Maaliskuun 7 pnä.
Ei mikään maailmassa vedä vertoja sille, että tietää olevansa
tervetullut. Kun sain nähdä Erikin loistavat kasvot vastassani
asemasillalla, syttyi sydämessäni tuo ilo, jonka liekki on siellä
palanut aina siitä asti... On niin liikuttavaa ajatella, että hänen
mielestään on täysi erotus siinä, olenko Tukholmassa tai Göteporissa,
minä kaikessa yksinkertaisuudessani, nainen tuhansien joukossa, mutta
-- jumalan kiitos! -- ei niiden tuhansien raukkojen joukossa, jotka
tilaston mukaan ovat liikaa.
Heti kun näin Erikin asemasillalla, tuntui minusta että hän oli
kasvanut, ja niin hän olikin. Hän ei enää ollut nuoriherra, vaan
mies, jolla oli oma koti, mies, joka voi täyttää velvollisuutensa
itseään ja vaimoaan ja lapsiaan ja palvelijoitaan kohtaan, jos niiksi
tulisi. Ymmärsin paikalla, mitä merkitsi Erikin kaltaiselle miehelle,
saadessaan vihdoinkin velvollisuuksia.
Mutta nuo hilpeät, onnelliset tervetuliaiset hänen rehellisillä,
vaaleanvärisillä kasvoillaan, no niin, en huoli letustella, luullakseni
ne koskivat enemmän Kamillaa kuin velvollisuuksia, kaikesta huolimatta.
Olin ajatellut: nyt pidän vaarin kuullakseni mitä hän ensiksi lausuu.
Näin hän sanoi:
-. Tervetuloa, pienokaiseni! Tänään, näetkö, olen ollut ensi päivää
uudessa toimessani.
-- Kuinka viihdyt siinä? kysyin minä ja hymyilin vähän.
-- Niin, kyllä siitä hyvä tulee, katsoppas tänne, ja hän veti esiin
pari mahtavaa avainta käsittävän nipun, näistä minä vastaan enkä saa
jättää niitä näkyvistäni päivällä enkä yöllä.
Ja sitten hän jatkoi yhä kertomistaan pankin rahastonhoitajan
velvollisuuksista, kunnes automobiilin ovi suljettiin ja tuli ensi
suutelon hetki.
* * * * *
-- Saan toivottaa onnea rouvalle, että vihdoinkin pääsee naimisiin,
lausui portinvartian rouva viimeisenä pienenä myrkyllisyytenä
luukustaan, kun läksin vanhasta asunnostani matkustaakseni tänne.
Ja todellakin, kun saavuimme anopin asuntoon, otettiin meidät vastaan
kuin olisimme olleet morsiuspari!
Nuorin kälyni avasi eteisen oven.
-- Olisin tahtonut tulla vastaan, hän sanoi. Mutta Erik arveli, että
saatoin olla rauhassa kotona, enkä _minä_ tahtonut häiritä. Aion
kohdella teitä aivan yhtä hienotunteisesti kuin kuherruskuukausina,
vaikka, jumala paratkoon, kadehdinkin teitä!
-- Totta kai suot minulle _yhden_ miehen, kun sinulla on niin monta
valittavana, sanoin.
-- Etkö sitten käsitä, että kadehdin sinua juuri sen vuoksi, että sinä
olet jo vaalista selvinnyt, Kamilla!
Huoneessamme oli tummanpunainen ruusu kirjoituspöydällä. Pukeuduin
uuteen mustaan kahdeksankymmenluvun leninkiin, jonka miehusta oli tehty
äidin viimeisestä kukallisesta silkkihameesta, ja kiinnitin ruusun
rintaani valkoisen harsokankaan poimuihin, enkä vyöhön (koska se oli
vatsan ja lantioitten alapuolella).
Erik katseli minua tyytyväisen näköisenä kuin sulttaani, ja sitten me
menimme saliin, jonne perhe oli kokoontunut.
Ah, kuinka minä silloin toivoin, että minulla olisi ollut jotakin
esiin tuotavaa, että olisin ollut kaunis (mieluimmin) tai rikas, ollut
taiteilija ja kuvani ollut Idunissa tai, paremman puutteessa, minulla
olisi ollut joku sukulainen ulkoministeriössä.
Ainoa merkillisyyteni on ristimänimeni, eikä se ole paljon. Mutta asia
ei nyt ole autettavissa.
Ja kas, minä onnistuin kuitenkin. Kaikki olivat niin ystävällisiä, että
minä ikäänkuin riemastuin omasta mielestäni.
-- Kuinka olenkaan iloinen, että Erik on saanut kodin! sanoi
leskiruustinna; ja se oli paljon äidin lausunnaksi poikansa vaimolle.
-- Ja minä olen iloinen, että Kamilla saa sellaisen, poloinen,
sanoi vanhin kälyni, kaunis punaisen ristin sisar, joka hoitaa
yksityissairasta, mutta on päässyt vapaaksi tänä iltana minun takiani.
Koko illan olin keskipisteenä; kuinka se tuntuikin ihmeelliseltä, ja
katsoessani Erikiin hän nyökkäsi hyväksyvästi ja näytti ylpeältä.
Pienet göteporilaiset juttuni salakuljetuksesta ja sen semmoisista
olivat uusia ja saavuttivat menestystä, sillini samoin, ja minun
täyteläistä pianonsoittoani ylistettiin. Sitä myöten kuin aika kului
aloin tarkistaa vaatimatonta mielipidettäni itsestäni. Huonomman,
ajattelin, olisivat he varmaan mielestään voineet saada sukuunsa.
Kaunis tai rikas en ole, mutta olen epäilemättä varsin miellyttävä tänä
iltana, ja aivan varmaan hirveän hauska!
Se nuori tyttö, josta Erik oli puhunut, osoittautui varsin vanhaksi,
ja minä pidin paljon hänestä. Hän oli ihastuttava, vilkas ja
sukkelasuinen, hämmästyttävän ystävällinen, piti leninkiäni hyvänä ja
lausui:
-- Sanokaa, saanko minä teidän kauniin tukkanne?
Hän ratkaisi minulle silmänräpäyksessä kaikki talouskysymykset,
tiesi tarkalleen mitenkä kaiken piti olla. Hänellä on paljon puuhaa
seuravelvollisuuksistaan, mutta hän on luvannut varata aikaa käydäkseen
kanssani kaupoissa ja antaakseen minulle osoitteita lisäksi. Minä
kursailin enkä tahtonut käyttää häntä, mutta hän sanoi: -- Mitä vielä,
veri on vettä sakeampi, tehän olette meidän kälymme, ja sitten hän
nyökkäsi Gertrudille, ja Gertrud nyökkäsi vastaan, he ovat yhtä, nuo
kaksi. Kun minun piti poistua, sanoi hän: -- Hyvänen aika, vartokaa
hetkinen, syöksyi huoneeseensa ja palasi taas kädessään hopeakulho,
jonka hän laski polvilleni.
-- Niin, älkää kiittäkö, ette tosiaankaan olisi saanut mitään, ellen
olisi pitänyt teistä niin hirveän paljon heti!
Nyt juolahti anopinkin mieleen jotakin ja hän toi käsin kudotun
pöytäliinan.
-- Nyt on kuuliaiset! huudahti Gertrud, mistähän saisin pian lahjan? Ja
niin tarttui kaikkiin huumaus ja he alkoivat antaa minulle tavaroita --
kaikki paitsi Kaarle lanko.
Ja ollessani niin onnellinen ja täyteen ahdattu, etten voinut kantaa
enempää, soi ovikello, ja kuin enkeli taivaasta, puhtaana, rehellisenä
ja uurastavana, tuli uusi palvelijattareni esittäytymään ja, jos
hänestä pidän, ottamaan pestiä. Niin, hän katsoi minuun ja oli halukas
koettamaan, ja niin oli sekin asia selvä.
Kysyin Erikiltä, eikö hän luullut, että Herramme oli erehtynyt
salliessaan kaiken tämän tulla osaksemme niin ansaitsematta, mutta
Erik sanoi, että Herramme kyllä tiesi mitä teki. Muuten, kaikkihan
johtui siitä, että hän oli saanut paikan, eikä se suinkaan tapahtunut
ansaitsematta.
Herätessäni seuraavana aamuna oli jo selvä päivä. Erik seisoi
kylpykaavussaan, valmiina menemään suihkuun. Kohta pilkoitti huoneeseen
kevätaurinko, minä avasin ikkunan: -- Tee hyvin, uusi päivä!
Pari kyyhkystä lensi suhisten ja istuutui ikkunalaudalle, katolta alkoi
tippua auringon sulattamaa vettä ja ennenkuin olin pukeutunut syöksyi
eräältä kallionreunalta pieni kimalteleva lumivesisuihku ikkunan ohi
pihalle. Ylös meitä kohti kohosi laulun tavoin läiskyvä ääni, kun
pisarat särkyivät sementtiä vasten.
Ja minunkin täytyi laulaa, minunkin täytyi loistaa, olin niin
onnellinen, ja olla onnellinen on niin ihmeellistä -- -- --