Kun luin tämän kirjeen, teki se minuun ensin sangen valtavan
vaikutuksen. Jos on niin, ajattelin, että onni saavutetaan uutteralla
työllä, niin kyllä minä ainakin nousen aikaisin aamulla. Koko
viikon olin kuin enkeli, sen saatan sanoa kehumatta, toisin sanoen,
kehumistahan se on tietysti aina. Minä siivosin ja pidin puhdasta, luin
keittokirjoja, juoksin ja kyselin ruokaa kautta koko torin ja tingin,
joka on pahinta mitä tiedän, yhtä alentavaa myyjälle kuin ostajallekin.
Talouskirjani oli mallikelpoinen, ja omiin tarpeisiini en kuluttanut
mitään. Kun Erik tuli kotiin, ei siivoushommasta näkynyt jälkeäkään,
ja kun olin pessyt astiat oli minulla ilta käytettävänäni hänen
harrastuksiinsa. Mutta Erik ei tavallisesti puhunut paljon mitään, hän
vain istui ja tupakoi sekä luki sanomalehtiään. Kerran hän oli ostanut
kotiin sotaa käsittelevän kirjan.
Mutta kun tahdotaan jakaa jonkun ihmisen ajatukset, sanoin itsekseni,
niin mennään hänen luokseen ja sanotaan: -- Mitä sinä ajattelet? Se on
sangen yksinkertaista. Minä tein niin kolme kertaa ja tällainen oli
tulos.
Ensi kerralla esitin kysymykseni hyvin tyynesti. Erik vastasi:
-- Ajattelin, etten minä sodan takia enää voi saada tavallisia
teräskyniäni, joilla olen kirjoittanut kaksikymmentä vuotta, ja
sellainen pikku seikka saattaa häiritä työtäni.
En ollut odottanut juuri tätä, mutta olin heti valmis, tartuin hänen
ajatukseensa ja selitin mitenkä sodan vaikutukset näyttäytyivät
lukemattomissa yksityisseikoissa. Anoppi kertoi, sanoin, että hänen
ompelijattarensa oli ostanut ompelulankaa useammalla kruunulla, hän
luuli, että englantilaiset määräisivät vientikiellon. Ompelulangan
saantia pidetään tavallisesti luonnollisena, mutta ajattelehan mitenkä
kävisi, ellei sitä ollenkaan saataisi, kuinka kaikki menisi repaleiksi
j.n.e. Kun vaikenin, ei Erik vastannut sanaakaan. Vähän nolona yritin
alkaa taas: -- eikö niin? kysyin. -- Kyllä, sehän on selvää, hän sanoi,
ei siihen tarvitse niin monta sanaa tuhlata.
Toisen kerran kun kysyin: -- mitä sinä ajattelet? en muista, mitä hän
vastasi, mutta vahingosta viisastuneena en alkanut saarnata, vaan
sanoin: kas niin, tule tänne ja anna minulle suudelma sen sijaan. --
Tule sinä itse tänne, hän sanoi, ja niin minä teinkin, ja sitten en
ollut sen viisaampi.
Kolmannen, ja sen lupaan viimeisen kerran kun kysyin häneltä, vastasi
hän vihaisesti: turvekysymystä. Silloin en vastannut sanaakaan, mutta
seuraavana päivänä ostin muutamia turvepaakkuja koetteeksi, ja kun
ne olivat tulleet, kutsuin Erikin kyökkiin ja sanoin: -- koska sinä
harrastat turvekysymystä, niin arvelin, että mahdollisesti tahdoit
vähän kokeilla itse. Silloin hän hymyili ja taputti minua ja sanoi: --
katsoppa vain, sinä näköjään panet muistiisi.
Illalla kysyin, innokkaana saada korjata hedelmät hyvästä käytöksestäni:
-- Sanohan, Erik, pidätkö sinä minusta?
-- Totta kai, vastasi hän äreästi.
-- Pidätkö minusta vähän enemmän kuin tavallisesti tänä iltana.
-- En, kuinka niin?
Hän ei ollut huomannut mitään! Silloin aloin epäillä Maijan pätevyyttä.
Seuraavana päivänä sanoi Erik iloisesti minulle, noustessamme
päivällispöydästä: kuulehan Kam, tuosta talouspuuhasta sinä selviät
kuin tyhjää tehden! Mitä me teemmekään tuolla Matildalla juoksemassa
kintuissamme? Minäpä kirjoitan hänelle, että hän saa livistää
pesteineen ja ottaa toisen paikan. Minä olin alkanut korjata ruokia
pöydältä ja suoritin sen vastaamatta sanaakaan. Erik katsahti minuun
hiukan kysyvästi.
-- Pyytäisin saada kahvin samalla, sanoi hän ja meni huoneeseensa.
Tunsin kuinka kuuma aalto huuhtaisi lävitseni ja luulen, että tulin
tummanpunaiseksi kuin tulppaani. Tultuani kyökkiin asetuin tuijottamaan
kahvipannuun, mutta en liikuttanut sormeanikaan pannakseni sen tulelle.
-- Saat vartoa kahvia, ajattelin. Ja kuta enemmän istuin siinä
murjottamassa, sitä enemmän vimmastuin. Pääni oli kipeä ennestään,
nyt se äkkiä tuli vielä pahemmaksi. Olin pessyt makuukamarin itse
uhallakin, vaikka Erik sanoi: ota portinvartia! Polvia pakotti ja
kirveli ja oikea käsi vapisi vielä. Kesken kaikkea aloin parkua.
-- Selviät kuin tyhjää tehden! Hän luuli tietysti, että kaikki oli
kuin leikintekoa minulta, joka olin tottumaton omin neuvoin hoitamaan
taloutta. Kuinka olinkaan todella ahertanut näinä neljänätoista päivänä
ja ponnistanut ruumiin- ja sielunvoimiani, jotta kaikki olisi Erikin
mielen mukaista. Ja tämä oli kiitos. "Kirjoitan Matildalle, että hän
saa livistää!" Hän ei edes kysy mitä minä asiasta ajattelen! Vielä
vähemmän jaksanko kestää. On itsestään selvää, että minun toimekseni
sopii aivan hyvin käyttää aikani hänen jälkiensä siivoamiseen,
lakaisemiseen, astioiden pesemiseen ja ruo'an laittamiseen. Sitäpaitsi
sopimus oli _minun_ tekemäni, eikä _hänen_ asiansa ole sitä purkaa,
luullakseni. Mutta minun sanani ei luonnollisesti merkitse mitään.
Naisen sanaa ei pidetä kunniasanana. Uhuu, nyt näen minkä verran hän
minusta välittää!
Puolen tunnin kuluttua nostin pääni kyökkipöydästä, siinä suhisi,
hakkasi ja poltti. Vasten tahtoani aloin kuunnella mitä Erik puuhasi
asuinhuoneissa, mistä johtui, ettei hän vaatinut kahvia? Kirjoittiko
hän kenties Matildalle? Äkkiä kuulin hänen harovan kalossejaan, sitten
napsahti patenttilukko, hän oli mennyt!
Tämä uusi isku palautti minut täydelleen tajuihini, sillä nyt sitä
tarvittiin. Asetuin pesemään astioita, panin kahvin tulelle ja tein
parhaani katsellakseni asiaa Erikin kannalta. Kenties tuo ehdotus, että
tulisimme toimeen ilman palvelijaa, ei hänen puolestaan ollut niinkään
kohtuutonta lopuksi? Se oli varsin edullista taloudellemme, se ratkaisi
kysymyksen työansioistani. Oliko se vain itsekkyyttä? Ei, sillä
epäilemättä hänelle olisi mukavampaa kun olisi tottunut ja kelvollinen
palvelija. Kun hän imarrellen esitti asian minulle, niinkuin voisin
korvata palvelijan täydellisesti, silloin hän kenties oli kohonnut
itsensävoittamiseen, joka hänen mielestään olisi ansainnut paremman
palkan kuin minkä minä annoin. Parkuessani olin tietysti onnistunut
saamaan ääneni kuuluville. Hän oli suuttunut vuorostaan, ja se, että
sai turhaan odottaa kahvia, ei ollut saattanut häntä leppyisemmälle
tuulelle. Sitten hän oli mennyt tiehensä. Päästyäni tähän asti olin
täydelleen saavuttanut tasapainoni. Aloin huomata, että Erikin ehdotus
oli oikeastaan sangen kohtuullinen, minunkin kannaltani katsottuna.
Siten pääsin haalimasta kokoon piano-oppilaita ja jyskyttämästä pianoa
rikki. Jos Erik palaa viiden minuutin kuluessa, ajattelin, löytää hän
minut yhtä selvänä kuin kahvinkin. Mutta hän ei tullut, kahvi jäähtyi
ja minun oli vaikea ylläpitää sovinnollista, myöntyväistä mielialaani.
Valtimoni sykki ja poltti yhä, väristykset puistattivat ruumistani,
tulin yhä haluttomammaksi, pääni oli kuin uuni, joka on suljettu liian
aikaisin lämmittämisen jälkeen. Tulen varmaan sairaaksi, ajattelin, no,
kernaasti minun puolestani. Vielä puoli yhdeksän aikana ei Erik ollut
kotona. Nyt olin todellakin sairas ja heti haluttomampi sellaiseksi.
Koetin selitellä oireita: kaikki johtui kaiketi vain väsymyksestä ja
mielenliikutuksesta, enkä minä aikonut antaa perään. Siihen aikaan
päivästä oli minulla tapana mennä alas hinkkeineni; mutta tänään tein
sen todellisella nautinnolla ja toivoin vain tapaavani uhkean emännän
hylkeennahkakappoineen ja töyhtöineen.
Mutta voiko kukaan ajatella hullunkurisempaa tilannetta? Ehdittyäni
rappujen puoliväliin takaisin, menetin, tietämättä miten, tasapainoni
ja minun täytyi istuutua rappusille hinkkieni keskelle. Sitten alkoi
S:t Erikinkatu 50 B keinua, rappuset pyörivät mukanani, ja vain
pitämällä lujasti kiinni käsipuusta voin pysyä tanssin mukana. Silloin
tuli minua kohti muuan varjo, ja minä muistan, että ihmettelin kuinka
se voi pysyä tasapainossa niin helposti, kiivetessään ylös näitä
hurjistuneita rappuja. Mutta olento pysähtyi eteeni ja sanoi:
-- Mitä ihmettä teet _sinä_ täällä?
-- Auta minua kotiin! sanoin minä.
Tulin kotiin. Erik riisui vaatteeni, pani minut sänkyyn ja soitti
puhelimella äidilleen, ja äiti sanoi: -- Anna hänelle viinimarjaviinaa!
Yöllä kuulun, hien virtanaan valuessa, huutaneen Matildaa, mutta heti
aamun tultua ja kun tunsin olevani viileämpi ja selvempi, sanoin
Erikille: -- Kirjoita vain kernaasti Matildalle ja tiedustele mitä hän
sanoo!
-- Sen olen jo tehnyt, sanoi Erik, vien sen postiin mennessäni pankkiin.
Olin ollut täysin valmis kehoittaakseni häntä kirjoittamaan, mutta tämä
vastaus teki minut mykäksi. Käännyin seinään päin ja nielin kyyneleeni.
-- Mitä arvelet, pienokaiseni, eikö se ollut hyvä? kysyi Erik iloisella
äänellä, joka loukkasi minua vielä enemmän.
En voinut vastata mitään, silmäni olivat kyynelten vallassa.
Erik oli hetken vaiti. Viimein hän sanoi:
-- Kirjoitin, että hän tulisi huomenna. Mutta mitä ihmettä sinä _nyt_
uliset?
Ja sitten läksi hän syömään suurusta äitinsä luo ja lupasi lähettää
hänet tänne kohta.
Matildan arvoitus oli siis ratkaistu sattuman kautta, ilman minun
myötävaikutustani. Ihminen luulee pitävänsä kohtaloaan käsissään, ja
kuinka onkaan, niin hän sen sijaan on kohtalon kourissa.
Häpesin kuvaamattomasti itseäni. Olin mielihyvällä kuunnellut Märtan
ylistelyjä kunnollisuudestani ja liian kernaasti antanut uskotella
itselleni, että minä viisaudellani ja vaikutusvallallani Erikiin voisin
suorittaa jonkun tehtävän sukulaisteni kesken. Mutta sitten kohta
menetän pienen harmin takia malttini, tulen pahalle päälle ja saavutan
ensimmäisen voittoni Erikin tahdosta kyynelillä ja tolkuttomuudella!
Kotona oli meillä vanha ompelukone, joka toisinaan tuli aivan
hulluksi, alkoi ilman näkyvää syytä kolista ja ontua, katkoi lankaa,
taittoi neuloja, meni umpilukkoon ja levitti sanomattomasti ikävyyttä
ympärilleen. Isä, joka kutsuttiin sitä katsomaan, sanoi: se on niinkuin
naiset, ja kuinka minä olin äkäinen siitä! Nyt tunnustan nöyrästi
olevani tuon vanhan koneen sukua. Mutta tämä ei saa uudistua. Minun
pitää tästedes käyttäytyä ihmisten tavoin, hallita luonnettani tiukoin
ohjin ja pitää vikani tarkoin kurissa. Tänään on minun kai maattava,
koska minussa on kuumetta, mutta huomenna nousen uusin mielin ja käyn
sitten hiljaa ja tasaisesti, kuten kunnollisen ompelukoneen sopii ja
tulee.