Toukokuun 24 p:nä.
Eräänä päivänä pyhien edellä olin hajamielinen ja mietin, mihinkä
matkalaukkuun pakkaisin tavaramme kauan aijottua Mariefredin matkaa
varten. Silloin havaitsin äkkiä, minkälainen pöllöpää olinkaan, eihän
tietystikään tullut mitään pääsiäismatkasta. Nyt sain ensi kerran
käytännössä toteuttaa päätöksiäni. Kun olin etukäteen omasta ja
muiden puolesta järkkymättömästi päättänyt, niin ei nyt ollut muuta
tehtävää kuin panna päätös toimeen todella. Menin suoraapäätä lähimpään
postikonttoriin ja kirjoitin kirjekortin, peruuttaen huonetilauksen,
sekä panin sen kirjelaatikkoon kaikkine toiveineni saada viettää
rauhallinen maalaishelluntai Erikin kanssa kahden.
Päivällisaikana, kun olimme istuneet kauan ääneti, jota niin
inhoan, sanoin Erikille: -- Olen pannut kymmenen kruunua
kieltäymys-säästölaatikkoomme. Mariefredin matka olisi tietysti
maksanut enemmän, mutta --
-- Pitääkö minun kuulla joka kerta, kun menetämme jotakin minun
huolimattomuuteni takia, huudahti Erik kiusaantuneena ja työnsi
riisivanukkaan luotaan. Tulevaisuus näyttää, hitto vieköön, helvetiltä.
Muutoin niin ei sinun tarvitse toimia minun selkäni takana. Sahlgren
tuli luokseni tänään ja näytti ilmoitusta pianotunneista ja kysyi
olitko se sinä ja arveli, ettei minun pitäisi sallia sinun näännyttää
itseäsi työllä. Kuka riivattu on sinulta sitä pyytänyt? Niin, itke
nyt lisäksi, niin tulee vieläkin hauskempaa! Miksi tahdoitkin niin
itsepintaisesti mennä naimisiin miehen kanssa, jolla on niin huono
onni? Ajattelehan mitenkä kävi minun haarakonttorini? Sillä tavoin
jatkuu tietysti koko ikäni. Ehkä pankki panee minut vararikkoon, kuka
sen tietää? Sitten otetaan kotimme, mitä aijot silloin tehdä? On
parasta, että matkustat takaisin Göteporiin.
Minun oli todellakin tullut kyyneleet silmiini, mutta kun hän alkoi
puhua niin katkerasti, silloin lakkasin itkemästä, aloin pelätä; tuo
vääryys itseään kohtaan ei ollenkaan ollut hänen tapaistaan. Hän, joka
aina on ollut jäykkä kuin tärkkikaulus, reipas, levollinen, varma
kunnostaan, tulevaisuudestaan.
-- Älä puhu mitään tuhmuuksia, ole hyvä, sanoin kiivaasti. Tämä on
tapahtunut sen vuoksi, jotta oikein saat näyttää mihinkä kelpaat. Sinä
olet tietysti yhtä tarmokas kuin aina olet ollut, vaikka sinua onkin
kohdannut onnettomuus.
-- Mistä sinä oikeastaan tiedät kuinka tarmokas minä olen ollut?
-- No, mutta Erik!
Hän katsahti sivumennen minuun olkansa takaa.
-- Häijy ja ilkeä sinua kohtaan olen myöskin, hän sanoi, mutta tahdon
huomauttaa sinulle, etten kärsi itseänikään.
-- Jos olisit vähän ystävällisempi minua kohtaan, en voinut olla
sanomatta, jos tahtoisit puhella kanssani, kun olet pahoillasi,
ja sallia minun lohduttavan itseäsi, niin en välittäisi vähääkään
köyhyydestämme.
-- Älä ole niin vaatimaton, sanoi hän kärsimättömästi, sinä teet minut
hulluksi. Myönnä sen sijaan, että sinun mielestäsi on sangen ikävää
istua virasta erotetun miehen kanssa kaupungissa koko helluntai.
-- Ei suinkaan, vastasin innokkaasti. Minä oikein nautin ajatellessani
sitä kymmentä kruunua, minkä säästämme. Aijon keskittää kaikki
huvintunteeni sairaalloiseen karuuteen, Erik. Sillä tavoin täyttyy
olemassaoloni nautinnoilla.
Hän heittäytyi sohvaan.
-- Voiko se korvata kaiken mistä olet iloinnut?
-- Ostan itselleni pari suurta nippua koivunlehtiä ja leikin
helluntaita niiden varjossa. Ja sitäpaitsi minusta on hauskaa, että
olen saanut iloita, lopetin turmiollisessa innossani tehdäkseni
parhaani.
Erik syöksyi ylös sohvasta.
-- Säästä urhoollisuuttasi, sen neuvon annan sinulle, sanoi hän
pilkallisesti. Minä menen ulos ja viivyn jotenkin myöhäiseen.
Ja hän viipyi myöhäiseen. Niin myöhäiseen, että hänen tullessaan olin
jo lakannut itkemästä.
Seuraava päivä oli helluntaiaatto. Heräsin alakuloisena ja tylsänä,
ja minusta tuntui, että tahtoessani asettaa ikeen hartioilleni,
kantaakseni päivän huolet, se olikin palasina, enkä tietänyt miten
menettelisin nostaakseni kuormaa. Poissa oli kaikki ilo tehdä parhaani,
kaikki halu ja into tehdä mitä voin Erikin hyväksi. Olinhan toivonut,
että tämä yhteinen huoli veisi meidät lähemmäksi toisiamme. Mutta
olinko katsellut asiaa väärältä kannalta tai miten sen laita oli,
tuntui kuin olisi tuo toivo pettänyt.
Olin saanut pari vastausta ilmoitukseeni ja minun piti nyt vuorostani
vastata niihin, mutta en viitsinyt. Eikä mitään koivunlehtiä ostettu.
Meidät oli kutsuttu anoppini luo illaksi, ja kun olin valmis, menin
Erikin luokse: -- Tuletko mukaani? Erik loi minuun tutkivan katseen.
-- Näyttää siltä, että olet tillitellyt, sanoi hän.
-- Jospa anoppimuori vain tahtoisi olla puhumatta asiasta, rukoilin
sydämessäni matkalla sinne. Mutta se oli turhaa.
-- Ettekö ole löytäneet häntä? alkoi hän heti. Ajatelkaahan, että
jonkun lapsistani piti joutua sellaiseen pulaan. Mutta eihän poliisi
kelpaakaan mihinkään.
Erik meni heti entiseen huoneeseensa ja sulki oven.
-- Koetat kai sinä rohkaista poika parkaa, Kamilla, sanoi anoppi
minulle. Ja ajattelet kai, että hän on aivan syytön, niin ettet
moiti häntä mistään. Kesken kaiken, Ruut kirjoitti tänään, hän on
Marbyholmassa ja hoitaa vanhaa Hårdh'in vapaaherratarta, tiesitkö
siitä, ja kysyi voisiko sinulla olla mitään hyötyä kolmen sadan kruunun
lainasta? Sillä silloin hän heti lähettäisi ne sinulle.
Samassa tuli Gertrud sisään ja syleili minua ja valitti onnettomuuttani.
-- Voinko tehdä mitään hyväksesi? hän kysyi.
-- Kyllä, sanoin, jos tahtoisit hankkia minulle piano-oppilaita. Ja sen
hän lupasi, mutta on sitten unhottanut koko asian.
Eikä se muuten olekaan niin ihmeellistä. Hänellä on niin paljon
tärkeitä asioita hoidettavana omasta puolestaan. Hän veti minut
huoneeseensa ja uskoi minulle, että nyt, kun lukukausi läheni loppuaan,
nuo kolme korkeakoululaista tahtovat selkoa siitä, mitä hän oikeastaan
tarkoittaa. Ei mitään häilyvää puolueettomuutta enää, nyt on valittava.
Nyt on tosiaankin kaikki niin sekaisin kun saattaakin, niin kauan hän
on valehdellut ja torjunut luotaan ja siirtänyt tuonnemmaksi.
-- Toisinaan luulen, että olisi parasta jättää heidät kaikki kolme,
sanoi hän. Mutta sitten minusta tuntuu, että sekin olisi tuhmaa, ja
niin sanoo Märttakin.
-- Tietävätkö he toisistaan? kysyin.
-- Totta kai.
-- No, mitä he sitten asiasta arvelevat?
-- Mitäkö? Eihän miehissä ole mitään ylpeyttä. He nielevät mitä
tahansa, kun vain viittaa pikkusormellaan, saa heidät mihin tahansa.
-- Kylläpä sinä puhut!
-- Niin. Salaisuus on vain siinä, että pitää antaa heidän tuntea,
että heidät voi joko ottaa tai jättää. He ovat oikeastaan hyvin
yksinkertaisia.
Ja hän nosti nenänsä pystyyn.
Kysyin minkä vastauksen hän heille antaisi.
Hän vastasi, että sitä juuri hän oli aikonut kysyä minulta. Ja hän
kertoi, että Märtta koetti kovin taivuttaa häntä ottamaan jonkun.
-- Onko heissä sitten joku, josta pidät enemmän?
-- Ei, mutta muuan heistä on professori.
Kysyin missä Kaarle ja Märtta olivat helluntai-iltana, ja Gertrud
vastasi vähän hämillään, että Kaarle varmaankin tulisi kotiin. Niin
hän tekikin. Luullakseni hän oli nauttinut jonkun verran väkijuomia,
sillä hän puhui niin, että saattoi hyvin huomata, mitä hänessä oli.
Eikä sitä ollutkaan vähän. Kuka olisi voinut aavistaa, että hänellä
oli niin paljon mielipiteitä. Erik tuli huoneeseen, ja me istuimme
kaikki jotenkin hiljaa sekä kuuntelimme, miten maata ja valtakuntaa
olisi hoidettava, ja kuinka kehnoa oli, että säilytimme rauhaa. Mutta
sen verran hän tiesi parhaitten lähteiden mukaan, ettei sitä kestäisi
kauan. Hänen äitinsä alkoi heti käydä levottomaksi, ja mitä enemmän me
naiset aloimme pelätä sitä rohkeammaksi hän tuli. Hän nautti kertomalla
pöyristyttäviä juttuja sodasta, ja kun me päivittelimme, kohautti hän
olkapäitään ja sanoi: -- Niin, minkäpä sille mahtaa, sota on sotaa,
vahvin tekee mitä tahtoo, ja hän on oikeassa. Tahi: itsekkyys vain
on tervettä, ei tule auttaa toisia, sortukoot ne, jotka eivät tule
toimeen. Kukin selvittää omat asiansa.
-- Paitsi sinä, sanoi Erik kaikkein kuivimmalla äänellään.
-- Sinulla kai on enemmän velkoja kuin minulla, sanoi Kaarle
loukkaantuneena.
-- _Omista_ veloistani vastaan itse.
Kaarle toi myös terveisiä Erikille Märtalta. Tämä esitti, että
hän alkaisi havitella ja antoi hänelle neuvoja Grängesbergin ja
Kaasuakkumulaattorin osakkeista ja vähän kustakin.
-- Vie sinä terveisiä Märtalle, sanoi Erik, kahdesta asiasta.
Ensiksikin, että tuon kaiken minä tiedän paremmin kuin hän. Toiseksi,
että minä olen niitä työtä tekeviä ihmisiä, jotka hankkivat
havittelu-arvoja, ja sellaisena aijon pysyä. Oletko valmis, Kam, niin
mennään kotiin.
Olin puolestani liiankin iloissani päästessäni lähtemään.
Kaarlen jutut, hänen sodan uhkansa, olivat pelästyttäneet minut
puolikuolleeksi. Tuntui kuin eteeni olisi noussut usvaa, ja sen
pienoisen piirin asemasta, jossa olin liikkunut, näin nyt suunnattomia
avaruuksia. Tuntui kuin vastaani vyöryisi suitsuvia veripilviä.
Hampaani kalisivat ja minä hiivin vaistomaisesti Erikin turviin, mutta:
-- Älä läntystele, sanoi hän. Eihän tässä ole mitään vaaraa, ja jos
olisikin, niin ei auttaisi, vaikka pidätkin kiinni takinliepeistäni.