänyt minkä persoonallisen tuskan Ruut
tässä paljasti, kertoessaan ystävyydestä, joka muuttui vihaksi.
Ajattelin vain hänen rakkauden solvaisemistaan, ja se pahoitti
mieltäni. Ja äkkiä huomasin puhuvani rakkauden puolustukseksi. Niin,
minä köyhä, haavojen ja tuskien runtelema, minä ylistin rakkautta
jonakin ihmeellisenä, kuvaamattomana, jonakin, jota vain voidaan elää,
ei milloinkaan saavuttaa edes unessa tai ajatuksissa. Koetin himmein
sanoin kuvailla tuolle puritaaniselle sairaanhoitajattarelle, kuinka
ihmeellistä on olla kaikki kaikessa jollekin ihmiselle, hallita hänen
elämäänsä ja antaa hänelle siitä päivittäin, kukkuroillaan onnea.
Kerroin hänelle kuinka se, jota rakastaa, tulee ihmeellisimmäksi
maailmassa, kuinka hän ihastuttaa meitä läsnäolollaan, puheellaan,
vaikenemisellaan, kuinka hänellä on tuhansia mahdollisuuksia ilahduttaa
meitä. Sanoin hänelle, että rakkaus on tyhjentymätön onnen aarreaitta.
-- Sinä tunnet vain kuoleman, sanoin lopuksi. Mutta rakkaus on yhtä
pyhä ja kaunis ja yhtä hyvin Jumalan lähettämä.
-- Sellainen on siis _sinun_ kokemuksesi, sanoi Ruut.
Silloin huomasin äkkiä vastakohdan. Olin herännyt horrostilastani,
haava oli auennut, aloin itkeä, synkästi ja hurjasti, mutta
äänettömästi hämärässä. Tunsin käden sivelevän kevyesti kosteita
poskiani.
-- Luullakseni on kuitenkin varmempaa palvella kuolemaa, sanoi Ruut.