Helmikuun 21 p:nä.
Olen laskenut lyhdyt laiturilla, jossa kuljen, ja niitä on
kolmekymmentä, yhtä monta kuin minun on varrottava minuutteja,
ennenkuin saan tietää kohtaloni.
Vuosikausia olen harjoitellut odottamaan, sen jälkeen malttamaan
mieleni, ja sitten taas odottamaan. Mutta tämä vaivainen puoli tuntia
tuntuu minusta sietämättömältä, minä menetän malttini, vapisen.
"Minä, joka koko elämäni olen odottanut tuon toivotun tuloa, istun
nyt ja odotan puolen tunnin kulumista". Strindberg on sanonut noin
jossakin, ja minun täytyy nyt hänen laillaan ihmetellä, että puoli
tuntia toisinaan voi tuntua pitemmältä kuin "koko elämäni". Mitä
kello on nyt? Vain kolme minuuttia on kulunut siitä kun sitä viimeksi
katsoin, minuutit ovat varmaan noiduttuja.
Ennen vanhaanhan kansa luuli, että vuoden sadon viimeiseen lyhteeseen,
viimeisten jauhojen viime kakkuun kokoontui ihmeitä tekevä voima, ja
että kun puu kuorittiin latvaan päin, niin pakeni puun henki ylimmälle
oksalle, ja siellä se pysyi vankina. Samalla tavoin näyttävät kuluneet
vuodet jollakin salaperäisellä tavalla siirtyneen viimeiseen puoleen
tuntiin. Kaikki on noissa minuuteissa, kaikki mitä olen kokenut,
sittenkuin tulin Erikin vaimoksi, ja aina tähän hetkeen asti. Muisto
ensi lempemme ajoilta kohoaa kuin suloinen väristys pitkin jäseniäni,
ja seuraavassa silmänräpäyksessä vihloo sydäntäni tuska, jota tunsin,
kun me erosimme köyhyyden takia. Kun otan kelloni esille ja näen
viisarin hiljaa lähenevän sitä hetkeä, jolloin saan puheluni Tukholmaan
ja Erikille, sykkii sydämeni jännityksestä ja riemusta, kuten silloin
kun olen mennyt häntä tapaamaan. Pistän kelloni pois, ja sydämeni on
niin raskas, kuin hän heti jälleen matkustaisi. Kello 5,35 olen yhtä
rohkea ja toivorikas, kuin ollessani morsiamena valkeassa hunnussani,
ja kello 5,37 niin epäilevä, kuin monien vuosien pettymykset ovat minut
tehneet. Minun pitäisi voida luottaa mieheen, joka on ollut puolisonani
kolme vuotta, ja kuitenkaan ei minulla ole aavistustakaan mitä hän, kun
puhelinneiti sanoo: selvä Tukholmaan, vastaa pyyntööni. Enimmän pelkään
että hän vastaa: -- ajatelkaamme asiaa. Sillä silloinhan on kaikki yhtä
epävarmaa taas.
Kun kirjoitin hänelle pari päivää sitten, etten enää kestänyt kauempaa,
että tahdoin nyt heti jättää pienen leipäkannikkani Göteporissa ja
tulla hänen luokseen sekä ahertaa yhdessä hänen kanssaan, niin tein
sen saadakseni joko myöntävän tai kieltävän vastauksen. Nyt tai ei
milloinkaan! sanoin minä, mitäpä jos hän sanoo: "ei milloinkaan", se
ei ollut tarkoitettu niin kirjaimellisesti. Herra Jumala, on vielä
kaksikymmentä minuuttia jäljellä!
Mutta ei kai hän sano niin? Kun on kiihdyksissä, kuvittelee myös
mielessään niin paljon. Mahtaakohan hän vielä muistaa sitä aikaa,
jolloin hän vuorostaan oli hermostunut ja sai vartoa. Silloin oli
ratkaisuvalta minun käsissäni, ja minulla oli vain liian kiire
jättääkseni sen hänelle.
Ensi kerran tavatessamme hän oli, jumala paratkoon, haarakonttorin
päällikkönä Vetterbyssä, ja vietti iltapäivänsä miellyttävästi
Karlsbrunnin kylpylässä, jossa minulla oli toimi tanssimusiikin
soittajana seurasalissa. Koko nuorisojoukosta me heti löysimme
toisemme, emmekä koskaan miettineet sitä, pidimme vain luonnollisena,
että me kaksi aina olisimme yhdessä.
Jos kysyn Erikiltä, mikä ensin käänsi hänen huomionsa minuun, sanoo
hän: -- Sinun ruskeat kenkäsi, kaikki muut tytöt juoksentelivat
valkeissa kengissä, sinulla ainoastaan oli ruskeat. Siis, jos minulla
olisi ollut varaa hankkia itselleni valkeat kengät, niin en kulkisi
tässä nyt ja tuntisi elämän ja kuoleman riippuvan siitä mitä Erik
vastaisi minulle. Toinen mies olisi ollut kohtalonani, joku, jonka ohi
nyt sen sijaan olen kulkenut häntä huomaamatta.
Eräänä päivänä sanoi Erik: -- Mitähän jos menisimme naimisiin? Ja
minä en vastannut sanaakaan, sillä eihän se ollut mikään kosinta,
ainoastaan ylimalkainen huomautus. Mutta minä hymyilin ja hän hymyili
vastaan, ja niin oli asia selvä. Vasta sitten kun olin palannut
Göteporiin, alkoivat huolet. Muistan vielä hänen ensimmäisen kirjeensä
minulle. Hänen isänsä oli varsin lyhyen taudin jälkeen kuollut ja
hänen pankkinsa yhtä lyhyen taudin jälkeen yhtynyt toiseen, ja tuon
toisen pankin haarakonttori Vetterbyssä jäisi jäljelle, mutta hänen
lakkautettaisiin, ja hän itse siirrettäisiin Tukholmaan. Siten menivät
myttyyn meidän suunnittelumme asettua asumaan Vetterbyhyn ja siellä
panna pankki- ja musiikkielämä hyvään kuntoon. Siellä meillä olisi
ollut minun sisareni ja Erikin vanhempain koti lähellä ja me olisimme
eläneet melkein ilmaiseksi. "Mutta nyt pyytäisin joka tapauksessa
sinulta jotakin", kirjoitti Erik, "nimittäin sitä, että tahtoisit mennä
kanssani naimisiin silloin kun olemme aikoneetkin. Pelkään lykkäystä,
ja sitäpaitsi kotini on kohta hajalla, enkä saata ajatella, että minut
vihittäisiin missään muualla kuin vanhassa pappilassamme. Ei ole muuta
keinoa kuin että eroamme häiden jälkeen, minä ryhdyn toimeeni yksinäni
ja sinä palaat taas Göteporiin, ja jatkat edelleen opetustuntejasi.
Ymmärräthän, että teen kaikkeni saadakseni kodin niin pian kuin
suinkin, ja lupaan sinulle, ettei siihen pitkälti kulukaan".
Mutta oli muutakin, josta hän ei kirjoittanut, nimittäin, että hänen
äitinsä jo silloin oli päättänyt muuttaa Tukholmaan ja laittaa kodin
lapsinensa. Hän on itse varsin kylmäverisesti tunnustanut, ettei hän
maininnut siitä, koska hän aivan oikein arvasi, että olisi ollut
vaikeampi saada minut taivutetuksi tekemään hänelle mieliksi, jos
olisin sen tiennyt. Mutta minä en tiennyt sitä, minun tuli häntä peräti
sääli, ja minä myönnyin.
Saatuani sitten tietää asian oikean laidan, en peräytynyt. On liian
houkuttelevaa antaa anteeksi miehelle, joka petkuttaa päästäkseen
naimisiin narraamansa kanssa.
Nyt on kolme vuotta kulunut siitä. Minua sanotaan rouvaksi ja minulla
on sormukset, mutta meidän yhdyselämämme suoritetaan oikeastaan
valtion puhelimella, lukuunottamatta pieniä, lyhyitä tapaamisia.
Heti tavattuamme on meidän kohta taas pitänyt erota toisistamme, ja
hyvästi-sana on piintynyt sydämeeni, kuten Calais-nimi Englannin
kuningattaren Elisabetin mieleen. Minä en kadu, mutta tämä aika on
ollut vaikea.
Tiedän sen olleen helpomman Erikille, ja olen tietysti iloissani
sen johdosta, mutta siitä johtuu, ettei hän oikein saata ymmärtää
minua, kun kirjoitan, etten voi vartoa kauempaa. _Hänellä_ on hyvä
koti erinomaisen äitinsä luona ja kaikkien sisarustensa seurassa.
Minä asun vuokrahuoneessa ja syön talouskoululla opetustuntieni
lomassa, ja iltaisin istun yksikseni ja ompelen tai katselen kadulle,
ja kun Erik tulee tänne pistäytymään, niin hän ei voi asua luonani,
sillä silloin luulee portinvartija, että on kysymyksessä joku suhde,
ja katsoo oikeudekseen puuttua asiaan. Usein olemme keskustelleet
mahdollisuudesta perustaa koti hänen palkallaan. Hän osoittaa minulle
äitinsä talouskirjan otteilla, että se on mahdotonta. Mutta totta kai
minä tiedän, että on olemassa neljä laskutapaa ja viides niitä varten,
jotka rakastavat. Kyllähän Erik minusta pitää, mutta suurempi kuin
hänen rakkautensa on hänen pelkonsa huonoista raha-asioista. Velat ovat
hänen mielestään kaikista kamalimpia. Minä puolestani arvelen kaikessa
hiljaisuudessa, että hän kestää pienen kuusiprosenttisen lainankin
minun tähteni, kun elämä on niin lyhyt ja nuoruus pakenee luotamme
linnunsiivin, mutta sitä en koskaan rohkenisi sanoa.
Minun henkilökohtainen syytökseni maailmansotaa vastaan on, että se
esti meidät syksyllä perustamasta kotia. Erik asetettiin liikekannalle,
hän tosin palasi vahingoittumattomana, mutta kun ilo ja kiitollisuus
siitä, ettei pahempaa tapahtunut, oli asettunut, silloin pettymys
jälleen kohotti päätään.
-- Rakas lapsukaiseni, sanoi Erik, kodin perustaminen nykyään on samaa
kuin tehdä pesänsä tykinsuuhun.
-- Siitä en välitä, sanoin, kun se tapahtuu sinun kanssasi.
Hän oli käymässä luonani silloin, kun tästä keskusteltiin, minä olin
ryöminyt istumaan hänen syliinsä, olin huolissani ja itkin.
-- Minä en voi elää enään erossa sinusta, nyyhkytin.
-- Ellet voi, niin ei sinun tarvitsekaan, vastasi Erik. Sinä
saat huoneen äidin luota, ja minä maksan puolestasi, kunnes saat
opetustunteja. Sinä voit auttaa taloustoimissa.
-- Kuinka voit luulla! Minä suutuin.
-- Niin, sinähän sanoit, ettet voinut elää -- --
Siitä on nyt puoli vuotta. Tällä aikaa on minulla ollut hyvin vähän
tekemistä, vaikka minulla aina ennen on ollut yhtämittaa työtä. Kun oli
huonot ajat, niin piti perheiden supistaa menojaan jossakin, ja sitten
se tapahtui minun opetustunneissani. Toiset avustivat kuularuiskujen
hankkimisessa ja arvelivat, että ne tulisivat tästälähtien heidän
musiikikseen. Olen töintuskin voinut elää ansioillani, paljosta olen
saanut kieltäytyä, ja minulla on ollut hyvää aikaa ikävöidä Erikiä.
Sitten eräänä päivänä mietin itsekseni: -- Miksi oikeastaan olen
naimisissa? En voinut sille mitään, että minusta tuntui katkeralta,
ja tuo katkeruus väritti kyllä jonkun verran sitä huomautusta, jonka
lähetin Erikille, ja joka sisälsi uhkavaatimukseni 24:n tunnin
aikamäärineen.
Nyt on kello viittä minuuttia vailla kuusi. Menen sähkölennätinasemalle
ja saan puheluni. Erikin juodessa iltapäiväkahviaan kuuluu
kaupunkienvälinen soitto ja hän rientää puhelimeen: puhelu Göteporista!
sanoo puhelinneiti.