Helmikuun 28 p:nä.
Götepori on kauppakaupunki länsirannikolla, Kustaa II Aadolfin
perustama; muun, mitä tästä paikasta olen tietänyt, olen unhottanut.
Järkevänä henkilönä en tahdo laahata mukanani muistojen matkatavaraa,
josta vain tulee ylipainoa. Olen unhottanut nuo ahertavat, ikävät
vuodet kaupungissa, johon en koskaan kotiutunut. Säästöni menneistä
seitsemästä vuodesta olen vaihtanut itselleni muutamiin ponteviin
elämänohjeisiin. En ole itse niitä keksinyt, mutta ne ovat kuitenkin
minun, niinkuin seteli voi olla minun, vaikken olekaan sitä tehnyt,
vaan saanut vaihtamalla rehelliseen työhön. En kerskaile unhotuksella
kun tutkin itseäni, istuessani tässä, lumisen maiseman vieriessä
ohi, ja huomaan, että ainoastaan vaivoin voin kuvitella mielessäni
muiston siitä pienestä asunnosta, jossa kuitenkin olen asunut kaksi
pitkää vuotta. Toinen kuva tunkeutuu esiin ja himmentää sen, miltä
huoneeni näytti aamulla, kun kaikki oli valmiina muuttoani varten:
paljaat seinät ja tyhjät, likaisten pisaroitten juovittamat ikkunat,
ja keskellä karkeata, harmaata lattiaa pieni kasa huonekaluja kokonaan
peitettynä.
Ja ikäänkuin peilissä näen itseni, polvistuneena uunin eteen, täydessä
matkapuvussa, sateenvarjo vieressäni lattialla. Minä syötän vanhoilla
rakkauskirjeillä pientä tulta, joka vaipuu kasaan mustina hilseinä.
Tässä puuhassani häiritsee minua kaupunginlähetti, minä ponnahdan
pystyyn varsin hämilläni ja unhotan; nyt vasta huomaan, etten ollenkaan
pöyhinyt ja tarkastanut, oliko uunissa mitään luettavaa jäljellä.
Jos niin on, silloin istuu kyllä emäntäni rouva Petterson paraikaa
nauttimassa sitä iltapäiväkahvinaan.
Muutoin olen unhottanut hänet.
Kaikki on nyt aivan uutta. Minä tulen Tukholmaan, jossa Erikiä
lukuunottamatta en tunne ketään eikä kukaan minua. Voin alkaa aivan
alusta, muodostaa uusia ajatuksia itsestäni, kylvää uusia ystävyyden
siemeniä. Siellä ei ole ketään, joka voisi arvostella toimiani vanhan
kannan perusteella, ja joka sanoisi, antaessani anopilleni kukan: mitä
Kamilla sillä tarkoittaa, hän, joka tavallisesti on niin turhantarkka.
Täällä ei ole yhtään katua, mihin olen hukannut kultaisen rintaneulan,
missä olen lausunut jonkun tuhmuuden, missä olen kulkenut raskain
askelin itku kurkussa. En kuulu mihinkään yhdistykseen, ja kun saan
kutsun mennä vieraisille, ei minun tarvitse ajatella: huh, ettei
vain tuo ikävä Betty olisi siellä. Tunnen itseni niin vapaaksi kuin
Chamisson sankari, kun hän pääsi varjostaan.
Mutta jospa voisin käsittää mikä haisee niin omituiselta. Vastapäätä
oleva matkatoverini kaataa hajuvettä nenäliinaansa, hautautuu siihen ja
vilkuilee silloin tällöin minun hyllyllä olevaa matkalaukkuani.
Herra varjele, sehän on silli, herkkusilli, jonka ostin viitosella
toissapäivänä hyvittääkseni sitä, että olin ollut niin vihainen.
Sanoinko, ettei minulla ollut mitään varjoa? Siinä, minä vähän sentään
liioittelin.
Tuo sillisuolaveden haju herättää jälleen eloon menneen viikon muistot.
Jälleen värähyttelee ruumistani sama ilo, joka pani minut hätkähtämään,
kuullessani Erikin äänen puhelimessa: -- Kam, sinä voit tulla heti!
-- Hetikö, sanoin minä, onko se mahdollista?
-- Tietysti, olen vain pahoillani, että ennätit ennen minua, olin
aikonut kirjoittaa ja itse pyytää sinua tulemaan.
-- Voi, Erik, kuinka sinä teet minut onnelliseksi!
-- Odotahan, et ole kuullut vielä kaikkein hauskinta: muuan toveri on
kuollut aivan äkkiä, minä olen saanut hänen paikkansa ja viisituhatta
vuodessa. Enemmänkin voi tulla, sanoi johtaja, joka oli hyvin
ystävällinen.
Tulinko iloiseksi? Eikö sydämeni kutistunut vähäisen? Enkö viivytellyt
vastaustani sekunnin verran nielläkseni jotakin? Enkö kiusannut tällöin
Jumalaa kiittämättömyydelläni? Mutta koska Erikin ei pitänyt huomata
sitä, aloin puhua kuinka ihmeellistä ja ihanaa meille tulisi --
-- No, keskeytti Erik, milloin voit tulla?
-- Heti.
-- Niin, sehän on hyvä. Saat asua minun huoneessani äidin luona
toistaiseksi. Tarvitsetko rahaa?
Olin pudottamaisillani kuulotorven hämmästyksissäni. Tähän asti olin
aina saanut tulla toimeen omin avuin tai olla tulematta.
-- Panen omistani kunnes pääsen perille, huusin minä, kiitos
ystävällisyydestä!
Kun puhelu oli päättynyt, seisoin hetkisen ja mietin, sitten pyysin
uuden puhelun, tällä kertaa sisarelleni. Jollekin henkilölle täytyi
minun kertoa uutiseni, muuten menehtyisin. Kuulin Maijan äänen niin
selvästi kuin olisimme olleet samassa huoneessa. -- Niin, rakkaani,
sehän oli hauskaa. Mutta ajattelehan mikä vahinko, että tuon toverin
piti kuolla juuri eilen. Jos hän olisi kuollut vähän aikaisemmin, niin
et olisi ensinkään ehtinyt kirjoittaa tuota tuhmaa kirjettä, vaan Erik
olisi ehtinyt kutsua sinut. Ja jos hän olisi elänyt vähän kauemmin,
niin olisit ehtinyt saada tietää, mitä Erik olisi vastannut, _ellei_
hän olisi saanut virkaylennystä, ja sehän olisi voinut olla aina vähän
mielenkiintoista sinulle. Mutta hauskaahan se oli joka tapauksessa,
sisko kulta. Milloinka matkustat? Sillä minä lähetän sinulle
metsäkauriin päivän alkajaisiksi, Jaakko on juuri ampunut sen.
Taas kuljin pitkin laituria ja mietiskelin.
Samana iltana kirjoitin Erikille, ja monen muun kysymyksen ohella
esitin myöskin sen, mitenkä hän olisi suhtautunut pyyntööni siinä
tapauksessa, ettei hän olisi saanut virkaylennystä.
Pari päivää sen jälkeen, istuessani keskellä lattiaa hamppukasaa
lajittelemassa, tuli vastaus. Erik kirjoitti, että koska olin
pyytänyt hänen olemaan ehdottomasti vilpittömän, hän olisi vastannut
kieltävästi. Minulla, Kamillalla, ei ollut mitään oikeutta asettaa
häntä vasten seinää panemalla ehdoksi, että nyt tai ei koskaan tahdon
tulla, eikä hän kuulunut niihin, jotka saadaan taipumaan sillä tavalla.
Hän ei uskonut, että uhkavaatimukseni oli tarkoitettukaan vakavasti;
mutta jos niin oli asianlaita ja siis olisi osoittautunut, etten ollut
pitänyt hänestä enempää kuin että olisin kieltäytynyt antamasta hänelle
aikaa vielä vähäisen, ei oikun vuoksi, vaan koska se oli ainoa keino --
no, silloin olisin itse ollut säälittävin. Silloin olisin voinut istua
siellä luolassani ja koetella, miltä tuntuu opettaa göteporilaisten
lapsia toivottoman loppumattomasti. Lopuksi hän tahtoi huomauttaa minua
naimisiin mennessämme tehdystä sopimuksesta, ja että olin suostunut
siihen vapaaehtoisesti.
Luettuani tämän kirjeen jouduin ensiksi aivan suunniltani. Heittäydyin
hamppukasaan itkemään, ja kyyneleet kastelivat ja höystivät vihaani
niin, että se yltyi ja pimitti koko elämäni.
-- Tiedätkö, mitä sinun pitäisi tehdä? sanoi viha. Sinun pitäisi olla
ylpeä ja näyttää, että voit olla johdonmukainen ja tehdä elämäsi suuren
peruutuksen. Tämä oli paljasta mielettömyyttä, ja sen minä tiesin,
mutta minua huvitti kuitenkin kuunnella sitä.
Samassa koputettiin ovelle, minä kuivasin kyyneleeni vanhaan
alushameeseen ja menin avaamaan. Siinä oli siivoojattareni. Hän
oli, vaikka asuikin kaupungin toisessa päässä, kuullut, että minä
muuttaisin, ja riensi nyt asuntooni. Nähtyään hamppukasan alkoivat
hänen silmänsä loistaa himokkaasti. Hän ostaa hienoja lumppuja
hienoimmista perheistä, mutta hän ei ole ylpeä, häntä miellyttivät
minunkin vanhat hameeni ja puseroni.
-- Olen kuullut, että rouvan mies on saanut paikan ja että rouva
muuttaa Tukholmaan, hän sanoi. Kenties saisin osoitteen, niin voisin
ilmoittaa sisarelleni, joka ostaa prinsessa Charlotten hylkäämiä
vaatteita, että hän kävisi tapaamassa, jos hänellä oli jotakin, joka
mahdollisesti sopisi.
Kun siivoojatar läksi, vei hän mukanaan kaikki lumput, mutta minulla
oli viitonen kädessäni. On todellakin olemassa siivoojattaria, joilla
on viitonen taskussaan.
Otin jälleen esille Erikin kirjeen, jatkaakseni keskeytynyttä vihaani,
mutta nyt havaitsin siinä yhtä ja toista, johon en ennen ollut
kiinnittänyt huomiotani. Näin, että Erik oli loukkaantunut siitä
kiivaasta tavasta, jolla olin esittänyt pyyntöni, olinhan ikäänkuin
edellyttänyt, että häneltä puuttui hyvää tahtoa. Huomasin myös, mitenkä
häntä oli mahtanut suututtaa se, ettei hän ehtinyt kirjoittaa ja pyytää
minun tulemaan, ennenkuin hän sai kirjeeni.
Mutta samalla totesin ensi vaikutelmani, ettei Erikin kirje ollut
kaunis tai ystävällinen, eikä ollut tarkoitettukaan sellaiseksi. Laskin
yhteen tilimme ja havaitsin, että ne päättyivät jotakuinkin tasan.
Olimme kumpikin olleet tuhmia. Enimmän minä, joka olin luullut, että
voisin saada rakkaudentunnustuksen vastaukseksi uhkavaatimukseeni.
Tasapainon saavutettuani jatkoin tavaraini järjestämistä iloisin
sydämin. Olin iloissani, ettei minun tarvinnut antaa anteeksi Erikille.
Tosin anteeksiantaminen on hyvin kaunista, mutta ellei sitten voi
kokonaan unhottaa, että on antanut anteeksi, silloin on paras jättää
sikseen. Tiedän itsestäni, että se on minulle vaikeata, ja sen vuoksi,
kun joku on loukannut minua, etsin kynttilällä, joskus lyhdylläkin omia
pahoja tekojani, mieluimmin samaa henkilöä, mutta hätätilassa jotakin
toistakin vastaan tehtyjä. Vasta ne löydettyäni olen tyytyväinen.
Mutta äskeisen ruman vihani olen unohtanut merkitä muistiin. Mitenkä
sen sovittaisin? Siivoojattaren viitosesta juolahti mieleeni ajatus.
Keskeytin pakkaamiseni ja menin ulos sekä ostin Erikin mielisilliä koko
rahalla. Ei sopinut kitsailla. Se on nyt matkalaukussani ja sen lemu
juuri on johtanut mieleeni kaikki muistot. Ei ole niinkään hauskaa
muistella, että olemme olleet epäsovussa, mutta kaikki muuttuu nyt
toisenlaiseksi ja paremmaksi. Saamme vihdoinkin kodin, ja välillämme
rakentuu aikaa myöten sellainen luottamus ja yhteisymmartämys, jota
kaipaan, ja toistemme parissa löydämme täydellisen levon. Kun ajattelen
lyhyitä, kiihkeitä kohtauksiamme, joista heräsimme täytymykseen
keskustella mitä jokapäiväisimmistä ja käytännöllisimmistä asioista,
niin on minusta varsin luonnollista, ettemme ole ehtineet lähentyä
toisiamme, ja ettei sydäntemme välille vielä ole kutoutunut sitä
lankaa, jota myöten ajatukset kulkevat. Mutta ei milloinkaan enää ole
mahdollista sellainen väärinkäsitys, kuin Tukholmaan muuttaessani.
Olemme Saltskogissa nyt. Kuinka hermostunut olenkaan, poskiani polttaa.
Mitenkä minut otetaan vastaan? Kyllä kai Erik on iloissaan nyt, hän
on tietenkin pyyhkäissyt mielestään kaiken tyytymättömyyden, kuten
minäkin? Kauanpa viivymmekin tässä! Asetun vaunusillalle, tuntuu kuin
juna kulkisi nopeammin siten. Tulevaisuus, voin tuskin odottaa tuloasi!