kiinni, sillä olin hiukaan pyörryksissäni ja peloissani putoamisesta.
Se ottikin niin pehmeästi vastaan ja keinui niin hauskasti. Katsoessani
ympärilleni, huomasin, että se missä olin, oli hieno kudos, tehty
kehruulangoista. Vähän tahmeat nuo langat olivat ja tuntuivat ilkeiltä,
mutta muuten siinä oli hauska keinua. Olin juuri huutamaisillani
täti Formicalle että minullapa oli yhtä hauskaa kuin tuolla pienellä
perhostoukalla, kun sain nähdäkseni jotakin kauheata. En tiennyt mitä
se oli ja kauhistuksissani en voinut erottaa minkä näkönen se oli; sen
vaan ymmärsin, että jotakin kauheata se oli. Rupesin heti ruiskuttamaan
happoa, niin että olin kuin pilvessä. Päästäkseni pian pois, rupesin
repimään ja puremaan ja särkemään kudosta, joka minusta ei enää ollut
niinkään hauska, ja joka kerta kun hirviö liikahti, ruiskutin happoa
sitä vastaan. Silloinpa huomasin kumman. Tuo musta ja valkea peto puri
myös poikki kudoksen säikeitä, näytti siltä kuin se olisi tahtonut
päästä minusta vapaaksi. Sen nähtyä, muutuin taas rohkeaksi. — Tuo
varmaan minua pelkää, arvelin ja rauhotuinpa kokonaan. Vähän aikaa
työskenneltyämme molemmat lankojen repimisessä, irtaantui se osa
kudosta, jossa minä olin, ja putosin maahan. Siinä tapasin taas täti
Formican, joka oli hyvin levoton.
— Kuinka on laitasi, hän kysyi kiihkeästi.
— Hyvin vaan, minä sanoin. — Tiedätkö, tuo musta ja valkea pelkäsi
minua.
— Sepä onneksi sinulle, sillä tiedätkö, Rufa, tuon mustan ja valkean
kanssa ei ole leikkimistä. Jos sinulla on happoa, niin sillä on
myrkkyä. Etkö nähnyt myrkkykoukkuja. Jos olisitte joutuneet taisteluun,
niin pelkään, että hullusti olisi sinun käynyt. Tuo musta ja valkea oli
ristihämähäkki Epeira, ja jos tuntisit sen paremmin et puhuisi noin
ajattelemattomasti.
— Mistä Epeira on saanut verkkonsa, kysyin minä, oltuamme vähän aikaa
puhumatta.
— Se on itse tehnyt sen ja taitavasti se kutoo, täytyy myöntää, täti
Formica sanoi. — Minusta kyllä olisi nurinkurista kutoa langoilla,
jotka eivät lähde alahuulesta kuten meillä.
— Mistä sitten Epeiran langat lähtevät?
— Takaruumiin kärjestä, voitko ajatella. Hyvin epämukavaa se lienee.
Mutta taitava se on kutomaan, sen ymmärtää. Tarttuihan vaarallinen
Rufakin verkkoon, täti Formica sanoi ja katsoi minuun hymyillen.
— Kyllä ensin pelkäsin, sanoin minä vähän häpeissäni — mutta kun
huomasin sen tahtovan päästä minusta, niin —
— Niin rohkeus kasvoi, voin ymmärtää, täti Formica sanoi ja taputteli
minua suurihmoillaan.
— Minne nyt menemme, minä kysyin.
— Nyt palaamme kotiin, kun ensin olemme olleet tässä puussa ja
lypsäneet lehmiä.
Juoksimme kaunista valkopintaista runkoa ylös ja hauskat, vihreät liput
liehuivat kaikilla suunnilla. Äkkiä täti Formica pysähtyi:
— Rufa, hän sanoi — joudu tänne. Näetkö jotain?
— Kyllä, näenpä kaikellaista — lehtiä ja oksia ja täti Formican ja —
— Vaan etkö näe jotain muuta — jotain outoa?
Koetin tirkistää ja tunnustella joka puolelle, mutta mitään outoa en
erottanut.
— No, mutta Rufa, mitä tämä sitten on, täti Formica kysyi ja tunnusteli
suurihmoillaan sitä mitä hän tarkotti.
— Oksa se on.
— Oletko varma, Rufa?
— Niin, kyllä minä uskon että se on oksa tai jotain, joka on olevinaan
oksa.
— Joka on olevinaan — niin, joka on olevinaan oksa, sepä on oikein
sanottu, täti Formica sanoi. — Istukaamme tässä aivan liikkumatta ja
hiljaa, niin saamme nähdä mitä oksa aikoo tehdä.
Kauan saimme odottaa, mutta senhän voi käsittää edeltäpäin, etteivät
oksat heti näytä kaikkia konstejaan ja kujeitaan. Mutta miten olikaan,
oksa alkoi heilua — ensin hitaasti ja varovasti, mutta sitte niinkuin
kovimmassa myrskyssä. En uskaltanut sanaakaan sanoa istuessani
siinä täti Formican vieressä, ja vaikka tunsin, että hän vapisi —
metsästysinnosta, luulen — niin hän pysyi kumminkin aivan hiljaa
antaakseen minun nähdä. Vihdoin oksa taipui kaareksi ja alkoi kävellä.
Kaaresta se muuttui suoraksi tikuksi ja tikusta kaareksi, mutta kävellä
se osasi eikä niinkään huonosti.
— Kuka se on — kuka se on, täti Formica, kysyin minä.
Vaan en ennättänyt saada vastausta, ennenkuin se oksa, jolla me olimme,
nytkähti niin äkkiä ja arvaamatta, että täti Formica ja minä saimme
tehdä pitkän matkan ilmassa, ennenkuin jouduimme maahan puun alla.
— Mitä tämä oli, kysyin aivan pyörryksissäni.
Täti Formica ravisteli itseään, ojenteli jalkojaan ja heilutti
suurihmojaan tunteakseen oliko kaikki tallella.
— Olenpa vähän liian vanha tällaisille matkoille, hän sanoi sitte —
mutta hyvinhän kuitenkin kävi. Ja sitten hän purskahti nauruun.
— Miksi naurat, sano, miksi naurat, täti Formica, kysyin minä enkä
tietänyt mitä ajatella, kun en saanut vastausta.
— Naura sinäkin, Rufa, naura mukana, parempaa emme voi, kun olemme
olleet niin tyhmät. Vanha täti Formica oli antanut narrata itsensä
oikein perinpohjin.
Ja niin hän nauroi taas ja minä myös, vaikka en vielä mitään ymmärtänyt.
— Muistatko Rufa, täti Formica sanoi hetken kuluttua — kuinka istuimme,
ennenkuin teimme kuperkeikan?
— Kyllä, minä sanoin — istuimme pienellä oksalla ja katselimme — niin,
mitä me katselimme?
— Se oli Koivumittari, Rufa. Mutta minkä vuoksi luulet että putosimme
maahan?
— Tuuli kai heilutti äkkiä puuta, luulen minä.
— Ei, Rufa, ei ollut se tuuli — mieti tarkemmin.
— Et kai tarkota? —
— Niin varmaan, sitä juuri tarkotan. Istuimme aivan kauniisti eräällä
Koivumittarilla ja katselimme toista. Ja meidän mittarimme tahtoi myös
lähteä kävelylle, kun se ei luullut vaarassa olevansa, niin hiljaa kun
me olimme istuneet.
Ja täti Formica purskahti taas nauruun.
— Nyt olen varmaan nauranut vuosinauruni, hän sanoi, kun aivan
väsähtyneinä käännyimme kotiinpäin.
* * * * *
Monta päivää oli kulunut viimeisen seikkailumme jälkeen kun täti
Formica eräänä päivänä tuli luokseni. Hän näytti hyvin huolestuneelta.
— Tiedätkö, Rufa, hän sanoi — näyttää siltä kuin saisimme sodan vielä
tänä kesänä.
— Mitä sota on, kysyin minä.
— Lyödä ja purra ja ruiskuttaa myrkkyä ja ryövätä ja tappaa.
— Hyi, täti Formica, miten rumasti puhutkaan.
— Mutta totta se on, Rufa, sitä on sota.
— Vaan et sinä enkä minä tahdo tehdä niin, sanoppas?
— Ei, en minä tahdo tehdä niin, ainakaan nyt, mutta ehkä huomenna jo
täytyy, täti Formica sanoi hitaasti ja vakavasti.
— Ketä vastaan sitten sotisimme, minä kysyin.
— Etkö ole huomannut, ketkä ovat tunkeutuneet meidän alueellemme
näinä viime päivinä, ketkä ovat lypsäneet lehmämme ja haavottaneet ja
tappaneet useita ystäviämme. Sen ovat tehneet nuo punaset rosvot.
— Mutta nehän ovat aivan pienet, minä sanoin.
— Pienet kyllä, mutta sitä vaarallisemmat, niinkuin pian saat huomata,
täti Formica vastasi.
Ja pian sain sen huomata, sillä jo parin päivän perästä alkoi sota
toden perään. Pienet, punaset viholais-muurahaiset marssivat meitä
vastaan ja meidän täytyi mennä heitä vastaan puolustamaan kekoamme,
lapsiamme ja itseämme. Kaksi päivää kesti taistelu ja meidän täytyi
lähettää kekoon hakemaan avuksi toinen apujoukko toisensa jälkeen.
En tahdo kertoakaan, miltä näytti, kun kaikki oli lopussa. Kauheata
vaan oli. Nuo peljättävät punaset lopettivat taistelun vaan sillä
ehdolla, että he saisivat useita lehmälaumoja, jotka kuuluivat
meille. Ja meidän oli pakko sallia heidän ne ottaa. Sitten rupesimme
kiiruusti kuljettamaan kotiin kaikkia haavottuneita raukkoja, niin että
niitä keossa mitä paraimmin hoidettaisiin. Ja kuolleet me kannoimme
kuolleitten luo. Kaikki kuolleet ystävämme asuvat näet yhdessä,
pienissä maakoloissa.
— Niinkuin me kaikki olemme kerran maasta ryömineet esille, niin
ryömimme jälleen maahan takaisin, täti Formica sanoi.
— Missä aurinko on ollut näinä kauheina päivinä, kysyin minä
lopetettuamme haavottuneiden ja kuolleiden kuljetuksen.
— Enpä tiedä, täti Formica sanoi väsyneenä — en ole muuta nähnyt kuin
punasta, punasta —.
— En minäkään tiedä, minä sanoin. — Mutta ellei se nyt ole itkenyt
meidän tähtemme, niin enpä tiedä milloin sen pitäisi tehdä sitä.
— Kohta, Rufa, saapuu se pitkä yö, josta olen puhunut, sanoi täti
Formica kerran kauan sodan jälkeen.
— Ja tiedätkö mitä mielestäni meidän nyt olisi tehtävä?
— No, mitä haluaisit, minä kysyin.
— Haluaisin että lähtisimme pitkälle kävelylle tervehtimään muita
olentoja ja näkemään miten ne valmistautuvat yötä varten. Etkö tahdo,
Rufa.
— Kyllä, minä sanoin.
— Niin saamme myös sulosemman muiston kun vaivumme uneen, täti Formica
lisäsi ikäänkuin itsekseen.
Olimme kulkeneet pitkän matkan, kun huomasin olevamme paikalla, jota en
ollut ennen milloinkaan nähnyt.
— Minne aiot mennä, täti Formica, kysyin.
— Olenpa ajatellut, että kerrankin menisimme tuonne niityn ja puutarhan
puolelle. Katso, siinä metsä loppuu. Ja tässä on heti muuan, jonka
kanssa voit alkaa tarinoida. Joudu, niin kiiruhdamme taloihin.
Niinpä juoksimme sukkelasti vartta pitkin ylös kunnes tulimme
taloille, jotka olivat hiehkurassa ja joiden ovet olivat avoinna. Ne
näyttivät hyvin vieraanvaraisilta. Astuin suurelle vihreälle lehdelle
kiehkuran alla ja kurkistin erääseen taloon. Toinen ovipuolisko
kaareutui Valkosena, hienona kattona talon neiti Emin ja hänen neljän
hedeveljensä yli. Mutta hiukan kumarassa heidän täytyi seistä.
— Mitä sukua pieni neiti on ja teidän neljä hedeveljeänne, kysyin
kohteliaasti.
— Peipin sukua, kaikki viisi vastasivat.
— Ja se on vanhaa, hyvää sukua, pieni neiti sanoi.
— Varhain nousemme ylös ja myöhään menemme levolle, huusivat molemmat
pitkät heteet.
— Mutta niinpä ovatkin varastohuoneet täynnä kesän parainta ruokaa, kun
tulee yö ja tuo pitkä uni, lisäsivät molemmat lyhyet.
— No, miten teidän käy, kun yö tulee, kysyin.
— Me — me kuihdumme ja vartemme ja lehtemme lakastuvat myös, mutta
tuossa lämpöisessä ihanassa maassa nukkuu maanalainen vartemme kaikkine
aarteineen, jotka pitkän kesän kuluessa olemme keränneet. Ja kevään
tullessa, nousee sukumme taas nuorena ja aamuvirkkuna maasta. Niin
meillä on, Rufa, mutta mitä luulet meillä olevan talon pohjalla?
Tiedätkö?
— En, sanoin minä.
— Siellä on pieniä munia, pieniä munia, jotka muuttuvat siemeniksi ja
jotka saavat nukkua maassa koko yön ja heräävät ja kasvavat keväällä.
— Kuka auttaa niitä pieniä keväällä, kun ne heräävät, kysyin minä
ajatellen miten me hoitelimme lapsiamme, niiden ryömiessä ulos munista.
— Auttaa niitä, neiti Emi sanoi ja näytti arvelevalta. — Sitä emme ole
ajatelleet.
— No, mutta pikku sisar, pikku sisar, huusivat heteet — nehän saavat
evästä mukaansa.
— Niin, niin, sanoi neiti Emi — sitä ne kyllä saavat, mutta Rufa kysyi,
kuka niitä auttaa. — Mutta nytpä tiedän. Maa pitää ne sylissään, sade
hiipii niiden luo, ilma hyväilee niitä ja aurinko lämmittää niitä ja
houkuttelee ne ylös — korkeammalle ylös. Niin on, neiti Emi sanoi ja
nyökkäsi ilosesti.
— Niin on, niin on, kaikki heteet huusivat kilpaa.
— Ne ovat hyviä hoitajattaria, sanoin minä. — Mutta nyt meidän pitää
lähteä, meillä on kiire.
— Meillä on myös niin kiire, niin kiire, kaikki viisi huusivat ja
nyökkäsivät meille.
— Ajatteles, sanoin täti Formicalle, rientäessämme sieltä pois — että
nuo viisi pientä voivat olla niin ahkerassa työssä.
— Nuo viisi pientä, täti Formica sanoi ja nauroi — ovat nuorimmat koko
perheessä. Ne haluavat rupatella ja tarinoida ja vanhemmat eivät tuosta
välitä. Mutta kyllä ne ovat ahkeria kaikki tyyni, jokainen kykynsä
mukaan.
Juoksimme taas edelleen kunnes täti Formica kääntyi puoleeni ja virkkoi:
— Hiljaa, hiljaa, Rufa. Epeira on lähellä ja on ankaran näköinen.
Hiivin lähemmäksi ja tirkistin sinne päin minne täti Formica oli
osottanut ja siinäpä seisoi vanha tuttavani Epeira ja puuhasi jotakin.
— Mitä se tekee, kuiskasin.
— Se järjestää pienokaisilleen yötä varten, kuiskasi täti Formica
takasin.
— Näetkö, minkä suuren käärön se on kutonut. Mitä luulet sen käärineen
kaikkiin noihin lankoihin?
— Lapsensa, arvaan minä.
— Niin onkin. Epeiran munat siinä nukkuvat. Hyvää ja lämmintä ja
pehmeätä niillä on ja hyvään kätköön ne joutuvat. Keväällä ne heräävät.
— Mutta mihin vanha Epeira itse piiloutuu, kysyin.
— Se kai lakastuu aivan niinkuin ne viisi iloista Peipin talossa.
— Puhuttelemmeko sitä?
— Ei, ei. Se on aina vaarallista, mutta nyt enemmän kuin ennen, kun se
on kätkemässä munansa.
Ja niinpä teimme pitkän kierroksen ja kiipesimme puuhun. Juostuamme
siellä vähäsen sanoin täti Formicalle:
— Eihän täällä ole kukkahuoneita eikä ketään neiti Emiä, jonka kanssa
sopisi jutella.
— Ei ole, täti Formica sanoi — mutta voithan kerrankin jutella
vanhempienkin kanssa.
— Kyllä, kyllä, jos ne vaan minusta välittävät, mutta useat ovat
lentäneet pois kun olen tullut heidän luokseen. Mutta koetanpa
uudelleen, sanoin ja astuin erään suuren, vihreänkellertävän lehden luo.
— Hyvää päivää, sanoin.
Vastaukseksi vaan kahisi ja rapisi.
— Kesä on kohta lopussa nyt, sanoin.
— Niin on, niin on, huokasi lehti.
Minua säälitti tuo vanha lehti enkä tiennyt mitä sanoisin.
— Miksi jätätte oksanne, sanoin vihdoin.
— Olemme lopettaneet työmme ja olemme vanhat ja väsyneet, vastasivat
lehdet.
— Senkö vuoksi huokaat ja olet pahoillasi, kuiskasin minä.
— En ole pahoillani, pikku Rufa, olenpa vaan vanha ja kuiva ja
senvuoksi kuuluu helposti ikäänkuin huokaisin joka tuulenpuuskan takia.
Emme ole pahoillamme me vanhat, jos vaan ehdimme saada kaikki valmiiksi
ennen yön tuloa.
— Mikä silloin on oleva valmis?
— Ruoka niille nuorille, jotka heräävät ensi keväänä.
— Missä ne sitte ovat tuon pitkän yön aikana?
— Ne nukkuvat huoneissaan, jotka niille olemme rakentaneet, lehti
vastasi. — Näetkö, tuo pieni, ruskea pallo varteni tyvessä, on noiden
pikkuisten lämmin talvikehto. Sellaisia pieniä kehtoja on paljo tällä
oksalla, ja toiset ovat suuremmat ja pyöreämmät kuin toiset.
— Minkä vuoksi niin, kysyin uteliaana.
— Mieti vähäsen, Rufa, sanoi täti Formica, joka seisoi vieressäni —
mieti miten on omain lastemme laita.
— Toukkalapsienko, kummastelin minä.
— Niin, toukkalapsien, kun ne ovat nukkuneet.
— Kotelot, sanoin tuumiskellen. — Niin, meidän kuningaslapsillamme on
isommat kehdot kuin muilla. Ovatko ne teidän kuningaslapsenne, jotka
asuvat noissa suuremmissa taloissa, kysyin innoissani.
— Niin kyllä, niin kyllä, kuningaslapsemme ne ovat. — Heteet ja Emit,
vastasi lehti.
— Onko niissä muissa sitten sellaisia kuin täti Formica ja minä?
— On, lehti vastasi — jos te myös pidätte siellä teillä huolta ruoasta
ja ilmanvaihdosta ja puhtaudesta ja paljosta muusta lisäksi, niinkuin
me viheriät teemme meillä. Sillä pieniä vihreitä ne ovat, jotka
nukkuvat minun kehdossani.
— Niin, sellaisia juuri me olemme, minä huusin ja nyökkäsin.
— Ne nukkuvat niin hyvin tässä, lehti sanoi ja kumartui edestakaisin
pienen, ruskean pallon yli — ja koko pitkän talven ne nukkuvat, mutta
keväällä, silloin seinä särkyy, ja ne ryömivät esille — pieninä,
vaaleanvihreinä ja vähän karvaisina pysyäkseen lämpösinä. Kauan ennen
niitä emit ja heteet ovat puhkaisseet seinänsä ja tulleet esille mitä
hienoimpina valkosina silkkitupsuina.
— Mutta miten ne uskaltavat ulos niin varhain? Eikö ole yöllä hyvin
kylmää?
— Ne ovat niin kärsimättömiä ja kiihkeitä ja jos aurinko hetkisenkin
paistaa niiden seinään, niin ne heräävät ja alkavat huutaa toisilleen:
— Olemme nukahtaneet liiaksi, olemme nukahtaneet liiaksi. Varmaan on jo
aikoja sitte kevät.
Ne ojentelevat itseään ja sanovat että on niin kauhean lämmintä ja
ahdasta, ja kaikki ne haluavat tirkistää ulos — edes vähäsen pienen
pienestä raosta — vaan nähdäkseen, eikö kevät jo ole valmis.
Ja kaikki ne ojentelevat itseään ja kaikki ne tirkistävät ulos. Ja
sittenpä seinä halkeaa ja siinä ne ovat.
— Näetkös mitään kevättä?
— En, mutta näetkös sinä, ne kysyvät toisiltaan.
— Liian aikaiseen olemme tulleet, sanoo vihdoin joku. — Tämä on vielä
Valkonen talvi.
— Hyvä on että meillä on pehmeä silkkiturkkimme, toinen sanoo.
— Pysykäämme lähellä toisiamme, niin käy kyllä hyvin, kolmas sanoo.
Ja sillä tavoin ne pysyvät likekkäin toinen toisensa vieressä
Valkosissa talviturkeissaan ja odottavat kevättä. En ole koskaan niitä
nähnyt, mutta mikäli olen kuullut täytyy niiden olla kauneinta ja
pehmeintä kaikesta kauniista ja pehmeästä. Samassa silkkitupsussa asuu
joko vaan pieniä emiä tai vaan heteitä. Meidän puumme on neitipuu.
Samassa tuli tuulenpuuska ja repi vanhaa lehteä, niin että luulin sen
irtaantuvan. Mutta se pysyi.
— Vielä en ole valmis, se sanoi kun oli rauhottunut. — Vielä minulla on
vähäsen ruokanestettä, joka on lähetettävä silmuille — nuo pienet ovat
silmuja. Sitten repiköön minut tuuli.
— Mutta eikö siihen tule paha haava kun putoat pois.
— Ei, se sanoi ja hymähti vähäsen — etkö luule, ettemme ole sitäkin
ajatelleet? Silloinhan tuo kallis elämän-neste juoksisi pois. Ei,
ennenkuin minä olen valmis putoamaan, on meidän rakennettava seinä
rungon ja minun väliin. Pian se on valmis ja silloin minä putoan maahan
ja pieni arpi on ainoa, joka osottaa entisen paikkani.
* * * * *
Maahan kaikki näkyvät tahtovan, sanoin kävellessämme puulta kotiin.
— Siinä ne haluavat nukkua ja siinä ne haluavat kuihtua. Onpa oleva
oikein sulosta ryömiä siihen ja nukkua koko pitkän yön.
— Niin minunkin mielestäni, täti Formica sanoi.
— Mutta kuuletko, sanoin — hyvin mielelläni tahtoisin olla valveilla
kun kevät tulee, tuo, josta kaikki puhuvat.
Täti Formica nauroi.
Silkkitupsu, hän sanoi — missä on turkkisi?
Nauroin hiukan hämilläni.
— Älä ole levoton, Rufa kulta, kyllä heräämme keväällä, hän sitten
sanoi ja nyökkäsi. — Mutta sano, Rufa, mitä pidät ensimäisestä
kesästäsi?
— Täti Formica, täti Formica, minä sanoin ja silittelin häntä
suurihmoillani — olen niin ilonen pitkästä, ihanasta kesäpäivästäni.