Kesäkuun 25 p:nä.
Sain kieltävän vastauksen, Erik ei tullut. Minulla ei ole varoja,
hän kirjoitti, mutta se ei ollut totta, päinvastoin olisi hänelle
tullut halvemmaksi matkustaa tänne kuin lähteä tuonne Pankkisaareen,
joka Sahlgrenilla ja Sohlbergilla oli saaristossa. Matka tulee aina
kalliiksi, on hän sanonut minulle. Sitävastoin pitäisi minun, Kamillan,
kirjoitti hän edelleen, viipyä niin kauan kuin sain. Matilda hoiti
häntä erinomaisesti. Mutta olisi hyvä, jos voisin lähettää kotiin vähän
marjoja ja vihanneksia, Matilda on niin innoissaan saadakseen alkaa
säilykkeiden laittamisen. Koetin Jaakon ja Maijan nähden olla olevinani
niinkuin ei kielto koskisi minuun sanottavasti, mutta minun oli vaikea
pidättää itkuani, kunnes pääsin huoneeseeni. Muistin nyt miten kiire
Erikillä oli saadakseen minut lähtemään, kuinka paljon hän puhui siitä,
että matka tekisi hyvää minulle, kun minulla oli ollut niin paljon
ikävyyksiä. Kuinka hän kuvaili minulle, että oikeudenkäynti ja kaikki
veisi niin hänen aikansa, etten minä kuitenkaan näkisi paljon häntä.
Itse oli hän tavattoman reipas eikä kaivannut mitään lomaa j.n.e. Ja
kun en kuitenkaan tahtonut mielelläni matkustaa, suuttui hän minulle.
Niin minä sitten lähdin, vaikka minua vaivasivat omantunnon tuskat,
kunnes hänen kirjeestään sain kuulla, että hän tuli niin hyvin toimeen
ilman minua -- -- --.
Koko ajan olin iloinnut siitä, että hän tulisi perästäpäin. Mutta nyt
oli juhannus, ja mitä minä keksisin?
Kun taas tulin muiden seuraan sain kuulla, että sittenkin saisimme
vieraan, nimittäin Jaakon veljen, kapteenin.
-- Sune on suuri liehittelijä, sanoi Maija.
-- Pyh!
Kapteeni oli elämäniloinen herra. Puhuttiin Karlsbruniin
matkustamisesta ja tanssista juhannusaattona.
-- Tahtooko armollinen rouva tulla mukaan?
-- Kenen kanssa minä tanssisin? ajattelin, ja niin pälkähti äkkiä
päähäni: onhan muitakin miehiä kuin Erik -- -- --.
-- Kun palasin kotiin Karlsbrunin seurasalissa pidetyistä
juhannustanssiaisista olin sellaisella tuulella, etten voi sitä kuvata,
en tiedä olinko pahoillani vai iloissani tahi molempia. Aurinko
paistoi, linnut lauloivat aamun viileydessä, kun ajoimme pihaan,
Jaakko, Sune ja minä. Kello oli puoli kuusi, mutta Maija seisoi jo
kuistikolla.
-- Oletko istunut valveilla odottamassa meitä? huusi Jaakko
nuhtelevasti.
-- En, minä olen noussut ottaakseni vastaan teidät, niin kai sain tehdä?
Maija seurasi Jaakkoa makuukamariin, mutta tuli heti sen jälkeen minun
huoneeseeni.
-- Herrat ovat menneet järvelle kylpemään, sanoi hän, mitä sinä aijot
tehdä? Eikö ole ollut hauskaa, näytät niin happamelta?
-- Kyllä, mutta minä olen äkäinen sittenkin.
-- Miksi niin?
-- Siksi, että olen niin yksiavioinen.
-- Ohhoh, sanoi Maija ja kohotti kulmakarvojaan. Ei kai sitä tiedä
ennenkuin on joutunut koetukselle.
-- Kyllä, minä olen yrittänyt, mutta minä en edes voi joutua
koetukselle, kaikki on aivan toivotonta.
-- Tuleppas tänne, niin su'in hiuksesi, sanoi Maija, sinähän et jaksa
pitää harjaa kädessäsi. Tarkoitatko todellakin, että olet yrittänyt?
-- Kyllä, sanoin minä, sinä tiedät mitenkä Erik vastasi, kun me
ystävällisesti pyysimme häntä tulemaan tänne, ettei hänellä ole varoja,
mutta että minä saisin pysyä siellä missä olin, sillä hän matkustaisi
saaristoon parin toverinsa kanssa. Matilda oli saanut lomaa (ja viisi
kruunua) käydäkseen kotonaan.
-- Nyt minä huomaan asianlaidan, sanoi Maija. Sen vuoksi sinä laitoit
itsesi niin hienoksi.
-- Lainasin sinun pukusi, tarkoitat? Niin, mutta minulla ei ollut siitä
mitään hyötyä.
-- Sitten olen suuresti erehtynyt Sunen suhteen, sanoi Maija.
-- Et mitenkään! Hän teki kaikki mitä suinkin voi toivoa. Hän omisti
koko iltansa minulle, käytti hyväkseen soittoa ja tahtia, onesteppiä
ja valoisaa yötä suuressa puistossa. Hän kantoi minut kasteen yli ja
lämmitti käsiäni ja kulutti aikaa kaikin tavoin. Ja minä puolestani
tein parhaani ja koetin muistaa mitenkä ennen käyttäydyttiin,
tirkistellä ja laskea leikkiä, kuten ennen vanhaan. Yritin monta
kertaa ja ajattelin, että Erik oli hummaamassa muiden kanssa, mutta
en sittenkään onnistunut. Oli mahdoton saada aikaan mitään todellista
mieltymystä Suneen. Minä kyllästyin, tulin uniseksi, heti kun lakkasin
tanssimasta. Jo kello yksi olin huomannut, että olin auttamattomasti
yksiavioinen.
-- Mutta sinä et kuitenkaan lähtenyt kotiin, sanoi Maija.
-- En, ymmärräthän, etten tahtonut tunnustaa joutuneeni tappiolle.
Sitäpaitsi Sunen mielestä se varmaankin oli hyvin hauskaa.
Maija katseli hymyillen minua. -- Ryömi sinä sänkyyn ja pane nukkumaan,
Kamilla. Saat suuruksesi sänkyysi kello kymmenen. Mutta älä ole niin
hirveän tekopyhä, kun heräät.
Päästyäni sänkyyn tunsin unen hiipivän kimppuuni, mutta minä pidätin
Maijaa kuitenkin luonani.
-- Minä _en_ suinkaan ole tekopyhä, väitin vastaan.
-- Kyllä, sanoi hän käsi ovenkahvassa -- hänen kaunis, valkea,
viisas, melkein keski-ikäinen kätensä -- ja vielä enemmän jos viitsit
sen kieltää. Sillä todenperään sinä tietysti olet äärettömän ylpeä
viimeöisestä siveydestäsi ja uskollisuudestasi Erikiä kohtaan. Mutta
sehän vain osoittaa, ettei Sune ole oikea! Vasta sitten kun olet
antanut parinkymmenen miehen lämmittää käsiäsi voi sinulla olla oikeus
sanoa mielipiteesi, jos sittenkään...
Maija väittää sanoneensa joukon muitakin asioita, mutta vain tähän
asti minä muistan, niin että kyllä minä varmaankin nukuin kesken
kaiken. Heräsin kirkonkellojen soittoon. Valkoisella rullakaihtimella
liikkuivat vanhan lehmuksen oksiston varjot, hiekka rouskui
vaununpyörien alla, minä hyppäsin pystyyn -- niin, siinä istui Maija
kirkkopukimissaan Sune rinnallaan.
-- Nyt minun mielestäni todellakin on perhe riittävästi edustettuna,
kuulin Jaakon äänen portailta. Sinä tiedät, Maija, ettei mikään mahti
maailmassa voi pitää minua hereillä kirkossa tänään.
-- Hyvästi sitten, huusi Maija, ja Sune lisäsi ivallisesti:
-- Älä suinkaan herätä Kamilla tätiä, Lennart! Olin kyllä hereillä,
mutta minulla ei ollut vähintäkään halua nousta vuoteesta. Sitäpaitsi
pitihän minun saada suurus sänkyyni kello kymmenen. Sen sijaan otin
tarkastaakseni Maijan viimeiset sanat tekopyhyydestäni. Olin todellakin
koetellut uskollisuuttani, mutta en minä siitä ollut ylpeä enkä kopea.
Maija oli väärässä väittäessään, että kokeeni tulos vain osoitti, ettei
Sune ollut oikea.
Oikea on typerä sana! Mutta en minä ollut mikään hapan pilkkopuu
silloin, ennenkuin Erik näin kokonaan otti omakseen ja valloitti
minut. Silloin olisi Sunen tapainen nuorimies piankin saanut minut
mukaansa tuohon vanhaan leikkiin, hetki olisi vanginnut minut ja
kättemme kautta olisi kiitänyt kipinä sydämeeni ja sytyttänyt siellä
pienen leimuavan liekin. Mutta nyt oli kaikki rauhallista ja synkkää
sydämessäni, ei heikoinkaan sumu peittänyt velvollisuuden tietä.
Jos olisin ollut onnellinen Erikin kanssa, kenties olisin antanut
houkutella itseni pelkästä uhmasta leikkimään vakavilla asioilla.
Mutta en nyt. Tunsin olevani pyydystetty ja sidottu, enkä varmaankaan
pääsisi koskaan vapaaksi. Erik olisi ainoa ja jäisikin siksi. Hän
saattaa kylläkin, ajattelin, jäähdyttää tunteeni aikaa myöten, mutta
siitä seuraakin niiden ikuinen jäähtyminen. Uudestaan alkaminen näyttää
minusta mielettömältä, mahdottomalta. Erik on minun mahdollisuuteni
tässä elämässä, ja sillä hyvä. Avioliittolainsäädäntöä voidaan
nykyaikaistuttaa, mutta ne siteet, joilla yhteinen elämä sitoo sielun
ja ruumiin, ovat aina olemassa. Ne voidaan katkoa tai kuluttaa ja
venyttää aina särkymiseen asti, mutta ei kokonaan purkaa. Ja se tekee
aina yhtä kipeää. Kaksi on yksi.
Kun naputettiin ovelle ja palvelustyttö tuli sisään
suurustarjottimineen, makasin minä ja itkin. Olin heräävinäni ja
hieroin silmiäni.
-- Kuinka minä olenkin nukkunut! sanoin. Nyt katsotaan mitä saan
suurukseksi! Kiiruhdin kohottamaan lautasliinaa, mutta tein sen
nähdäkseni oliko kirjettä.
Kun pukeutuneena yhdentoista aikana tulin alakertaan, kohtasin Jaakon,
joka näytti tavallista hyvätuulisemmalta.
-- No, oliko sinulla hauskaa eilen? kysyi hän.
-- Kyllä, sanoin minä. Mutta oikein hauskaa ei minulla ole ilman Erikiä.
-- Minusta tuntui, että sinä yritit kuitenkin, sanoi hän leikillisen
tarkoittavasti.
-- Niin, mutta se ei onnistunut.
-- Ei, minä tunnen tuon! Minustakin tuntuu niin tyhjältä kun Maija ei
ole mukana. On niin ikävää, ettei hän tuskin koskaan jaksa seurata
mukanani. Ennen meillä oli kaikkein hauskinta, kun olimme tulleet
kotiin ja vertailimme keskenämme mitä olimme nähneet ja kuulleet.
Minun juolahti mieleeni, että nyt oli sopiva tilaisuus puhua Jaakon
kanssa. Ja niin teinkin. En milloinkaan elämässsäni ole pelännyt niin,
kuin värisevällä äänellä ilmaistessani mitä Maija eilen oli kertonut
minulle syvimpänä salaisuutena. Oli kuin olisin pelännyt, että salama
-- tai Jaakko -- iskisi minuun.
Mutta meidän Herramme pysyi ulkonaisesti rauhallisena, samoin Jaakkokin.
Hän teki muutamia nopeita kysymyksiä, joihin minä vastasin.
-- Voin sanoa sinulle, sanoi hän lopuksi, että olen tätä aavistanut.
Hän ei ole niin läpipääsemätön, kuin luulee. Mutta minähän en ole
tietänyt mitä tekisin asialle. Puhua en ole voinut, sehän olisi
näyttänyt siltä kuin tahtoisin häntä kiirehtiä. Mutta tämän jälkeen
tiedän, mitä minun on tehtävä.
-- Mitä sitten?
Hän ei vastannut.