Huhtikuun 17 p:nä.
Matilda tuli torstaina piironkineen kaikkineen, minä tarjosin hänelle
kahvia ja näytin kyökin, sitten hän läksi matkoihinsa hankkimaan
ruokavaroja. Heti hänen mentyään istuuduin salin pöydän ääreen,
edessäni arkki paperia ja sen vieressä kymmenen kymmenenkruunun
seteliä, joiden täytyi riittää varustuksiini kesäkaudeksi. Pian
oli luetteloni tarpeistani tullut niin pitkäksi, että Kustaa Vaasa
kymmenkruunusissa näytti vapisevan harmista, aivan kuin hänet
olisi pantu tekemään kahden miehen työ. Nyt täytyi siis pyyhkiä
pois, ja ensimmäinen, joka meni, oli kävelypuku. Tuntuu vaikealta
kun pitää kulkea tiukassa hameessa, mutta annahan olla, jospa
sentään saisin riittämään uuteen hameeseen ainakin. Sivuutan sen
sijaan jonkun puseron. Kun siten olin pyyhkinyt pitkin matkaa ja
supistanut joka erää, pääsin kaikkiaan 122 kruunuun. -- Uudelleen,
ajattelin ujostelematta, niin täynnä intoa ja hyvää tahtoa, etten
huokaisemallakaan osoittanut mahdolliseksi saada vähän enemmän rahaa
Erikiltä. Samassa soi ovikello, ja kun aukaisin, seisoivat siinä Märtta
ja Gertrud, loistavan iloisina. He olivat juuri saaneet päähänsä
pukeutua samanlaisiin pieniin vuoristolaislakkeihin, jotka olivat
tulleet muodinmukaisiksi sodan johdosta, ja syöksähtivät nyt luokseni
näyttämään kuinka ne heille sopivat.
-- Saammeko lainata niskapeilin! Ja niin he katosivat makuukamariin.
Minä pistin kiireesti luetteloraukkani piiloon ja astuin pari askelta
seuratakseni heitä, mutta jäin seisomaan keskelle lattiaa. Aina valpas
kateus oli iskenyt hampaansa siveään sydämeeni ja riippui siinä kiinni,
vaikka kuinkakin koetin ravistaa sitä tiehensä.
-- Kam, mihinkä sinä jäit? huusi Gertrud.
Samassa tuli Matilda ja minä aloin purkaa tavaroita hänen
toriverkostaan.
-- Sianlihaa, jaha, ja sitten ruskeita papuja.
-- Sanoivat sen olevan Palmstiernan sianlihaa, selitti Matilda, ja
silloin ostin sitä. Liha on kallistunut kauheasti, ja nyt, tietääkö
rouva, minun hauskalta teurastajaltani on leikattu käsivarsi paljon
kyynärpään yläpuolelta.
Tuijotin luultavasti hölmistyneenä häneen, ja silloin hän selitti:
niin nähkääs, siinä oli verenmyrkytys. Ja mitä ruskeihin papuihin
tulee, niin tahdon vain sanoa rouvalle, että niitä oikein jonotettiin
puodissa, ne on salaa kuljetettu Hollannista; mutta minä tyrkkäsin
rouvat tieltäni, niin että sain kun vielä oli jäljellä.
Ruskean pavunkin ympärille, ajattelin, voi siis, jos se on kyllin
harvinainen, ihmissydämen halu kerääntyä. Siinä oli opetus, joka
rohkaisi minua, en tiedä miksi. Otin salaa yhden pavun ja panin sen
pukupöydälleni. Matilda ei estellyt keittämästä kahvia tytöille, mutta
minä luin hänen silmistään: heti kun minä tulen, kokoavat he väkeä
luokseen.
Tytöt olivat vielä peilailemassa, heillä oli uudet kävelypuvut
tavattoman lyhyine ja leveine hameineen, mutta vaikka Märtta oli
hienompi, niin oli Gertrud nuorempi ja sievempi.
-- Tyttö kullat, sanoin minä noin rouvamaisen ystävällisesti, ei kukaan
ole kirjoittanut minulle mitään korttia pääsiäisenä, istukaa nyt ja
kertokaa kaikki seikkaperäisesti.
He katsahtivat toisiinsa nopeasti, Märtta otti laukustaan pienen
paketin ja ojensi sen minulle.
-- Sinun ei pitäisi saada mitään, kun olet alentunut laittamaan
makuuhuoneen, hän sanoi, mutta oikeastaan sinä tarvitset tämän sitä
paremmin. Paketissa oli pieni yömyssy heleänvärisine nauhoineen. --
Pane se päähäsi. Minä tein niin, ja sanottiin sen sopivan minulle hyvin.
-- Kuinka Erik ilostuukaan, sanoi Märtta ja koetti saada minut
katsahtamaan itseensä.
Mutta minä en hellittänyt. -- Kummalla teistä on ollut hauskin? kysyin.
-- Molemmilla!
-- Mutta eikö ollut hiljaista isoäitisi luona maalla? Kun Märtta
huomasi, että hänen oli mahdoton päästä karkuun, kertoi hän
pääsiäisvietostaan pienen kuvauksen täynnään hullunkurisia seikkoja.
Minä kuuntelin ja ajattelin, että juuri tuolla käsittämättömän
luonnollisella äänellä tarjotaan 2,000 kruunua tuntemattomasta
Rembrandtista...
-- Isoäiti oli muuten niin pahoillaan, sanoi Märtta, Jeanne serkun
takia, te tiedätte, hänen, joka on saanut aikaan sen suuren
häväistysjutun. Ajatelkaahan, tytöt, ei ollut _ainoatakaan_ suvussa,
joka ei ollut vakuutettu siitä, että hän jumaloi miestään, mutta
muutoin pidimme häntä moitteettomuuden esikuvana. Eikö teidänkin
mielestänne hänellä olisi pitänyt olla niin paljon kunniantuntoa, niin
kauan kuin isoäiti raukka eli, että hän olisi edelleenkin vetänyt
meitä nenästä, kun hän oli täysin menestyksellisesti tehnyt niin jo
kokonaisen vuoden?
-- Eikö hän edelleen voinut jumaloida miestään?
-- Niin, siten voit _sinä_ sanoa, vastasi Märtta, mutta Jeanne on
Tukholman halutuin nainen.
Tuo halveksuva puhetapa henkilöltä, jolta olin tottunut kuulemaan
kiitosta, loukkasi minua.
-- Ooh, sanoin minä, sitten on hän varmaan se, josta Kaarlen on tapana
puhua niin ihastunein sanoin. Ei kai hän ollut sattumoisin Finsessä
pääsiäisenä?
Tämä oli häijysti sanottu, mutta minkäpä sille mahtoi sellainen raukka,
jonka aina täytyy olla kuin enkeli miestään kohtaan eikä kuitenkaan
ole muuta kuin ihminen? Näin tytöistä, että he heti huomasivat minun
tietävän kaiken. Jos olin hetkeäkään epäillyt, ettei anoppini palvelija
tietäisi asiaa tarkoin, yllättäessään minut kertomalla neitien
todellisista matkasuunnitelmista, niin en tehnyt sitä enää. Gertrud
hämmentyi kokonaan, mutta Märtta, jolle hänen ylhäinen kasvatuksensa
oli opettanut itsensä hillitsemistä, ei muuttanut ilmettäkään.
-- Finsessä? sanoi hän, ei suinkaan. Olimme siellä yhdessä kerran,
siitä on nyt jo monta vuotta.
Tiedän, ettei ainoakaan kasvojeni lihas liikahtanut, mutta nähtävästi
oli pieni hymyily pujahtanut niille ja asettunut huulilleni, sillä
Märtta nousi heti.
-- Täytyykö sinun lähteä? sanoin. Gertrud ainakin voi jäädä, ja niin
hän tekikin.
-- Gertrud! huusi Märtta eteisestä, auta kaulukseni paikoilleen! Mutta
Märttalla ei ollutkaan kaulusta.
-- Mikä Märttaa vaivasi? kysyin, kun Gertrud palasi.
-- Hän oli kiukuissaan.
-- Miksi sitten? kysyin.
-- Kam! Hän väittää -- --. _Kuinka_ olet saanut tietää sen?
-- Se on yhdentekevää, sanoin, mutta ovatko nyt sellaiset seikkailut
kaiken niihin pannun vaivan arvoisia? Kun valehtelee, niin silloin
todellakin ansaitsee huvinsa otsansa hiessä.
-- Se tapahtui Märtan vuoksi, sanoi Gertrud. Hän oli saanut päähänsä
ottaa Kaarle mukaansa -- ymmärräthän, Kaarle rakastaa häntä ja hänen
tulee niin sääli -- ja silloin arvelin minä, että oli niin hyvä
tilaisuus matkustaa Åreen, jossa minulla oli tuttavia. Olin aina
aikonut kertoa asian äidille, mutta en saanut Märtan vuoksi. Pahinta
on se, että on olemassa kolme poikaa, joista kukin luulee, että minä
matkustin hänen tähtensä. Sano, Kam, eihän sinun tarvitse juoruta
Erikille? Jos asia tulee sillä tavoin äidin tietoon, näyttää kaikki
pahemmalta kuin onkaan. Märtta luulee, että Kaarlen rakkaus häneen
suojelee tätä, luuletko sinä niin?
-- Ei suojele tekemästä vekseleitä joka tapauksessa.
-- Niin, vekselit. Sinä et kerta kaikkiaan saa sanoa mitään, sillä
silloin syntyy hälinää, ja sitten muuttaa Märtta, ja hän maksaa 150
kuukaudessa. Äiti joutuisi oikein pulaan.
-- Sen näkökohdan minä käsitän, vastasin. Mutta entä sinä itse,
Gertrud? Kuinka sinun laitasi on noiden kolmen kanssa, jotka luulevat,
että matkustit Åreen heidän tähtensä?
-- Niin, jospa itsekin tietäisin, sanoi Gertrud. On hirveä työ pitää
heitä hajallaan.
Nauroin hänen onnettomuudelleen, ja tavallisen inhimillisen näköhäiriön
vaikutuksesta oma asemani tuntui minusta heti paljon edullisemmalta.
-- On sangen ihanaa, sanoin, kun on päässyt kaikesta jännityksestä ja
puuhasta ja päättänyt kenen kanssa viettää elämänsä.
-- Mitäpä, jos menisin naimisiin jonkun kanssa heistä! sanoi Gertrud ja
rypisti otsaansa, niin että pääsisin vähän rauhaan.
-- Oletko ehkä rakastunut johonkin heistä, sillä se helpottaisi
valintaasi.
-- En, en luullakseni, mutta he ovat hirveän sieviä. En luule voivani
rakastaa, mutta se kai on samantekevää. Eikö sinun mielestäsi ollut
vaikeata mennä Erikille?
-- Oi, ei!
-- Etkö pyytänyt ajatusaikaa?
-- Kyllä, mutta minä en ajatellut.
-- Olitko varma, että Erik oli oikea?
-- Kyllä, aivan varma. Olinhan rakastunut.
-- Huomaan, että minun on paras odottaa ja jatkaa miesrettelöitäni
toistaiseksi, sanoi Gertrud alistuvasti.
Ehdotin kainosti, että hänen kenties pitäisi lukea ja suorittaa
tutkinto.
-- Hehän ovat kaikki korkeakoulussa, vastasi hän sen näköisenä kuin
tämä ratkaisisi asian. Mutta sano minulle, Kam, eräs asia, jota olen
usein miettinyt, miltä tuntuu olla sanomattoman onnellinen?
Minä punehduin. Sanomattoman onnellinen, ne olivat niin suuria sanoja
minuun sovitettuina.
-- Selviäähän jo itse sanontatavasta, ettei sitä voi sanoa,
pelastauduin. Muuten ymmärrät kai, ettei kukaan ihminen ole aivan
huolia vailla.
-- Kun on mennyt naimisiin sen kanssa, jota rakastaa!
-- Silläkin on puolensa, mutta sitä et sinä voi käsittää.
-- Kenties joutuu ojasta allikkoon, sanoi Gertrud ja nauroi. Mutta
Erikhän näyttää niin onnelliselta.
-- Niinkö luulet? kysyin innokkaasti.
-- Niinpä kyllä, vastasi Gertrud hiukan ihmetellen.
Heti sen jälkeen tuli Erik, ja nähtyämme hänet puhkesimme kumpikin
nauruun, sillä hän näytti todellakin kaikkea muuta kuin onnelliselta.
Hän suuteli minua raivostuneen näköisenä ja nyökkäsi Gertrudille.
-- Onko piika tullut?
Kun raakana kuoritut perunat tuotiin pöytään, alkoi hän murista, että
olin unhottanut sanoa palvelijalle, että meillä kansantaloudellisista
syistä tarjotaan perunat kuorimattomina.
-- Matilda sanoo, ettei siitä ole mitään etua, sillä silloin viitsivät
ihmiset kuoria vain yhden ja syövät sitä enemmän lihaa sen sijaan.
Ruotsalainen kansantaloustieteilijänä!
Ruoka oli kuitenkin hyvää, ja Erikin katse kirkastui sen verran, että
uskalsin kysyä, miksi hän oli raivoissaan.
Niin, hän oli saanut kelvottoman vahtimestarin pankkiin, mutta kuinka
voivat vastuuntuntoiset ihmiset valita vahtimestarin noin vain
umpimähkään. Sadasta hakijasta oli kenties yksi kelvollinen, ja oli
valittava juuri se.
-- Sehän on melkein yhtä tärkeää kuin puolison valitseminen, sanoi
Gertrud.
-- Paljon tärkeämpää! puhisi Erik niin vihaisesti, että aloimme nauraa.
Luuletko, ettei vahtimestareita ole useamman värisiä kuin rouvia?
-- Mutta mistä johtuu oikeastaan, kysyin minä kahvia juotaessa, että
Märtta asuu teillä täällä Tukholmassa, kun hänellä on niin monta
ylhäistä sukulaista?
-- Ooh, sanoi Gertrud hiukan loukkaantuneena, hän viihtyy meillä, hän
ei pidä niin paljon ylhäisön elämästä. Hän on varsin syvällinen, hänen
mielestään on hirveätä olla ylhäisaatelinen.
Erik alkoi nauraa.
-- Luullakseni hän voi sen kestää, sanoi hän.
-- Sinulla on kyllä ollut toisenlainen käsitys Märtasta ennen, huudahti
Gertrud.
-- Kyllä, mutta siitä on jo viisitoista vuotta.
-- Silloin sinä olit kahdeksantoista vuotias, sanoin minä hiljaa.