Maaliskuun 30 p:nä.
Muille ihmisille tämä on aivan tavallinen päivä, meille se on
uudenvuoden aatto, ja me tulemme aina viettämään sen muistoa,
luullakseni.
Sillä tänään perustetaan uusi koti, joka seiniensä sisään sulkee kahden
ihmiselämän työn, ilon ja surun.
Jonkunlainen juhlallisuuden tunne valtaa minut aivan äkkiä, ja vapistus
liikuttaa sydäntäni. Herra Jumala, miten paljon voikaan tapahtua?
Maailma keinuu, se, mikä tänään on jonkun kallista omaisuutta, voidaan
huomenna menettää, ja kuitenkin täytyy elää. Mutta ei maksa vaivaa
surra sitä, mitä ei vielä ole tapahtunut. Sen osan tulevaisuuttamme,
joka on minun käsissäni, tahdon koettaa käyttää parhaimmalla tavalla,
ja muusta pitää Herramme huolen.
Kulunut viikko on ollut työteliäs ja hauska, kun olemme järjestäneet
kaikki.
-- Niin hauskaa et saa enää milloinkaan, sanoikin anoppini eräänä
päivänä, puuhatessamme kyökissä. Minä laitoin vahakangasta ruokasäiliön
hyllyille ja hän kuivasi Brising & Fagerströmiltä tulleita olutlaseja.
-- Muistan hyvin, hän jatkoi, kun minä olin vaiti, kuinka iloinen olin
järjestäessäni ensimmäistä kotiani ja kuinka kaikki minusta näytti
ruusunpunaiselta. Sittemmin olen saanut pakata ja purkaa neljä kertaa,
tiedätkö, ja kun minun sitten piti järjestää kaikki uudelleen, silloin
oli niin paljon kulunutta ja rikki mennyttä. Ja silloin oli maailma
toisenlainen, tiedätkö. Niin että sinä et milloinkaan enää saa niin
hauskaa kuin sinulla on nyt.
Minä järjestin mietteissäni riviin kahta hillotölkkiäni ja koetin
turhaan lyöttäytyä alakuloiseksi.
-- Olen jo saanut selville, minä vastasin, että kaikki on aivan
toisenlaista kuin hauskuuden pito.
En tarkoittanut sillä paljon mitään. Odotan sitä päivää, jolloin tulee
lapsi taloon, onni, kokonaan toisenlainen kuin se, jota nyt saan kokea,
hiljaisempi ja ihmeellisempi.
Mutta anoppi oli tyytyväinen.
-- Vai niin, vai olet saanut? hän sanoi. Silloin on paljon voitettu,
Kamilla. Hän hymyili niin ystävällisesti, että minä rohkenin tehdä
erään tunnustuksen.
-- Äiti! sanoin urhoollisesti. Koska nyt keskustelemme vakavista
asioista: minä en osaa laittaa ruokaa.
-- Niin, tiedän sen, hän sanoi, unohtaen näyttelemänsä osan. Mutta
siitä kyllä selvitään. Erik on niin kiltti.
Erehdys! Erik on rehellinen, kunnollinen, velvollisuudentuntoinen ja
minun mielestäni varsin ihastuttava, mutta hän ei ole sellainen, mitä
kiltillä tavallisesti tarkoitetaan. Hän ei kuulu niihin, joita niin
säälittää saattaa muita pahalle mielelle, että mieluummin syövät ääneti
raakoja perunoita ja juovat poroista kahvia. Erik ei milloinkaan tee
vääryyttä tai pyydä liikaa, mutta jos minä unohdan jotakin tai olen
huolimaton tai maksan liian paljon, silloin ei hän armahda. Kerran hän
sanoi minua vätykseksi, kun unohdin teatterilipun.
Tätä en kuitenkaan sanonut hänen äidilleen, vaan:
-- Minun kai pitää opetella keittämään.
-- Niin, tuleva palvelijasi Matilda on mainio.
-- Olen kuullut, että on nöyryyttävää oppia keittäjättäreltään, sanoin
minä ja huokasin.
-- Niinpä kyllä, mutta miksi et ole suorittanut talouskurssia?
Vastahan aika sanoa nyt, ajattelin ja olin happaman näköinen,
kun Erikin piti muuttaa kalliin persoonansa ennen sunnuntaita,
maustetavarat oli ostettu, maito ja munat tilattu.
Mutta oli aivan mahdotonta olla pahoillaan kauempaa. Kuten anoppi oli
sanonut, oman kodin järjestäminen _oli_ liian hauskaa. Purkaessani
taloustarpeidenkaupasta tullutta lähetystä täytyi minun taputtaa
huhmaria ja silittää riivinraudan selkää, niin hyvin ne kaunistivat
paikkojaan.
Kun silitysrauta tuli esille kohosi itsetuntoni jälleen.
-- Aion silittää kaikki Erikin tärkkitavarat itse, sanoin aivankuin
sivumennen. Ja se auttoi. Anoppi herkesi heti.
Usein täytyi minun panna pois mitä käsissäni oli ja juosta huoneistoon
katsomaan. Kaikkihan ei ole ihan valmista vielä, mutta työ edistyy,
ja kaikki on niin ihastuttavaa, kun se on omaa. Minä sain uudet
seinäpaperit! Ruokasalista puuttuu koko kalusto, mutta Erikin
tovereilta saatu ryijymatto on tullut, ja kun se on kukkivan nurmen
näköinen, ei ole hullumpaa pitää kekkerit luonnon helmassa. Koko
pöytäkalusto on jo asetettu pitkin seiniä.
Sänkykamari on täysin valmis, ruusun ja vaaleanharmaan värinen, aina
huonekaluista alkaen, jotka itse olen ostanut kotiteollisuuskaupasta,
harmaisiin, punertavavuorisiin samettitohveleihin asti. Olen saanut ne
vanhimmalta kälyltäni, ja nehän juuri johdattivatkin Märtan ja minut
tähän väriyhdistelmään.
On aivan ihmeellistä miten ystävällisiä ja asiaaharrastavia kaikki
ovat olleet. Märtta käy luonani joka päivä ja hänellä on aina ollut
uusia aiheita. Ei kukaan voi niin hyvin kuin hän poistaa epäilyä, sillä
hänellä on heti paikalla varma mielipide kaikesta, tuolla lahjakkaalla
ihmisellä.
Vaivaista viidentuhannen taloutta pitää hän -- joka käyttää tuon summan
neularahoikseen -- köyhän taiteilijan taloutena, niin haavemieliseltä
se hänestä tuntuu. Sen vuoksi tahtoo hän mielellään antaa kodillemme
taiteellisen vivahduksen halpoine ja rohkeine vaikutteineen ja siten
tehdä köyhyyden kuosikkaaksi. Määrättyyn rajaan asti olen samaa mieltä,
mutta ei pitemmälle. Minä en verhoa laatikoita itämaisilla shaaleilla
tai ripusta paperilyhtyjä kattoon, se ei sovi meille, me olemme liiaksi
ruotsalaisia. Minä olen syntynyt säyläsohvassa, enkä turkkilaisella
leposohvalla.
-- Kuinka te olette onnellisia, sanoo Märtta, kun voitte perustaa kodin
ilman mitään vaatimuksia ja laittaa sen sellaiseksi kuin tahdotte!
Ymmärräthän, etten minä koskaan rohkenisi ajatella naimisiin menoa,
ellen voisi saada salin ja ruokahuonetta 18 hengelle. Ja minulta
vaadittaisiin, että huonekalut olisivat tehdyt vanhasta laivanrungosta,
joka on maannut viisisataa vuotta meren pohjassa. Vähemmällä en pääse.
-- Niin, mutta jos oikein yrittäisit?
-- Olen koettanut yrittää, mutta se on mahdotonta. Sinä et tiedä miten
hyvä sinun on, Kamilla, kun et ole hienostoa -- -- mutta mitä herran
nimessä, tyttö, sinulla on tuossa?
Hän tuijotti kauhuissaan sohvan selkämystään, johon olin varsin
viattomasti ripustanut sinipunaisen pöytäliinan, joka aikoinaan oli
ollut äidin.
-- Ota pois tuo! puuskahti hän.
Mikä? minä sanoin, sillä luulin että siinä oli, suoraan sanoen, lude.
Nyt hän joutui aivan suunniltaan.
-- Ota pois se heti paikalla, muuten saan rohtuman. Liina tietysti!
Sinähän et sitten käsitä ollenkaan! Tuo on inhoittavin väriyhdistelmä,
kuin olla taitaa. Anna minulle lasi vettä!
Käärin nopeasti liinan kokoon ja kiitin Jumalaa, etten kuulunut
hienostoon.
Niin, ja sitten tuli uudenvuoden aatto.
Syötyäni aamiaista anoppini luona läksin heti kotiini, mukanani perheen
palvelija, joka kantoi suuressa korissa muuttopuuroa ja suurta valmista
vasikanpaistia -- Erikin äidin kauniita lahjoja.
Torilla pysähdyimme ja ostimme soppajuuria, perunoita ja kukkia.
Minulla oli tavattoman kiire koko aamupäivän. Viisi kertaa juoksin
alas kauppaan, se tekee yhteensä viisitoista porraskerrosta, sillä
hissi oli rikki. Ja kun minun piti tehdä tuli, niin ei ollut ensinkään
puita! Mikä puuha kattaa pöytä kahdelle, vispilöidä puuro kerman kanssa
maltalaiseksi riisiksi, lämmittää vasikanpaisti, lauhduttaa puolipulloa
Volnay-viiniä. Ennenkuin huomasinkaan oli Erikin saapumisaika käsissä.
Olin odottanut häntä yksikseen, mutta sisään astuikin nelihenkinen
seura niin että humu kuului: Erik, Gertrud, lankoni Kaarle ja Märtta.
-- Emme me jää tänne! he huusivat.
-- Vasikanpaisti riittää, minä vastasin ylpeänä.
-- Oh, tunnemme kait ihmistapoja. Me tahdoimme vain pistäytyä
katsomaan, sitten menemme heti.
Märtta oli unohtanut sinipunaisen liinan ja oli erittäin tyytyväinen,
kun olin seurannut hänen neuvoaan ja asettanut arkihuoneen sohvan
suorakulmaisesti uunia kohti. Hän selitti haluavansa näyttää
kotimme hienostoon kuuluville tuttavilleen, jotka luulivat, että
porvarillisissa kodeissa aina oli nukkakangasta ja kipsikissoja.
-- Se ei auta ollenkaan, että vakuutan asian olevan päinvastoin, minun
puhettani ei uskota, minähän olen niin yltiöpäinen.
-- Missä sinun yltiöpäisyytesi sitten ilmenee? kysyi Kaarle äkkiä,
ja me kaikki katsoimme häneen, koska hän oli ollut vaiti koko ajan,
jolloin tuo kaunis poika punastui ja tuli vielä kauniimmaksi.
-- Se ilmenee siinä, että seurustelen teidän kanssanne, vastasi Märtta.
-- Jotka olemme niin vähäpätöisiä, vastasi Kaarle loukkaantuneena.
-- Jos te riitelette, sanoi Gertrud väliin, mutta minä kuulin sen
kuitenkin, niin minä seuraan mukana.
En tiedä mitä hän tarkoitti tai mihin, mutta he sopivat heti, ja sitten
he läksivät.
Gertrud suuteli minua ja toivotti minulle onnea, ja minä sanoin: --
Tule pian tänne yksin.
En voi käsittää mistä johtui, että vaikka minun mielestäni kaikki
oli aivan valmiina, kuitenkin kesti vielä puoli tuntia, ennenkuin
saimme istuutua kyökkipöydän ääreen, toisin sanoen, minä en istuutunut
oikeastaan sen paremmin. Mutta kaikki oli hyvin, ja siitä tuli
riemuvoitto. Erik oli tavattoman hilpeä ja iloinen, taputti minua ja
sanoi olleensa valmistautunut pahimpaan. -- Kuka oli valmistanut sinua?
-- Äiti.
Vihdoinkin oli päivällinen syöty ja me istuimme kahdenkesken
arkihuoneessa, Erik lukien kirjaa, minä neuloen, aivankuin kuvissa.
Silloin tällöin katsahdimme toisiimme ja nyökkäsimme toisillemme.
Pitkät ajat annoin neulani levätä ja istuin vain mietteisiin
vaipuneena. Oli kuin elämän pyhäilta. Mutta koska sydän on ikuinen
vaeltaja, ei se tahtonut pysähtyä hetken hiljaisuuteen, se jatkoi
matkaansa jo kaukana, kohti sitä aikaa, jolloin se jälleen joutuisi
koetukselle, jälleen saisi kärsiä, jolloin se saisi osoittaa
rakkautensa voimaa, kun se Erikin tähden saisi tehdä ihmetöitä. Ja
kaikki ajatukseni päättyivät lupauksiin, jotka kaikki tarkoittivat
Erikiä, kunnes hän, tietämättään, istui siinä kuin jumalankuva,
uhrilahjojen seppelöimänä.
-- Tässä on määritelmä ystävyydestä, keskeytti hän minut äkkiä: tehdä
toistensa tarkoituksen omakseen. Sepä oli ylevää.
-- Sanohan sitten minulle omasi, minä pyysin, niin että voin tehdä sen
omakseni.
-- Kiitoksia paljon, sanoi Erik, mutta minä en oikein tiedä. Hän mietti
hetkisen ja puhalteli savurenkaita ajatuksiinsa syventyneenä. Minun
tarkoitukseni, hän sanoi viimein, on kai voittaa kaikki hidas ja heikko
itsessäni, niin että lopulta voin kutakuinkin kunnioittaa itseäni. Ja
mikä on sinun, pienokaiseni?
-- Kaiketikin sinä, vastasin arvelematta, se johtui niin luonnollisesti
äskeisistä ajatuksistani.
Erik purskahti nauruun.
-- Sitäpä voi sanoa oikeaksi naisen vastaukseksi, hän sanoi.
Sinulla pitää kai olla joku oma tarkoituksesi, eihän toinen ihminen
sellaisenaan voi olla sinun itsetarkoituksenasi.
-- Kyllä, toistaiseksi, vastasin hiukan loukkaantuneena.
-- Älähän suutu nyt, sehän on oikein hyvä, kun tarkemmin ajattelen,
silloin saamme molemmat keskittyä minun ympärilleni. Muuten, lisäsi hän
hetken kuluttua, mitä tarkoitit sanalla toistaiseksi?
Siihen kysymykseen en vastannut.