Kesäkuun 17 p:nä.
Kun istun täällä Maijan viileällä, köynnöskasvien ympäröimällä
kuistikolla, en ensinkään saata käsittää, kuinka voi sietää Tukholmassa
oloa, ja kuitenkaan en tahtonut ollenkaan lähteä sieltä. Inholla
ajattelen kuumia katukiviä, tukahduttavia toreja, joissa tuskaisesti
valitaan kalliita tavaroita, täynnään sormien jälkiä ja kadun tomun
peittämiä. Kukkulalta, jossa talo on, näen alas puutarhaan. Siellä
kulkee muuan palvelustytöistä ja poimii päivälliseksi karviaismarjoja,
mangoldia ja retiisejä. Kohta saadaan hyötymansikoita. Lennart, Maijan
pikku poika, on näyttänyt minulle miten suuria ne ovat, vaikkakin
vihreitä.
Suon Maijalle kaikkea hyvää maan päällä nyt ja aina, mutta en
sittenkään tiedä, voinko olla sanomatta kateudeksi sitä tunnetta, joka
liikkuu sydämessäni. Tämän turvallisen hyvinvoinnin, tämän hienostuneen
kodin miellyttävät tavat tunnen kyllä ennestään. Aina olen pitänyt
luonnollisena asiana, että Maija sisarellani olisi näin hyvä olo, kun
minun taas piti taistella köyhyyttä vastaan ja toivoa parempia aikoja.
Mutta nyt en enää voi olla vertaamatta hänen elämäänsä omaani. Tuossa,
kuistikon suojaisimmassa paikassa, on hänen mukava nojatuolinsa.
Viereisellä pöydällä on hänen ompelukorinsa muutamine hopeanhohtavine
kirjasilkkilautasliinoineen, joita hän paikkaa näkymättömin pistein.
Mutta ompelukorissa on taskukokoinen Marcus Aurelius. Tuntien
menetteleväni epähienosti tartun tuohon pieneen kirjaan. Sillä toisten
hartauskirjain lukeminen on melkein kuin lukisi toisten kirjeitä
-- --. Aukaisen kirjan umpimähkään, kuten vanhalla lastenhoitajallani
oli tapana tehdä raamattua lukiessaan. Hän ihmetteli aina kuinka
hyvin ja ihmeellisesti se sopi, ja niinpä minäkin melkein tein. Sillä
tuskin olin avannut kirjan, kun tapasin kehoituksen, ettei pidä "hakea
turvapaikkoja maataloista, meren rannalta tai vuoristosta", koska
milloin tahansa voin "etsiä itselleni turvapaikan omasta itsestäni".
Turvapaikan itsestäni! Mutta miltähän siellä näyttää? Saadakseni
rauhan siellä pitäisi minun ensin karkoittaa kaikki, mitä sinne on
kerääntynyt: toivomukset, pelon ja nyt viimeksi kateuden, aikomukset,
jotka lähtivät matkaan iloisten soturien tavoin ja palasivat
raajarikkoina, rakkauden ja vihan vaikuttimet, jotka eivät milloinkaan
ole nähneet päivänvaloa: levoton seurue, joka aina on sisäisessä
ristiriidassa.
Ei, Marcus Aurelius sopii varmasti paremmin Maijalle kuin minulle.
Hänellä voi olla aikaa "kunnioittaa parasta itseään" ja muuta
sellaista. Minä taas olen köyhä, ja minun täytyy ajatella maallisia
asioita. Minun täytyy ennen kaikkea säästää taloustileissä, niin
etten ainoastaan pysy kalliinajan tasalla, joka ravaa kuin hevonen,
vaan myöskin ennätän vähän edelle. Rahojen vuoksi saan lyödä laimin
sekä ruumistani että sieluani. Jos minä, päätettyäni kuukausitilini,
kuuntelisin olemukseni syvimpiä lähteensilmiä, niin kohoaisi sieltä
kuiskauksen tavoin: "pane taikinankaapeet leivinpöydältä säilöön
pannukakkutaikinaa varten joksikin muuksi päiväksi".
Kas, siinä on erotus.
Äsken istui Maija tässä, ja paikatessaan lautasliinojaan hän puhui
minulle viisaasti avioliitostani. Minä kuuntelin, sitten sanoin hänelle
suoraan, etten enää uskonut hänen erehtymättömyyteensä. Olihan, hän
sanonut minulle, että onni saavutetaan sitkeällä ahkeruudella? Ja
olinhan minä tehnyt parhaani tuloksetta? Mitä luulet, sanoin, sen
merkitsevän, vaikka kuinkakin ahkerasti ompelen hänen uusia paitojaan,
saadakseni ne valmiiksi hänen syntymäpäiväkseen, vaikka pidänkin hyvän
järjestyksen, vaikka luenkin kaikki Berliner Tageblattin kirjoitukset
tai opettelen muutamia uusia soittokappaleita?
-- Kuinka kauan olet tehnyt parhaasi?
-- Viisi kuukautta.
-- On vielä liian aikaista päättää tuloksista, sanoi Maija. Mutta
sitäpaitsi: muuatta seikkaa en ollenkaan maininnut sinulle tuossa
kirjeessäni, nimittäin, että voi tehdä parhaansa ja varsin hyvin
epäonnistua sittenkin. Ei kukaan voi seurata rakkauden teitä. Ehkä sinä
et olekaan oikea. Kenties Erik olisi tullut paljon onnellisemmaksi
jonkun muun kanssa, jonkun pienen pankkineidin tai kenen kanssa
tahansa, joka ei ollenkaan ole sinun arvoisesi tai niin kiltti
häntä kohtaan, mutta joka tapauksessa sellainen, jonka kanssa hän
viihtyisi ja jota hän tarvitsisi. Siinä tapauksessa ei vika ole teidän
kummankaan. Sinun asemassasi minä en antaisi ajatuksen suhteestani
Erikiin niellä itseäni. Pidä hänestä ja lellittele häntä niin paljon
kuin tahdot, mutta laita sydämeesi pieni leskentila.
-- Niin, on helppoa sanoa siten sinun, joka -- --.
-- Joka mitä? Mutta tehdäksesi jokapäiväisen suhteesi vähän
siedettävämmäksi itsellesi -- -- sano minulle eräs asia, onko hän
milloinkaan taipunut ja sallinut sinun saada tahtosi perille vasten
hänen omaa toivomustaan?
Minä vastasin: -- Kyllä, kerran, kun olin niin vihainen, että
sairastuin. Mutta silloin olin minä väärässä.
-- Mutta _pikku_ ystäväni, sanoi Maija, silloinhan sinä olet kohdellut
häntä varsin väärin, sinun täytyy muuttaa menettelytapaasi ja suoda
anteeksi, että olen antanut sinulle niin tuhmia neuvoja. Sitten hän
läksi, jättäen minut istumaan siihen.
Kuulen nyt raskaita, jymähtäviä askeleita poikki suojaman lattian.
Sieltä tulee Jaakko lankoni. Nyt hän seisoo tuossa kuistikon ovella,
leveänä ja komeana kuninkaallisen hirvenpään alla, jonka hän itse on
kaatanut omalta maaltaan. Hän tirkistää nauraen minuun nähdäkseen,
ymmärränkö hänen tarkoituksensa, kun hän jymyää niin kovasti.
-- Hirveästipä sinä tömistätkin, sanon minä.
-- Vielä mitä, vastaa hän, ei tämä ole mitään sen rinnalla, kun
sinä tömistelit suurilla koulutyttökengilläsi, minun sulhasmiehenä
istuessani Maijan luona hänen huoneessaan, kun sinut lähetettiin
kutsumaan meitä päivälliselle. En milloinkaan unhota kuinka sinä siten
veit meidät taas maan päälle ja jäähdytit meitä. Sinä olet aina ollut
hyvä ja hienotunteinen tyttö, Kamilla. No, mitä sinä muuten hommaat?
Odotat miestäsi? Hän tulee kai juhannukseksi, luullakseni. Saat nähdä,
että saat vastauksen häneltä tämänpäiväisessä postissa.
-- Olisipa hän tuhma, ellei tulisi, vastaan minä ja vertaan, uudelleen
kateutta tuntien, Jaakon ahavoituneita kasvoja ja karaistua ruumista
Erikin piirteisiin, jotka, vaikkakin voimakkaat, muistuttavat
kirjoitusmiehen työstä ja kaupunkielämän jännityksestä.
-- Niinpä kylläkin, vastaa Jaakko. Eikö pikku rouvankin mielestä täällä
voisi olla hyvä oleksia ja olla tyytyväinen ja terve?
Hän lausuu tämän erityisellä äänenpainolla, ja minusta tuntuu hän
tarkoittavan Maijaa.
-- Missä hän on? kysyy hän. Maija tulee samassa kuin kutsuttuna, ja
minä tarkkaan heitä kun he neuvottelevat. He puhuvat iloisella äänellä,
katsovat ystävällisesti toisiinsa ja lopuksi Jaakko suutelee Maijan
kättä ja menee taas sisään.
-- Toivoisin, että Erik olisi Jaakon näköinen, sanon minä. Hän on
pelkkää terveyttä ja iloa.
-- Niin, hänen on hyvä olla, vastaa Maija, ja kun minua ei enää ole
täällä, on hänen vieläkin parempi olla.
Minua paleltaa aina sielua myöten.
-- Kuinka sinä voit puhua niin jumalattomasti.
-- Kam, sinä et tiedä mitään. Ethän sinä voi minuutissa ratkaista
sitä, mitä minä olen miettinyt toista vuotta. Hän katsoi ympärilleen
ikäänkuin peläten, että hänen puheensa kuultaisiin. Jos tarkoin
vertaisit meitä toisiimme, niin käsittäisit. Luuletko sinä, että tuo
voimamies, suurine, väärentämättömine elämän- ja muine iloineen, että
hän sopii minulle, joka olen sairas enkä jaksa ratsastaa tai kulkea,
en edustaa, en syödä, enkä edes useasti nauraakaan, ja olen jaksanut
synnyttää vain yhden lapsen maailmaan? Olen ollut heikko puolet
avioliittomme ajasta, ja kun nyt olen päässyt selville siitä, että
munuaistautini on pitkällinen, niin olen päättänyt ratkaista asian,
niin kauan kun Jaakko on vasta 42 vuotias. Hän voi saada uuden vaimon
ja nauttia rakkaudenkevään kaikki riemut ja hekumat, ja sen suon kyllä
hänelle, sillä hän on ollut minulle niin ritarillinen ja kärsivällinen.
-- No, entäs sinä itse?
-- No niin, minulla kai ei aina tule olemaan niinkään hauskaa. Mutta
mitä tuleekin, niin on se kuitenkin parempaa kuin tuo kauhea tunne,
että on tiellä ja ajatus, että joku toivoo poistumistani.
-- Entä Lennart?
-- Lennart voisi käydä koulua minun luonani, ja kesäisin ei hän
kaipaisi minua täällä kaikkien eläintensä ja muonamiesten lasten ja
isänsä seurassa. Hän on niin topakka, ettei äitipuoli milloinkaan
mahtaisi hänelle mitään. Ja niin isänsä näköinen, että -- --
Hän ei voi enempää puhua kyyneliltään.
Minä istun mykkänä. Kaikki tuntuu minusta niin mielettömältä ja vaikka
minä, hänen veriheimolaisenaan, hyvin voisin käsittää hänen ajatustensa
juoksun, on se yhtä mieletöntä sittenkin. Etupäässä sen vuoksi, että
juuri Jaakon vaimo puhuu näin. Jospa hän vain olisi ollut naimisissa
jonkun muun kanssa! Jaakko kuuluu nimittäin tuohon miltei sukupuuttoon
kuolleeseen lajiin miehiä, jotka ovat mielestään syntyneet naisten
suojelijoiksi, hän kun on vakuutettu siitä, ettei Maija tulisi toimeen
itsekseen. Jaakko tietää, että Maija on paljon raihnaisempi ja tuhmempi
kuin hän, mutta senpä vuoksi miehen myös tulee pitää hänelle ovet
avoinna ja suudella häntä kädelle ja katsoa, että hänen on hyvä olla.
Jos Maija nyt astuisi sellaisen askeleen, kuin se on, jonka hän sanoo
päättäneensä, niin se mullistaisi koko Jaakon ajatusmaailman. Nainen
tulisi toimivaksi henkilöksi, tekijäksi, hän taas siksi, joka ottaisi
vastaan naisen kädestä, hänen uhrautuvaisuutensa kautta, onnensa -- tai
mitä siitä sitten tulisi.
-- Jos olen käsittänyt Jaakon oikein, sanon minä, niin hän on ylpeä
siitä, että on getlemanni. Ja nyt sinä tahdot riistää häneltä sen
käsityksen? En voi selittää menettelyäsi muulla tavoin kuin että olet
sairas ja sen vuoksi et kykene ajattelemaan ja päättämään selvästi.
Maija vain katsoo minuun ihmeellisesti hymyillen. -- Etkö voi käsittää,
jatkan minä yhä kiivaammin, että, kun mennään naimisiin, niin on
tarkoitus pysyä yhdessä ja kantaa seuraukset. Ei kai tarkoituksena
ole koettaa päästä pälkähästä heti ensi vastoinkäymisen kohdatessa.
Hylkäisitkö sinä Jaakon, jos hän sairastuisi? Et, sinä pitäisit
sitä halpamaisena. Mutta Jaakkoa sinä tahdot houkutella tuolla niin
sanotulla jalomielisyydelläsi! Hän ei saisi kestää kohtaloansa miehen
tavoin! Eihän hän kuitenkaan koskaan voi saavuttaa mitään onnea, joka
vastaisi sitä, että hän menettäisi puhtaan getlemannimaineensa, senhän
sinä hyvin tiedät. Sinä et varmaankaan pidä Jaakosta ensinkään!
Maija hymyilee.
-- Voi minun päiviäni, sanoo hän. Ellen pitäisi Jaakosta enemmän
kuin itsestäni, niin istuisin täällä kaikessa rauhassa hänen puhtaan
kilpensä suojassa, kuten sanot. Voit käsittää, etten aijo antaa
Jaakolle tilaisuutta valita. Mitään tyhjää viittausta en aijo tehdä,
sinun pitäisi tuntea minut siksi hyvin. Hänet valtaa äkillinen
levottomuus. Kuulehan, Kam, tämä on sisarellista luottamusta, ja minä
olen vakuutettu, ettet petä sitä.
-- Niin, luota vain minuun, vastaan minuun, koko ajan tietäen
valehtelevani.