On olemassa sellainenkin, jota et voi pettää, ja se on kipu. Vaikka
käyttäisi miten nerokkaita kiertoteitä sitä kaartaakseen, tapaa
sen aina vahtimassa portillaan. Tämän tiedän varsin hyvin, mutta
silti ei ole sanottu, että aina rohkenisin ilman muuta käyttää
ainoata tietä: suorinta. Mutta sinä päivänä kun olin ollut pankissa
ottamassa pois sydäntäni, teki tuska sellaisenaan minut rohkeaksi ja
häikäilemättömäksi. Minä en ollenkaan välittänyt itseni hillitsemisestä
ja tunteitteni peittämisestä, kun Erik tuli kotiin. Hän ei aavistanut
mitään -- luullakseni -- niin että voidaan kuvitella hänen harmiaan ja
hämmästystään, kun hän näki kyynelten murtaman vaimonsa, joka nikotti
ja niisti nenäänsä koko päivällisajan ja joka hänen kysymyksiinsä,
mitenkä oli laitani, antoi tuon turmiollisen vastauksen: "ei
mitenkään". Olihan selvää, ettei hän tyytyisi tähän vastaukseen, ja
minä olin myös valmis antamaan selityksen.
-- Nyt sinun on puhuttava, sanoi hän, kun olimme menneet levolle.
-- Ei minun aikomukseni ole riidellä ja esiintyä, Erik, vastasin minä
rukoilevasti. Mutta minuun sattui niin musertavasti tänään aamupäivällä
se, että kaikki on lopussa, ettet sinä enää välitä minusta.
-- "Etten enää välitä". Vai niin, olemmeko joutuneet siihen nyt? Jopa
nyt jotakin.
-- En minä sano, että on sinun vikasi, että olemme siihen joutuneet,
luultavasti on vika minussa, mutta ei se silti ole hauskempaa, Erik.
Minua kiusaa aivan kuollakseni, että olen epäonnistunut jossakin, jota
olen yrittänyt kaikin voimin ja kaikesta sielustani.
Nyt tahdon olla suora ja myöntää, että olin toivonut Erikin sanovan:
et sinä ole epäonnistunut. Selvänäköisesti arvosteltuna oli kyllä
oikein minulle, että sain turhaan odottaa, että minun pieneen tuhmaan
syöttiini tartuttaisiin. Mutta siitä huolimatta Erikin juro vaitiolo
juuri tällä hetkellä sai minut hulluksi, vieläpä villiksi kivusta.
Minusta tuntuu, että aina muistan tuon hetken: yö oli valoisa, niin
että erotti jokaisen esineen ja värin huoneessa, ikkunaverhojen ja
maton vaatelias ruusunväri muistutti minua mielettömistä unelmistani.
Katsellessani ympärilleni kohtasi minuun seinältä, missä äidin
muotokuva riippui, elävää sääliä ja lempeää ylenkatsetta ilmaiseva
katse: Lapsi kulta, ettet sinä vielä ole päässyt pitemmälle, vaan
rimpuilet tuolla tavoin vielä! Rohkenin syrjäsilmällä vilkaista
Erikiin, joka makasi selällään ja tuijotti suoraan eteenpäin
kyllästyneen ja tiukan näköisenä. Enempää en tahtonut nähdä,
vaan käännyin poispäin ja kyyristyin kokoon kuin eläin, kädet
teurastusnaamion tavoin kasvoillani. Siten makasin hiljaa, en tiedä
kuinka kauan, ja koetin taivuttaa sydäntäni kärsivällisyyteen.
Sillä välin oli Erik luultavasti harkinnut itsekseen, kuinka hän
kohtelisi minua -- ja viimein huomannut, että olisi paras koettaa puhua
järkevästi kanssani, epäonnistumisenkin uhalla. Tämä ajatus oli kyllä
oikea ja hyvä, vahinko vain, että yksikin järjetön sana olisi ollut
paljon parempi.
Kuulin huokauksen ja tunsin tartuttavan käsivarteeni takaapäin.
-- Sinäpä olet juonikas! sanoi hän.
Käännyin varsin hyväntahtoisesti, sillä oli sentään helpottavaa, että
hän puhui.
-- Kuinka niin?
-- Jos juuri minä olisin väittänyt sinun epäonnistuneen, niin
silloinhan sinä voisit osoittaa mieltäsi. Mutta minähän en ole sanonut
sanaakaan.
-- Sinä olisit voinut väittää vastaan, vastasin minä tavalliseen
mielettömään tapaani.
-- Vastaus tuli salamannopeasti ja kuului, kuten odottaa sopikin:
-- Vai niin, senkö vuoksi, että minun piti väittää vastaan, kuin...?
Tahdotko sinä panna minut poistamaan sinusta harhaluuloja, joita
sinulla ei kuitenkaan ole?
-- Enpä suinkaan, Erik, sanoin minä, kyllä se oli totta. Sinä olet
ollut niin epäystävällinen, niin välinpitämätön entiseen verrattuna,
niin ettenhän voinut luulla muuta kuin että olit kyllästynyt minuun.
-- Kuulehan, sanoi Erik. Minähän olen mennyt naimisiin kanssasi. Etkö
voi pysyä siinä? En minä olisi niin tehnyt, ellen olisi hyväksynyt
sinua.
-- Niin, sehän oli silloin. Mutta jos minä nyttemmin olen poissa tai
kotona -- -- --.
-- Tahdotko siis välttämättä puristaa esiin, että olen kaivannut sinua?
Niin, Herran nimessä, niin olen tehnyt. On tuntunut sangen tyhjältä
kaivatessani sinun huolenpitoasi, kysymyksiäsi, pientä jankutustasi. Ja
on tuntunut hiljaiselta ja kuivalta, kaivatessani sinun lörpötystäsi,
ollessasi iloinen, ja itkunpirahduksiasi ja -- huomaan mitä tarkoitat
-- joskus myös sinun suuteloitasi. Mutta -- tämä sanottiin hyvin
vakavalla äänellä -- sellaisilla kohtauksilla kuin tänään sinä vain
vahingoitat omaa asiaasi. Tärkeänä edellytyksenä siihen, että
yhteiselämämme käy siedettäväksi, on se, että sinä käsität, ettei
mies voi aina olla samanlainen kuin kihlausaikana tai heti avioliiton
alussa. On sietämätöntä aina joka hetki tuntea, ettei rouvansa mielestä
vastaa tämän jumaloimisvaatimuksia. Se ärsyttää. Ellet voi viisastua,
on se pahinta itsellesi, mutta hyvin ikävää minullekin, jos hetkenkään
tahtoisit yrittää arvostella asiaa minun näkökannaltani.
Hetkenkään! niin saattoi hän sanoa: ikäänkuin juuri se ei minua
piinaisi, etten voinut tehdä häntä niin onnelliseksi kuin tahdoin. Jos
hän olisi tyytyväinen, olisin loistavan iloinen, vaikka itse olisin
miten onneton tahansa.
-- Sinä et käsitä minua, sanoin.
-- Minä voisin sanoa samaa.
-- Sitten ei tietenkään maksa vaivaa meidän puhua asiasta enempää,
vastasin minä. Huomaan nyt, että on liian paljon pyydetty sinulta, että
olisit minulle hiukan ystävällisempi. Minä en ole niin tyhmä, etten
käsittäisi mistä se riippuu.
Jäinen kylmyys, sellainen, jollaiseksi kuvittelen kuolemaa, alkoi
levitä pitkin jäseniäni, tuntui kuin suoneni olisivat kuivettuneet,
ruumis tuntui lyijynraskaalta. Erikin sanat tuntuivat tulevan jostakin
kaukaa. Hän oli kiivastunut tuosta ystävällisyyttä koskevasta
huomautuksesta.
-- Ystävällinen! huudahti hän, enkö minä ole ystävällinen, sepä hittoa!
Ei, tunnusta vain, että sinä haluat rakkaudentunnustuksia, Kam, ja
sinä tahdot, että minun pitäisi aina olla levoton siitä, etten voisi
pysyttää rakkauttamme yhtä hehkuvana kuin ennen. Sahlgren sanoo, että
nainen on sukupuolista käytännöllisin ja arkipäiväisin, mutta minä
en käsitä, mistä hän on saanut sen päähänsä. Sinä ainakin olet niin
haavemielinen kuin 25-äyrin kirja ja täynnä romanttisia kuvitteluja ja
vaatimuksia, joita olet saanut romaaneista.
-- Oh!
-- Niin, keskellä olemassaolon taistelua ja tänä ahtaana aikana, joka
antaa niin paljon ajattelemisen aihetta, tahdot sinä että meidän tulee
yksinomaan elää toisissamme, onnemme valtaamina. Saat suoda anteeksi
minulle, että pidän sitä hiukan kyynillisenä, Kamilla.
Olisin voinut sanoa, että hän taas erehtyi, että tahdoin vain,
että yhdessä kestäisimme ahtaan ajan ja taistelisimme olemassaolon
taistelumme. Mutta minä vastasin näin:
-- Niin, minä ymmärrän.
-- Sitä en ollenkaan luule sinun tekevän, pienokaiseni. Sinä et käsitä,
että voi pitää toisistaan ajattelematta sitä aina. Sinun on tapana
sanoa, että sinun omat asiasi tuntuvat sinusta niin vähäpätöisiltä.
Vieläpä sinä kerran kerskailit pitäväsi pienenä seikkana sitä, etten
sinusta enää välittäisi. Sinä sanoit sen vielä Gertrudin läsnäollessa,
niin ettet sinä aina ole kovin ystävällinen itsekään. Mutta todenteolla
sinä näytät yöt päivät ajattelevan vain tätä oikeastaan hyvin
helppotajuista avioliittoa. Sinulla ei siis, kaikesta huolimatta, ole
mitään käsitystä sopusuhtaisuudesta, pikku naikkoseni.
Erik oli oikein kaunopuhelias. Minä vaikenin kuin kuritettu koulutyttö.
Se mitä hän sanoi, ei niin paljon kiinnittänyt mieltäni. Se oli
liiankin totta, liiankin hyvää ja järkevää.
-- Sinä olet kylläkin hermostunut, jatkoi Erik, ikäänkuin tuntien
helpotusta löytäessään arkipäiväisen muodon meidän molempien tuntemalle
mielipahalle. Se ei ainakaan voi johtua liikarasituksesta. Ennemmin on
sinulla liian vähän työtä.
-- Eihän minulla ole mitään lasta, sanoin hiljaa.
-- Sen saat kyllä, ja silloin voit istua rouvana perheen keskellä
lapset ja piiat ympärilläsi. Mutta nykyisessä taloudellisessa
asemassamme on sentään parasta, että hankit itsellesi tuottavan,
säännöllisen toimen, vai kuinka? Niin, sinun omaa parastasi minä
ajattelen.
-- Niin, tiedän sen, vastasin minä ponnistellen herätäkseni tuosta
kamalasta horrostilasta. Tahdon myöskin sanoa sinulle, että olen
koettanut monesta paikanvälitystoimistosta, vaikka ilman erikoista
tulosta, ja olen saanut vain yhden oppilaan. Henkivakuutusasiamieheksi
aina pääsee, mutta en tietänyt pitäisitkö siitä.
-- En, hyi hitto!
-- Niin, sitten on kaiketi parasta, että annamme Matildan mennä; minä
saan sanoa hänelle kuinka asian laita on. Liha on kalliimpaa nyt kuin
musiikki, ja talous tulisi luonnollisesti halvemmaksi.
Erik tuntui olevan tyytyväinen tähän yritteliäisyyteen.
-- Sehän oli hyvä, sanoi hän. Jospa nyt koettaisimme nukkua.
-- Erik! sanoin minä äkkiä, miksi sinä sanoit olleesi saaristossa?
-- Vai niin, siitäkö kenkä puristaa! Sanoin niin tietysti sen vuoksi,
ettet sinä lähtisi kotiin.
-- Mitä sinä teit kaupungissa?
-- Minulla oli ylimääräistä työtä, senhän sinun pitäisi voida arvata.
Mutta mitenkä sinä olet saanut nuuskituksi, etten ollut Pankkisaarella?
Kerroin jutun palaneista tulitikuista, ja se näytti huvittavan Erikiä.
Sillä hän nauroi sydämellisesti ja sanoi, että hän kertoisi, sen
Sohlbergille ja Sahlgrenille, osoitteeksi siitä mitenkä mustasukkainen
minä olin.
-- Tulisitko sinä mustasukkaiseksi, kysyin minä, jos saisit kuulla,
että minä -- miksikä sitä nyt sanoisin -- kiemailin erään toisen kanssa
Karlsbrunin puistossa juhannuksena?
-- Lörpöttelet.
-- Se on totta, kapteenin kanssa, Jaakon veljen, tiedäthän.
-- Ethän vain ole saattanut itseäsi naurunalaiseksi? kysyi Erik
tuimasti.
-- Siitä en voi lausua mielipidettäni, vastasin minä ja kuuntelin koko
ajan vuoropuheluamme, aivankuin olisin ollut teatterissa.
-- Mustasukkaiseksi en tule, sanoi Erik, mutta minua suututtaa.
On sekin siivoa. Sinä olet kyllä rakastavinasi minua. Mutta heti
kun pääset valloillesi, käyttäydyt huonosti. Minä en puhu niin
suurellisesti, mutta joka tapauksessa ahertelin ja tein työtä täällä,
sillä välin kun sinä kuljeksit ympäri ja vetelehdit puistossa. Tuntuu
kuin näkisin sinut.
-- Jos olisit nähnyt minut, niin olisit kyllä ollut sangen rauhallinen.
Minähän tein vain epäonnistuneen yrityksen pitää jostakin toisesta.
-- Älä puhu niin tuhmasti sitten, sanoi Erik taputtaen minua hieman;
herra varjele, mitenkä sinä olet kylmä, ota minunkin vilttini.
Se oli ystävällisesti tehty, mutta minä olin mielestäni tämän
ystävällisyyden johdosta kuin janoava taimi, joka odottaa sadetta
taivaasta ja jota kastellaan kannulla.
Horrosmaisissa haaveiluissani tänä yönä johtui mieleeni muisto siitä
ainoasta tilaisuudesta elämässäni, jolloin minut valtasi samanlainen
tunne kuin nytkin. Tämä tapahtui silloin kun isäni oli kuollut ja
haudattu, ja minä lohduttaakseni äidin toivotonta surua, muistutin
häntä siitä, mitä hän oli saanut olla isälle koko pitkän elämän ajan.
Silloin hän katsoi minuun, eikä hän ollut tavallinen äitini, vaan
tuntematon nainen:
-- Minä en ole ollut hänelle mitään muuta kuin suuri, musertava
pettymys. Minä en ole milloinkaan saanut tietää, mitä hän on
odottanut minulta ja miten hän oli pettynyt minun suhteeni, mutta
vuosien vieriessä olen käsittänyt, että sen on täytynyt olla jotakin
ratkaisevaa.
-- Äiti, älä sano niin! pyysin minä. Hetki oli aivan alaston, minusta
tuntui etten voinut kestää tuota suoramielisyyttä, joka oli uutta
kodissamme. Kuinka voit luulla jotakin sellaista?
-- Puolen vuoden kuluttua ja sitten edelleen ei hän enää minua
rakastanut. Tiesimme sen kumpikin, mutta me emme koskaan puhuneet
siitä. Useita vuosia tunsin aina olevani loukattu, sitten olin
välinpitämätön, mutta nyt, ymmärrätkö, nythän minä huomaan aivan
selvästi, että minä, joka olin nyrpeä hänelle sen vuoksi, ettei hän
rakastanut minua, kuten pidin oikeutenani vaatia, _minähän_ juuri olen
tuhlannut hänen elämänsä!
Tämä keskustelu, tuo äkillinen, minulle milloinkaan ennen
aavistamattoman ilmituleminen, järkytti mieltäni hirveästi. Äitini,
joka huomasi minun kalpenevan ja jäykistyvän, kuten kuollut, riensi
katuvaisena panemaan minut vuoteeseen ja tukki ympärilleni kuumia
savipulloja.
Mutta nyt on äitinikin kuollut, minulla ei ole ketään, joka lämmittäisi
savipullon minulle.