Maaliskuun 18 p:nä.
Suunnilleen seuraava sananvaihto tapahtuu iltaisin:
-- Hyvää yötä, Erik!
-- Hyvää yötä, pienokaiseni. Nuku hyvin!
-- Kuulehan, Erik?
-- Niin, mitä haluat? Etkö jo ole jutellut tarpeeksi tänään?
-- Kyllä, mutta tahdoin vain sanoa, etten minä matkusta huomenna.
-- Etkö! Kuinka kauan aiot oikeastaan viipyä?
-- Niin kauan kuin tahdot.
-- Siinä tapauksessa luulen melkein, että sinun kannattaisi purkaa
matka-arkkusi.
Ja minä käännyn kyljelleni ja huokaan syvään mielihyvästä
ajatellessani, että saan jäädä tänne rauhaan ja lepoon. Ei kukaan, joka
ei ole vaeltanut hyvästijätöillä sirotettua tietä, voi aavistaa mikä
onni siinä piilee. Kaikesta kallisarvoisesta on onni kallisarvoisinta
ostettaessa.
Jos olisin saanut noudattaa omaa makuani, niin olisin tahtonut nauttia
verkalleen kodinperustamisen huvista. Hiljalleen olisimme etsineet,
emme mitä asuntoa tahansa, vaan huoneiston, joka perustamisen alusta
oli meille määrätty. Olisin tahtonut koota huonekaluja, kuten harakka
pesäänsä, löytää tavaroita, ostaa padan tällöin ja pannun tuolloin.
Sillä tavoin olisi huvia kestänyt kauan, ja minä olisin samalla ehtinyt
nauttia valkoisesta, hyisestä maaliskuun keväästä.
-- Mutta varropas, kunnes saat kodin kuntoon, sanoo Erik. Silloin on
oikea kevät tullut, ja sinulla ei ole mitään muuta tekemistä kuin olla
rouvana ja ihailla luontoa.
Erik on nimittäin niin sanomattoman hätäinen nyt saadakseen muuttaa
omaan kotiinsa. Enkä minä valita sitä, sillä ennen olin niin pahoillani
siitä, että hän oli niin kärsivällinen odottamaan. Itse ei hän voi
paljon auttaa siinä puuhassa. Minä hapuilen ja läähätän pitkin
katuja, ja kun minun pitää tulla kotiini päivälliselle anopin luo
kello kuusi, olen tavallisesti niin myöhään ulkona, etten milloinkaan
uskalla pysähtyä sekunniksikaan, kohdatessani katuperspektiivin, joka
tuomiokirkon tavoin on täynnä keväthämärän sinistä suitsutusta.
Tällä tarmokkuudella olemme nyt ehtineet niin pitkälle, että
voimme muuttaa omaan kotiimme jo ennen huhtikuun ensi päivää. Uusi
palvelijattareni, Matilda, tulee kuitenkin vasta myöhemmin. -- Jos
elän, tulen 14:nä päivänä, muuten 15:nä, hän sanoi. Tässäkin on syy,
syvälle rintaani haudattuna, miksi olen tahtonut kaiken käymään
hitaammassa tahdissa, sillä minä vapisen ajatellessani niitä 20
päivällistä, jotka minun täytyy valmistaa omin neuvoin. Osaan soittaa
pianoa, toisin sanoen, olen harjaantunut ja kärsivällinen pikkulasten
soitonopettajatar, sillä sen opin nuoruudessani, sen lisäksi osaan
liinaompelua ja koetan katsella maailmaa valoisalta puoleltaan, mutta
minä en osaa laittaa ruokaa. On miehiä, jotka eivät koko elämässään
paljasta vaimonsa kelvottomuutta, mutta Erik ei ole sellainen. Minä
saan näyttää kelvottomuuteni, eikä se sovi minun itsetunnolleni.
Voisinhan pyytää anopiltani, että saisimme syödä päivällistä hänen
luonaan, mutta minä en kehtaa, kun hän ei itse esitä sitä. Minusta
tuntuu, että hän aavistaa, missä pulassa olen, ja että hän vastoin
parempaa tietoaan puhuu kanssani ikäänkuin täysin osaisin keittotaidon.
Hänen äänensä kuuluu melkein liian luonnolliselta, kun hän kysyy:
mitenkä panet silakoita säilymään, Kamilla? Tai kun hän neuvoo minua
hyvissä ajoin varaamaan hapanpaistin pääsiäiseksi.
Keskiviikkona vuokrasimme asunnon, ja on heti sanottava, että se
oli ensimmäinen, jota olimme katsomassa. Tapasin Erikin pankin
ulkopuolella, hän tuli ulos parin toverinsa, notario Sohlbergin ja
notario Sahlgrenin seurassa. Edellinen sanoi: teidän pitää tulla
vaimoni hyväksi ystäväksi, silloin hymyili toinen hieman: minulla ei
ole mitään vaimoa, teidän pitää tulla hyväksi ystäväksi minun itseni
kanssa.
-- Kyllä, kiitoksia, sanoin minä heille, ja Erikille, kun olimme
eronneet heistä: emme saa vuokrata liian pientä huoneistoa.
Kuljimme käsikynkässä ja minä koetin parastani pysyäkseni tahdissa,
mutta päästyämme Tiilimäelle aloimme vetää kumpikin tahollemme: Erik
kohti Kuninkaansaarta, minä Vaasan sillalle päin. Erik voitti, joka
suhteessa vahvempana, ja me menimme suoraan yli rautatieraiteiden.
-- Kuulehan, Erik, etkö mitenkään tahdo asua Etelässä?
-- En, en mitenkään, Kamilla.
-- Mutta jos minä nyt mielelläni tahdon?
-- Minä en voi käsittää, miksi sinä, Kam, tahtoisit mielelläsi sitä,
mitä minä en ollenkaan tahdo?
-- Ja miksi, minä vastaan, sinä et ollenkaan tahtoisi sitä, mitä minä
tahdon niin mielelläni?
Me nauramme. Hetkisen olemme tunteneet, että kaksi on kaksi.
Me pyrimme Käsityöläiskatua ylöspäin sairashuoneen, paarihuoneen,
kirkkomaan ja tyhjän lapsenpäästölaitoksen ohi. Loppumattoman matkan
jälkeen saavumme S:t Erikinkadulle, Erik ottaa esille vuokraluettelon
ja minun suureksi riemukseni ohjaa hän kulkunsa katua alaspäin Mälaria
kohti. Minä seuraan häntä erääseen uuteen taloon, kyyryinen porttieukko
etsitään, hän silmäilee meihin huolimattomasti, mutta tarpeeksi
tehdäkseen johtopäätöksensä, luullakseni, ja menee edellämme neljänteen
kerrokseen. Ovella ei ole mitään nimikilpeä, huoneisto on tyhjä.
-- Entiset asukkaat tekivät vararikon juuri ennen maratoniota,
huomauttaa portinvartijarouva, mutta isäntä laitatti perinpohjin heidän
jälkensä.
Pieni eteinen, sinivihreäksi maalattu, vihamielinen väri, kaksi
huonetta kadulle päin, toisen edessä parveke, hyvin pieniä, mutta eihän
meilläkään ole niin paljon tavaroita, niin että meille on kyllä tilaa
riittävästi. Parvekehuoneen seinäpaperit ovat sianveripunaiset, muiden
vihreät. Toisella puolen on kyökki vuodekomeroineen, vastapäätä pientä
puistikkoa, joka oli yhteinen koko korttelille, ja sen vieressä on
kolmas huone, joka on suurin.
-- Tässä on hyvä tila sängyille, kuten rouva näkee, elleivät ne ole
kovin suuret, sanoo porttirouva.
-- Me emme ole niitä vielä ostaneet, vastaa Erik ystävällisesti
selittäen, jonka jälkeen eukko sanoo minua neidiksi ja alkaa vastata
jotenkin huolimattoman alentuvaisesti kysymyksiini puukellarista ja
pesutuvasta, kuivausvinnistä ja kaikesta mitä anoppi oli päähäni
päntännyt.
Erik melkein käy kärsimättömäksi.
-- Ottakaamme tämä, niin pääsemme enemmistä juoksuista, tämähän on hyvä
ja hinta kohtuullinen. Minä olen muuten hitosti nälissäni, hän sanoo.
Vastauksen asemasta avaan parvekkeen oven ja menen ulkoilmaan.
Tuolla alhaalla kimaltelevat auringossa Mälarinselän rouhejäät
hienojen kristallien lailla. Ranta on niin lähellä, kuulen kuinka jää
murskaantuu, kun muudan mälaripursi puskee sen läpi. Lasken viisi,
kuusi puuta, jotka näkyvät parvekkeelta. Ne ovat jalavia, joihin kohta
puhkee pieniä käheriä, ruskeanvihreitä lehtiä.
-- Tahdonko asua täällä? kysyin itseltäni. Tahdonko ensimmäisen oikean
kotini maan päällä olevan täällä? Miksi en ole oikein tyytyväinen?
Samassa huomaan selvästi kuinka anteeksiantamatonta on, että olen
pikkumainen ja kiusaannun seinäpaperista, rumasta väristä eteisessä.
Minä moitin itseäni: sinä ansaitsisit, Kamilla, että kaikki otettaisiin
sinulta pois.
Käännyn mennäkseni sisään taas ja nöyrästi ilmoittaakseni hyväksyväni
huoneiston. Mutta tölmäisen vasten Erikiä.
-- Sinä seisot katselemassa Etelää kohti, hän sanoo, käsitäthän, että
jos todellakin hirveän paljon mieluummin _tahdot_ -- -- --
Minä suutelen häntä, niin, teen sen parvekkeella.
-- Olen hyvin tyytyväinen, sanon. Näköala on kaunis, ja tänne voimme
laittaa parvekepuutarhan.
-- On parasta, että herrasväki päättää asian, sanoo portinvartija
ikävystyneenä, tällä on monta ottajaa.
Vielä kerran käymme pienien huoneiden läpi, kävely ei ole pitkä.
-- Sali, työhuone, sänkykamari, tai sali ja kummallakin oma huoneensa
sänkyineen -- eikö niin sopisi paremmin?
-- Kas vain, kuinka sinä olet uudenaikainen, sanoo Erik.
-- Meidän siinä seisoessamme ja katsellessamme soi eteisoven kello
pitkään ja kiivaasti. Erik on jo niin kotiutunut huoneistoon, että
hän pitää luonnollisena, että juuri me saamme vieraita, mutta
portinvartiarouva syöksyy ottamaan vastaan uusia vuokraajia. Hänen
avatessaan kuulemme iloisia, tuttuja ääniä. Siinä ovat Gertrud ja
Märtta Hårdh, ystävätär, joka lahjoitti minulle hopeakulhon. He olivat
kulkeneet siitä ohi pitkin Käsityöläiskatua, pysähtyneet ja sanoneet
toisilleen: voisivathan he vuokrata S:t Erikinkadulta? Ja samassa he
olivat nähneet minut seisomassa ja suutelemassa Erikiä parvekkeella.
Senvuoksi onkin hyvä, he sanoivat, ettette vuokraa Rantatieltä.
-- Kas, kuinka täällä on hauskaa, huudahti Gertrud. Tämänhän te
otatte? Niin sievät huoneet ja niin puhdasta ja uutta ja yhdeksänsataa
lämpöineen ja kylpyhuoneineen. Teillä on vasta hävytön onni, teillä
kahdella, mutta niin kaiketi teidän mielestänne pitääkin olla.
Olin päättänyt pitää punaisia seinäpapereita parannuksentekona ja
sinivihreätä eteistä sen lisäksi, mutta tulin hyvin iloiseksi,
kun Märtta sanoi: Erik, teidän täytyy saada uudet seinäpaperit,
veripunainen rumentaa Kamillaa niin hirveästi.
-- Hm, sanoo portinvartija, en luule isännän piittaavan siitä, hän on
pannut ne äskettäin.
Märtta katsahtaa häneen musertavasti olkansa yli ja kääntyy sitten
minun puoleeni.
-- Omaan huoneeseesi pitää sinun saada la France-ruusun sirkkalehtien
näköiset seinäpaperit, eikä katto saa olla kipsivalkoisen ruma, vaan
sen paperoimme helmiäiseen vivahtavan väriseksi. Sinulla voisi olla
myös heikon ametistin väriset seinäpaperit ja katto kellastuneen
norsunluun värinen -- mutta se vaikuttaa ehkä liian alakuloiselta.
Ruokasaliin delftinsinistä ja valkoista, luonnollisesti. Erik voi
kernaasti pitää vihreän, joka sopii Karl Johan-kalustoon --
-- Minä en kaiketi saa mitään omaa huonetta, sanoin nauraen, mutta
muuten niin -- -- --
-- Meneekö herra alas isännän luo vai ei? Portinvartia oli raivoissaan
ja minä sanoin: -- Mene nyt!
Heti kun ovi oli sulkeutunut heidän jälkeensä tarttuivat tytöt
kumpaankin käsivarteeni.
-- Sinä aiot laittaa makuuhuoneen! huudahti Gertrud kiihkeästi.
-- Niin, luvallasi.
-- Sitä emme _koskaan_ salli, sanoi Märtta.
-- Minä en käsitä, että sinä saatatkin! sanoi Gertrud.
-- Voit kai käsittää, keskeytti Märtta, että Erikhän juuri pakottaa
hyvanluontoista Kamillaa. Mutta pysy lujana ja puolusta persoonallista
vapauttasi ja pyhää untasi! On kummallista, ettet _sinä_ ajattele,
ettei aamuisin olla kauniita sängyssä.
-- Kummallisempaa on, sanoin minä, että _sinä_ ajattelet sellaista.
-- Me kaksi, sanoi Gertrud, olemme syventyneet kaikkeen. Me olemme
pyhästi luvanneet toisillemme, ettemme koskaan suostu yhteiseen
makuuhuoneeseen, kun menemme naimisiin. Me voimme puhua Erikille, jos
haluat.
-- Kiitos ystävällisyydestä, sanoin minä, mutta ei ole tarvis, sillä
minä suostun siihen täysin vapaaehtoisesti.
Samassa Erik onneksi tuli vuokrasopimuksineen.
-- Minä tulen kanssasi valitsemaan seinäpapereita, sanoi Märtta
seuraavana aamuna, ja kun hän oli saanut kuntoon samettipukunsa ja
hattusulkansa, me läksimme. Oli ihana ilma, ja päästyämme kadulle kysyi
Märtta, enkö halunnut tehdä automatkaa Eläintarhan ympäri ensin.
-- Tänään on kuin _glace au four_, hän sanoi.
-- Mitä tarkoitat?
-- Niin koko luonto. Polttava aurinko ja sitten jääkylmä lumi. Pidätkö
sinä _glace au four'sta_?
-- Minä en ole koskaan syönyt sitä.
-- Ajattelehan, kuinka sinä olet saanut kärsiä puutetta. Kuinka
toivonkaan, että minulta joskus olisi jotakin puuttunut. Silloin ehkä
olisin ollut enemmän sinun kaltaisesi.
-- Sitä et tarkoita, sanoin katsahtaen hänen hienostuneeseen olentoonsa.
-- Kyllä, minä tahtoisin olla yhtä viisas ja harkitseva. Minä en
oikeastaan siedä elämistä, tulen sairaaksi. On sääli meitä, ymmärrätkö,
jotka polveudumme vanhoista suvuista, elämä on suorastaan sietämätöntä
meille. Ja hän nojautui huoaten taaksepäin autossa.
-- Onko kysymyksessä jokin erikoisseikka? kysyin minä, varmana siitä,
että hän tähtäsi johonkin.
Hän hymyili. -- Sinä olet sielutieteilijä myöskin, niin, tiesin
sen, hän sanoi. Suoraan sanoen, Kamilla, mitä on tapahtunut Erikin
ja Kaarlen välillä? Hän alkoi äkkiä tuijottaa minuun niin, että
minä peräydyin. Ensi vaistoni oli suojella sukulaisiani sivullisten
uteliaisuudelta, ja minä vastasin sen vuoksi, etten tietänyt paljonkaan
siitä asiasta, mutta että luulin heidän kaikessa ystävyydessä
keskustelleen Kaarlen opinnoista.
Märtta hymyili ivallisesti ja kysyi, enkö tuntenut sen vertaa
sukulaisteni asioita, että tiesin hänen olleen perheen tuttavana aina
siitä saakka kuin hän kävi rippikoulua. Kaarle ja Erik eivät koskaan
ole olleet hyviä ystäviä, hän sanoi. Erik ei ole milloinkaan ymmärtänyt
veljeään, on pitänyt häntä varsin lujalla, ja Kaarle on vetäytynyt
kuoreensa.
-- Tunnen niin vähän perheen asioita, sanoin.
-- Se on vahinko, se, sanoi Märtta. Sinunlaisellasi kunnollisella ja
viisaalla naisella, jolla on vaimon vaikutusvalta Erikiin, perheen
päähän, jolla on melkein yhtä paljon sanottavaa kuin rovastilla oli,
voisi olla tehtävä suoritettavanaan. Voisin puhua paljonkin sinulle,
mutta koska sinä et luota _minuun_, niin --
-- Olin voitettu.
-- Koska sinulla on niin suuri harrastus meitä kohtaan, sanoin minä,
niin voit kernaasti saada tietää, että Erikin mielestä Kaarle ei pidä
huolta itsestänsä. Nyt hän on taas hylätty eräässä tutkinnossa. Ja
sitten on Erikin mielestä tarpeetonta, että hän tekee vekseleitä, kun
hän saa kotoa kaiken mitä tarvitsee. Tiedäthän miten Erik inhoo velkoja.
-- Oliko Erik hyvin kiivas, kysyi Märtta kiihkeästi.
-- Ei kiivas, mutta --
-- Mutta?
-- Hän sanoi Kaarlelle suoraan, että tämä oli heittiö.
-- Poika parka! Märtan ääni kuului melkein hellältä. Mutta senvuoksi
otinkin asian puheeksi, että tahdoin pyytää sinua vähitellen koettamaan
saada Erik muuttamaan käytöstään veljeään kohtaan. Luonnollisesti sinä
tuollaisena nuorena, ihastuttavana naisena käärit miehesi pikkusormesi
ympäri, hänen sitä huomaamatta, ja saat hänet katselemaan maailmaa
omilla silmilläsi. Koeta opettaa häntä ymmärtämään, että Kaarle
on luonteeltaan herkänpuoleinen ja hienostunut. Oikeastaan on hän
taiteilijaluonne --
Minun täytyy sanoa, että tätä kuullessani hiukan hämmästyin. Tiesin,
että Kaarle kirjoitti vähän, soitti vähän, lauloi vähän, mutta minä
arvelin, että hän korkeintaan oli kyvykäs luonne, mikä ei ole aivan
samaa.
Mutta minä olin vaiti ja annoin Märtan selittää edelleen, ja minä
ihmettelin tuota nuoren naisen sisarellista harrastusta kaunista poikaa
kohtaan. Viimein keskeytin: -- Sinä mainitsit jotakin siitä, että
sinulla oli muutamia viittauksia perheestä lausuttavana minulle, minä
sanoin.
-- Mainitsinko? Aivan niin, mutta sen voimme tehdä toisella kertaa.
Kun palasimme kaupunkiin, rohkenin kysyä jotakin seinäpapereista.
-- Niin, tiedätkö, minä en jaksa, saat suoda anteeksi minulle, sanoi
Märtta. Ja lupaa nyt auttaa Kaarlea ja puhua hänestä hyvää Erikille.
Ei kukaan meistä mahda mitään Erikille, mutta sinä, joka olet niin
herttainen, varmaan voit. Sinua hän ei saata vastustaa.
Viipyi pari tuntia, ennenkuin imartelu oli haihtunut sen verran, että
huomasin tulleeni puijatuksi.