Toukokuun 10 p:nä.
Tänään hakiessani muuatta laskua kirjoitussalkustani, löysin sattumalta
aloitetun kirjeen, joka oli päivätty toukokuun 1 päivänä. Otin sen
hajamielisenä käteeni, luin ja ihmettelin kuka sen oli kirjoittanut.
Käsiala oli kyllä minun, mutta minun oli mahdoton muistaa ajatelleeni
noita ajatuksia ja jaksaneeni olla niin rikkiviisas, että todellakin
olin kirjoittanut sivulliselle: olen tavattoman utelias saadakseni
kuulla häistäsi...
Ah...
Minusta tuntuu kuin olisi vuosia kulunut siitä.
Oli aika, jolloin pahimpana kaikista pidin hammaslääkärille menoa. Nyt
tiedän hiukan enemmän...
Olimme kolme vuotta odotettuamme vihdoinkin saaneet kodin, olimme juuri
päässeet rauhaan. Silloin Erikiä iski arimpaan kohtaan aivan kuin paha
ja taitava käsi. Ja hänen kauttansa minua.
Sinä päivänä, jolloin tämä tapahtui, myöhästyi hän vasten tapaansa
päivälliseltä. Mutta minä en ollut levoton, olimme edellisenä iltana
puhuneet paljon siitä, että mahdollisesti rakentaisimme pienen oman
kodin erääseen uuteen, virkamiehille aijottuun huvilakaupunkiin, ja
minä ajattelin: Erik on varmaan niin innoissaan, että hän saattaa
toveriaan, joka jo on rakentanut, kotimatkalla keskustellakseen asiasta.
Viimein menin parvekkeelle, ja sieltä näin hänen tulevan. Jotakin oli
tapahtunut, sen huomasi heti, joku onnettomuus, mutta mikä?
Jo portaiden puolivälissä olin häntä vastassa ja kysyin: -- Mitä on
tapahtunut? Hän ei vastannut. Vielä sittenkin, kun oli tullut sisään,
riisunut takkinsa ja istuutunut tuolille, oli hän vaiti.
Matilda, tuoden juuri ruokaa, kääntyi salamannopean vaiston ohjaamana,
ennenkuin Erik huomasi hänet ja ruuan. Olimme kahdenkesken suljettujen
ovien takana.
-- Erik, pyysin minä, sano se minulle! Olenhan sinun ystäväsi, joka
pidän sinun puoltasi kaikissa vaiheissa ja aina rakastan sinua ja
uskon, että sinä teet oikein.
Hän katsahti minuun.
-- En minä ole varastanut, jos sinä valmistaudut pitämään puoltani
siinä asiassa, sanoi hän.
Ah, hän olisi voinut olla ystävällisempi -- -- tunsin iskun rinnassani,
mutta nyt ei ollut kysymys minusta.
-- Mutta minulta on varastettu, hän lisäsi. Tunsin suurta helpotusta.
-- Jumalan kiitos, ettei mitään pahempaa ole tapahtunut, sanoin.
-- Jumalan kiitos, hän matki katkerasti, kysymyksessä on 17,000 kruunua.
-- Niin, mutta niin paljonhan ei sinulla ole!
-- Ei, ja se juuri onkin pahinta.
-- Ovatko ne pankin?
Hän nyökkäsi. Pitkän aikaa istui hän aivan liikkumatta, kasvot käsien
peitossa.
Koetin päästä selville siitä mitä oli tapahtunut. Seitsemäntoista
tuhatta voisi näyttää monen mielestä varsin pieneltä erältä, mutta ne
merkitsivät meille, joilla ei tosin mitään ollut, mutta emme olleet
kenellekään mitään velkaakaan, laahustamista velkataakan painamina
parhaimmat elinvuotemme, varjoa tulevaisuuteemme nähden, aherrusta
ja huolta. Tiesin kuinka Erik vihasi velkoja, kuinka hänellä oli
ollut kunnianhimona aina tulla omillaan toimeen, aina tehdä selvä
puolestansa, kuinka hän ennemmin kärsi puutetta aina mahdottomiin, jos
niiksi tuli, ennenkuin turvasi muihin. Yhteiskunnalla on sittenkin
kylliksi loisia laahattavana mukanaan, oli hänen tapansa sanoa. Hän
ei tahtonut kernaasti myöntää, että voi velkaantua syyttäänkin.
Laiskureita ja lurjuksia ne ovat useimmat, sanoi hän itsepintaisesti.
Äkkiä sanoi Erik päätään kohottamatta: -- Minut on väliaikaisesti
erotettu.
-- Kuinka halpamaista, sanoin minä ja olin topakan näköinen, mutta nuo
sanat täyttivät minut kauhulla.
-- Ei se ole halpamaista, sanoi Erik koettaen hymyillä. Minä menin
suurushuoneeseen ja jätin setelit esille.
-- Mutta, herra Jumala, Erik, eihän ihmisillä ole tapana varastaa, ja
olihan muita, jotka voivat pitää vaaria pankissa.
-- Vastuu oli minun!
Käsitin, ettei maksanut vaivaa väittää vastaan siinä kohdin.
-- Mutta varas voidaan saada kiinni, sanoin. Epäilläänkö ketään
pankissa?
-- Ei tiedetä mitään. Mutta jos jätät minut rauhaan, Kam, niin koetan
palauttaa muistiini koko viikon ja kaikki näkemäni ihmiset.
Vastasin, että hän saisi olla rauhassa, mutta ensin täytyi hänen
syödä päivällistä. Ei sen vuoksi tietystikään, että se maistuisi,
mutta siksi, että aivot tarvitsivat polttoainetta toimiakseen. Tuskin
oli Matilda verrattoman hienotunteisesti tarjoillut liemiruo'an, kun
puhelin soi.
Erik ja minä nousimme samalla kertaa, lujasti päättäneinä ennättää
ennen toistaan, mutta Matilda oli meitä nopeampi.
-- Herrasväki on syömässä, kuulimme hänen sanovan, olkaa hyvä ja
soittakaa vähän myöhemmin.
-- Se oli ruustinna, sanoi hän.
-- Nyt on Aftonbladetin iltapainos tullut, sanoi Erik inhoa ilmaisevin
elein. Tahtoisiko Matilda ostaa iltalehdet?
Matilda viipyi. Erik kävi kärsimättömäksi ja tahtoi lähteä itse kesken
päivällisen. Silloin Matilda palasi.
-- Minun täytyi haukkua puotirouva pahanpäiväiseksi, sanoi hän silmät
säkenöiden.
-- Vai niin, ne alkavat jo, sanoi Erik huoaten. On parasta, että
Matilda haukkuu muiden mukana, se on yksinkertaisinta.
-- Ei minun tapanani ole käyttäytyä sillä lailla, vastasi Matilda
arvokkaasti.
Mutta Erik meni makuukamariin sanomalehtineen ja väänsi oven lukkoon.
Siinä me olimme silavapannukakkuinemme.
Otin palasen, koetin syödä, ja ääneeni kirkaisten puhkesin itkuun.
Ilman puhelinta olisin kyllä vaipunut kyyneliin. Mutta alituinen
soittaminen pakotti minut hillitsemään itseni. Matilda oli erinomainen
kahlekoira, mutta tässä täytyi keskustella. Elleivät ihmiset saaneet
purkaa mieltään puhelimessa, niin heidän päähänsä saattoi pistää tulla
henkilökohtaisesti. Sanoin Matildalle: täällä ei oteta vastaan ketään,
paitsi pankista tai poliisilaitoksesta tulevia.
-- Tänne ei pääsekään kukaan muu, vastasi hän. Mutta tahtooko rouva
sanoa minulle mistä on kysymys.
Tein niin, ja hän alkoi lohduttaa minua. Hän kertoi juttuja kiinni
saaduista varkaista, niin, sellaisista, jotka olivat katuneet, ja
varastettu tavara oli saatu takaisin.
-- Ei kukaan ole tuntenut niin paljon roistoja kuin minä, niitä on
lukuisimmin minun kotipaikallani.
Olin niin halukas ottamaan vastaan lohdutusta, että melkein annoin
tuudittaa itseni rauhalliseksi, äkkiä seisoi Erik ovella, uusi tarmon
ilme kasvoillaan.
-- Nyt alkaa selvitä muistissani, sanoi hän, muistan erään olennon,
jonka olen nähnyt pankissa pari päivää perätysten, ja jokin sanoo
minulle, että juuri hän on syyllinen. Anna minulle päivällistä, niin
lähden poliisikamariin.
Sen jälkeen on neljä päivää kulunut kuulusteluineen, haastatteluineen,
etsintöineen ja kaikenlaisine hälinöineen.
Erikin "olento", johon epäluulot kohdistuivat, koska tuntomerkit
sopivat erääseen kansainväliseen murtovarkaaseen, on kokonaan
kadoksissa. Ei tiedetä onko hän jollakin salaperäisellä tavalla
selviytynyt rajan yli tai ei. Nythän on roistoilla ja roskaväellä
tavallaan kultaiset ajat. Ne uivat pinnalle, ovat liian lukuisia ja
julkeita, jotta oikeus voisi saada ne pysymään aisoissa.
Olemme alkaneet päästä suhteellisesti jonkun verran rauhaan nyt.
Tukholmalaisten mielenkiinto ei enää koske Erikiä ja hänen varastettuja
rahojaan. Salapoliiseilla on joka päivä yhtä vähän esiin tuotavaa.
Vaikka pankin hallitus ei vielä olekaan lausunut mielipidettään,
pidetään Erikiä ilman muuta korvausvelvollisena. Hänen äitinsä ja
sisarensa panevat sitä vastaan, mutta niin en tee minä. He voisivat
olla oikeassa, jos olisi kysymyksessä joku muu kuin Erik, tuo
tunnontarkka ihminen.
-- Pahimpaan asemaan joudut sinä, Kamilla, sanovat he.
Jospa asian laita olisikin niin hyvin, ajattelen minä.
Seitsemäntoista tuhatta! Se on aivan kuin alkaisi maksaa huvilaa
saamatta asua siinä. Me olemme jo asettaneet menoarviomme vieläkin
vaatimattomammalle pohjalle kuin ennen. Päästyämme Matildaan ehdotin
minä, että hänet pantaisiin pois.
-- Kuinka pitkästä ajasta te olette sopineet?
-- Puolesta vuodesta aluksi.
-- Sitten hän saa jäädä niin kauaksi.
Tämän keskustelun jälkeen panin heti sanomalehteen ilmoituksen
piano-oppilaista, mutta en maininnut siitä Erikille.
Ensi pelästyksen mentyä ohi on rohkeuteni taas palannut. Kuten sanon
Erikille: voimmehan tehdä työtä, me voimme, jos saamme pysyä terveinä,
maksaa kaikki viimeiseen äyriin. Tunnen olevani vireä ja toivorikas.
Olin ennen, sen käsitän nyt, huomaamattani saanut tavan tarkoin laskea
mitä annoin Erikille ja verrata sitä siihen, mitä sain takaisin. Nyt
heitän sikseen tuon tuhman kirjanpidon. Tunnen taas häntä kohtaan
tuota vanhaa rajatonta hellyyttä, palvelemisen halua. En pyydä mitään
palkkaa, mutta jos tämän onnettomuuden kautta kuitenkin syntyisi se
yhteenkuuluvaisuus, jota olen kaivannut, ja minä kävisin hänelle
välttämättömäksi, niin ei se olisi tapahtunut turhaan.
Kun on saanut kuorman kannettavakseen, täytyy tehdä itselleen ies,
millä sitä kantaisi, jottei menehtyisi sen painosta!