— Niin, hän sanoi, minäpä en myöskään tiedä, tiedätkö Rufa,

language: Finnish

KAHDEN MUURAHAISEN SEIKKAILUT

Kertonut

Nanny Hammarström

Suomennos

Helsingissä,

Kustannusosakeyhtiö Helios,

1908.

Meitä ympäröivä luonto on ehtymättömän rikas ilmiöistä, jotka

ovat omansa kahlehtimaan huomiomme ja herättämään ihmettelyämme.

Yleistajuiset teokset, jotka näitä ihmeitä esittävät kansan taajoille

joukoille, alkavat yhä useammin nähdä päivän valon meidänkin maassamme.

Vielä ei meillä kumminkaan ole ainoatakaan kirjaa, jonka erikoisena

tarkotuksena olisi pienten lasten tutustuttaminen siihen monivaiheiseen

elämään, joka hengittää ja kehittyy pikku-olioitten, hyönteisten ja

kasvien, maailmassa ja jonka he tapaavat metsissä ja niityillä, siihen

elämään, joka oikein kuvattuna ehdottomasti vaikuttaa mitä vilkkaimmin

lapsen mieleen.

»Kahden muurahaisen seikkailut» nimisen teoksen kirjottuja on

yllämainitun tehtävän suorittanut aivan mestarillisesti. Tuntien

hyvästi elämän luonnon salaisissa työpajoissa hän on kuvannut sen

tavalla, jonka täytyy kahlehtia lasten koko sielun, hän kun vetoo

samalla heidän mielikuvitukseensa ja tiedonhaluunsa. Erinomaisen

onnellista oli että hän tässä käyttää sitä kieltä, jota pienokaiset

parhaiten ymmärtävät, sadun, ja että hän on antanut noille pienille

muurahaisille sananvuoron. Aivan niin olisikin kirja luonnosta lapsia

varten kirjotettava. He saavat tässä, tuntematta mitään opetuksen

liikamakua, tietoa useista huvittavista kohdista sekä hyönteisten

että kasvien elämässä. Ja sadun sävy on ihmeellisesti säilytetty koko

teoksessa, jonka, tekijä oikeastaan oli tarkottanut — vaan kahta pientä

sisarenlastaan varten.

Yllä olevalla on minulla ollut huvi koettaa tutustuttaa yleisöä tähän

kirjaseen, mutta suositus on tarpeeton jokaiselle, joka sitä lukee.

Älköön unohdettako antaa se lapsille! Pian he kertovat toisilleen,

minkä »hauskan kirjan» he ovat saaneet. Ja unohtavat sanoa kuinka

opettavainen se on ollut. Siinäpä sen suuri ansio onkin. Lapset ovat

itse tietämättään ammentaneet melkoista tietoa, joka tekee että he

vastaisuudessa katsovat luontoa aivan uusilla silmillä.

O.M. Reuter.

Rufa kertoo.

Olen kerran asunut pienen pienessä munassa. Mutta nyt olen muurahainen,

vanha ruskea muurahainen.

Kesällä kiipesin Gunnin jalalle, mutta Biggi nosti minut siitä ja

asetti minut kauniisti hiekalle. Senvuoksi tunnen teidät ja tahdon

kertoa teille vähäsen muurahaismaasta.

Niin, kerranpa olin pikkusessa munassa. Ehkä Biggi ja Gunni myös ovat

pikkusissa munissa olleet, en tiedä. Mutta minäpä olin äitini ja

ystävieni talossa pienessä munassa, hauskassa kolossa maan sisässä

ja hoitajattareni nuoleksi minua koko päivän. Siitä minä pidin, minä

turposin ja kasvoin ja tahdoin niin mielelläni päästä ulos. Ja vihdoin

kuoreni halkesi ja pääsin esille. Mutta tiedättekös minkä näkönen olin?

Ei minulla ollut jalkoja eikä silmiä, olin Valkonen ja pehmeä ja koko

näöltäni kuin mato. Ja joku tuli luokseni ja antoi minulle makeata,

hyvää maitoa juodakseni. Senjälkeen olen nähnyt useita sellaisia pieniä

muurahaislapsia, olen ruokkinut heitä ja laulanut heille ja minusta he

ovat hyvin hauskoja. Mutta itselläni ei ole minulla lapsia.

Siinä maatessani ja juodessani makeata maitoani tapahtui taas jotain

ihmeellistä. Pitkä lanka alkoi kasvaa ja kasvaa suustani ja minä

sotkeuduin siihen. Ja kuinka siinä pyörin ja vyörin, kiemuroin ja

ponnistelin, niin se vain kasvoi ja kasvoi ja olinpa lopuksi kuin

lankakerä. Sain niin lämmintä ja tuli kuuma ja rupesin hikoilemaan,

niin että oikein tippui, mutta silloinpa vasta hullusti kävi, langat

hyytyivät kiinni toisiinsa ja niin olin kuin vankilassa, sidottuna ja

kapaloituna. Kun en enää jaksanut ponnistella, nukuin sikeään uneen.

Siinä sitte makasin ja nukuin ja nukuin.

Ja voitteko ajatella, tuolla tavoin kaikki muurahaislapset sotkeutuvat

lankoihin ja me sanomme kerää koteloksi. Ja kotelot ovat ikäänkuin

pieniä Valkosia pusseja tai tynnyreitä. Ehkä Biggi ja Gunni ovat

nähneet niitä muurahaiskeossa?

Mutta eräänä kauniina päivänä heräsin unesta ja olinpa nukkuessani

tullut niin vahvaksi, että potkin rikki kaikki lankani ja nauhani

ja ryömin ulos kotelosta. Nyt jäljestäpäin tiedän kumminkin, että

hoitajattareni auttoi minut ulos.

Ulos päästyä olin alussa hyvin peloissani. Oli niin valoista ja

kummallista ympärilläni. Näettekö, olinpahan saanut silmät, mutta sitä

en vielä älynnyt. Ja kun minun piti vähäsen kiertää pyöreätä, lihavaa

ruumistani, niin eipä se enää ollutkaan pyöreä ja lihava. Pitkät langat

riippuivat sivuissani ja vyötäisiltä olin niin hoikka, niin hoikka.

Enkä ollut Valkonen, enkä ollut pehmeä. Edessä minulla oli kaksi lankaa

ja niissä kutkutti niin ihmeellisesti, kun ne johonkin kajosivat.

Tiedättekö, olin niin peloissani, että vaan makasin hiljaa ja mietin.

Mitä tässä mailmassa, mitä tässä mailmassa minun nyt pitää tehdä, ja

kuinka käy kaikkien lankojeni? Vähän ajan kuluttua tunsin kuinka rupesi

kasvamaan kuori vatsalleni ja rinnalleni ja pääni ympäri ja pikkuisia

ahtaita kuoria lankojeni ympäri. Ja yhä kovemmaksi ja ruskeammaksi

muutuin, eikä kukaan tullut minua nuoleksimaan kuten ennen.

— Mitä minun pitää tehdä, mitä minun pitää tehdä, ajattelin yhä

peloissani.

Tuli sitte muuan laiha ja ruskea ja lankainen luokseni ja alkoi

etulangoillaan tunnustella päätäni ja nytpä tunsin vanhan

hoitajattareni, jota en koskaan ollut nähnyt.

— Katsoppas, nyt sinä olet aivan niinkuin minä, hän sanoi.

Ja nytpä näin että niinhän minä olinkin.

— Juokse nyt, juokse nyt vähäsen langoillasi, ne ovat jalkasi, hän

sanoi ja nauroi — ei sinun pidä niitä pelätä. Tee näin, hän sanoi, ja

heilutteli lankojaan.

Koetin silloin minä myös liikuttaa etulankoja ja tulin niin iloseksi,

kun osasinkin sitä tehdä. Asetin ne sitte lattiaa vastaan ja yritin

niillä kävellä, mutta silloinpa horjahdin ja kaaduin kumoon.

Mutta nytkös se laiha alkoi nauraa niin että langat tärisivät.

— Sinä olet vähän tuhma, sinä pikku, vähän tuhma, hän sanoi. —

Sinullahan on kuusi jalkaa, ajattele, kuusi jalkaa, kävele niillä

ja anna etulankojen olla. Niillä sinun pitää jutella ja tuntea ja

haistella, sinä pieni muurahaisraukka. Vai eikö sinusta ole hyvä kun on

kuori vatsaa ja rintaa peittämässä? Miltä luulet että tuntuisi saada

tuollaisia sysäyksiä pehmeään ruumiiseen?

— Etkö tahdo minua auttaa, kysyin. — Pelkään etten ollenkaan tiedä

kuinka minun on tehtävä ja kuinka minun pitää käyttää kaikkia jalkojani

ja lankojani?

— Kyllä, sanoi se laiha — mutta näetkös, kyllä sinun kumminkin täytyy

enimmäkseen itse auttaa itseäsi ja lisäksi muitakin, kun joudut

vanhemmaksi. Mutta mielelläni tahdon neuvoa sinulle kaikki mitä tiedän

ja taidan.

Ja niin tuo laiha kävi rakkaaksi ystäväkseni. Olimme usein yhdessä ja

hän on opettanut minulle enimmän kaikesta siitä, minkä tiedän.

Mutta Biggi ja Gunni, ettepä voi mielessänne kuvitella, kuinka hauskaa

minulla oli kun aloin juosta kuudella oivalla jalallani. Ottaisin

niin mielelläni teidät mukaani ja näyttäisin teille talomme, mutta

tehän olette niin hirveän isot. Meidän talossamme on sata huonetta ja

enemmänkin ja portaita ja käytäviä ja koloja ja piilopaikkoja. Siellä

on lämpösiä huoneita, silloin kun on kylmä, ja viileitä huoneita,

silloin kun on lämmin. Siellä on valosia torneja ja pimeitä kellareita.

Ettepä voi tietää miten hauskaa siellä on.

Juoksentelin kaikkialla, ylös ja alas käytävissä, huoneisiin sisään ja

niistä ulos; kaikki tahdoin nähdä ja kaikki tahdoin oppia niin että

tuntisin uudellen. Toisinaan tulin sellaisella vauhdilla syösten että

töytäsin talon muihin muurahaisiin. He juoksivat kaikkialla ja tekivät

työtä kaikkialla. Kun satuin heihin vastakkain, niin he suuttuivat.

— Miten sinä juokset, muurahaisparka, he sanoivat. — Eikö sinulla ole

silmiä? Onhan sinulla kaksi isoa, komeata silmää, yksi kummallakin

puolella päätä, ja kolme pientä helmisilmää keskellä otsaasi. Vai eikö

sinulla ole suurihmoja?

Ja sitte he pysähtyivät ja nuuskivat minua.

— Sinulla on hyvän ystävän haju, he sanoivat, mutta olet liian hätikkö.

Katso eteesi ettei sinun käy hullusti!

Minäkin nuuskin heitä ja kaikilla heillä oli sama hyvä haju kuin sillä

laihalla ja minulla itselläni, ja kaikki he olivat meidän näkösemme.

Eräänä päivänä tuli luokseni se laiha, täti Formica, niinkuin olin

ruvennut häntä nimittämään, ja oli hyvin vakavan näkönen.

— Rakas täti Formica, sanoin — sinun tulee näyttää iloselta, siitä minä

pidän.

— Vai niin. Mutta tiedätkös sinä, mistä minä en lainkaan pidä?

— Mistä niin, kysyin minä.

— Siitäpä minä en lainkaan pidä kun kuulen kaikkien muurahaisten

sanovan: — Rufa on tyhjäntoimittaja, Rufa on laiska ja tyhmä, Rufa

juoksee vaan toisten tielle eikä tee mitään hyötyä. Ja senvuoksi, Rufa,

saat nyt alkaa oppia työtä tekemään. Tuleppas nyt mukaan!

Ja nyt täti Formica vei minut — sillä minähän se olin Rufa — mukaansa

pieneen, pieneen huoneeseen, jossa oli pikkusia, Valkosia munia.

— Nyt sinun pitää nuoleksia näitä ja hyvästi hoidella, hän sanoi. Ja

hän rupesi näyttämään minulle miten minun olisi tehtävä. Ensin se oli

minusta ikävää, mutta sitte huomasin, että munat alkoivat pöhöttyä ja

suurentua, ja sitte tulin hiukan uteliaaksi ja ajattelin: — Mitähän

tästä nyt tulee? Ja tiedättekö kuinka kävi? Niinpä kävi, että vihdoin

kuori halkesi ja ulos pääsi pehmeä ja Valkonen ja soma poikanen, joka

kävi minulle sääliksi, se kun ei osannut juosta eikä nähdä, eikä puhua,

kuten minä.

— Täti Formica, täti Formica, huusin minä — mitä minun pitää tehdä —

mitä ihmeessä minun pitää tällä tehdä?

— No rauhotu, Rufa kulta, rauhotu, oletpas aina niin kiivas. Ei se ole

lainkaan mitään vaarallista. Juuri noin pitääkin käydä.

Ja täti Formica tuli pienokaiseni luo ja nuoleksi sitä ja ojensi sille

kielellään jotakin, ja tuo pieni Valkonen imi heti ahneesti kaiken

minkä sai.

— Tätä sinun myös pitää oppia, täti Formica sanoi. — Nuoleksi nyt

polkastasi ja pidä sitä siistinä ja hienona ja ruoki se pyöreäksi ja

lihavaksi. Jos hoidat sitä hyvin, niin eräänä päivänä näytän sinulle

jotakin hauskaa.

— Mutta rakas täti Formica, sanoin — ei minulla ole mitään kielelläni,

jota tuo pieni Valkonen haluaa.

— Eikö sinulla ole? No, tuleppas mukaani. Ja niin me juoksimme useita

käytäviä ja monessa huoneessa, kunnes tulimme erääseen huoneeseen,

jossa oli köysiä pingotettu huoneen toisesta päästä toiseen.

— Joudu nyt tänne juurien luo, täti Formica sanoi — ja katso kuinka

minä teen.

Hän meni sinne, jossa oli mitä minä köysiksi luulin. Niissä oli koko

joukko pieniä, vihreitä palloja, joita täti Formica alkoi kosketella

suurihmoillaan.

— Mitä tämä on, kysyin minä.

— Nehän ovat meidän lehmämme, rakas Rufa. Niiltä saamme hunajamaitoa.

Tule tänne ja maista.

— Mutta mitä sinä nyt sitten teet, täti Formica?

— Minä lypsän niitä. Tule tänne vaan.

Kun tulin paikalle, näin tuon pienen vihreän lehmän selässä pisaran

kiiltävän ja kun pistin kieleni siihen, niin maistui se niin makealle

ja hyvälle, että tahdoin vaan saada enemmän.

— Odota, niin kyllä saat, täti Formica sanoi ja alkoi silitellä ja

taputella toista pientä lehmää siinä vieressä. Sillä oli selässä pari

mukavaa tappia! Vähän hetken perästä herui hunajapisara esille, jonka

sukkelasti imin.

— Kuinka hyvää se on ja kuinka kiltti sinä olet, täti Formica, sanoin

ja heiluttelin suurihmoillani hänelle.

— Hyvä on, hyvä on, hän sanoi ja heilutteli vastaan.— Mutta nyt sinun

pitää lypsää ja pistää kupuusi ja viedä pienokaisille, jotka eivät itse

voi tulla tänne.

— Kupuuni, sanoin — kupu, mikä se on ja missä se on?

Silloin täti Formica nauroi ja sanoi:

— Unohdan aina että tiedät vielä niin vähäsen. Kas niin käy, kun vaan

juoksee ja leikkii. Kupuhan on oma ruokakorisi ja maitopullo, joka

sinulla on omassa kuoressasi. Kielellä sinun tulee imeä hunajamaitoa,

säilyttää se kuvussasi ja viedä niille pienille valkosille. Siellä otat

sen ulos kielelläsi ja annat niille syötäväksi.

Tiedän kyllä nyttemmin, että sinulla Biggi ja sinulla Gunni ei ole

niin mukavia kupuja, vaan teidän täytyy kantaa ruokanne pulloissa ja

koreissa.

Mutta täti Formica ja minä täytimme kupumme hunajamaidolla ja veimme

sen poikasille. Heitä syöttäessämme täti Formica sanoi:

— Nyt sinun vielä tulee toimittaa muuan asia, ennenkuin saat käydä omia

teitäsi. Ota nyt joka poikanen kauniisti syliisi ja vie se johonkin

tornihuoneeseen. Huomaan auringon paistavan lämpimästi ja sulosesti, ja

siitä poikaset pitävät.

Niin kannoimme heidät sitte, toisen toisensa jälkeen sinne ylös, ja

sielläpä olikin hyvin hauskaa. En minä tietänyt, mitä täti Formica

auringolla tarkotti, mutta en ilennyt alinomaa kysellä, vaan tuumin

että koetan itse ottaa siitä selkoa. En nähnyt tornihuoneessa mitään,

joka olisi voinut olla aurinko, mutta valosaa ja hupaista siellä oli.

— Nyt meidän pitää siistiä itsemme, sanoi täti Formica — ja sitte saat

lähteä seikkailuille, kuten vaan haluat.

Samassa hän asettui yhdelle jalkaparille ja alkoi siistiä itseään

niillä muilla neljällä — ensin jalat, sitte vatsan ja sitte rinnan.

Sitte hän asettui kahdelle jalkaparille, taivutti pään ja harjasi

sitä kaikin voimin. Hän väänteli ja kierteli itseään tuhansin tavoin

ja kampasi ja silitti ja hieroi ja hankasi, kunnes oli niin hieno ja

kiiltävä, että loisti ja kiilsi.

— Tee nyt samaten, hän sanoi.

Mutta luuletteko että minä osasin? Ei, kerta toisensa jälkeen kaaduin

kumoon, enkä minä voinut lainkaan vääntää itseäni niin mukavasti ja

somasti kuin täti Formica.

— Alussa on kaikki vaikeaa, mutta aika kyllä opettaa, hän sanoi ja

nauroi.

* * * * *

Nyt monet päivät kuluivat samaan tapaan. Hoitelin lapsia ja autoin täti

Formicaa. Lapset muuttuivat koteloiksi ja koteloista tuli muurahaisia,

jotka olivat saman näkösiä kuin täti Formica ja minä. Toisinaan

tuumiskelin, mitä tuo hauska olisi, jota täti Formica oli minulle

luvannut, ja ajattelin aurinkoa, josta hän oli puhunut, mutta tiesin,

että kun täti Formica oli minulle jotakin luvannut, niin sen myös sain

mankumatta ja senvuoksi odotin. Vihdoin tuli päivä, jolloin hän sanoi:

— Nyt, Rufa, aurinko paistaa kauniisti. Nyt lähdemme yhdessä retkelle.

Juokse nyt edeltäkäsin lehmien luo ja lypsä varalta kupusi täyteen,

jos ehkä tulisimme olemaan kauankin poissa. Siisti sitten itsesi

jalkakammoillasi, niin lähdemme.

Ja niin me lähdimme. Mutta ei alas kellarikerrokseen eikä maareikiin

tai käytäviin, vaan ensin ylös erääseen tornihuoneeseen ja siitä talon

katolle. Siellä oli niin valosaa, että minun täytyi vaan kumartua ja

taivuttaa päätäni, ettei niin pistäisi viiteen silmääni.

— Voitko nyt jo nähdä, täti Formica kysyi — niin seuraa minua! Kuljimme

sitten alas katolta, pois talosta ja metsään. Täti Formica käveli

edellä ja minä seurasi häntä. Ensin olin niin hämmästynyt kaikesta,

että olin aivan hiljaa. Lopuksi minun kumminkin täytyi kysyä erästä

asiaa, jota kauvan olin miettinyt.

— Missä aurinko on, täti Formica?

— Aurinko? Se on tuolla puitten latvojen välissä. Näetkös se tekee

tänne meihin pitkiä siltoja, ja niitä myöten lentää lämpöä ja valoa

tänne alas.

— Mutta missä aurinko on yöllä?

— Se kiipee kai maan sisään nukkumaan, luulen minä, sanoi täti Formica

— mutta en minä tuota varmaan tiedä, tiedätkös Rufa. Mutta kaikilla

vanhoilla muurahaisilla on tapana sanoa, että se on meidän aurinkomme

ja että se on meille, kun se paistaa.

— No, kenen ovat puut sitte, kysyin minä.

— Ne kuuluvat kanssa olevan meidän. Ne ovat kasvaneet tässä, ettei

aurinko liiaksi kuumentaisi meitä, niin minulle on opetettu, täti

Formica sanoi. — Toisinaan aurinko vetää eteensä vaipan. Silloin se ei

näy lainkaan ja vaipan takana aurinko itkee, niin että alkaa tippua

puihin ja maalle ja joka paikkaan. Silloinpa myös on hyvä, että meillä

on puita, sillä ne pitävät oksansa talomme yli, niin etteivät kyyneleet

valu huoneisiimme.

— Mutta minkä vuoksi aurinko itkee?

— Sitä en tiedä. Ehkä joku on ollut paha ja tuhma.

— Voimmeko mekin olla pahoja?

— Niin, tiedätkö Rufa, en oikein tiedä miten lie. Mutta kyllä kumminkin

luulen, että aurinko meistä pitää. Nyt käykäämme edelleen. Ja sitte

kävelimme. Mutta en voinut olla ajattelematta aurinkoa, meidän

aurinkoamme, joka nauroi, niin että tuli lämmin, ja itki, kun joku oli

paha, niin että kyyneleet virtasivat kaikkialle.

— Täti Formica, sanoin minä.

— Niin, Rufa, vastasi hän.

— Kuule sinä, minä en tahdo, että aurinko itk—

Mutta samassa tarttui täti Formica minuun ja nykäsi minut tiepuoleen.

— Tule pois, Rufa, väisty — tule tänne, tule tänne — tuossa on leijona,

muurahaisleijona, joka viskasi hiekkaa päällesi saadakseen sinut kiinni.

Ja me riensimme vikkelästi pois.

— Rakas Rufa, sanoi täti Formica, kun me rauhassa ja levossa istuimme

suuren kallion suojassa — kallio oli melkein yhtä iso kuin Gunnin käsi

— nyt olisi voinut sinun käydä aivan hullusti. Olen aivan unohtanut

varottaa sinua muurahaisleijonasta. Kuinka voinkaan olla niin

ajattelematon!

Ja täti Formican suurihmat vapisivat ja tutisivat ja silittivät

minua. Niin hän oli pelästynyt siitä, että olisin voinut joutua

leijonakuoppaan.

— Täti Formica hyvä, sinä olet herttaisin muurahainen, jonka tunnen,

sanoin minä ja heilutin suurihmojani.

— Hyvä on, hyvä on, rakas Rufa, hän sanoi — mutta nyt sinun täytyy

kuunnella tarkasti ja oppia tuntemaan vaarallisen vihollisemme,

muurahaisleijonan. Tiedätkö, se hiipii meidän teillemme, ja sinne se

kaivaa kuopan hiekkaan ja itse se piiloutuu kuopan pohjaan, niin ettei

sitä ollenkaan voi nähdä. Siinä se vaanii muurahaisia, jotka kulkevat

ohi ja putoovat kuoppaan — juuri niinkuin oli tapahtumaisillaan

sinulle, Rufa.

— Kuinka olisi käynyt, jos olisin pudonnut kuoppaan, kysyin.

— Voi, tiedätkö Rufa, silloin leijona olisi puristanut sinua kahdella

pitkällä, terävällä sapelillaan, jotka sillä on hampaina, ja niin en

olisi koskaan enää saanut nähdä sinua.

— Onpa ilkeä ja häijy tuo muurahaisleijona, sanoin minä.

— Niin, se on varmaan totta, täti Formica sanoi. Se on hirveän häijy

eläin.

— Ehkä se on senvuoksi, kun aurinko itkee, sanoin.

— Niin ehkä, mutta sitä en tiedä, vastasi täti Formica. — Mutta nyt

sinun pitää tulla katsomaan leijonakuoppaa, että toisella kertaa voisit

olla varuillasi.

Ja täti Formica ja minä kiipesimme ylös kalliolle, nähdäksemme siitä

kuopan.

— Lähelle ei saa mennä, täti Formica sanoi — sillä silloin leijona

viskaa hiekkaa päällemme, niin että putoomme kuoppaan. Tuskin hän oli

tämän sanonut, kun näin kokonaisen hiekkapilven lentävän kuopasta ja

sattuvan muurahaisparkaan, joka kulki siitä ohi. Se sai koko hiekan

päälleen ja vyöri alas.

— Tule ja auta, tule ja auta, huusin ja riensin alas niin sukkelasti

kuin kuusi jalkaani saattoi liikkua.

Mutta ennenkuin olin pitkälle ennättänyt, oli täti Formica päälläni,

heitti minut kumoon ja asettui päälleni. Näin vaan hampaansa, jotka

olivat valmiit minua puremaan.

Täti Formica, huusin minä enkä uskaltanut liikuttaa itseäni — mitä

ajattelet?

— Ajattelen ettei saa omin tahdoin mennä ja heittäytyä leijonan kitaan,

sanoi täti Formica ja oli vakavan näkönen.

— Mutta se toinen muurahainen — se, joka putosi?

— Sitä ei kukaan enää voi auttaa, täti Formica sanoi ja näytti taas

lempeältä ja ystävälliseltä. — Mutta nouse nyt, Rufa, sinä pieni

raukka! Ehkä on parasta että palaamme kotiin taas tältä ensimäiseltä

retkeltämme.

Niin me teimme. Mutta kauvan minulla oli paljo ajattelemista — aurinko,

joka nauroi ja itki, muurahaisleijona ja tuo pieni muurahainen, jota ei

kukaan voinut auttaa.

* * * * *

Muurahaiskeossa oli niin kiire, niin kiire. Kaikki muurahaiset tekivät

työtä päivät ja yöt. Täti Formicalla ei ollut melkein lainkaan aikaa

jutella kanssani, ja kun hän jotakin sanoi, niin se vaan kuului näin:

— Nuoleksi munia ja lypsä lehmiä, Rufa! Vedä hirsiä, Rufa! Meidän

täytyy saada useampia huoneita. Katso ja opi rakentamaan käytäviä ja

tekemään seiniä ja kattoja. Meille on tarpeen useampia huoneita, useita

käytäviä ja isompi keko. Tässä tulee tapahtumaan jotakin. Jotakin

ihmeellistä on tulossa.

Silloin kävin uteliaaksi, juoksin hänen jälkeensä ja huusin:

— Kerro, kerro, täti Formica.

— En jouda, en jouda, sittepä saat nähdä, hän sanoi, ja siihen minun

täytyi tyytyä.

Ja niin kummallista, oli että vaikka en ollenkaan tiennyt, minkävuoksi

oli niin kiireellistä, niin tein työtä niin paljo kuin jaksoin ja voin.

Hinasin kekoon suuria hirsiä, jotka olivat pudonneet maahan kuusista ja

annoin ne taitaville rakentajamuurahaisille, jotka sitte sovittivat ne

uusien huoneitten seiniksi ja permannoiksi ja katoiksi. Kerran rupesin

itse rakentelemaan pientä huonetta, mutta seinät tulivat aivan vinoiksi.

Ja niin saapui sitte muuan vanha, viisas muurahainen ja repi alas

kaikki tyyni ja laittoi uudelleen. Silloin minusta oli parempi puuhata

sellaista, jota osasin. Toisinaan juoksin ulos metsään ja kiipesin

vihreille pylväille ja nauhoille, jotka nousivat pystyyn maasta,

ja niillä löysin villejä lehmiä, jotka siellä olivat laitumella.

Niitä minä houkuttelin ja pyydystin ja vein ne kotiin, meidän

lehmänavettaamme. Toisinaan minun täytyi lypsää hunajamaitoa ja viedä

sitä niille vanhoille työntekijöille, jotka olivat niin kiihkeät,

etteivät malttaneet mennä syömään.

Mutta kiireimmässä työssämme sattui julma tapaturma. Olin parhaillaan

täti Formican kanssa ruokkimassa pieniä lihavia, hauskoja lapsia, kun

kuulimme jyskettä ja ryskettä ja näimme seinien alkavan vavahtaa ja

luhistua maahan. Hirret, kivet, tikut ja korret, kaikki luisuivat sikin

sokin. Muurahaiset ja kotelot ja lapset vyöryivät sekasin, ja minä

luulin, että koko maailma hukkuisi.

— Täti Formica — täti Formica, kuiskasin säikähdyksissäni, sillä muuta

en voinut.

— No niin, Rufa, vastasi hän — tässä ei kelpaa olla peloissaan ja itkeä

ja valittaa. Riennä vaan, niin että ennätämme auttaa niin monta kuin

suinkin.

Samalla täti Formica syöksyi pahimpaan sekamelskaan ja alkoi auttaa

esille muurahaisia, jotka olivat puserruksissa eivätkä päässeet

irti. En minäkään tahtonut olla huonompi ja juoksin perästä. Pahin

vaara olikin jo ohi; vain joku hirsi siellä täällä vyörähti alas

eikä se ollut niin pelottavaa. Muutamia sysäyksiä ja kolahduksia voi

kyllä kestää, kun on päällään sellainen panssari-kuori, kuin meillä

on. Pian olimme useita satoja muurahaisia, jotka työskentelivät

tapaturmapaikalla. Haavottuneita muurahaisparkoja kannoimme seljässämme

vahingottumattomiin huoneisiin, ja siellä rupesivat heti toiset

muurahaiset heitä hoitamaan ja nuoleksimaan heidän haavojaan. — Se

on meidän lääkkeemme, tiedättekö sen, Biggi ja Gunni. — Koteloita ja

toukkia hinasimme myös alas, mutta ne me kannoimme suissamme vahvoilla

hampaillamme. Meistä se on niin mukava keino. — Ehkä teillä, Biggi ja

Gunni myös on tapana kantaa pieniä ihmistoukkia hampaitten välissä?

Hirsiä aloimme myös heti kuljettaa pois, ja eräät muurahaiset

rakensivat jo uusia huoneita ja uusia pylväskäytäviä. Mutta monen,

monen päivän työ oli mennyt hukkaan, ja monet muurahaisparat olivat

sairaina, monet olivat kadottaneet jalkansa ja suurihmansa, ja monet

lapset ja kotelot olivat tykkänään hävinneet. Olin niin alakulonen

tästä kaikesta enkä ymmärtänyt, miten niin hirveätä oli voinut

tapahtua. Kun senvuoksi täti Formicalla eräänä päivänä oli aikaa,

kysyin häneltä.

— Niin, hän sanoi, minäpä en myöskään tiedä, tiedätkö Rufa, kuinka

sellaista voi tapahtua, mutta näin luulen, että on. Maailmassa on

hirmusen iso jättiläis-olento, jonka nimi on ihminen. Ei voi oikein

tietää, minkä näkönen se on, mutta luulen, että jos joku muurahainen

seisoisi ja kävelisi takajaloillaan ja sitä paitsi olisi yhtä suuri

kuin monet sadat muurahaiset yhteensä, niin hän näyttäisi ihmiseltä.

Ihmisillä ei ole ollenkaan suurihmoja ja silloinpa ne luultavasti eivät

myös saata puhua keskenään, eivät ainakaan yhtä hyvin kuin me. Paitsi

kahta takajalkaansa niillä on kaksi etujalkaa, jotka eivät ulotu maahan

asti. Niillä me uskomme niiden puhuvan vähäsen ja niillä ne tekevät

meille hyvin paljo pahaa. Eräillä niistä ei ole takajalkoja juuri

ollenkaan, vain etujalat ja hyvin pitkä, paksu ruumis. Ihmeellistä on

että ne lainkaan voivat kävellä.

— Mutta mitä ihmisillä on tekemistä meidän onnettomuutemme kanssa,

kysäsin minä.

— Kyllä, tiedätkö Rufa, muutamat niistä ovat häijymmät kuin

muurahaisleijona. Ja nytpä luulemme, että eräs niistä, jolla oli pitkä,

paksu hirsi etujaloissaan, sekotti sillä muurahaiskekoamme ja aikaansai

koko onnettomuuden.

— Syövätkö ne meitä niinkuin muurahaisleijona tekee, minä kysyin.

— Eivät, eivät ne sitä tee, sitä ei kukaan ole voinut sanoa, mutta

näetkös, se on juuri häpeällisintä. Muurahaisleijona on nälkänen,

niinkuin sinulla ja minulla on tapana olla, ja jollei se saa ruokaa,

niin se kuolee, ja sen vuoksi se pyydystää meitä. En minä rakasta

muurahaisleijonaa, mutta kyllä se on parempi kuin ihminen. Hän on

kaikista tuhmin ja ilkein.

— Niin, sitä mieltä minäkin olen, sanoin minä — ja kun vaan voin, niin

puren häntä ja ruiskutan häneen muurahaishappoa, niin että rupeaa

oikein kirvelemään. Täti Formica, ajatellessani kaikkia sairaita

muurahaisraukkojamme ja kadonneita lapsiamme, niin tahdon vaan purra ja

purra kaikkia häijyjä ihmisiä.

— Niin, tiedätkö Rufa, jos voisi uskoa ihmisten jotakin oppivan sillä

tavoin, niin mielelläni auttaisin sinua, täti Formica sanoi. Ja hän

näytti alakuloselta ja surulliselta puhuessaan.

— Mutta kuule, täti Formica, nytpä tiedänkin minkä vuoksi aurinko

itkee. Ei se ole muurahaisleijonan tähden — se ehkei ole pahempi kuin

monet muut. Ei, se on ilkeän ihmisen tähden. Niin minä uskon, niin.

Mutta täti Formica ei vastannut mitään, vaan meni työhönsä, ja niin tein

minäkin.

* * * * *

Muutamia päiviä myöhemmin täti Formica tuli luokseni.

— Joudu nyt pian, Rufa, ja auta päästämään nuorimmat lapset

koteloistaan. Nyt sinä saat nähdä sen ihmeellisen, jonka sanoin

tapahtuvaksi. Mutta tämä on vaan alkua.

Hän juoksi edellä ja minä perästä, sukkelana ja uteliaana. Nuorimpain

koteloin luona, jotka olivat suurimmat mitä olin nähnyt, seisoivat

hoitajattaret, sellaiset kuin täti Formica ja minä, pitkissä riveissä

ja me alotimme heti purra reikiä kotelopusseihin, jotta lapset

pääsisivät ulos. Olin jo monta kertaa ennen tehnyt tätä enkä voinut

ymmärtää, minkä vuoksi täti Formica sanoi että tässä olisi jotain

ihmeellistä. Mutta tiedättekö, Biggi ja Gunni, kuinka hämmästyin,

kun poikaseni ryömi ulos kuorestaan. Huusin aivan kuin ensikerralla

nähdessäni muurahaislapsen:

— Täti Formica, täti Formica, mitä minun pitää tehdä, mitä maailmassa

minun pitää tehdä tällä näin? Se on väärin, se on väärin — ei tämä

kuulu tänne.

Täti Formica nauroi, niin että oli kaatua kumoon koteloineen kaikkineen.

— Olet niin kiivas ja soma, Rufa, hän sanoi. — Kuinka sinun lapsesi

laita on? Minun on aivan kuin olla pitää, ja samalla hän auttoi esille

lapsensa kuoresta. Hän kyllä hyvin tiesi minkä vuoksi olin niin

hämmästyksissäni, mutta hän halusi tehdä minulle pientä pilaa.

— Mutta, täti Formica, sanoin minä — tule tänne, ja katso, etkö näe

jotakin kummallista minun lapsessani.

— En, sanoi täti Formica — onhan sillä kuusi jalkaa ja kaksi isoa

silmää ja kolme pientä.

— Mutta katsoppas nyt oikein, pyysin minä.

— Kyllä näen, kyllä näen. Kaksi suurihmaa sillä on ja pää ja hampaat ja

rinta ja takaruumis.

— Mutta etkö sinä näe, sanoin aivan epätoivoisena — etkö näe noita

riepuja, jotka riippuvat rinnalla?

Mutta silloin ei ainoastaan täti Formica nauranut, vaan kaikki muutkin

hoitajattaret, niin että jouduin oikein hämilleni, sillä ei minusta

ollut hauskaa, että kaikki minulle nauroivat.

— Ei se ole vaarallista, Rufa, ei se ole vaarallista, vaikka sinua

vähän nauramme, sanoi täti Formica ja taputteli minua suurihmoillaan.

— Kyllä me sinusta pidämme, Rufa, sanoi joku hoitajattarista.

— Vaikkapa olet niin soma ja innokas, toinen sanoi ja nyökäytti päätään.

Minä nyökkäsin takaisin ja heiluttelin suurihmojani, etteivät uskoisi

minun olevan pahoillani. Mutta sitte kuiskasin täti Formicalle:

— Minkä vuoksi minun poikasellani on tuollaiset rievut?

— Katsoppas minun lastani, täti Formica sanoi.

Ja kun minä katsoin siihen, niin sillä oli ihan samallaiset rievut.

— Katso muittenkin poikasia, täti Formica sanoi.

Ja kaikilla niillä oli rievut.

— Mitä tämä on, mitä ihmeessä tämä on, täti Formica? Kenen poikasia

olemme erehdyksestä saaneet?

— Odota vähän, niin saat nähdä. Nuoleksi nyt polkastasi, kyllä se on

oikea poikanen. Ja varo hyvin noita riepuja, niin saat nähdä mitä

niistä tulee.

Ja kun siinä sitte seisoin ja pesin ja puhdistin poikasta, näin kuinka

rievut vähitellen laajenivat mitä hienoimmaksi, ohuimmaksi kalvoksi,

jota muutamat vahvat rimat pitivät levitettyinä. Rinnan kummallakin

puolella oli isompi ja pienempi kalvo, ja minusta ne näyttivät niinkuin

ne olisivat kudotut auringon kyynelistä. Mutta sitä ne eivät kai

voineet olla, sillä minä olen monta kertaa koettanut pyytää kyyneleitä,

joita olin tavannut metsässä vihreissä taloissa, mutta ne juoksivat

aina pois tieltäni. Toisinaan olin imenyt ne kupuuni. Niin, mutta

kuvustahan olin sitte antanut ruokaa näille lapsille — minä ja ne muut

hoitajattaret, jotka kai myös olivat kyyneleitä juoneet. Ehkä oli

kumminkin niin että ne olivat auringosta saapuneet.

— Eivätkö ne ole kauniita, sanoi täti Formica, joka huomaamattani oli

ehtinyt luokseni. — Ne ovat siipiä. Heillä on siivet ja kerran he

saavat lentää ulos korkealle ilmaan — korkeammalle kuin puut.

Lentävätkö he aurinkoon?

— Enpä tiedä, enpä tiedä, minulla ei ole koskaan ollut siipiä, sanoi

täti Formica ja taivutti päänsä niin syvästi lattiaa vastaan, etten

voinut häntä nähdä. Mutta huomasin että suurihmat värähtelivät. Silloin

tunsin sisässäni niin kummallisen tuskan. Eihän minullakaan ollut

siipiä, en voisi koskaan lentää — en ollut minä auringon lapsia enkä

voisi myös koskaan siksi tulla. Mitä olen siis? Rufa, työmuurahainen,

tuo innokas ja soma, ne toiset sanoivat. — Ja minun täytyi juosta pois,

sukkelaan, ennenkuin kukaan sai nähdä minua, ei edes täti Formica.

Mutta hetken kuluttua tuli täti Formica ja etsi minua. Hän ei

puhunut mitään siitä että olin juossut työstä, vaan taputteli minua

suurihmoillaan ja oli niin kiltti ja ystävällinen, että tulin uudestaan

iloseksi ja minun täytyi sanoa:

— Tiedätkö, en ole koskaan tuuminut minkä vuoksi aurinko nauraa, vaan

aina vaan ajatellut sen kyyneliä. Mutta nytpä tiedän että aurinko on

ilonen sentähden että täti Formica elää.

* * * * *

Nyt olimme saaneet uutta työtä talossa. Nuo uudet lapset, prinssit ja

prinsessat, olivat niin ajattelemattomia ja heidän oli niin vaikea

jotakin oppia. Varsinkin prinssit olivat suureksi vaivaksi, ne eivät

edes voineet oppia itse syömään, vaan meidän täytyi ruokkia heitä,

niinkuin he olisivat olleet pieniä lapsia. Eikä ollut prinsessojenkaan

laita paljo paremmin. Sitäpaitsi meidän täytyi vartioida heitä, sillä

täti Formica sanoi että heitä on kielletty menemästä talosta pois.

Mutta meidän piti olla hyvin kohteliaita heille ja kumarrella ja

kaunein sanoin pyytää heitä pysymään kotona. Minun kävi oikein heitä

sääli. Mitään he eivät osanneet tehdä, ulos ei heidän sallittu päästä

ja vielä vähemmin he saivat lentää kauniilla siivillään. Jos täti

Formica ei olisi ollut niin luja päätöksessään, niin olisin antanut

niiden, jotka olivat minun hoidettavinani, karata tiehensä.

— Kärsivällisyyttä vaan, täti Formica sanoi — niin saatpa nähdä kuinka

komeata tulee olemaan hääpäivänä.

— Mikä päivä se on, kysyin minä.

— Se on se päivä, jolloin he kaikki lentävät pesästä yhtaikaa. Mutta

heidän tulee sitä ennen saada tarpeeksi vahvat siivet, ja toisekseen

meidän täytyy odottaa kesän kauneinta päivää.

— Koska se sitte joutuu?

— Se joutuu hääpäiväksi, ja hääpäivä on silloin, se on kaikki, mitä

minä tiedän, täti Formica sanoi.

* * * * *

— Mutta kuule, täti Formica, sanoin eräänä päivänä ollessamme ulkona

hakemassa ruokaa taloon — tänään on varmaan kesän kaunein päivä.

Miksemme pidä häitä nyt?

— Ei tänään, Rufa, ei tänään, mutta ehkä huomenna. Tunnen jotakin

jaloissani, saa nähdä, saa nähdä, jollemme saa tuota pikaa vetäytyä

kekoon ja sulkea kaikki ovet.

— Minkätähden, kysyin minä. — Aurinkohan on niin ilonen ja ystävällinen

ja ilma on tyyni ja lämmin.

— Niin, sepä on melkein liian tyyni ja lämmin, täti Formica sanoi. —

Mutta jos tulee hyrskytyrsky tänään, niin ehkä meillä on häät huomenna.

— Hyrskytyrsky, sanoin minä, minkä vuoksi kutsut kyyneliä

hyrskytyrskyksi?

— Eikö se sitte ole hyvin, sanoi täti Formica, ja samassa olimme kotona

ja riensimme suoraa päätä kaikkien niiden luo, jotka tyhjin vatsoin

meitä odottivat. Parastaikaa syöttäessämme kuningaslapsia, kuulin

jonkun huutavan:

— Sulje kaikki ovet, sulje kaikki ovet! Vie prinssit ja prinsessat

maakerrokseen! Pelasta kaikki kotelot ja lapset! Pian, pian, menkää

kaikki piiloon sinne alas! Tulee hirmunen ilma, aurinkokäärmeitä ja

jyminää.

— Mitä aurinkokäärmeet ja jyminä on, kysyin täti Formicalta,

hätistäessämme kuningaslapsia alempiin kerroksiin, missä oli

rauhallista ja turvallista.

— En ole koskaan nähnyt niitä, täti Formica sanoi — olen aina ollut

semmonen että olen piiloutunut maahan, kun tunnen särkyä jaloissani, ja

sitä olen aina tuntenut ennen aurinkokäärmeitä ja jyminää. Sanoinhan

vastikään että luulen hyrskytyrskyn olevan tulossa ja se tulee aina

käärmeitten ja jyminän perästä.

— Mutta minäpä tahtoisin nähdä sen, minä sanoin.

— Ei, ei, Rufa, sinä et saa mennä. Voi tapahtua jokin onnettomuus.

— En minä mene ulos, tirkistän vaan hiukan ovesta, vastasin — ja jos

sattuu vaara, kiidän tänne alas.

Ja samassa käännyin ja riensin muutamaan tornihuoneeseen, ennenkuin

täti Formica oli ennättänyt sanaakaan sanoa. Mutta tuskin olin päässyt

tornihuoneeseen ja tirkistänyt oven raosta, kun näin jotakin kauheata

ja pitkää ja mutkaista ryntäävän läpi mustan vaipan, joka riippui

puunlatvojen takana. Oli niinkuin aurinko olisi ollut hyvin äkänen ja

heilutellut suurihmoillaan.

Ja aurinko puhui!

Mutta silloin minä niin pelästyin, että kaikki jalkani notkistuivat ja

kävivät niin heikoiksi, ettei niillä voinut seistä, ja vielä vähemmin

saatoin juosta pakoon. Kauvan makasin sitte tornihuoneessa ja näin

aurinkokäärmeet ja kuulin auringon sanelevan.

— Sinä et saa — sinun täytyy, kuulin sen sanovan kerran toisensa

perästä.

Vihdoin kuiskasin minä.

— Aurinko, rakas aurinko, mitä minä en saa tehdä ja mitä minun täytyy

tehdä?

Mutta aurinko vastasi vaan:

— Sinä et saa — sinun täytyy!

— Mitä tarkotat — mitä sinä aurinko tarkotat, kuiskasin taas.

— Sinä et saa — sinun täytyy, vastasi aurinko uudelleen hetken kuluttua.

Tarkotatko että minun pitää itse ajatella mitä minä en saa tehdä ja

mitä minun täytyy tehdä, kuiskasin minä.

— Sinun täytyy, lausui aurinko, ja sitte se ei sanonut enää mitään,

vaan kyyneleet alkoivat pudota niin tiheästi ja niin sukkelasti etten

mitään voinut nähdä.

Samassa tuli täti Formica ja haki minua.

— Rakas Rufa, hän sanoi — minkätähden teit näin?

Olin niin peloissani sinun tähtesi. Oletko sairas, Rufa?

Ja muuta kysymättä hän alkoi minua hieroa päästä kantapäähän.

— Jos tuntuu paremmalta nyt, niin tule selkääni! Kannan sinut sinne

alas.

Ja täti Formica kantoi minut alas erääseen maakammioon ja hoiteli

minua, kunnes olin taas entisellään.

— Tiedätkö täti Formica, sanoin tuntiessani itseni paremmaksi — aurinko

on puhutellut minua.

— Mitä sanotkaan, mitä sinä sanot?

— Niin, kyllä se puhui, mutta en ymmärtänyt mitä se sanoi. Sinä et saa

— sinun täytyy, se saneli kerran toisensa perästä. Mitä luulet sen

tarkottaneen?

— En ole koskaan kuullut kenenkään sanovan, että aurinko puhuu, Rufa.

Oletko varma, Rufa, että niin oli?

— Mutta kuulinhan minä, täti Formica, ja se puhui monta kertaa samaa.

Mutta se ei tahtonut selittää, mitä tarkotti, vaan kun minä kysyin,

tahtoiko se että itse miettisin, niin se vastasi: sinun täytyy. Etkö

sinä voi auttaa minua, täti Formica, sinä, joka kaikki tiedät?

— Rakas pieni Rufa, auringosta en tiedä, sen enempää kuin mitä

keskenämme olemme jutelleet, ja kuka tietää, Rufa, jos se mitä siitä

uskomme, on oikein. On niin vaikea tietää, kun se on niin kaukana.

Mutta ehkä kerran, kun sinä tulet vanhemmaksi, voimme lähteä etsimään

sitä maakoloa, jossa aurinko lepää yöllä, niin saat nähdä ja puhutella

sitä ja kysellä kaikkea mitä tahdot tietää. Teemmekö niin?

— Kyllä, kyllä, täti Formica, sitä minä niin hirveän mielelläni

haluaisin. Mutta enkö jo ole tarpeeksi vanha? Emmekö voi lähteä nyt

heti, hyvä, kiltti täti Formica?

— Ei, ei, ei, sanoi täti Formica. Huomenna meillä on häät talossa

ja saamme paljo työtä ja sitte — niin, tiedätkö Rufa, sitte joutuu

kummallinen aika, jolloin kaikki tulemme unisiksi ja väsyneiksi ja

meidän täytyy nukkua ja vaan nukkua pitkän, pitkän yön. Ja silloin on

parasta olla kotona.

— Mistä tiedät että huomenna on häät, kysyin.

— Siitäpä tiedän, että kun on ollut aurinkokäärmeitä, jyryä ja

hyrskytyrskyä, silloin tavallisesti sattuu kesän kaunein päivä. Saamme

nähdä huomenna.

Ja täti Formicalla oli oikein. Tuli niin ihana, ihana sää. Aurinko

hymyili niin ystävällisesti ja kaikki puut olivat hiljaa, ikäänkuin

ne olisivat jotakin vartioineet, ja kaikki viheriät pylväät ja nauhat

ja liput ja töyhdöt olivat puettuina hienoimpiin pukuihinsa, jotka

kiilsivät ja loistivat. Ja keossa — niin siinä oli hyörinää, voitte

uskoa. Kaikki juoksivat sinne tänne, ylös ja alas, ja kaikki olivat

kiihkoissaan ja levottomia.

— Nyt me lennämme, prinssit sanoivat.

— Noh, odottakaa vähäsen, odottakaa vähäsen, sanoivat prinsessat.

— Noh, odottakaapa nyt toki, sanoivat hoitajattaret — ei vielä kaikki

ole järjestyksessä. Miltä sinun siipesi näyttävät?

Ja niin he vielä kerran siistivät kuningaslasten kauniit siivet, jotka

olivat jo ennestään aivan hyvät.

— Mutta nyt me lennämme, sanoivat prinssit ja alkoivat levittää

siipiään. Silloin minäkin tulin kärsimättömäksi ja huusin niin että

kuului:

— Lennä, lennä, ja sano terveisiä auringolle! Ja samassa he suhahtivat

lentoon niin taajassa parvessa, niin taajassa, että täyttivät

koko ilman. Kaikkialla näki vaan meidän kuningaslapsiamme ja yhä

korkeammalle he nousivat — korkeammalle kuin puitten latvat — ja sitte

en enää heitä nähnyt.

— Täti Formica, kuiskasin hiljaa, niin ettei kukaan muu kuulisi — etkö

sinäkin tahtoisi olla mukana tuolla ylhäällä?

Täti Formica, joka oli seissyt ja katsellut heitä, kääntyi minuun päin.

— Kuka hoitaisi taloa ja kotia, hän sanoi — jos kaikki lentäisivät

auringon luo? Mutta kyllä tuntuu vähän kummalliselta, nähdessään heidän

lentelevän. — Mutta nyt sinun tulee katsoa tarkasti joka puolelle,

sillä varmaan ne viettävät häitä myös naapureissamme.

Tuskin hän oli tämän sanonut, ennenkuin näin paksun pylvään nousevan

naapurikeosta. Se oli heidän kuningaslastensa häälento. He tanssivat

yhä korkeammalle ja korkeammalle. Aurinko välkkyi heidän siivillään —

ja niin hekin olivat poissa.

— Täti Formica, sanoin — mitä me nyt teemme? Emmehän kai voi tehdä

työtä itse hääpäivänä?

— Ei, täti Formica sanoi — lähtekäämme kävelylle.

Ja niin me lähdimme. Vähän ajan kuluttua rupesimme kiipeämään pitkään,

viheriään pylvääseen, jolla oli pieniä vihreitä lippuja sivuissaan,

ja jonka latvassa oli iso, sininen talo, jonka alla oli viheriä

verho. Sinisestä talosta soi niin mukavasti, ja kun astuimme verholle

kiivetäksemme taloon, niin kuului laulu:

— Kuokkavieraita, kuokkavieraita!

— Mitä he sanovat, minä kysyin.

— Älä välitä siitä, täti Formica sanoi — he ovat niin epäkohteliaita

täällä, mutta eivät he niin pahaa tarkota. Astumme sisään vaan.

Tullessamme sisään, oli siinä muuan pitkä ja hoikka, joka niiasi ja

kumarsi ja sanoi:

— Tässä on kaikki suljettu, tässä on kaikki suljettu!

— Mikä nimesi on, kysyin.

— Neiti Emi, hän sanoi.

— Noh, mutta mitä nuo langat ovat?

— Viisi hedeveljestä, jotka minulta ovat kuolleet, hän sanoi ja sai

kyyneleen silmäänsä.

— Ketä sinä sitte odotat tässä, kysyin taas.

— Enpä tiedä, enpä tiedä, mutta en teitä, sillä silloin olisi

kellossani soinut:

— Tervetuloa, tervetuloa!

Samalla alkoi kello soida:

— Tervetuloa, tervetuloa, tervetuloa!

— Riennä ulos täältä, niin saamme nähdä kuka tulee, sanoi täti Formica.

Ja tuskin olimme ennättäneet ulos, ennenkuin suhisi ilmassa ja muuan

iso ja karkea ja paksu ukko töytäsi keskelle taloa; töytäsi sinne

tervehtimättä ja välittämättä vähääkään siitä että koko ajan kuului

kaunis soitto: tervetuloa, tervetuloa! Pieni neiti Emi kumartui

eteenpäin ja tervehti monet kerrat tuota ukkorumaa, ja painoi kasvonsa,

jotka olivat hedeveljiään muistaessaan kyynelistä kosteat, vasten ukon

paksua, pölyistä turkkia.

— Mikä tuommoisen ruman ukon nimi on, kysyin minä.

— Se on Bombus — kimalainen, sanoi täti Formica.

— Bombus, sepä on nimi, joka sopii. Bombus, Bombus, etkö ole oppinut

kumartamaan, huusin minä ääneen hänelle, ja silloin hän vastasi:

— Srrrrrrrrrr! Ja lensi pois samalla.

Kun sitte vilkasimme taloon, näimme pienen neiti Emin aivan pölyisenä

kasvoiltaan tuon epämiellyttävän, likaisen Bombuksen käynnistä.

— Tahdon auttaa ja nuoleksia sinut puhtaaksi, ehdotin minä.

— Ei, ei, hän sanoi ja taipui pelästyneenä pois minusta. — Älä koske

minuun, älä koske minuun!

— Anna hänen olla, kuiskasi täti Formica: — Luulen, että ne ovat

muistoja ystäviltänsä. Etkö näe, että ne ovat pieniä helmiä. Ja

kuuletko kuinka kello nyt soi:

— Tyhjä talo, tyhjä talo!

— Mitä heillä sitte on täällä ollut, kysyin häneltä.

— Heillä on ollut jotakin, josta sinä paljo pitäisit, heillä on ollut

hunajaa. Mutta näetkös, Bombus söi kaikki tyhjiksi. Mutta ehkä löydämme

jotain muuta hyvää muualla. Tule, niin lähdemme.

Kun olimme kävelleet vähän aikaa, sanoin:

— Minä nousen tähän. Tämä pylväs on kaunis.

— Vai niin, sanoi täti Formica — ja minä jään tähän ja odotan.

Kummastelin hiukan miksei täti Formica tullut mukaani, mutta kiipesin

kumminkin. Pylväs oli niin kaunis. Se loisti punaselta, ja pieniä

vihreitä lippuja oli sekin ripustanut kyljilleen. Seisahduin eräälle

lipulle ja huusin:

— Tule tänne sinäkin, täti Formica, täällä on hauskaa.

— Niin, ehkä on parasta että tulen ja katson miten sinun käy.

— Hyvin vaan, hyvin vaan, sanoin minä. Ja niin kiipesin edelleen. Mutta

nytpä kuulin jonkun huutavan:

— Kielletty tie, kielletty tie!

Onpa aivan niinkuin täti Formica sanoi, ajattelin mielessäni, ne

ovat hirveän epäkohteliaita nämä pylväsolennot, mutta ei siitä auta

välittää. Kuljin siis edelleen. Mutta olin kävellyt vaan lyhyen matkan,

niin huudettiin taas:

— Kielletty tie, kielletty tie!

— Kuka siellä huutaa, minä kysyin, mutta ei kukaan vastannut. Kuljin

taas edelleen, mutta en ennättänyt astua kuin muutaman askeleen

kun jalkani tarttui paksuun ja ilkeään limaan, joka oli tielläni.

Sain ponnistella pitkän aikaa ennenkuin sain jalkani vapaaksi ja

puhdistetuksi ja harjatuksi.

Käynpä pylvään toiselle puolelle, tuumin ja olin hiukan nolona kaikesta

tästä. Ja kiersin, kiersin, mutta joka puolella oli limasta.

Voinhan ottaa pitkiä askelia, ei suinkaan sitä ole niin kovin paljon,

ajattelin ja astuin rohkeasti paksuun limaan. Mutta siihenpä jäinkin.

Juuri kun minun piti huutaa apua tuli täti Formica.

— Mutta Rufa kulta, missä sinä seisot, hän sanoi.

— Keskellä limaa, minä sanoin.

— Noh, ei ole niin vaarallista kuin näyttää, täti Formica sanoi ja

nauroi. — Mutta pysy nyt hiljaa siksi kunnes tuon sinulle muutamia

kiviä, joilla voi seistä, niin ettemme molemmat tartu, sillä silloin on

pahempi.

Samalla hän juoksi alas ja ylös monet kerrat tuoden kiviä, jotka

asetteli sillaksi. Siltaa myöten hän tuli luokseni ja alkoi hinata

minua pois.

Miltä silloin näytin, tiedättekö, Biggi ja Gunni! Niin, olinpa ihan

sellainen kuin tekin kun te kesällä olitte töhrinneet itsenne rannan

savessa.

Täti Formica, auttaessaan minua siistimisessä ja harjaamisessa, kysyi

eikö kukaan ollut varottanut minua kulkemasta edelleen.

— Kyllä, joku kyllä huusi: kielletty tie! — mutta siitä en huolinut,

vastasin minä.

— Luulin varmasti että huutaisit minulle ja kysyisit minkätähden tie

oli kielletty.

— Tahdoinpa kerran tulla omin neuvoin toimeen, ja niinpä kävikin

hullusti, sanoin.

— No, parempi onni toisen kerran, täti Formica lohdutteli

ystävällisesti ja vetäsi harjallaan viimeisen kerran.

Niinpä sitte kiipesimme alas tervapylväältä ja astuimme edelleen.

— Mitähän nyt keksisimme, sanoin minä.

— Onko mielestäsi tämä ollut hauskaa?

— Kyllä, kyllä, vastasin. — Mutta voikohan muilla olla yhtä hauskaa

kuin meillä kahdella?

— Enpä tiedä, mutta miksei, täti Formica sanoi. — Kaikki mitä me näemme

ja osotamme toisillemme ja jolle me nauramme, sehän on myös muita

varten. Ja kaikki pienet muurahaiset ovat kai joskus pistäneet jalkansa

tervavirtaan ja olleet sinun näkösiäsi, töhrääntyneitä ja noloja — jos

tämä nyt oli niin hauskaa. Mutta nyt meidän täytyy hakea itsellemme

vähän ruokaa, Rufa.

— Mennäänkö ehkä hakemaan lehmiä?

— Ei, nyt ajattelen tarjota sinulle hääruokaa. Tuleppas mukaani, niin

koetamme onneamme tässä pylväässä.

Ja niinpä kiipesimme taas useitten kapeitten lippujen ohitse. Tulimme

pian erääseen kohtaan, jossa oli kaksi tietä, mutta täti Formica kulki

suoraan leveämpää tietä myöten ja tuli eräälle talolle, jossa oli

korkea seiväs katolla.

— Tämä tässä on vaan raunio, hän sanoi, kulkien ohi komean talon luo,

jonka seinät loistivat vaaleankeltasina ja punasina.

— Mutta tässä ei ole ovea, sanoin minä.

— Kyllä on, mutta se on suljettu.

— Koputamme, sanoin minä.

— Koeta, täti Formica sanoi.

Astuin ovelle, joka oli vahvasti kiinni teljetty, koputin ja huusin:

— Olkaa hyvä ja päästäkää sisään!

— Astu sisään, jos voit, astu sisään, jos voit, kuului vastaus talosta.

— En saa ovea auki, huusin minä.

— Niin jää sinne, missä olet, jää sinne missä olet, vastattiin.

— Emme täälläkään mitään saa, täti Formica, valitin minä ja kävin

alakuloiseksi — ja nyt olen oikein nälkänen.

Mutta täti Formica vaan nauroi minulle ja sanoi:

— Tule tänne Rufa ja katso minkä tempun minä taidan.

— Kun tulin hänen luokseen, huomasin hänet täydessä puuhassa. Hän

pureskeli ja pureskeli pientä torvea, joka kuului taloon, ja tuota

pikaa hän oli purrut suuren reijän torven kylkeen.

— Tule nyt tänne, Rufa, pistä pääsi reikään ja juo.

Ja tiedättekö, Biggi ja Gunni, niin hyvää kuin silloin sain keltasesta

talosta juodakseni, en ole koskaan sittemmin saanut. Koko ajan kuulin

jonkun huutavan:

— Tyys, tyys! Ken syö hunajaani? Tyys, tyys! Mutta täti Formica, joka

pysyi vieressäni, sanoi: — Juo vaan, Rufa, älä huoli siitä mitä he

puhuvat. Eivät he niin pahaa tarkota kuin miltä kuuluu.

Käveltyämme hetkisen noilla keltasilla taloilla, täti Formica sanoi:

— Nyt meidän täytyy lähteä kotiin.

— Nytkö jo, sanoin minä.

— Kyllä, kyllä, näetkö Rufa, meidän täytyy olla prinsessoja vastassa,

jos he ehkä jo tänään tulisivat kotiin.

— No mutta prinssit sitte?

— Niin, tiedätkö, he eivät koskaan enää tule meille takasin eikä kukaan

heitä tahdokaan.

— Mutta kuinka heidän sitte käy?

— Niin kyllä heidän käy hullusti, täti Formica sanoi ja pudisti

päätään. — Mutta tiedätkö, hän sanoi — kaikki prinsessatkaan eivät

löydä kotiin.

— Käykö heidänkin hullusti, minä kysyin.

— Ei, ainakaan ei kaikkien. Muistathan että he olivat paljo viisaammat

kuin prinssit. He alkavat omaa talouttaan pienessä maakolossa, ja sinne

he munivat munansa ja hoitavat niitä ja lapsiaan, kunnes nämä voivat

itse alkaa työtä tehdä, vetää hirsiä ja rakentaa kekoa. Ja niin syntyy

uusi muurahaispesä.

— Vai niin, sanoin minä — mutta prinssejä minun käy sääli.