— tuossa — tuossa on eräs prinsessojamme. Riennä, riennä, viemme sen
kotiin. Sukkelaan, sukkelaan, Rufa, tule pian! Ja täti Formica oli niin
innoissaan, että kaikki jalkansa ja lankansa viipottivat ja vapisivat.
Hän riensi tiehensä pienen prinsessan luo, joka näytti väsyneeltä ja
yksinäiseltä. Päästyään luo täti Formica tervehti ja kumarsi ja niiasi
monet kerrat, paljo syvemmin ja kohteliaammin kuin meillä ennen oli
tapana.
— Rakas rouva kuningatar, hän sanoi — me autamme sinua, Rufa ja minä.
— Rufa, tule tänne ja tervehdi, kuiskasi hän minulle — kumarra syvään,
kumarra ja kysy, salliiko kuningatar sinun auttaa häntä kotiin.
— Tahtooko pieni prinsessa — sanoin.
— Rouva kuningatar, sinun pitää sanoman — hän on kuningatar nyt,
kuiskasi täti Formica ja nykäsi minua.
— Saanko auttaa pientä rouva kuningatarta kotiin, kysyin ja kumarsin ja
heilutin suurihmojani.
Puhuessamme, täti Formica ja minä, pienen väsyneen kuningattaren
kera, tuli muuan sisaristamme ja hänkin kumarsi ja tervehti. Mutta
tervehdittyään hän meni kuningattaren luo ja alkoi purra ja repiä
jotakin kuningattaren selässä. Pieni kuningatar ei puhunut mitään,
mutta huokasi niin syvään.
— Mitä sinä teet, huusin minä. — Hyi, hyi, hyi, kuinka olet paha, minä
kirkasin, kun samassa näin että hän puri poikki kuningattaren siivet
— hyi, hyi! Ja sitte juoksin hänen luokseen ja rupesin lyömään häntä
jaloillani.
— Rufa, huusi täti Formica ja äänensä oli niin ankara, että heti
taukosin lyömästä ja poistuin.
— Rufa rukka, täti Formica sanoi, ja olematta suuttunut hän taputteli
minua suurihmoillaan. — Minun olisi pitänyt kertoa sinulle, että
prinsessojen siivet ovat otettavat pois kun he saapuvat kotiin.
Kerran he saavat lentää, mutta sitten ei enää koskaan. Katso Rufa,
muurahaiskeossa siivet vaan likaantuisivat ja menisivät rikki. Eikö ole
parempi että leikkaamme ne poikki, Rufa?
— En tiedä, en tiedä vähääkään, sanoin — mutta minusta me olemme niin
pahoja noille kuningaslapsi raukoille.
— Ei Rufa, sitä emme tahdo olla. Emme koskaan unohda kuningaslasten
lentäneen korkealle, jonne me emme milloinkaan voi päästä, ja senvuoksi
olemme aina ystävällisiä ja kohteliaita heille ja hoitelemme heitä
parhain tavoin. Tiedätkö Rufa, näin kerran kuningattaren, joka
ei tahtonut palata kotiin, vaan sanoi, että hän aikoi pitää omaa
taloutta. Ennenkuin hän meni maareikäänsä, asettui hän siivilleen ja
väänsi ja kiersi itseään siksi kunnes itse sai siivet irtaantumaan.
Siivet olisivat vaan vaivaksi ahertaessa jokapäiväisessä työssä, hän
sanoi. Etkö ymmärrä nyt, Rufa, ettemme pahanilkisyydestä pure siipiä
poikki. Eikä se ole niin vaarallista, jos tekeekin vähän kipeätä: Me
muurahaiset emme saa hemmotella.
— En minä siitä välitä, tekeekö se kipeätä, minä sanoin — mutta
siivethän olivat parasta, mitä heillä oli.
— Niin, siinä sinä olet oikeassa, Rufa, sanoi täti Formica — mutta
parhainta, mitä omaa, sitä ei saa tahrata. — Mutta tule nyt, niin saat
kantaa kuningattaren kekoon.
Ja niin me menimme kaikki kotiin hääpäivän illalla.
* * * * *
Kesän kaunein päivä oli nyt mennyt ja kuningaslapsilla oli ollut
häälentonsa. Useimmat heistä eivät olleet koskaan saapuneet takaisin.
Mutta kaikilta kotiin tulleilta kuningattarilta siivet purtiin poikki,
aivan kuin täti Formican ja minun pieneltä kuningattarelta. Vaikka
kyllä tiesin täti Formican olleen oikeassa, kävi minun kumminkin heitä
kaikkia hyvin sääliksi ja kohdatessani heitä pesässä, pysähdyin aina
ja kumarsin hyvin syvään ja ajattelin: sinä olet ollut prinsessa ja
sinulla on ollut siivet, pieni kuningatar raukka. Ja sitte kumarsin
taas, vaan en puhutellut heitä, sillä en luullut heidän siitä pitävän.
Eräänä päivänä olin yksinään metsässä ja olin joutunut hyvin kauvas,
kun huomasin auringon alkavan ryömiä vaippansa taakse. Käännyin takasin
että ehtisin kotiin ennenkuin tulisi pimeä, musta yö ja hyrskytyrsky.
Minulla oli niin kiire, etten lainkaan ennättänyt katsoa muuanne —
kiiruhdin vaan eteenpäin pää maata vasten. Siinä juostessani kuulin
äkkiä oudon äänen ilmasta ja joku huusi:
— Pelastakaa itsenne, pelastakaa itsenne, pikkuolennot! Lentäkää ja
ryömikää, lentäkää ja ryömikää!
Pysähdyin kysyäkseni mitä oli tapahtunut, mutta sillä, joka huusi, oli
ollut kova kiire ja oli hävinnyt. Kun käännyin ja katsahdin taakseni,
näin jotain outoa metsässä puitten välissä.
— Mitähän se lienee, tuumin ja kiipesin muutamaan pylvääseen nähdäkseni
paremmin. Silloin näin jotakin, joka yhtaikaa pelästytti minua ja teki
minun iloseksi.
Aurinko — aurinko oli pudonnut alas metsään. Siinä se nyt oli, aurinko,
jota aina olin rakastanut.
Mutta samassa kuulin taas jonkun huutavan ylhäällä ilmassa:
— Pelastakaa, pelastakaa itsenne, pikkuolennot!
— Minkähän tähden ne huutavat noin — eivät suinkaan noin voi aurinkoa
pelätä, ajattelin. — Juoksenpahan pian kotiin ilmottamaan täti
Formicalle ja sitte palaamme yhdessä tänne auringon luo. Laskeuduin
alas pylväältä ja rupesin juoksemaan. Lähestyessäni kekoa huusin jo
pitkän matkan päästä:
— Täti Formica, täti Formica! Ja kun hän kuuli ääneni ja tuli vastaan,
huusin hänelle:
— Täti Formica, aurinko on pudonnut metsään, olen sen itse nähnyt:
— Aurinko? Onko se pudonnut? Mitä sanot?
— Niin, niin, olen sen nähnyt. Se on metsässä aivan tässä lähellä.
— Mutta Rufa, täti Formica sanoi — katso nyt ylöspäin!
— Mihin? Mihin minun pitäisi katsoa?
— Ylös taivasta kohti, puunlatvojen taakse, jossa aurinko tavallisesti
on.
Ja katsellessani ylöspäin, näin auringon, joka juuri kurkisti vaippansa
takaa.
— No, mitä nyt luulet, täti Formica sanoi ja nauroi katsahtaen minuun.
— En tiedä, mutta yksi aurinko on metsässä, senhän näin. Ja muut ovat
myös nähneet, koska he huusivat ilmassa:
— Pelastakaa itsenne, pikku olennot, pelastakaa itsenne!
— Kuka huusi sillä tavoin, kysyi täti Formica ja lakkasi heti
nauramasta. — Tunsitko niitä?
— En, sanoin minä — äänet olivat vieraat.
— Nyt olemme hädässä ja koko metsäkin on vaarassa, täti Formica sanoi.
— Meidän pitää heti ilmottaa kekoon.
Ja täti Formica juoksi kekoon huutaen alinomaa:
— Metsä on vaarassa, metsä on vaarassa.
— Mikä on tapahtunut, huudettiin takasin kaikilta tahoilta.
— En vielä tiedä, mutta ilman kansa lentää pakoon ja huutaa maakansaa
pelastumaan.
— Silloin vaara on tarjona. Kaikki lapset, munat ja kotelot ovat heti
vietävät maahuoneisiin ja parasta on että kaikki muutkin pysytteleikse
siellä.
Alkoipa nyt aika työ, kantaminen ja hinaaminen. Kaikki muurahaiset
olivat turvassa, mutta silloin kuiskasin täti Formicalle:
— Emmekö lähde ottamaan selkoa siitä mitä on tapahtunut.
— Lähdetään vaan, täti Formica sanoi — lähdetään.
Niinpä lähdimme keosta ja kiipesimme erääseen puuhun. Ja siitä näimme
molemmat auringon metsässä. Mutta se oli kasvanut hirmuisesti siitä kun
ensiksi sen näin. Se oli kamalan ja pelottavan näkönen ja siitä kuului
hirveä huuto ja pauhina.
— Mitä se on, kysyin vapisten — koska se ei ole aurinko?
— Se on se »punanen kukka», ja kaikki elämä metsässä ja ilmassa
kauhistuu, kun se kohoo maasta. Se syö kaikki ja kaikkia, eläimiä,
ihmisiä ja kasveja, eikä se tule koskaan kylläiseksi, sillä kuta
enemmän se syö, sitä suuremmaksi ja nälkäsemmäksi se käy. Tule nyt,
Rufa, tule pian, pian, meidän täytyy kotiin ja piiloutua syvästi
maahan, muuten tuho meidät perii. Ja täti Formica sysäsi minua ja
sitte aloimme molemmat juosta. Samassa kuulimme uusia ääniä metsässä
ja katsahtaessani ylös, näin useita suuria puita, jotka vavahtivat ja
horjuivat ja kaatuivat.
— Mikä nyt taas on, kuiskasin hiljaa — eihän punanen kukka vielä ole
ennättänyt niiden luo. Minkävuoksi ne kaatuvat?
— Katso, katso, kuiskasi täti Formica minulle — ne ovat ihmisiä. Ne ne
ovat, jotka purevat puut poikki terävillä etujaloillaan.
— Mutta minkävuoksi?
— Enpä tiedä. Mutta näetkö, näetkö Rufa, punanen kukka ryntää
ihmisten päälle. Katso — nyt ne alkavat kaivaa suuria käytäviä maahan
puolustukseksi. Tiedätkö Rufa, ne koettavat tappaa punasen kukan
nälällä. Se ei elä, jollei se koko ajan syö ja syö, ja nyt se ei pääse
mihinkään käsiksi, kun puut ovat poissa ja tuo syvä käytävä on kaivettu
maahan. Ihmiset pelastavat meidät, ihmiset pelastavat meidät, täti
Formica huusi ja oli aivan suunniltaan.
Hän oli aivan unohtanut pelkonsa ja että meidän piti juosta kotiin.
Niinpä sitte pysähdyimme ja jäimme katsomaan. Punanen kukka laihtui
todellakin ja sen ääni heikontui yhä. Uskoimme jo kaiken vaaran olevan
ohi. Mutta samassa tuli vahva ilmanpuuska ja heti punanen kukka nielasi
niin paljo ilmaa, että se kasvoi ja suureni niin että ihmiset alkoivat
juosta meihin päin.
— Nyt meidän täytyy alas, pian, pian, jos lainkaan enää ennätämme,
sanoi täti Formica.
Ja me juoksimme.
— Syökö se ilmaa myös, kysyin juostessamme.
— Kyllä, kyllä, kaikkea se syö, täti Formica sanoi — kaikkia, meidät
myös, ellemme kiiruhda.
Juostuamme kappaleen, huomasin maan täynnä pakenevia. Muutamat
huokasivat ja ruikuttivat:
— Poikaseni, poikaseni — missä ovat poikaseni?
Toiset hätistivät lapsia edessään ja huusivat:
— Rientäkää, rientäkää, lapsukaiset!
Kaikki juoksimme, suuret ja pienet, eikä kukaan ajatellut tehdä
toiselle pahaa. Ilmassa oli myös levotonta ja surua. Siinä ne
räpyttelivät ja lensivät ja valittivat kilpaa. Yhä kuumemmaksi ja
kuumemmaksi kävi, ja punanen kukka viskasi päällemme mustia pilviä,
huumatakseen ja eksyttääkseen meitä. Toisinaan sinkoili punasesta
kukasta pieniä siemeniä sekaamme ja mihin ne putosivat, siinä kasvoi
pieni loistava, kuuma ja vaarallinen poikanen.
— Täti Formica, kuiskasin — olen niin väsynyt ja on niin kuuma. Enpä
jaksa enää.
— Mutta sinun täytyy, täti Formica sanoi ja alkoi juosta takanani. Joka
kerta kun vauhtia vähän hiljenin, sysäsi hän minua ja huusi:
— Parempi vauhti, Rufa — älä lannistu! Ja juoksimme ja juoksimme.
— Miksemme koskaan tule kekoon, ähkin minä.
— Olemme sekasorrossa juosseet väärään, täti Formica sanoi. —
Tuulen että meidän täytyy missä hyvänsä kaivautua maahan. Kunpahan
kerkiäisimme tarpeeksi syvään voidaksemme pelastua. Se syöpyy syvään
maan sisään sekin, tuo kauhea punanen kukka.
Niinpä pysähdyimme ja aloimme kaivaa ja purra ja repiä maata
päästäksemme sen sisään. Mutta hitaasti se kävi ja punanen kukka läheni
yhä. Ihmiset tosin vielä olivat sen ja meidän välillä ja purivat puita
poikki ja kalvoivat käytäviä, mutta emme enää uskoneet että ne voisivat
pelastaa itseään tai meitä. Silloin kuulimme huminan, jonka hyvin
tunsimme, ja samassa syöksyi auringosta kyynelvirta, niin väkevä ja
raju, että se tempasi meidät mukanaan. Kohiseva virta nieli minutkin
enkä enää tiennyt mitään. Kun heräsin huomasin vieressäni jonkun, joka
nuoleksi ja silitti ja hieroi minua. Tietysti se oli täti Formica, joka
oli vetänyt minut kyyneljärvestä, jossa muuten olisin hukkunut.
— Missä punanen kukka on, sanoin minä, heti kun osasin puhua.
— Poissa, täti Formica vastasi. — Sade on niellyt sen ja kaikki sen
pienokaiset. Ne ovat kaikki tyyni kuolleet.
— Ja ihmiset ja kaikki muut?
— Kai he ovat piiloutuneet niinkuin mekin, mutta kyllä he tulevat taas
esille, kun aurinko alkaa paistaa.
— Mutta kuule, täti Formica, ihmisethän tahtoivat pelastaa metsän ja
meidät.
— Niin, kyllä he sitä tahtoivat.
— Mutta sittenpähän he eivät olekaan niin pahoja, kuin luulimme.
— Ei, mutta tiedätkö, Rufa, on niin vaikea ymmärtää heitä, kun on niin
pieni kuin sinä ja minä. Ja ehkä ihmiset puolestaan ovat liian suuria
meitä ymmärtääkseen.
— Ehkä niin on. Mutta nytpä luulen tietäväni, mitä aurinko tarkoitti,
puhuessaan minulle.
— No, mitä sitte?
— Et saa heti ajatella pahaa muista. Sinun pitää miettiä, miettiä
tarkasti ja olla lempeä ja kiltti. Etkö sinäkin usko auringon tahtovan
niin?
— Kyllä, sitä kyllä voin uskoa, täti Formica sanoi ja jatkoi
hieromistaan.
— Kiitos, kiitos, täti Formica, nyt voin hyvin, sanoin minä ja niin
juoksimme molemmat kekoon.
* * * * *
— Rufa, Rufa, täti Formica huusi minulle eräänä päivänä, vähän
aikaa tuon kamalan punasen päivän perästä — tule mukaani; lähdemme
metsästämään.
— Metsästämään, sanoin — siinä en ole ennen ollut muassa.
— Sen vuoksi onkin juuri nyt aika että opit senkin, täti Formica sanoi.
— Näetkös, tuon pitkän yön pian saapuessa meidän täytyy olla lihavia
ja kylläisiä, muuten emme jaksa sitä kestää, ja sen vuoksi ei ole
kylliksi, että maistelemme vaan hunajakastetta ja makeisia. Nyt meidän
täytyy hankkia itsellemme voimakasta liharuokaa. Tuolla metsässä on
riistaa kaikenlasta.
— Mutta silloinhan me olemme aivan samallaiset kuin muurahaisleijona,
sanoin kauhistuneena.
— Kyllä, sanoi täti Formica — kyllä me olemme kaikki samallaiset, mutta
toisinaan unohdamme sen.
— Kaivammeko niinkuin leijona kuoppia ja väijymme niissä, sanoin vähän
aikaa käveltyämme.
— Eipä niin, sanoi täti Formica — me pyydystämme toisin tavoin
me. Kelvatakseen meidän retkillämme täytyy olla nopea ja rohkea
ja vahvoilla hampailla varustettu. Ja muista että sinulla on
muurahaishappoa takaruumiissasi. Ensin sinun tulee purra ja sitte
ruiskuttaa muurahaishappoa haavaan, sillä silloin saaliisi helposti ja
mukavasti käy hervottomaksi.
— Mutta mitä sitte metsästämme, kysyin.
— Kaikki, mihin pystymme on meidän, ja muurahainen, Rufa, ei ole
pelkuri.
— Ei, ei olekaan, sanoin minä.
— Katsoppas nyt, Rufa, näin se käy, huusi täti Formica ja ryntäsi
samassa ison kuoriaisen niskaan, puri siihen itsensä kiinni ja taipui
kuin kaari. Kuoriainen ravisteli ja juoksi pakoon, mutta täti Formica
pysyi kiinni. Miten kuoriainen väänteli ja käänteli itseään, teki
se äkkiä korkean hypyn ilmaan. Molemmat putosivat ja lensivät eri
tahoille. — Nyt se pääsee karkuun, tuumin. Mutta eipäs, täti Formica
oli taas jaloillaan ja juoksi sen perästä ja niin he alkoivat taas.
Vähän aikaa kuoriainen oli paikoillaan ja täti Formica huusi minulle:
— Tule tänne, Rufa, nyt viemme sen kotiin.
— Mitä tämä on, kysyin minä hinatessamme sitä tietä pitkin.
— Se on seppä, sanoi täti Formica. — Etkö nähnyt kuinka se napsautti
korkealle ilmaan ja minä selässä.
— Kyllä, vastasin siihen. — Mutta eikö tuo ollut vähän vaarallista
sinullekin?
— Kyllä varmaan, mutta tiedätkö Rufa, semmosta ei ajattele. Eihän
tämä seppäkään ollut peloissaan. Sellaisia me olemme kaikki
metsästystuulella. Tiedätkö, olenpa kerran taistellut itse Bombuksen
kanssa. Se lensi korkealle ilmaan ja hörisi ja pörisi, niin että
olin aivan pyörryksissäni ja kuuro. Olinpa lähellä hukkua, mutta
viime hetkellä ruiskutin siihen niin paljo muurahaishappoa, että
se huumaantui ja putosi maahan. Sitte veimme sen kekoon. — Mutta
tiedätkö, Rufa, vietyämme kotiin tämän sepän, lähdemme taas metsään
seikkailuille. Haluatko?
— Kyllä mielelläni, täti Formica.
* * * * *
Jätimme saaliimme kekoon ja palasimme uudelleen metsään.
— Tällaiset retkeilyt ovat minusta hauskemmat kuin metsästys, sanoin
minä.
— Kyllä, kyllä, mutta metsästyskin on hyvä, sanoi täti Formica — ja kun
nyt kerran olemme ulkona niin voimme katsoa miten muut pienet olennot
metsästävät ja puolustavat itseään metsästäjiä vastaan.
Vaelsimme kauas metsään, missä en koskaan ennen ollut käynyt.
— Mitä nämä pienet olennot ovat, jotka seisovat niin kylki kyljessä
toistensa vieressä ikäänkuin olisivat peloissaan, kysyin minä
kävellessämme yli tiheän viheriän peitteen.
— Kysy niiltä, sanoi täti Formica.
— Kuulkaa, huusin — ketä te olette ja mitä te osaatte?
— Meitä on niin monta, niin monta, humisi tuhansista hienoista varsista
vastaukseksi.
— Sen kyllä näen, mutta mikä on nimenne?
— Sammal, sammal, sammal, he vastasivat ja samassa lensi pieniä
keltasia tuppia korkealle ilmaan.
— Mitä nuo sitten ovat?
— Lakkeja, lakkeja, lakkeja, vastasivat he ja sitte he kaikki mutisivat
jotain miten tyhmää oli pitää lakki päässä niin myöhään kesällä ja että
muutamat vitkastelevat niin etteivät koskaan tule ajoissa valmiiksi.
— Mitä ne tarkettavat, kysyin täti Formicalta.
— Enpä tiedä, hän sanoi — mutta ehkä heistä on epäkohteliasta pitää
lakki päässä kun kesä on kauneimmillaan.
— No, teettekö mitään hyötyä, pienet sammaleet, kysyin edelleen.
Silloin humisi vastaan niin paljo sanoja yht'aikaa, että täti Formica
aivan säikähti ja nykäsi minua ja kuiskasi:
— Joudu, mennään pois!
Mutta silloin humina vaan yltyi:
— Pysähdy ja kuule, pysähdy ja kuule!
— No mitä saamme kuulla?
— Olemme niin monta, niin monta, niin monta.
— Mutta senhän näemme, ei teidän ole pakko sitä ehtimiseen toistaa.
Monta teitä on, mutta mitä te taidatte? Ei teistä saa selvää, sanoin
minä.
— Me, me teemme työtä koko metsän hyväksi; ilman meitä kaikki
kuolisivat, komeat puut, iloset kukat ja tekin, ja tekin.
— Jaarittelette turhia, sanoi täti Formica ja suuttui — _me_ kumminkin
teemme työtä itsemme ja lapsiemme hyväksi. Mitähän suurtöitä te
tekisitte?
— Me juomme, me juomme enemmän kuin kukaan muu, juomme itsemme
lihaviksi ja pulleiksi.
— Niin, luulenpa kyllä että olette ahneemmat kuin muut, sanoi täti
Formica, joka vielä oli suutuksissaan heidän kehumisestaan.
— Ahneemmat, sanoi eräs sammal, jonka lakilla peitetty pää kurotti
hirveän pitkän, ohuen kaulan päässä — ahneemmat, sanot sinä, mutta
kuka sitten on ahne, kun kuiva aika tulee? Kyllä silloin kaikki imevät
meitä niin että olemme kuin kuivat rihmat, eivätkä ne sittenkään saa
tarpeekseen. Joka säästää, sillä on, sanotaan, mutta mitä me olemme
säästämässä, sitä koko metsä on riistämässä. Eikä kukaan kiittää
ymmärrä.
Ja kaikki he taas kohottivat äänensä.
— Meitä on niin monta, niin monta!
Heidän huutaessaan, täti Formica ja minä livahdimme tiehemme. Vähän
olimme hämillään, sillä emme tienneet, eivätkö he hyvinkin olisi
oikeassa.
Vähän ajan kuluttua tulimme jälleen sammalpeitteen luo, mutta tällä
paikalla sammaleet olivat Valkosia ja muutenkin toisellaisia kuin
edelliset. Varoin alkamasta niiden kanssa pakinoida, kuiskasin vaan
hiljaa täti Formicalle:
— Nämä eivät näy jaksavan juoda kaikkea, minkä saavat, sillä tässä on
hyvin kosteata.
Mutta olivatpa kuulleet mitä sanoin, sillä kaikkialta huudettiin:
— Kosteata, kosteata, vaan mitä luulet tulevan, jos meitä ei olisi
tässä vartioimassa? Tulva tulisi, ja kaikki hukkuisitte, kaikki, kaikki!
Emme vastanneet mitään, vaan kiiruhdimme edelleen.
— Katso nyt eteesi miten astut, täti Formica sanoi — ja jos näet
jotakin punasta ja makeata, niin varo. Vähäsen kuljettua näin todella
jotain punasta vivahtavan edessäni ja huusin täti Formicaa.
— Niin, tätäpä juuri tarkotin, hän sanoi. —Nyt menemme aivan lähelle ja
istumme odottamaan, niin saamme nähdä mitä tapahtuu.
— Uskaltaako sen kanssa puhua, kysyin.
— Kysy vaan, täti Formica sanoi — mutta älä anna itseäsi narrata!
— Miksi sinua sanotaan?
— Kihokki minä olen, pikku Rufa.
— Täti Formica, se tuntee minut, ja sillä on niin lystikäs nimi.
— Niin, kun itse saa sanoa, täti Formica mutisi.
— Minkä vuoksi sinulla on neulasia lehdilläsi? Näyttää vaaralliselta,
Kihokki.
— Etkö näe, että ne ovat punaisia helmiä rihmojen päissä, ja joka
helmessä loistaa kaunis pisara. Se se hyvälle maistuisi. Ole niin hyvä!
— Täti Formica, kuiskasin — se pyytää minua maistamaan.
— Muistatko tervakkoa, Rufa, täti Formica kysyi,
— Kyllä, kyllä, minä sanoin ja käännyin taas Kihokin puoleen.
— Ei kiitosta, kai hunajasi olisi jo aikoja sitte lopussa, kun sinulla
se ei ole paremmin säilytettynä, jos siinä ei olisi vikaa.
— Katsos vain, katsos vain, kuinka viisas olet olevinasi, sinä pikku,
Kihokki nauroi. — Mutta hiukan kohteliaampi voisit olla, kun sinulle
hyvästä sydämestä tarjotaan.
— Niinpä olisinkin, kun vaan tietäisin että hyvästä sydämestä minulle
tarjoot, mutta pelkään että tahdot vaan narrata minut johonkin, jota
myöhemmin saisin katua.
Silloin Kihokki nauroi juonikkaasti ja nyökkäsi:
— Niin, niin, pikku ystävä, ole vaan aina varovainen ja katso eteesi,
niin kyllä sinun hyvin käy mailmassa. Ja sillä hän kääntyi minusta pois.
— Täti Formica, sanoin — Kihokki on hyvin hauska.
— Jäämme tähän odottamaan ja näkemään, täti Formica sanoi.
Tuskin oli hän tämän sanonut, niin ilmassa suhisi jotakin, ja ennenkuin
ennätin virkata mitään, oli pieni kärpänen istahtanut Kihokin lehdelle.
Mutta nyt olisitte nähneet, Gunni ja Biggi, kuinka kävi. Pahemmin kuin
minulle tervavirrassa. Hunaja ei ollutkaan hunajaa, vaan pelkkää limaa,
joka imeytyi kiinni eikä päästänyt pois sitä joka sinne oli uskaltanut.
Eikä Kihokin helmet olleet punasia, varrellisia helmiä, vaan julmia
raatelukoukkuja, jotka hitaasti painuivat yhteen. Koko lehti teki
samoin ja sulki kärpäsen väliinsä niinkuin iso koura. Siinä se nyt oli
satimessa.
— Hyi, hyi, Kihokki, mitä teetkään, huusin.
Mutta se ei vastannut mitään.
— Kihokki, Kihokki, miksi noin teet, sanoin vieläkin kerran.
— Minä syön, senhän voit ymmärtää. Näkisit juureni, miten pienet ja
heikot ne ovat, ja jos tietäisit kuinka tässä on laiha maa, niin
ymmärtäisit, että näkisin nälkää, ellei minulla olisi tämä konsti.
Muutaman päivän perästä levitän taas punasen mesikämmeneni. Silloin se
on kuiva ja kärpäsestä on jäljellä vaan vähänen kuori. Sen tuuli siivoo
pois. Sitten puserran esille kirkkaita pisaroita helmien ympärille,
ja olen valmis uutta pyydystämään. Eikö sinusta tämä ole hauska
metsästystapa, Kihokki myhäili.
— Enpä tiedä kenen metsästystapa on parempi, muurahaisleijonan vai
sinun.
— Vai omasi, Kihokki sanoi.
— Vai omani niin, sanoin hiukan arvelevana ja käännyin sitten täti
Formican puoleen.
— Kuljemmeko edelleen nyt?
— Niin, varmaan teemme sen, täti Formica sanoi.
— Minua aivan jo väsyttää tuo Kihokin jaaritus.
— Hyvästi sinä pikku Rufa, huusi Kihokki jälkeemme.
Nyökkäsin päätäni ja niiasin ja juoksin sitten jäljessä, täti Formican
kiitäessä edellä.
— Rufa, täti Formica huusi, vähän aikaa astuttuamme — joudu tänne,
niin näytän sinulle sopivan kokoisen saaliin, jolla voit alottaa
metsästyskokeesi.
Ja täti Formica kiipesi puuhun, minä perästä.
— Ruvetaanko nyt taas metsästämään, kysyin nyreissäni — etpähän silloin
ennätä näyttää minulle kaikkea mitä lupasit, sillä meidän kai täytyy
hinata saalis heti kekoon.
No, no, rauhotu, Rufa, emme ole vielä nähneet onnistuuko jahtisi. Tule
tänne ja katso. Katsoppas, tuolla viheriällä seipäällä on perhostoukka.
Tartu kiinni, jos voit.
— Ettäkö en voi, sanoin minä — saatpa nähdä.
Samassa, kiidin toukan luo ja olin puremaisillani, kun se hävisi
jäljettömiin. Hädin tuskin pysyin seipäässä kiini, sillä olin rynnännyt
sellaisella vauhdilla, että olin putoamaisillani maahan.
— Joko rupeemme kuljettamaan kotiin otusta, täti Formica kysyi, vähän
aikaa odotettuaan. Olin hyvin nolona ja saavuin hitaasti hänen luokseen.
— Se on poissa, sanoin.
— Vai niin, vai niin, täti Formica sanoi.
Mutta onhan niitä muitakin, joita voi koettaa. — Katsos tuonne.
Yritin uudelleen, mutta joka kerta kun olin tarttua toukkaan, niin se
samalla katosi:
— Minne ihmeeseen ne katoovat, kysyin aivan epätoivoisena.
Hän nauroi ja sanoi:
— Pysy tässä hiljaa ja tähystä ylöspäin minne minä menen, niin saat
jotakin nähdä. Ja nyt täti Formica kiipesi vähä ylemmä.
— Huomaa nyt, hän sanoi, ja samassa näin pienen perhostoukan hiljaa ja
kauniisti laskeuvan alas ilmassa.
— Täti Formica, huusin — se ei putoa ilmassa — se ei putoa, niinkuin
sinä ja minä.
— Etkö näe, täti Formica sanoi tullessaan taas alaspäin — että se
kehrää itselleen langan, jolla se kiipee. Kuta enemmän se kehrää, sitä
lähemmä maata se joutuu, ja kun se tahtoo päästä ylös jälleen, niin se
kerii lankansa pieneksi keräksi. Etkö muista, Rufa, että meidän omat
lapsemme myös voivat kehrätä alahuulestaan?
— Mutta tuota olisi hyvin hauska osata, minä sanoin — katso, miten se
keijuu ja kiikkuu.
— No, ei meidänkään ole niin huonosti laita, sillä me voimme laskeutua
varsin korkealta vahingottamatta itseämme, täti Formica sanoi.
— Niin, onpa totta, onpa totta se, sanoin minä innoissani. — Katsos
tänne, täti Formica, tästä minä hyppään.
Ja samassa laskin irti ja putosin. Kuulin täti Formican huutavan. —
Rufa, Rufa — mutta olipa liian myöhästä.