Heinäkuun 20 p:n&.
Aamulla Hasselbackenin päivällisten jälkeen oli päämme jotenkin raskas.
Aamuilma ei tuntunut ensinkään viileältä, se oli lämmintä, tomuista ja
raskasta. Makasin juuri ja mietin uskaltaisinko lyöttäytyä laiskaksi ja
loikoa vielä pari tuntia, kun Erik, joka luki sanomalehteä, huudahti.
Hypähdin pystyyn, uinuva tuskani heräsi. Parin valtimonlyönnin aikana
olin kuvitellut mielessäni kaikki mahdolliset kauhut.
-- Mistä on kysymys? Mistä on kysymys?
Erik vain luki vastaamatta sanaakaan.
-- Erik! Mutta sanohan toki!
-- Etkö voi rauhoittua?
Tuon äänensävyn kuultuani rauhoituin todellakin jonkun verran, mutta
uneliaisuuteni oli hävinnyt. Pukeutuessani silmäilin Erikiin.
Hän luki tarkkaan koko kirjoituksen, palsta palstalta, ennenkuin
suvaitsi vastata kysymykseeni. Olin jo pukeutuneena, kun hän antoi
minulle sanomalehden ja osoitti muuatta kirjoitusta siinä.
-- Nyt hän toivottavasti joutuu kiinni, sanoi hän; onko ruoka valmis,
on jo myöhä. Kylläpä juhlimmekin hitonmoisesti eilen. Gertrudillepa
tulee hyvät olot.
-- _Kuka_ joutuu kiinni?
-- Sen voit lukea suuruksen jälkeen. Ei, sinä et saa sanomalehteä
ennenkuin ruoka on pöydässä.
-- Tuolla tavoin ei professori varmaankaan käyttäydy milloinkaan
Gertrudia kohtaan, sanoin minä, mutta suuttumatta, sillä minä en
oikeastaan ole utelias muuhun kuin sodanjulistuksiin nähden.
Se, jonka piti joutua kiinni, oli kuitenkin tuttu minulle, ja minä
tunsin hänet sanomalehdessä olevasta valokuvasta. Se oli tuo ruma mies,
joka kävi Erikin luona heti sen jälkeen kun tappio oli meitä kohdannut,
koettamassa saada Erikiä likaisten toimiensa syötiksi, ja joka lupaili
meille niin paljon saastaista kultaa. Olin aivan unhottanut miehen,
ja Erikin käskystä en ollut puhunut hänestä kenellekään ihmiselle,
paitsi Matildalle. En ollut myöskään niin tarkoin selvillä siitä, mihin
asioihin hän oli halunnut Erikin apua.
Nyt sain selville useita hauskoja temppuja, joista häntä epäiltiin
(mutta Erikistä ei mainittu mitään tietysti), ja nyt pantaisiin toimeen
tutkimus. Pahinta oli, että hän näytti olleen liian viekas jättääkseen
todisteita teoistaan, ja kaikki ruotsalaiset, joita oli haastateltu,
vannoivat, ettei heillä ole ollut mitään tekemistä hänen kanssaan.
Kukaan ei tahtonut edes tuntea häntä.
-- Ettet sinä ilmiantanut häntä heti, sanoin minä Erikille.
Ajattelehan, kuinka paljon hän on mahtanutkaan saada aikaan sen jälkeen
kuin hän oli meillä.
-- Sepä olisi ollut hauskaa, sanoi Erik. Olihan minusta jo kyllin
kirjoitettu sanomalehdissä sitä ennen. Kaikki olisivat luulleet, että
minä itsekin olin veijari, koska veijarit kävivät luonani. Varmaankin
olisi sanottu, että olimme yhdessä tehneet varkauden. Ei, sitä ei
velvollisuuteni koskaan voinut vaatia.
Sitten meni Erik pankkiin ja minä alotin suursiivouksen. Kun siivoaa,
ei ajattele niin paljon, ja kenties juuri sen vuoksi pettymys
avioliitossa niin helposti kehittää siivoamisvimmaa naisessa, aivankuin
tulirokko sijoittuu korviin. Minusta tuntuu kuin olisin huomannut
itsessäni jonkunlaisia oireita, ja pelkään saavani tuon taudin, joka
kuuluu olevan parantumaton ja yltyvän vuosien kuluessa. Erikille tulee
hauskaa.
Mutta jälkeenpäin muistin jälleen jutun, ja minun mielestäni kävi
yhä selvemmäksi, että Erikin pitäisi uhrata itsensä ja rauhansa ja
rehellisesti ilmoittaa tuntevansa miehen. Ei silti, että minä olisin
käsittänyt voisiko siitä olla mitään hyötyä, mutta kuitenkin.
Erik ei lausunut melkein sanaakaan koko iltapäivänä, niin että otaksun
hänen miettineen samaa kysymystä.
Seuraavana aamuna näimme sanomalehdestä, ettei toivottu edes voitavan
karkoittaa miestä; kaikki uskoivat hänen harjoittaneen laitonta
kauttakulkukauppaa, mutta todisteet olivat riittämättömät.
-- Etkö aijo mitään tehdä? kysyin.
-- En tiedä. Eihän minulla ole mitään todistajia.
-- Kyllä, Matilda, hän kuuli joka sanan.
Päivällisajan lähetessä ilmoitti Erik puhelimessa, että hän aikoo syödä
päivällistä ulkona "Åken kanssa". Mutta Åke on lakimies, ja niin en
kysynyt enempää.
Olin hirveän jännittynyt koko iltapäivän. En voinut tehdä työtä enkä
halunnut mennä ulos, sillä saattoihan Erik tulla kotiin tai soittaa.
Silloin juolahti mieleeni, että minun pitäisi kirjoittaa Maijalle ja
kertoa tästä ja Gertrudin kihlauksesta. Yritykseni kirjoittaa hänelle
pari kertaa ennemmin olivat rauenneet sen vuoksi, ettei minulla ollut
mitään, millä olisin täyttänyt sivut.
Hänen suhdettaan Jaakkoon ja uskaliasta tekoani juoruta hänen
eroamispäätöksestään en rohjennut kosketella uudelleen, sen
jälkeen kuin olin tehnyt sen kiitoskirjeessäni kotiin päästyäni
ja saanut vastauksen, jossa puhuttiin kaikenlaisista asioista,
säilykemarjoista ja puolueettomuudesta yleensä. Omista asioistani en
uskaltanut kirjoittaa, ja minun on niin vaikea käsitellä taidetta ja
kirjallisuuttakin.
Mutta nyt tuli pitkä kirje, joka keskeytyi vain kun Matilda toi
teetarjottimen. Kello 11 olin lopettanut, ja silloin ei Erik vielä
ollut kotona.
-- Missä Matilda luulee kasöörin olevan? kysyin minä.
-- Kenties ovat vanginneet hänet, sanoi Matilda rauhallisesti.
Näin kyllä mitä tuosta miehestä kirjoitettiin sanomalehdessä, enkä
ihmettelisi, vaikka hän olisi kertonut jotakin kostaakseen kasöörille.
Minä nauroin. Mutta kun kello oli jo viisi aamulla eikä Erikiä näkynyt,
en nauranut enää. Toden totta olisin halunnut pukeutua ja lähteä
poliisikamariin katsomaan viatonta miesraukkaani. Mutta silloin hän
tuli.
-- Missä Herran nimessä olet ollut niin kauan? sanoin vihaisesti.
-- Sen saat tietää huomenna, sanoi hän, nyt tahdon nukkua.
Ja tietää minä sen kyllä sain, mutta en Erikiltä, vaan sanomalehdestä.
Voidaanko ajatella kummempaa! En tiedä mitenkä kaikki oli tapahtunut,
mutta siinä oli koko juttu Erikistä ja tuosta rumasta miehestä ja
paljon muuta vielä, jota minä en ensinkään tiennyt, vaikka olin
naimisissa Erikin kanssa. Tästä sain tietää, että Erikin pankilla oli
osaa eräässä tehtaassa, jonka oli täytynyt lopettaa käyntinsä sen
vuoksi, että tuo ruma mies oli siepannut siltä raaka-aineet ihan nenän
edestä, ja niin olivat sotaakäyvät joka puolella kiihoittuneet ja
työmiehet jääneet työttömiksi, samalla kun ulkoministeriö oli saanut
sitä enemmän työtä.
Mutta siinä oli vielä jotakin, joka sai minut hämilleni ja noloksi.
Sanomalehdessä kiitettiin, ajatelkaas kiitettiin, Erikiä siitä,
että hänellä, vaikka syyttömästi olikin joutunut vaikeaan asemaan,
oli voimaa hylätä toisen houkuttelut. Ikäänkuin se ei olisi ollut
luonnollista. Tarkkasin Erikin ilmettä hänen lukiessaan kirjoitusta.
Ensin oli hän hyvin tyytyväinen, mutta päästyään tuohon itseään
koskevaan kohtaan synkkeni hän, aivankuin olin odottanutkin, kirosi ja
heitti sanomalehden käsistään.
-- On häpeä, ettei aseteta tuon suurempia vaatimuksia Ruotsin
kansalaiselle, sanoi hän ylpeästi.
-- Rakkaani, niinhän sanoo vain sanomalehti, huomautin minä.
Mutta niin ei sanonutkaan vain sanomalehti!
En ole vielä saanut oikein tietää mitä pankinjohtaja sanoi Erikille,
kun hän aamulla tuli konttoriin. Erik ei muistanut ilmoittaa
puhelimella siitä minulle.
Ja tällä tavoin Erik kertoi minulle uutisen:
-- Tänään tahdon saada ruokaryypyn!
-- Miksi niin?
-- Koska olen velaton.
-- Mitä sanot? Velaton?
-- Niin, aivan oikein. Ja sinä myös. Pankki on poistanut nuo 8,000. Ja
on sen tehnyt sillä tavoin, että saatoin ottaa tarjouksen vastaan, joka
on parasta tässä asiassa.
-- Etkö puhunut mitään siitä, mitä meillä on kieltäymyslaatikossa?
-- Kyllä, mutta johtaja nauroi. Pankki pelastaa satatuhatta, jos tuo
ruma mies, kuten häntä nimität, tuomitaan.
-- Ja niin tapahtuu sinun toimestasi?
-- Sitä emme tiedä, mutta hän on vangittu minun toimestani.
Erik otti taskustaan säästöpankkikirjan ja antoi sen minulle. Aukaisin
sen ja huomasin siinä olevan 554 kruunua minun nimelläni.
-- Sinähän ne enimmäkseen olet näperrellyt kokoon, sanoi hän
ystävällisesti. Avattuani säästölaatikon -- onneksi on minulla
avain itselläni -- löysin mitä ihmeellisimpiä asioita. Eräässä
silkkipaperikäärössä oli viisikymmentä kruunua ja päälle oli
kirjoitettu: "kävelypukuni"; toisessa oli: "kuukauden jälkiruokamme",
eräässä oli: "helluntaimme", toisessa: "pumpuli- ja silkkisukkien
erotus". Mutta enimmän vihloi mieltäni, Kamilla, pieni 1:50 sisältävä
paketti, jossa oli: "aamupäiväkahvini, oijoi, niinpä niin". Tiedätkö
ehkä kenenkä aamupäiväkahvi se oli?
-- Sen saman, sanoin minä, joka huomenna juo sen täydelleen. Kuulehan,
jatkoin, nyt voimme ajatella vähän itseämmekin.
-- Kyllä, sanoi Erik, ellei tule liian kalliiksi. Älä nyt tule
vaateliaaksi, Kamilla!
-- Kyllä, Erik, niin vaateliaaksi, että tulen toivomaan kaikkein
kallisarvoisinta.
Ovikello soi. Siellä oli sähkösanomapoika. Erik repi auki sähkösanoman.
-- Hyvin tehty, Erik lanko! oli siinä, ja professorin allekirjoitus.
Erik teki jotakin, mitä en ollut nähnyt hänen ennen tekevän. Hän
sylkäisi suoraan avonaisesta parvekkeen ovesta S:t Erikinkadulle.
-- Ihmiset ovat näköjään hulluja, sanoi hän.