Kesäkuun 1 p:nä.
Odotin kevään tuloa, joka viipyi, odotin alituisesti pääsyä
nykyisyydestä johonkin uuteen ja parempaan.
Kevät tuli, valoisana ja lauhkeana, valkoisine ja ruskeine nuppuineen
puissa ja vihreine kenttineen. Ja nyt odotan yhtä paljon syksyä,
jolloin joka päivä tulee pimeämpää, samoinkuin nyt tulee pimeämpää
sydämessäni, jolloin lehdet putoavat, kuten toiveeni nyt putoavat, ja
jolloin pilvet asettuvat meidän ja sen taivaan välille, joka kuitenkin
on äänetön kuin kirkkotarha.
Mahdollisimman kauan koetin säilyttää jokapäiväistä rytmiä pienessä
maailmassamme, aivankuin ei mitään tavatonta olisi tapahtunut.
Koetin huolehtia elämästä aivankuin syvimmän rauhan aikana. Jossakin
aivojen pohjalla piili tietoisuus kaikesta siitä, mitä maailmassa
tapahtui. Siellä toistuivat, samalla kun puuhailin omissa asioissani,
maailmantapaukset uudelleen. Vältin käymästä tuolla synkällä
näyttämöllä, vain uni vei minut sinne öisin. Mutta patoluukkuna,
jonka pidin suljettuna painostusta vastaan, oli iloinen mieleni, ja
kun se horjui vyöryivät aallot sisään. Nyt kohoaa pinnalle se, mitä
oli aivojen pohjalla, ja valtaa ajatukseni. Mitä minä kärsin öisin
tarpeettomasti, kenenkään siitä hyötymättä tai saamatta apua, ei voi
kukaan sanoa. Jospa minulla vain olisi joku ihminen, jonka kanssa
voisin puhua! Mutta Erikiä en tahdo kiusata, hänellä on tarpeeksi
omia huoliaan, ja sitäpaitsi minut vain nolataan. Hän tulee yhä
katkerammaksi ja sulkeutuneemmaksi päivä päivältä, sitäpaitsi näen
hänet hyvin vähän kotona, hän on palannut pankkiin ja työskentelee
iltapäivisin erään ystävänsä luona, jolla on asianajotoimisto.
Mitään muuta seuraa ei minulla juuri ole. Onnettomuudekseni en ole
tukholmalainen, en kuulu tuohon suureen yhteiseen perhekuntaan.
Tuhmana ja typeränä olen syrjässä, kun muut kokoontuvat Fia Jonssonin,
tukkukauppias Olssonin, Naima Vifstrandin tai jonkun muun nykyaikaisen
suuren nimen ympärille. Minulle käy vain kolkommaksi ristiriidassaan
tuo hurja, tavaton raivo, verinen viha, kauhea hajaannus maailmassa,
tila, jolle ei näy mitään muuta loppua, kuka voittaakin, kuin
meidän kaikkien yhteinen tuhomme; eikä ainoastaan _meidän_, vaan
jälkeläistemmekin.
Ajatus, että saisin pieniä lapsia, täyttää minut ei ainoastaan
aavistuksellisella ilolla, vaan myös tuskalla. Jos maailmassa vain
on sortajia ja sorrettuja, niin en tiedä kummaksi tahtoisin niiden
tulevan. Itse, ajatellessani saavani pojan, olen kuvitellut häntä
sankariksi, joka suojelee heikkoja ja pieniä. Usein ajattelen mitä
äidit muualla ajattelevat, ottaessaan vastaan lapsensa -- -- --
Olen kuullut kerrottavan, että Saksassa, jossa valmistaudutaan
monivaimoisuuteen, miettivät oppineet kuinka se voitaisiin
laillistuttaa, koska kaikessa pitää olla järjestys. Kun kerroin sen
Erikille, nauroi hän ilkkuen minulle, mutta minun mielestäni se ei
olisi pahempaa kuin laillistettu murhakaan.
Jo sekin, että tuollainen ajatus voi syntyä, on kuvaavaa sille, mihin
olemme menossa, mikä päämäärämme näyttää olevan. Joudummepa sotaan tai
ei täällä Ruotsissa, uuteen ajanjaksoon olemme kuitenkin astuneet. Me
kasvoimme 20:llä vuosisadalla, me vanhenemme 10:llä.
Tulevaisuuden unelmamme ovat kodittomia.
Sunnuntaina, kun tunsin olevani hyvin tuskissani ja kuljeksin
lakkaamatta ympäri huoneita, sanoi Erik: -- Etkö voi ruveta lukemaan
jotakin? Siten unhotat miettimisen. -- Onhan vanha keino koettaa päästä
kuviteltuun maailmaan, kun todellinen käy liian sietämättömäksi.
Muistin nyt, että Gertrud oli tuonut meille pari kirjaa, joita hän
suositteli hyvin surullisina ja hyvinä. Minä en kylläkään ehdottomasti
luota hänen arvostelukykyynsä, sitten kuin olin kuullut hänen sanovan,
että Marlitt oli hänen ihanteensa, kunnes hän tutustui Hungerford'iin.
Mutta hän oli vakuuttanut, että saisin itkeä, ja viatonta
itkunpirahdusta ei sovi halveksia, kun sen voi saada tähän aikaan, se
helpottaa sydäntä. Tartuin siis ensimmäiseen kirjaan. Mutta ehdittyäni
sen puoliväliin, viskasin sen seinään, vaikka se oli lainattu. Siihen
määrään se minua suututti.
Erik tuli huoneeseen mäiskäyksen kuultuaan, ja hän alkoi nauraa
nähdessään minun istuvan raivoisan näköisenä sohvan nurkassa, kirjan
maatessa nurin lattialla, selkä halki.
-- Miksi teet niin? Sinä, joka olet niin siivo.
-- Kostaakseni sankarille. Ajattelehan, hän _uskaltaa_ selittää, ettei
hän voi tehdä työtä kokonaiseen päivään, kun hän aamulla tapasi naisen,
joka seitsemän vuotta sitten otti toisen ja muuten oli aika vintiö.
Hänen täytyi mennä ravintolaan surkuttelemaan itseään. Hän tarvitsee
mielenrauhaa voidakseen tehdä työtä, väittää hän.
-- Äijä rukka, sanoi Erik, kuinka hän nyt sitten tulee toimeen? Kun ei
koko Europassa ole rauhallista ihmistä.
Erik otti kirjan lattialta.
-- Minä korjaan sen, sanoi hän, siksi kun Gertrud tulee illalla. Mutta
ole ystävällinen ja varo toista.
Niin, tein siten, mutta en sen vuoksi, että pidin sitä hituistakaan
parempana. Saadakseni selville, oliko vika minussa vai tekijässä, otin
omalta kirjahyllyltäni erään kirjan, jonka vuosi sitten luin ilokseni,
niin, liikutettuna. Mutta sekin tuntui minusta nyt naurettavalta, ja
kaikkein naurettavimmalta juuri siitä kohdin, jossa sen piti olla
traagillisin. Siinä liioiteltiin mielestäni ja pidettiin melua tyhjästä.
Illalla kun istuimme oleskeluhuoneessa yhdessä, Gertrud, Erik ja minä,
kysyy ensinmainittu minulta mitä pidin hänen kirjoistaan. Minä sanoin:
-- Eihän sellaisia kirjoja voi enää lukea.
-- Miksikä niin?
-- Siksi, että on kokonainen kuilu meidän ja sen ajan välillä, jolloin
ne kirjoitettiin. Minun mielestäni me elämme toisessa ilmakehässä ja
toimittelemme toisia asioita ja mittaamme ikäänkuin toisilla mitoilla.
Sen vuoksi täytyy meillä olla uudenlaisia kirjoja tai sitten hyvin
vanhoja.
-- Kirjallisuuttako vain mittaat toisilla mitoilla? kysyi Gertrud.
Persoonallisiin kohtaloihisi nähden pysyt kai vanhoissa?
-- En, ennen kaikkea en niihin nähden.
-- Vai niin, sinä väität siten. Ottakaamme esimerkki! Jos Erik lakkaisi
rakastamasta sinua, pitäisitkö sitä pienenä asiana?
-- Kyllä, niin tekisin.
Erik katsahti minuun kummastellen, mutta oli vaiti. Gertrud alkoi
nauraa.
-- En ensinkään tietänyt sinun olevan niin itsepäisen. Sinä sanot mitä
tahansa mieluummin kuin myönnät olevasi väärässä. Vaikka maailman sotaa
kestäisi sata vuotta, niin eihän kenenkään sydän muutu.
-- Siihen riittää paljon vähempi, rakas Gertrud. Erik oli noussut ja
ottanut hyllyltä nidoksen Välskärin kertomuksia.
-- Tahtoisitko Kam, lukea jonkun luvun? sanoi hän. Otamme sen kohdan,
jossa kuvataan kaikkein kamalinta aikaa Kaarle XII hallitessa.
Sellaista ymmärtää.
Tottelin heti, eikä kestänyt kauan ennenkuin kaikki kolme olimme täysin
siirtyneet tuohon vanhaan tuttuun kertomukseen. Minusta tuntui, etten
milloinkaan ennen ollut ymmärtänyt sitä oikein tai voinut käsittää mitä
merkitsee elää, tehdä jokapäiväiset tehtävänsä tietämättä mitä seuraava
päivä tai seuraava kuukausi tuopi mukanaan kullekin itselleen ja koko
maalle. Kun luku oli lopussa kysyin tahtoivatko he kuulla lisää.
-- Ei, Jumalan tähden, sanoi Gertrud silmät kyynelten vallassa. Minä en
kestä kuulla enempää.
-- Kylläpä olet herkkä! sanoi Erik.
-- Tahtoisinpa tietää, kysyin minä, itkitkö Antwerpenin kukistumista
esimerkiksi?
-- Ant... werpenin kukistumista? toisti Gertrud, sitä kirjaa en ole
koskaan lukenut.