Huhtikuun 11 p:nä.
Aina pitää Maijan saattaa toinen alakuloiseksi. Kadun nyt, että avasin
sydämeni hänelle ja pyysin häneltä neuvoa, sillä minusta tuntuu, että
hän on vain hämmentänyt arvostelukykyäni ja katsantokantaani ja saanut
minussa aikaan pakkotilan Erikin suhteen, sensijaan, että ennen olin
niin suora ja huoleton. Hänen mielestään minun kuvaukseni Erikistä ei
lupaa hyvää tulevaisuuteen nähden.
"Sinä yksinkertaistutat Erik-harvinaisuutesi, ja kun sinä ilman
muuta otaksut, että te aina tulette pitämään toisistanne ja
kestämään, kuten lausut, silloin sinä pidät selviönä sitä, joka
teidän on vuosien kuluessa todistettava! Minä en ole edes varma
siitä, että Erik rakastaa sinua (niin hän hentoo kirjoittaa!)
niinkuin hänen pitäisi tehdä, jotta te molemmat olisitte oikein
onnellisia. Hän kohtelee sinua aivan liian rauhallisesti, kuten
itse sanot. Mutta olkoon että hän pitää sinusta tarpeeksi, niin
ei sinun pidä kuvitella sen merkitsevän sitä, että hän aina tulee
niin tekemään. Sinä teet sen aloittelijain tavallisen virheen,
että pidät luonnollisena sitä mikä tosielämässä on harvinainen
poikkeus. Mahdollisesti voit luottaa Erikin vilpittömyyteen,
sillä on paljon ruotsalaisia miehiä, jotka ovat vilpittömiä
vaimojaan kohtaan, ja siinä he tekevät kauniisti, mutta sinä
et voi luottaa hänen sydämeensä ilman muuta, sillä sitä hän
ei hallitse. Jotta saisit pitää sen, vaaditaan että sinä aina
olet paras nainen, minkä hän tapaa, niin, _paljon_ parempi
täytyy sinun olla, korvataksesi mitä sinulta puuttuu uutuuden
yksinkertaisesta viehätyksestä. Siitä on ääretön vaiva, ja sitten
on sinun asiasi päättää kannattaako puuha. Joko hän on vaivan
arvoinen, ja silloin sinä tartut asiaan, tai hän ei ole, ja
silloin saa asia jäädä. Joka ei voi päättää toista tai toista,
sen kyyneleitä ei minun ollenkaan tule surku.
Kun sanon, että saat tekemistä, niin en tarkoita, että sinun
tulee juosta noutamaan hänen veistään takin taskusta ja
polvistua kuin hänen orjattarensa teetarjottiminesi, vaan että
sinun pitää koettaa antaa hänelle oikeat annokset hellyyttä,
kehoitusta ja viihtymystä, kuria ja nuhdetta, veitsenkärjellinen
välinpitämättömyyttä sekä pippuria ja suolaa maun mukaan. Sinun
ei tarvitse ainoastaan koettaa kohdistaa huomiotasi häneen, vaan
myöskin itseesi, niin että tulet rakastamisen arvoiseksi, äläkä
tee itseäsi tärkeämmäksi, Kamilla, kuin tarpeellista on! Oli jo
kyllin onnettomasti, että kirjoitit tuon hätäisen rukouskirjeen
saadaksesi tulla Tukholmaan. Näen kyllä rivien välistä kuinka
Erik on paisuksissa.
Pintapuolisesti ja kaukaa katsoen voi näyttää vähän naurettavalta
tällaisena aikana, jolloin valtakuntia ja sivistysarvoja kukistuu
ja nousee, uhrata niin paljon päänvaivaa, kärsivällisyyttä,
rakkautta ja harrastusta yhden ainoan pankinkasöörin vuoksi.
Mutta minnekä pankinkasöörit joutuisivat, elleivät he jollekin
olisi tärkeintä maailmankaikkeudessa? Ja päinvastoin, mihinkä me
joutuisimme?
Kysyt minulta onko mielestäni sinun tehtävä jotakin muuta kuin
hoitaa Erikiä. Kyllä, tosiaankin arvelen niin. Jos sinä keskityt
vain Erikiin, tulee hän liikaa hoidetuksi, ja se ei ole hyväksi
hänelle. Mitä sinun on tehtävä, en tosiaankaan vielä tiedä
(ehdotuksesi Punaisesta rististä on mielestäni toistaiseksi
varsin hyvä). Mutta minusta tuntuu, että kutsumuksen pitää myös
tulla meille tavalla, josta ei saata erehtyä. Ei ole mahdollista,
että meidän tulee olla ja pysyä yksinomaan pankinkasööriemme
varassa kunkin kohdastaan, meillä täytyy olla joku tehtävä
täytettävänämme heitä kohtaan ihmisinä. Odota ja tarkkaa! Sen
täytyy tulla!
Rakas Kamilla, älä nyt luule, että olen sinua kohtaan yksinomaan
hirveä! Olisin luonnollisesti voinut kirjoittaa aivan
toisenlaisen kirjeen, mutta luullakseni siedät tämän, jota pidän
totuutena. Itseäni koskevaan kysymykseesi en vastaa, mutta jos
olet niin järkevä kuin luulen, pitäisi sinun voida lukea yhtä ja
toista elämästäni tästä kirjeestä noiden seitsemän murtumattoman
sinetin läpi. Eihän makkaransisus voi olla erikoisen ylpeä
siitä, että se on puristettu neljästi myllyn läpi, eikä minua
voi huvittaa kuvailla elämääni sinulle. Ennen vaikuttivat
kyllä minuun varsin valtavasti surut, joiden tuttavuutta sain
tehdä, mutta ei nyt enää. En voi käsittää, että pidin niitä
niin tavattomina, nehän ovat aivan pieniä ja mitättömiä, aivan
kuin minäkin. Mutta tämä varmuus ei vapauta minua retustamasta
edelleen niiden seurassa, ja nyt, kuten ennenkin, ne anastavat
aikani. Mutta mikäs muutoin olisikaan eläessä? Jaakko tervehtii
teitä kumpaakin. Varo kirjettä!