Heinäkuun 16 p:nä.
Herätessäni seuraavana aamuna tunsin olevani kummallisella tuulella. --
Mikä minun on? kysyin itseltäni, jotakin on muuttunut, jotakin tapahtui
eilen. Oi, ei, ei! Minä huudahdin tahtomattani, aivankuin pudotessa.
Erik kääntyi: Mikä sinun on, lapsukaiseni, kysyi hän ystävällisesti,
näitkö unta? -- Kyllä, olen peloissani, suojele minua vähän. Ojensin
käteni, ja hän tarttui siihen sekä piti siitä kiinni lujasti, aavistaen
hiukan, että hän suojeli minua itselleen. Erikin mentyä otin almanakan
ja piirsin siihen pienen soman ristin. Istuin kauan ja katselin sitä
sekä ihmettelin, koittaisiko elämässäni milloinkaan se päivä, jolloin
en enää muistaisi, mitä tuo risti merkitsi.
Matilda häiritsi minua mietteissäni, ja samassa muistin, että yksi asia
oli sentään vielä toimittamatta, nimittäin Erikille antamani lupauksen
mukaan sanottava Matilda irti ja astuttava hänen paikalleen. Enkä
viivytellyt minuuttiakaan, vaan sanoin heti hänelle, ettei meillä ollut
varaa pitää häntä kauempaa kuin 1 päivään syyskuuta.
-- Ei tietenkään, niin olen arvellut jo kauan, vastasi Matilda hyvin
rauhallisesti, olen vain odottanut, että rouva käsittäisi sen itse.
-- Mutta luuleeko Matilda voivansa opettaa minut siksi?
-- Kyllä, sanoi hän, niin paljon että kelpaa kasöörille.
-- Hyvä, sitten alamme heti.
Matilda, joka on erinomainen opettaja, sanoi minulle eräänä päivänä:
-- Näkyy, että rouva laittaa ruokaa koko sielullaan. Ja se oli totta.
Tuntui kuin olisi portti sulkeutunut ja erottanut minut ainiaaksi
entisistä toivomuksistani, ajatuksistani, toiveistani, kunnianhimostani
ja myös suruistani. Tunsin äkkiä kadottaneeni tuon totutun seuran ja
etsin uutta pannujen ja patojen keskeltä. Nyt olen pienen eläimen
tavoin vain huvitettu ruoasta, jota syömme ja pesästä, jossa asumme.
Minusta on hauskaa, kun Erik on ystävällinen ja iloinen, ja ikävää,
kuin hän on päinvastainen, mutta sydämeni syvyyteen se ei koske, enkä
minä hänen mielialojensa mukaan muuta käsitystäni elämästä jonakin
pahana tai itsestään hyvänä.
Tihkusateisena aamupäivänä istuin ompelemassa ja vartioin
säilykekeittokonettani, sillä vaaraimia piti keittää vielä
kahdeksankymmentä minuuttia. Olin puettuna tavalliseen ruskeaan
arkisurupukuuni, ja vaikka kukaan muu ei ymmärrä, mitä minä tällä
tarkoitan, niin ymmärrän sen itse. On olemassa tuska, valkoinen kuin
tuli, jota ei, yhtä vähän kuin kirurgin veistä, voi sietää kauan.
On myöskin musta tuska, ja sekin on jotenkin kunniallinen. Mutta on
olemassa ruskeakin, ja se on kunniaton. Puoli tuntia kului noista
kahdeksastakymmenestä minuutista, jona aikana ajatukseni enimmäkseen
askaroivat siinä tosiasiassa, että Erik oli huomannut kahvia kuluvan
liian paljon taloudessa, ja etten minä sen vuoksi nyt uskaltanut
keittää täyttä pannullista aamupäiväni virkistykseksi. Silloin soi
puhelin, ja kuu tartuin kuulotorveen, kuulta iloisen ja tyytyväisen
äänen: -- Täällä on Gertrud, terve Kamilla.
-- Miksi olet kaupungissa? kysyin ihmetellen.
-- Näyttääkseni teille uuden sulhaseni!
-- Onnittelen!
-- Onnitteletko sinä, vaikka et tiedä kuka hän on? -- Kyllä, sillä minä
luotan siihen, että se voi olla vain sellainen, josta pidät.
-- Niin, se on selvää. Teidän täytyy lähteä ulos syömään kanssamme,
sanoi Gertrud.
Muutaman tunnin kuluttua istuimme Hasselbackenilla.
Olen siis nähnyt professorin, ja olen nähnyt onnellisen miehen.
Onnellisen, huolimatta siitä, että Gertrud kohteli häntä
ylvästelevästi, tai ehkä juuri sen takia, kuinka tahansa?
Hän on hieno tiedemies, hän tunnettiin ja häntä kunnioitettiin
kansainvälisessä ammattipiirissään niin kauan kuin sellainen oli
olemassa. Mutta se ei estä häntä olemasta Gertrudin kuuliainen
palvelija, iloisen kärsivällisesti hän sietää hänen oikkujaan,
nenäkkyyksiään, ylimielistä pilaansa, ja vieläpä kiittääkin. Kun
katsahdin Gertrudiin, hänen istuessaan pöydässä, punaiset ruusut
valkeassa puvussaan -- "joka kerta uudet punaiset ruusut", on hän
kuiskannut korvaani -- niin täytyyhän minun myöntää, että jossakin
määrin ymmärsin professoria. Gertrud oli erilainen ja kuitenkin
kaltaisensa, niinkuin kukka on nupun näköinen.
Hän on aina ollut hiukan itsetietoinen, kuten on varsin luonnollista,
mutta se on ollut koulutytön ylpeyttä sen johdosta, että tietää
itselleen tarjottavan oikealta ja vasemmalta niin paljon leivoksia
kuin suinkin jaksaa syödä. Se, mikä nyt loisti hänestä ja teki hänet
entistään kauniimmaksi, joka sai hänen äänensä soimaan kellon lailla,
teki kaikki hänen liikkeensä heiskuviksi ja pehmeiksi, oli naisen
ylpeyttä kauneutensa johdosta ja siitä, että häntä rakastettiin ja
haluttiin, se oli naisen riemuvoitto nähdessään toisten miesten
kadehtivan sitä, jolle hän oli suvainnut antaa itsensä.
Tarkastin täysin kylmäverisesti hänessä ja itsessäni rakastetun ja
ei-rakastetun naisen tuntomerkkejä: toinen hehkuen voitonvarmaa
ylimielisyyttä, toinen ikäänkuin kulunut, täynnä epäilyä ja arkuutta,
ja hymyilin vähän sille, että se, mikä ratkaisi kumpaan lajiin kukin
kuuluisi, oli sokein kaikista: sukupuolivaisto -- -- --.
Tuleva lanko voitti heti sydämeni. Olimme aina puhuessamme hänestä
mahdollisena ehdokkaana, sanoneet häntä vakinaiseksi, mutta nyt en
käsittänyt kuinka Gertrud oli voinut esittää hänet tällä nimellä,
joka minusta aina oli muistuttanut säännöllistä, jotenkin tavallista,
vanhan puoleista herrasmiestä. Sillä hän oli erikoisen näköinen,
muistuttaen jotakin vanhaa talonpoikaissukua tai talonpoikaista
valtiopäivämiestä. Suuret kasvot suurine säännöllisine piirteineen,
parkittu ahavoitunut iho, jota vasten silmät näyttivät niin hauskan
merensinisiltä, ja alahuuli hiukan ulkoneva, aivankuin suku olisi monen
miespolven ajan käyttänyt mälliä huulessaan. Hänen kätensä olivat hyvin
hoidetut, kuten koko mieskin, mutta suuret kuin lapiot. Hän ei ollut
ensinkään tyylikäs, mutta hän näytti tavallaan ylhäiseltä, ja Gertrudin
hämmästys ja nauru, kun kuiskasin sen hänen korvaansa, loukkasi minua
vähäisen. Yleensä miellytti mies minua jo paljon, sukulaisuustunne,
jolla ei ollut mitään tekemistä lankouden kanssa, vaan joka aiheutui
aavistuksesta, että hän, suurella erotuksella tietenkin, joskus saisi
tuntea jotakin minun kärsimysteni tapaista ja maistaa voimattomuuden
katkeruutta, koetettuaan parhaansa mukaan voittaa sen sydämen, jota
rakastaa, niin, tehdä kaikkensa, mutta turhaan.
Hän oli erittäin herttainen meitä kohtaan, kohteli veljellisesti Erikiä
ja vieläpä minuakin. Tuntui siltä kuin hänen, sittenkuin Gertrud nyt
tekisi hänen elämänsä niin onnelliseksi, tulisi kohdella ystävällisesti
kaikkia naisia, minun kaltaisiani vähäpätöisimpiäkin. Mutta kerran sai
hän minut äärettömästi hämilleni.
-- Gertrud on kertonut minulle, sanoi hän, että Kamilla on ankarasti
vaatinut häntä antamasta suostumustaan ennenkuin hän oli varma
tunteistaan, eikä kenellekään muulle kuin sille, josta hän piti.
Maljamme ja kiitos avustuksesta.
Jouduin aivan hämmennyksiin, sillä minä olin tässä hengessä kovasti
varoittanut Gertrudia professorista.
-- Kuinka hirveän paljon pidänkään hänestä, kuiskasin Erikille,
kun kihlautuneet olivat jääneet jälkeemme kotimatkalla. Me olimme,
mielialan ollessa juuri miellyttävimmillään päivällisen jälkeen,
johtuneet keskustelemaan sodasta, käyneet vakaviksi ja raskasmielisiksi
sekä lähteneet pois sangen pian.
-- Pidät? Niin, näen sen, vastasi Erik kuivasti.
-- Etkö sinä pidä?
-- Kyllä, kunhan hän ei vain käy liian vakavaksi Gertrudille.
-- Hänen tunteensa Gertrudia kohtaan näyttävät olevan tarpeeksi tuliset.
-- Kuka tietää kuinka kaikki sopii Gertrudille, vastasi hän. Gertrud
polveutuu viileämpiluontoisesta suvusta, jossa käsitetään asiat
jotenkin rauhallisesti. Ja hän vilkaisi minuun syrjäsilmällä.
-- Ei, nyt tahdon puhella vähän Kamillan kanssa, sanoi Gertrud, menkää
edellä, pojat! Mitä pidät hänestä?
-- Niin, ellei teistä tule onnellisia niin ei se ole hänen vikansa.
Tämä oli Gertrudin mielestä niin hupaista, että hänen heti täytyi
kutsua professori luokseen kertoakseen hänelle tämän. He nauroivat
molemmat, mutta se ei ollut mitään pilaa, sanoin minä vakavana.
Gertrud nyökkäsi nyt taas pojille, että menisivät edelle, ja alkoi
kertoa kuinka kaikki oli tapahtunut. Hän oli matkustanut mitään
päätöstä tekemättä anoppimuorin kanssa Smoolantiin, ja professori oli
seurannut jäljessä. Tämä oli näyttänyt hänestä vastustamattomalta, hän
oli alkanut horjua. Silloin hän sai kirjeen Märtalta, joka nyt menisi
naimisiin erään aivan toisen kuin Kaarlen kanssa. Hän ajatteli silloin:
-- Minä teen niin. Ja samassa hänestä tuntui, että hän piti hirveän
paljon professoristapa hän antoi hänelle myöntävän vastauksen. Silloin
tuli professorille kyyneleet silmiin, ja sitten piti hän vieläkin
enemmän hänestä.
Kuuntelin kaikkea tätä ja mietin, mitä mies, joka kulki edellämme
pitkänä ja leveäharteisena, pitäisi siitä, että hänen miehekkään
sydämensä kyyneleet joutuivat Gertrudin tuttavallisen ilmoituksen
esineeksi -- --.
Kuljimme kaikki neljä Kungsholmaan päin. Tuumailin vähän missä Gertrud
viettäisi yönsä, mutta en sanonut mitään.
Mutta seisottuamme hetkisen meidän portilla ja pitkitettyämme
keskustelua jonkun verran tarkoituksettomasti, koska ei kukaan
huomannut sitä lopettaa, tuo verraton professori vastasi silloin
äänettömään kysymykseeni.
-- Oletko kysynyt Kamillalta saatko hänen luonansa viettää yösi,
Gertrud? sanoi hän.