13. Maijan salaisuus.

Kesäkuun 17 p:nä.

Kun istun täällä Maijan viileällä, köynnöskasvien ympäröimällä

kuistikolla, en ensinkään saata käsittää, kuinka voi sietää Tukholmassa

oloa, ja kuitenkaan en tahtonut ollenkaan lähteä sieltä. Inholla

ajattelen kuumia katukiviä, tukahduttavia toreja, joissa tuskaisesti

valitaan kalliita tavaroita, täynnään sormien jälkiä ja kadun tomun

peittämiä. Kukkulalta, jossa talo on, näen alas puutarhaan. Siellä

kulkee muuan palvelustytöistä ja poimii päivälliseksi karviaismarjoja,

mangoldia ja retiisejä. Kohta saadaan hyötymansikoita. Lennart, Maijan

pikku poika, on näyttänyt minulle miten suuria ne ovat, vaikkakin

vihreitä.

Suon Maijalle kaikkea hyvää maan päällä nyt ja aina, mutta en

sittenkään tiedä, voinko olla sanomatta kateudeksi sitä tunnetta, joka

liikkuu sydämessäni. Tämän turvallisen hyvinvoinnin, tämän hienostuneen

kodin miellyttävät tavat tunnen kyllä ennestään. Aina olen pitänyt

luonnollisena asiana, että Maija sisarellani olisi näin hyvä olo, kun

minun taas piti taistella köyhyyttä vastaan ja toivoa parempia aikoja.

Mutta nyt en enää voi olla vertaamatta hänen elämäänsä omaani. Tuossa,

kuistikon suojaisimmassa paikassa, on hänen mukava nojatuolinsa.

Viereisellä pöydällä on hänen ompelukorinsa muutamine hopeanhohtavine

kirjasilkkilautasliinoineen, joita hän paikkaa näkymättömin pistein.

Mutta ompelukorissa on taskukokoinen Marcus Aurelius. Tuntien

menetteleväni epähienosti tartun tuohon pieneen kirjaan. Sillä toisten

hartauskirjain lukeminen on melkein kuin lukisi toisten kirjeitä

-- --. Aukaisen kirjan umpimähkään, kuten vanhalla lastenhoitajallani

oli tapana tehdä raamattua lukiessaan. Hän ihmetteli aina kuinka

hyvin ja ihmeellisesti se sopi, ja niinpä minäkin melkein tein. Sillä

tuskin olin avannut kirjan, kun tapasin kehoituksen, ettei pidä "hakea

turvapaikkoja maataloista, meren rannalta tai vuoristosta", koska

milloin tahansa voin "etsiä itselleni turvapaikan omasta itsestäni".

Turvapaikan itsestäni! Mutta miltähän siellä näyttää? Saadakseni

rauhan siellä pitäisi minun ensin karkoittaa kaikki, mitä sinne on

kerääntynyt: toivomukset, pelon ja nyt viimeksi kateuden, aikomukset,

jotka lähtivät matkaan iloisten soturien tavoin ja palasivat

raajarikkoina, rakkauden ja vihan vaikuttimet, jotka eivät milloinkaan

ole nähneet päivänvaloa: levoton seurue, joka aina on sisäisessä

ristiriidassa.

Ei, Marcus Aurelius sopii varmasti paremmin Maijalle kuin minulle.

Hänellä voi olla aikaa "kunnioittaa parasta itseään" ja muuta

sellaista. Minä taas olen köyhä, ja minun täytyy ajatella maallisia

asioita. Minun täytyy ennen kaikkea säästää taloustileissä, niin

etten ainoastaan pysy kalliinajan tasalla, joka ravaa kuin hevonen,

vaan myöskin ennätän vähän edelle. Rahojen vuoksi saan lyödä laimin

sekä ruumistani että sieluani. Jos minä, päätettyäni kuukausitilini,

kuuntelisin olemukseni syvimpiä lähteensilmiä, niin kohoaisi sieltä

kuiskauksen tavoin: "pane taikinankaapeet leivinpöydältä säilöön

pannukakkutaikinaa varten joksikin muuksi päiväksi".

Kas, siinä on erotus.

Äsken istui Maija tässä, ja paikatessaan lautasliinojaan hän puhui

minulle viisaasti avioliitostani. Minä kuuntelin, sitten sanoin hänelle

suoraan, etten enää uskonut hänen erehtymättömyyteensä. Olihan, hän

sanonut minulle, että onni saavutetaan sitkeällä ahkeruudella? Ja

olinhan minä tehnyt parhaani tuloksetta? Mitä luulet, sanoin, sen

merkitsevän, vaikka kuinkakin ahkerasti ompelen hänen uusia paitojaan,

saadakseni ne valmiiksi hänen syntymäpäiväkseen, vaikka pidänkin hyvän

järjestyksen, vaikka luenkin kaikki Berliner Tageblattin kirjoitukset

tai opettelen muutamia uusia soittokappaleita?

-- Kuinka kauan olet tehnyt parhaasi?

-- Viisi kuukautta.

-- On vielä liian aikaista päättää tuloksista, sanoi Maija. Mutta

sitäpaitsi: muuatta seikkaa en ollenkaan maininnut sinulle tuossa

kirjeessäni, nimittäin, että voi tehdä parhaansa ja varsin hyvin

epäonnistua sittenkin. Ei kukaan voi seurata rakkauden teitä. Ehkä sinä

et olekaan oikea. Kenties Erik olisi tullut paljon onnellisemmaksi

jonkun muun kanssa, jonkun pienen pankkineidin tai kenen kanssa

tahansa, joka ei ollenkaan ole sinun arvoisesi tai niin kiltti

häntä kohtaan, mutta joka tapauksessa sellainen, jonka kanssa hän

viihtyisi ja jota hän tarvitsisi. Siinä tapauksessa ei vika ole teidän

kummankaan. Sinun asemassasi minä en antaisi ajatuksen suhteestani

Erikiin niellä itseäni. Pidä hänestä ja lellittele häntä niin paljon

kuin tahdot, mutta laita sydämeesi pieni leskentila.

-- Niin, on helppoa sanoa siten sinun, joka -- --.

-- Joka mitä? Mutta tehdäksesi jokapäiväisen suhteesi vähän

siedettävämmäksi itsellesi -- -- sano minulle eräs asia, onko hän

milloinkaan taipunut ja sallinut sinun saada tahtosi perille vasten

hänen omaa toivomustaan?

Minä vastasin: -- Kyllä, kerran, kun olin niin vihainen, että

sairastuin. Mutta silloin olin minä väärässä.

-- Mutta _pikku_ ystäväni, sanoi Maija, silloinhan sinä olet kohdellut

häntä varsin väärin, sinun täytyy muuttaa menettelytapaasi ja suoda

anteeksi, että olen antanut sinulle niin tuhmia neuvoja. Sitten hän

läksi, jättäen minut istumaan siihen.

Kuulen nyt raskaita, jymähtäviä askeleita poikki suojaman lattian.

Sieltä tulee Jaakko lankoni. Nyt hän seisoo tuossa kuistikon ovella,

leveänä ja komeana kuninkaallisen hirvenpään alla, jonka hän itse on

kaatanut omalta maaltaan. Hän tirkistää nauraen minuun nähdäkseen,

ymmärränkö hänen tarkoituksensa, kun hän jymyää niin kovasti.

-- Hirveästipä sinä tömistätkin, sanon minä.

-- Vielä mitä, vastaa hän, ei tämä ole mitään sen rinnalla, kun

sinä tömistelit suurilla koulutyttökengilläsi, minun sulhasmiehenä

istuessani Maijan luona hänen huoneessaan, kun sinut lähetettiin

kutsumaan meitä päivälliselle. En milloinkaan unhota kuinka sinä siten

veit meidät taas maan päälle ja jäähdytit meitä. Sinä olet aina ollut

hyvä ja hienotunteinen tyttö, Kamilla. No, mitä sinä muuten hommaat?

Odotat miestäsi? Hän tulee kai juhannukseksi, luullakseni. Saat nähdä,

että saat vastauksen häneltä tämänpäiväisessä postissa.

-- Olisipa hän tuhma, ellei tulisi, vastaan minä ja vertaan, uudelleen

kateutta tuntien, Jaakon ahavoituneita kasvoja ja karaistua ruumista

Erikin piirteisiin, jotka, vaikkakin voimakkaat, muistuttavat

kirjoitusmiehen työstä ja kaupunkielämän jännityksestä.

-- Niinpä kylläkin, vastaa Jaakko. Eikö pikku rouvankin mielestä täällä

voisi olla hyvä oleksia ja olla tyytyväinen ja terve?

Hän lausuu tämän erityisellä äänenpainolla, ja minusta tuntuu hän

tarkoittavan Maijaa.

-- Missä hän on? kysyy hän. Maija tulee samassa kuin kutsuttuna, ja

minä tarkkaan heitä kun he neuvottelevat. He puhuvat iloisella äänellä,

katsovat ystävällisesti toisiinsa ja lopuksi Jaakko suutelee Maijan

kättä ja menee taas sisään.

-- Toivoisin, että Erik olisi Jaakon näköinen, sanon minä. Hän on

pelkkää terveyttä ja iloa.

-- Niin, hänen on hyvä olla, vastaa Maija, ja kun minua ei enää ole

täällä, on hänen vieläkin parempi olla.

Minua paleltaa aina sielua myöten.

-- Kuinka sinä voit puhua niin jumalattomasti.

-- Kam, sinä et tiedä mitään. Ethän sinä voi minuutissa ratkaista

sitä, mitä minä olen miettinyt toista vuotta. Hän katsoi ympärilleen

ikäänkuin peläten, että hänen puheensa kuultaisiin. Jos tarkoin

vertaisit meitä toisiimme, niin käsittäisit. Luuletko sinä, että tuo

voimamies, suurine, väärentämättömine elämän- ja muine iloineen, että

hän sopii minulle, joka olen sairas enkä jaksa ratsastaa tai kulkea,

en edustaa, en syödä, enkä edes useasti nauraakaan, ja olen jaksanut

synnyttää vain yhden lapsen maailmaan? Olen ollut heikko puolet

avioliittomme ajasta, ja kun nyt olen päässyt selville siitä, että

munuaistautini on pitkällinen, niin olen päättänyt ratkaista asian,

niin kauan kun Jaakko on vasta 42 vuotias. Hän voi saada uuden vaimon

ja nauttia rakkaudenkevään kaikki riemut ja hekumat, ja sen suon kyllä

hänelle, sillä hän on ollut minulle niin ritarillinen ja kärsivällinen.

-- No, entäs sinä itse?

-- No niin, minulla kai ei aina tule olemaan niinkään hauskaa. Mutta

mitä tuleekin, niin on se kuitenkin parempaa kuin tuo kauhea tunne,

että on tiellä ja ajatus, että joku toivoo poistumistani.

-- Entä Lennart?

-- Lennart voisi käydä koulua minun luonani, ja kesäisin ei hän

kaipaisi minua täällä kaikkien eläintensä ja muonamiesten lasten ja

isänsä seurassa. Hän on niin topakka, ettei äitipuoli milloinkaan

mahtaisi hänelle mitään. Ja niin isänsä näköinen, että -- --

Hän ei voi enempää puhua kyyneliltään.

Minä istun mykkänä. Kaikki tuntuu minusta niin mielettömältä ja vaikka

minä, hänen veriheimolaisenaan, hyvin voisin käsittää hänen ajatustensa

juoksun, on se yhtä mieletöntä sittenkin. Etupäässä sen vuoksi, että

juuri Jaakon vaimo puhuu näin. Jospa hän vain olisi ollut naimisissa

jonkun muun kanssa! Jaakko kuuluu nimittäin tuohon miltei sukupuuttoon

kuolleeseen lajiin miehiä, jotka ovat mielestään syntyneet naisten

suojelijoiksi, hän kun on vakuutettu siitä, ettei Maija tulisi toimeen

itsekseen. Jaakko tietää, että Maija on paljon raihnaisempi ja tuhmempi

kuin hän, mutta senpä vuoksi miehen myös tulee pitää hänelle ovet

avoinna ja suudella häntä kädelle ja katsoa, että hänen on hyvä olla.

Jos Maija nyt astuisi sellaisen askeleen, kuin se on, jonka hän sanoo

päättäneensä, niin se mullistaisi koko Jaakon ajatusmaailman. Nainen

tulisi toimivaksi henkilöksi, tekijäksi, hän taas siksi, joka ottaisi

vastaan naisen kädestä, hänen uhrautuvaisuutensa kautta, onnensa -- tai

mitä siitä sitten tulisi.

-- Jos olen käsittänyt Jaakon oikein, sanon minä, niin hän on ylpeä

siitä, että on getlemanni. Ja nyt sinä tahdot riistää häneltä sen

käsityksen? En voi selittää menettelyäsi muulla tavoin kuin että olet

sairas ja sen vuoksi et kykene ajattelemaan ja päättämään selvästi.

Maija vain katsoo minuun ihmeellisesti hymyillen. -- Etkö voi käsittää,

jatkan minä yhä kiivaammin, että, kun mennään naimisiin, niin on

tarkoitus pysyä yhdessä ja kantaa seuraukset. Ei kai tarkoituksena

ole koettaa päästä pälkähästä heti ensi vastoinkäymisen kohdatessa.

Hylkäisitkö sinä Jaakon, jos hän sairastuisi? Et, sinä pitäisit

sitä halpamaisena. Mutta Jaakkoa sinä tahdot houkutella tuolla niin

sanotulla jalomielisyydelläsi! Hän ei saisi kestää kohtaloansa miehen

tavoin! Eihän hän kuitenkaan koskaan voi saavuttaa mitään onnea, joka

vastaisi sitä, että hän menettäisi puhtaan getlemannimaineensa, senhän

sinä hyvin tiedät. Sinä et varmaankaan pidä Jaakosta ensinkään!

Maija hymyilee.

-- Voi minun päiviäni, sanoo hän. Ellen pitäisi Jaakosta enemmän

kuin itsestäni, niin istuisin täällä kaikessa rauhassa hänen puhtaan

kilpensä suojassa, kuten sanot. Voit käsittää, etten aijo antaa

Jaakolle tilaisuutta valita. Mitään tyhjää viittausta en aijo tehdä,

sinun pitäisi tuntea minut siksi hyvin. Hänet valtaa äkillinen

levottomuus. Kuulehan, Kam, tämä on sisarellista luottamusta, ja minä

olen vakuutettu, ettet petä sitä.

-- Niin, luota vain minuun, vastaan minuun, koko ajan tietäen

valehtelevani.

Kamillan avioliitto · 第 19 / 28 题