Arpa laukesi seuraavassa järjestyksessä: Kamilla, Fritz, Masse, Svante,
Eufrosyne, Spirea ja Kasse.
-- Voi kuinka tulee hir--r--ve--än hauskaa riemuitsi Eufrosyne. -- Aber
was soll ich beretten? --
-- Minun vuoroni on ensimmäiseksi, valitti Kamilla.
-- Tiedätkö Effi, minäpä kerron siitä... tuosta... arvaathan, kun me
sinä kertana...
Effi nyykäytti päätään.
-- Se on kyllä hauskaa kuulla!
Kamillan kertomus.
Oli taaskin lauantai ja esitelmien piti alkaa. Tilhiläiset olivat
aika lailla ponnistelleet läksyjen kanssa koko viikon ja katsoivat
itsensä sentähden nyt oikeutetuiksi hauskuuttelemaan ja olemaan
hiukan vallattomina. Siksi oli Spirea kaikessa hiljaisuudessa
toimittanut kotiin vähän "ylioppilaskauroja" ja toiset olivat illan
kunniaksi koristaneet itseään mikä milläkin. Masse oli tehnyt
itselleen liikanenän paperista ja kiinnittänyt sen laastarilla. Fritz
Amatus kantoi päässään paukutuskaramellin sisällön silkkipaperisen
yömyssyn muodossa. Eufrosyne komeili, turhaan koettaen nauruaan
tukehduttaa, Dika tädin vanhoilla silmälaseilla. Spirea esiintyi päässä
vanhanaikuinen "négligé-myssy" viheriäisillä ruseteilla varustettuna.
Kamillalla oli Svanten sininen, vähän nuhraantunut lakki päässä. Svante
oli paremman puutteessa pukeutunut valkeisiin käsineihin ja Kasse
ilvehti Dika tädin isoon harmaasen huiviin käärittynä. Kun kello löi
kuusi, kokoontuivat he kaikki ruokasaliin, jokaisella käsityö mukanaan
ja suut liikkuivat ihmeteltävän ahkerasti.
Ikävä kyllä olivat tädit sinä iltana kutsutut soittajaisiin ja Dea täti
oli hellällä varovaisuudella uskonut Mobellen ja "muut lapsikullat"
Spirean äidilliseen huostaan. Kun "lapsikullat" kuulivat etehisen
oven pantavan lukkoon tätien mentyä, puhkesivat he kaikki ikäänkuin
komennosta yhteiseen rajuun ihastuksen huutoon ja Spirea yllytti
heitä vielä pistämällä Mobellen, jota hän oli kantanut käsivarrellaan
etehisestä, keskelle pöytää ompelukorien ja työaseiden väliin!
-- Hiljaa! -- huusi hän sitten, mutta nauroi itse niin innokkaasti
pöydän ympärillä istuville kummituksille, että myssy päässä meni
kallelleen. -- Hiljaa! eihän tässä kuule omaa ääntään! Järjestystä
kaikessa, -- sanoo Dika täti. Sentähden ehdotan minä, että me hiukan
koetamme rauhoittua, ennenkuin Kamilla alottaa kertomustaan.
Spirealla oli yhä vielä suuri vaikutus toveriinsa ja melu hiljeni heti,
mutta kuitenkin kului melkoinen aika, ennen kuin seurue valmistautui
rauhassa kuuntelemaan Kamillan kesätarinaa. Heillä oli sitä ennen niin
paljon toisilleen kerrottavaa edellisen viikon tapahtumisista.
-- Ajatelkaapa, minä sain tänä päivänä 24 sivun pituisen kirjeen
Perpetua Petterkvist'iltä, joka on tätinsä luona Oulussa, -- kertoi
Kamilla ja veti esille kuusitoista kertaa luetun kirjeen, varustettuna
useoilla mustepilkuilla.
-- Vai niin, sentähden olitkin niin antelias, että kutsuit minua
Löfström'iin sokurileivoksen syöntiin, -- nauroi Eufrosyne. Mutta
Spirea ei näyttänyt tätä oikein hyväksyvän.
-- Lupasimmehan Dika tädille, ettemme kovin usein antaisi halumme
vietellä meitä makeisten syöntiin, -- muistutti hän -- ja nyt on jo
toinen kerta tällä viikolla Kamilla, kun sinä sen teet.
-- Mutta _minäpä_ en antanut itseäni vietellä, -- kehui Fritz
tyytyväisenä. Minä kulin syrjin Löfström'in ohi, vaikka vatsaa
kiristeli makeishimo. Ja kun näin Selim Rundelin'in poikkeavan
Addens'iin, läksin minä käpälämäkeen, ett'en tarvitsisi nähdä häntä
tulevan ulos sieltä karamellipussi kourassa.
Kasse istui ääneti ja laski vapaamerkkisaalistaan, jonka tänään
oli koulussa saanut. Hän oli aikonut seuraavana kesänä päällystää
Saviniemen uimahuoneen seinät paljailla vapaamerkeillä ja unhotti
väliin sekä ruuan että juoman kalliin kokoelmansa tähden. Hänellä oli
nyt 2,599 ja hän tarttui ahneesti Perpetuan kirjeessä olevaan merkkiin
täyttääksensä sataluvun.
Masse laitteli tanssijaa kankeasta paperista Angelika sisaren pikku
Jensille ja leikkasi väliin erehdyksestä nenäänsä. Svante vuoli
kummallisen näköistä puupalaa, josta selitti tulevan kerinpuut Saara
tädille. Valkoiset käsineet olivat nyt jotenkin hankalat, mutta Svante
arveli ehkä kärsivällisyyden kasvavan siitä, kun piti niitä kädessään.
Hetkeksi keskeytyi vilkas pakina ja silloin otettiin "ylioppilaskaurat"
esille, ja vastaanotettiin riemuhuudoilla.
-- Nyt on minusta aika ryhtyä esitelmän pitoon, -- päätti Spirea,
heittäen katseen Kamillaan, jonka noella tehdyt viikset olivat
tahranneet koko posken korvia myöten.
-- Paikalla, minä olen valmis. Jos läsnäolevilla on jotakin
muistutettavaa, niin olen minä taipuvainen kallistamaan korviani
viisaasti puhuvien puoleen.
Seurue oikaisi itsensä pystyyn, ja kuunteli tarkkuudella seuraavaa,
mantelien hiljaa rätisten sormien välissä.
-- No niin, -- alkoi Kamilla, -- minä vietin, kuten läsnäolevat
tietävät, osan kesäluvasta Eufrosyne ystävän luona Saviniemen suuressa
herraskartanossa...
Kasse mumisi jotakin, joka oli olevinaan liiallisen kiitoksen estämistä.
... Täti ja setä Tähtinen soivat meille kaiken vapauden, minkä toivoa
saatoimme. Meillä oli lupa tehdä kaikkea, mitä ikinä tahdoimme, paitse
hukuttaa itseämme lahteen tai tappaa itseämme ajamalla rajuilla
hevosilla...
-- Tai katkoa kaulamme tallin ylisellä, jossa olimme nuoralla
tanssijoita, -- liitti Eufrosyne.
... Niin, ja me nautimmekin vapaudestamme täysin määrin. Onneksemme
olivat herrat Masse ja Kasse pistäytyneet Tanskassa käymään sisarensa
Angelikan luona.
-- Kiitoksia! -- lausui Kasse ja pudotti samassa nenänsä syliin, koko
seuran suureksi huviksi.
... Ja me koetimme korvata tätä tädin ja sedän korvaamatonta vahinkoa,
keksimällä tuhansia kepposia ja vallattomuuksia. Muun muassa oli meillä
lupa ratsastaa Pollella ja Piijulla, hiljaisimmat elukat koko tallissa.
Minä en ollut koskaan sitä ennen yrittänyt nousta hevosen selkään,
mutta Effi oli taitava ratsastaja, enkä minäkään ollut aivan mahdoton
oppimaan...
-- Ensi kerralla asetit satulan takaperin, -- nauroi Eufrosyne.
... Mitäpä siitä! -- Eräänä päivänä olivat setä ja täti kylässä. Tulossa
oli iso vaatteiden pesu, eikä kenelläkään ollut aikaa huomata meidän
vehkeitämme. Me olimme hirveän vallattomalla tuulella ja kävimme ensin
viattoman Maija Liisan kimppuun, joka paikkasi verkkoja rantakodassa...
-- Mutta sitten pisti Kamillan päähän, että meidän piti ratsastaa...
-- Hiljaa, sinä! Niin, sitten tunsin itsessäni hirveän halun päästä
kiitämään yli maiden mantereiden ja sanoin Effille: tule, niin
lainaamme poikien vaatteita ja ratsastamme hiukan "korkeamman koulun"
tavan mukaan, niinkuin sirkuksessa sanotaan.
Effi oli heti valmis siihen ja niin me kohta pukeuduimme komeiksi
nuorukaisiksi Massen ja Kassen vaatteiden avulla ja hiivimme talliin.
Polle oli poissa, mutta Piiju seisoi siellä sekä Into, se suloinen
korskuva varsa-hevonen, jolla ei kukaan uskaltanut ratsastaa. -- Minä
otan Innon, -- huusin minä paikalla, eikä Effissä -- ollut kieltäjää.
Hän kiipesi Piijun selkään ja minä talutin Intoa tallista päästäkseni
aitan portailta sen selkään. Into oli hyvällä tuulella ja pysyi
hiljaa...
-- Hän tunsi kai hajun minun saappaistani ja pelkäsi, -- arveli Masse.
-- Minulla oli näet sokuripala, jolla houkuttelin häntä. Ja me
ratsastimme hiljaa portista ulos maantietä myöten. Ihmiset, jotka
tulivat meitä vastaan, luulivat meitä "patruunan pojiksi".
Mutta sittenpä sattui meitä vastaan iso majanmuutto-kuorma, joka näytti
oikein kummalliselta, kun tuolin jalat pistivät siitä ulos ja kaapit
liikkuivat sinne tänne. En tiedä mitä Into ajatteli, mutta se nousi
pystyyn eikä tahtonut mennä eteenpäin. Minä varomattomasti lätkäytin
sitä ruoskalla ja -- olisittepa nähneet sitä silloin! Se nousi pystyyn
yhä hurjemmasti, pudisti päätään ja heittäysi sitten nelistämään niin
rajusti, että Effi jäi kauas, -- kauas. Minä sitä taputtelemaan ja
rauhoittamaan, mutta ei siitä mitään apua. Pitelin kiinni niin hyvin
kuin taisin, mutta tunsin jo käsivarsieni raukenevan ja etten kauan
enää jaksaisi estää itseäni putoamasta. Silloin tuli vastaan aita
ja portti. Minä säpsähdin. Kuinkahan käynee, -- ennätin ajatella ja
samassa vastasi Into kysymykseen heittäytymällä yks kaks yli aidan,
niin että minä romahdin maahan naapurin apilas-niitylle...
-- Ja kun minä vihdoin hengästyneenä ja kauhistuneena saavuin paikalle,
-- jatkoi Eufrosyne, -- niin mitä luulette hänen sanoneen: -- tässä
on niin mainion hyvä olla, jospa olisin hevonen! Siellä hän loikoi
selällään ilman pienintäkään naarmua ja haisteli apilasta, minäpä olin
niin hirveän iloinen, että rupesin itkemään.
-- Niin, Effi oli niin hyvillään siitä, ettei tapahtunut suurta
onnettomuutta, -- jatkoi Kamilla hiukan vakavammasti. Ja kiitollinenhan
minäkin olin, vaikk'en ollut yhtään pelännyt.
-- Sitten otimme kiinni Innon, joka aivan tyyneenä maisteli apilaa ja
läksimme kotiin. Olipa Massen nuttu saanut emä kolon aidassa...
-- Ja me saimme aika läksytyksen äidiltä, joka juuri oli tullut kotiin
ja sitä me kuuntelimme katuvin sydämin.
-- Olkoon onneksi! -- huusi Masse ja aivasti niin, että nenä lensi
Spirean ompelukoriin ja Mobelle murisi suloisesti levätessään Effin
keskentekoisella sukalla.
Fritz Amatuksen kertomus.
Teen juotua tuli Fritz'in vuoro kertoa kesästään. Hän asettui hiukan
ujostellen tuolin taakse, jonka selkälautaa hän ahkeraan hypisteli
sekä katseli kuuntelijoita. Svante vuoli uutteraan kerinpuuta, josta
kuitenkin näytti syntyvän iso kiekka. Kamilla parsi sukkia ja Masse
oli asettunut mukavaan asemaan sekä näytti taipuvan hiljaiseen
kuuntelemiseen.
-- Kesälupa on hyvin hauska aika, -- alkoi Fritz ja oli jo joutua
hämille, kun näki Massen tähän nyökäyttävän suostumusta. -- Se on
kauhean hyvä vaihtelu läksyjen päähän takomisen perästä ja kaiken
semmoisen, ja jokainen teistä käsittää tätä niin ihmeen hyvästi...
-- No, kerrassaan! -- huokasi Masse ja tavoitteli peukalollaan liivin
taskusta unhottunutta lakritsipalasta.
-- Ne, jotka asuvat maalla, -- jatkoi Fritz enenevällä rohkeudella,
voivat ehkä kaikkein parhaiten huvitella, mutta luulenpa että joka
paikassa voi olla oikein hauska, jos vaan ei tule tautia tai muuta
surkeutta. Koko kesän asuin minä Kaivopuistossa täällä Helsingissä,
ja aioinkin oikeastaan kertoa muutamista mainioista seikkailuista ja
ilveilemisistä, joita me keksimme.
-- Kutka me? -- urkki Kamilla. -- Sinä kai ja venäläiset? Eihän siellä
asu kuin venäläisiä kesällä Kaivopuistossa.
-- Ole hiljaa. Ei, -- meitä oli noin lähes puoli tusinaa poikia siellä,
lähellä toisiamme asuvia, ja me heittelimme palloa aika lailla iltasin.
Monesti olimme myös indiaaneina ja rosvoina, ja silloin oli oikein
hirvittävän hauskaa...
-- Siellähän olisi pitänyt Massen olla, -- keskeytti Eufrosyne, -- hän
oli kesällä musta kuin nokinen kahvipannu.
-- No, no, sisko rukka, et sinäkään suinkaan ollut liinavaatteen
näköinen, -- vastasi Masse suopeasti.
Fritz Amatus ojentihe ja jatkoi:
-- Eräänä päivänä olimme päättäneet jakaantua tasan kahteen puolueeseen
ja olla indiaaneina...
-- Se tekee 2 1/2 miestä kummallakin puolella, -- kuiskasi Kasse
Spirealle.
-- Eipä niinkään, -- keskeytti Fritz sekaantumatta, -- meitä oli sinä
päivänä tavallista enemmän, neljä kummallakin puolella. Edvin Ryynänen
oli ruskeanahkaisten päällikkönä ja sai nimen _ryntäävä_ päällikkö,
muut indiaanit olivat _Ketteräjalka, Pitkähius ja Täplikäs Pantteri_.
Minä kuuluin kalpeakasvoisten joukkoon ja meillä oli olevinaan
puulinnoitus juuri vallien alla.
-- Kuka oli teidän johtaja? -- kysyi Svante ja leikkasi samassa
sormeansa.
-- Kalle Stenström uudesta ruotsalaisesta opistosta, selvitti Fritz.
-- Se on aika poika, tiedättekö?
...No niin, ruskeanahkaiset olivat ryöstäneet, meiltä koko karjamme, ja
nyt meidän piti ajaa niitä takaa. Aseita ei ollut meillä kummallakaan
puolella, se voima, jota enin kysyttiin, oli kintuissa. En ikänäni ole
juossut niin kuin niinä päivinä! Ruskeanahkaiset olivat viekkaita ja
vikkeliä, kuten semmoisen joukon olla täytyy ja vähän oli meillä toivoa
saada rosvot käsiimme ja karjan takaisin.
Vihdoin sai joku meistä kiinni Pantterin nutun liepeistä. Tämä koetti
irtautua ja kiskoa irti vaatteensa, mutta me pidimme kiinni miehen ja
pakoitimme tunnustamaan itsensä voitetuksi. Hän sai nyt valita joko
heti tulla tapetuksi, se on jäädä pois leikistä, tai jättää kansansa ja
tulla meidän puolelle. Mutta Pantteri oli niin toimessaan, ettei hän
kuolemankaan uhalla tahtonut tovereistaan luopua, ja silloin olimme me
hirttävinämme hänen siten, että vähäksi aikaa asetimme puuta vasten.
Sitten sai hän kuleksia vapaana, sillä nyt pidettiin Pantteri tapettuna
ja se oli vaan hänen haamunsa, joka kummitteli metsässä ja väliin
näyttäytyi sureville tovereilleen.
Tässä vaikeni Fritz hetkeksi, mutta kun huomasi kaikkien silmät
itseensä kääntyneiksi, jatkoi hän rohkeasti:
-- Ainoa tapa, jolla ruskeanahkaiset saattoivat meistä päästä, oli se,
että sieppasivat meiltä lakit. Sen oli Stenström päättänyt merkitsevän
samaa, kuin jos nahka vedettäisiin päästä tai indiaanien kesken, että
myrkytetty nuoli oli ammuttu läpi sydämen. Itse oli hän ensimmäinen,
jolle tämä sattui, ja sai nyt "autuailla metsästysmailla" tehdä
ystävyyden liittoa _Täplikkään Pantterin_ kanssa. Me olimme julman
äkäiset _Pitkähiukselle_ sen jälkeen ja kohta sai hänkin matkapassin
varjojen maailmaan. _Ryntäävä päällikkö_ lensi kuin nuoli sillä
erotuksella, että hän juoksi koukeroissa ja monta mutkaa tehden, mutta
vihdoin tuli hänkin saaliikseni, -- olihan meidän puolella useita
yhtä vastaan. Häntä pidimme me vankeudessa. Rolf Bergman nimitettiin
vartijaksi ja haamut pitivät heille uskollisesti seuraa. He saivat
levätä, he. _Ketteräjalka_ oli oikein nimensä arvoinen. En ikänäni ole
nähnyt semmoista sisilisko-juoksijaa! Me muut olimme ihan väsyneet ja
hengästyneet ja aloimme ikävöidä voileipiämme ja limonaadia, joka oli
meillä puulinnoituksessa. "Kuolleilla" näkyi sitäpaitse olevan niin
hauskaa. Sentähden päätimme tehdä sovintoa. Nenäliina kiinnitettiin
keppiin ja Sven heilutti sitä loppumattomasti, Ketteräjalka ymmärsi
merkin, vastasi, ja rauha tehtiin. Me päätimme antaa hänen jäädä eloon
ja saada toverinsa ruumiit takaisin, -- hänen taas piti jättää meille
karjamme vahingoittumatta. Indiaanilaisen taikakeinon kautta sai hän
toverinsa taas elämään. Stenström tointui myöskin ja pian istuimme
me kaikki niin indiaanit kuin kalpeakasvoiset kaikessa ystävyydessä
eriskummallisen mainion voileipäkasan ympärillä vallien luona. Se oli
raju ja hauska leikki. -- Seuraavana päivänä olivat jalat jäykkinä,
enkä olisi ruvennut kirkontorniin kiipeämään, vaikka olisin palkaksi
saanut indiaanin päänahan.
Fritz Amatus teki syvän kumarruksen merkiksi, että esitelmä oli
päätetty, kaasi itselleen lasillisen vettä ja kuunteli äänetönnä
tilhiläisten sekä kiitoksia että moitteita.
-- Sinä potkit koko ajan toisella jalalla, -- sanoi Eufrosyne.
-- Sinä niistit nenääsi kuusi kertaa esitelmän kestäessä, -- muistutti
Masse.
-- Etpä yhtäkään kertaa sotkeutunut, ihmetteli Svante kiittäen, -- et
silloinkaan, kun minä leikkasin sormeani.
-- Ei, Fritz'in esitelmä oli _oikein_ hyvä, -- sanoi Spirea
päättäväisesti, -- soisinpa että me kaikki voisimme kertoa yhtä
vilkkaasti ja luonnollisesti.
-- Mutta nyt on minun vuoroni kertoa, -- pöyhisteli Masse, -- ja nyt
saatte kuulla kerrottavan seikkailusta, joka on oikein tosi.
Hän katsahti Kasseen ja kumpaisetkin purskahtivat salaperäiseen nauruun.
Massen kertomus.
Masse asettui tuolin taakse, kaasi itselleen lasillisen vettä, oli
korjaavinaan huivin rusettia, jota hänellä ei ollut, rykäsi ja alkoi:
-- Hyvät naiset ja herrat! Me elämme aikakaudessa, jolloin...
jolloin... matkat ovat muodissa... hm. Niin veljeni Kasimir ja minä
myös päätimme tehdä... hm... tutkimusretken herttaiselle Tanskanmaalle.
-- Tutkiaksenne marjapuuroa kerman kanssa, vai mitä? -- urkki Kamilla.
-- No, siihen suuntaan. Meillä on onneksi läheisiä sukulaisia
Tanskassa, herrasväki Glitterup, jotka vastaanottivat meidät, niin kuin
korkeasti oppineille suomalaisille lyseolaisille sopii...
-- Hyi, jos tuolla tavalla jatkuu, niin en minä suinkaan viitsi
kuunnella, -- sanoi Eufrosyne haukotellen. Etkö voi aivan
yksinkertaisesti sanoa, että te asuitte sisar Angelikan ja Jens langon
luona ja olitte oivallisina setinä heidän pienille Jensilleen ja
Jepilleen?
-- Olkoon menneeksi. Jättäkäämme siis korkeampi stiili ja sovittakaamme
puheemme tavallisten ihmisten tavan mukaan! Sisar Angelika ja
Jens lanko asuivat ulkona "Salmen" luona, jos tiedätte mitä sillä
tarkoitetaan, te merta näkemättömät sisämaalaiset!
-- Kyllä kai, se oli kai "Furusund-salmi", josta Funtus oli kotoisin,
[tarkoittaa erästä Topeliuksen satua] -- vastasi Fritz Amatus
sukkelasti.
-- Se meni päin mäntyyn! Se oli Juutinrauma, -- tuo kaikkialla kiitetty
ihana, kimalteleva, purjeita vilisevä, "det overordentlig henrivende
Öresund"...
-- Nyt sitä ruvetaan taas taivastelemaan! -- kuiskasi Kasse Svantelie.
-- En tahdo nyt vaivata teitä kertomalla kaikista niistä
juhlallisuuksista ja pidoista, joihin tulomme antoi aihetta, -- jatkoi
Masse vaatimattomasti, -- vaan aion kertoa eräästä tapauksesta, jossa
minä tulin esiintymään todellisena keskiajan ritarina.
-- Eräänä päivänä, jolloin veljeni Kasimir tutkimuksiensa tähden oli
estetty tekemästä minulle seuraa, menin minä yksin ulos seikkailulle
komeaan _Dyrehaveniin_, jossa puoleksi kesyt metsävuohet, hirvet,
pukit ja muut eläimet katselivat minua mielihyvällä. Kuljeskellessani
siellä kukka-säilytin olkapäällä, ajoivat vaunut minua vastaan leveällä
tiellä. Vaunuissa istui kaksi naista ja pieni tyttö valkoisissa
pitsissä, höyhenissä ja muussa semmoisessa koreassa. Lapsi saattoi
olla noin kolmen vuoden vanha. Vaunujen ohitse ajaessa huusi pieni
tyttö jotakin, jota en kuullut. Hän kallistui minun puoleeni ja huusi
täyttä kurkkua, kun ajuri ei heti seisahtunut. Vihdoin näin minä
vaunujen pysähtyvän ja tunsin äärettömän halun piiloutua pensaihin. Ja
se olisi kyllä ollut parasta, jos niin olisin tehnyt, -- huokasi Masse
salaperäisesti. -- Mutta toisaalta taas olisi se saattanut näyttää
lapselliselta ujostelemiselta ja sentähden jatkoin matkaani mistään
huolimatta.
Kun minä lähestyin vaunuja, viittasi toinen rouvista minua luokseen ja
sanoi: "min kjaere Dreng, vil De ikke sidde her hos Line, hun er saa
frygtelig nysgjaerrig paa den grönne Kasse De baerer?" --
-- Mitä, kannoitko sinä Kassea? -- huudahti Fritz Amatus kummastuneena.
-- Oliko hän aivastamaisillaan, tai mitä sinä sanoit? -- kysyi Kamilla
ja katsoi pois sukan kolosta.
-- Kuinka tuhmia te olette, -- ettehän ymmärrä rahtuakaan tanskan
kieltä, -- sanoi Masse ylvästellen. -- Hän tarkoitti tuo rouva, että
Line oli utelias näkemään sitä viheriäistä säilytintä tai koteloa,
jota kannoin olkapäällä... No, mitä minä muuta taisin, pentu vaunuissa
näytti hirveän itsepintaiselta, -- niin minä arvelematta istahdin
peräistuimelle hänen viereensä ja hän heittäytyi heti sanomattomalla
innolla minun säilytintäni sekä itseäni tutkimaan.
Hetken kuluttua seisahtuivat vaunut erään puistossa olevan kesäasunnon
luo. Rouvien piti mennä vieraskäynnille ja pyysivät minua olemaan Linen
kanssa sen ajan. Minä kumarsin ja kiitin luottamuksesta, sekä toivoin
ettei palvelusaikani tulisi kauan kestämään.
Kun me vähän aikaa olimme käännelleet säilytintä ylös ja alas,
ripustaneet sitä vuoroon minun ja vuoroon Linen kaulaan, ehdoitti tämä
että meidän piti nousta pois vaunuista ja poimia kukkia, -- plukke
blomster siihen. (Sen kai olisittekin ymmärtäneet.) Minkätähden ei? --
arvelin minä, ja niin me kiipesimme alas ja aloimme etsiä kukkia. Mutta
uskotteko, -- emme löytäneet yhtään ainoaa, tuolla poletulla, paljaaksi
järsityllä nurmikolla ei ollut enemmän kukkia kuin kauppatorilla täällä
Helsingissä.
-- Siellä on aina kukkia, -- hymyili Spirea.
Masse ei ollut kuulevinaan.
-- Line poimiskeli sen sijaan kaikenkarvaista roskaa, mitä ikinä löysi,
ja pisti säilyttimeen. Siihen tuli nyt paperikaistaleita, paperossin
päitä, puikkoja, kiviä... sanalla sanoen vaikka mitä. Hän hyppeli
sinne tänne kuin valkoinen kananpoika ja me etenimme yhä enemmän
vaunuista. Minä tein useita kokeita saada hänet sinne palaamaan,
mutta tuo vapautta rakastava otus potki minua, kun koetin ottaa hänet
käsivarrelle. Hetken kuluttua onnistui hänen löytää rapakko täynnä
jotain viheriäistä moskaa. Siitäkös ilo syntyi! Hän otti puikon ja
rupesi sillä hämmentelemään rapakossa olevaa likaa, sillä välin kun
minä rupesin saamaan pahoja aavistuksia.
Isällisellä hellyydellä koetin minä taluttaa häntä pois tuosta
viehättävästä paikasta, mutta hän oli huonosti kasvatettu ja löi minua
tuolla likaisella puikolla. Voi, voi sentään, kun valkoiset pitsit
kohta olivat muuttuneet viheriäisiksi kuin spenaatti! "Line sviner ned
sig", sanoin minä hyvällä tanskan kielellä, nimittäin "Line on porsaan
näköinen", mutta hän heitti minuun autuaan katseen ja sanoi: "nu maa
Line putte Gröd i Lommen til mamma!"
Ja niin hän rupesikin "pistämään puuroa" taskuunsa pienillä kourillaan.
Kun koetin häntä siitä estää, sain korvalle, ja samassa runsaasti sitä
samaa likaa, että olin ihan tukehtua.
Alkoi käydä yhä vähemmin hauskaksi. Pentu rupesi näyttämään
jauhopussilta, joka olisi pistetty viheriäiseen suopaan ja mahdotonta
oli saada hänet luopumaan ihanasta rapakosta. Minä koetin kaikki
maailman keinot, mutta hän teki ne kaikki tyhjiksi ja löi minua, kun
tulin lähelle. Ajattelin kauhulla sitä hetkeä, jolloin tultaisiin meitä
hakemaan ja mitenkä silloin vastaisin luottamustoimestani. Entä kun
päivällinen odotti siellä kotona ja minä olin _forfaerdeligt sulten_,
-- kauheasti nälissäni, sivumennen sanoen.
Vihdoin tuli vapautuksen hetki pienokaisen mamman muodossa, joka
tuli meitä hakemaan. Kun hän näki pennun, seisahtui hän äkkiä ja
purskahti hillitsemättömään nauruun. Hän nauroi... niin, hän nauroi
_niin_ että... Ja pentu nauroi myös ja löi itseään vatsaan likaisilla
käpälillään. Minä olin punastunut hämmästyksestä ja harmista sekä
koetin mumista jotakin selitykseksi. Mutta äiti taputti minua vaan
ystävällisesti olkapäähän ja sanoi: "_ja, Line hun er nu ikke saa let
at passe, hun er et lille Asen, det söde Barn_", että se nimittäin oli
semmoinen otus että...
Sitte he kutsuivat minua päivälliseksi ja likainen Line kiersi
käsivartensa minun kaulaani ja...
-- Vai niin! -- nyökäytti Kamilla, -- kyllä ymmärrän!
... Ja semmoinen oli sen jutun loppu. Mutta minä tulen aina hyvälle
tuulelle, kun satun muistamaan, kuinka olin paimentamassa tanskalaista
kanan poikaa.
-- Arvelet kai itseäsi täysikasvaneeksi kukoksi, -- sanoi Effi
terävästi.
Masse kiipesi esille tuolin takaa ja teki suuren kumarruksen. Kolme
kertomusta yhtenä iltana pidettiin riittävänä määränä ja toiset
jätettiin vastaiseksi.
Teen juotua päätettiin seuraavana iltapäivänä lähteä Töölölahdelle
luistinretkelle. Kahvia piti otettaman mukaan ja Svante tarjoutui
vapaaehtoisesti kokiksi, hänellä oli liian pitkät sääret voidaksensa
luistella kauniisti. Mobelle kutsuttiin juhlallisesti mukaan, mutta Dea
täti pelkäsi, että sille tulisi yskä ja oli kylliksi ankara kieltämään
häneltä tätä huvia.
Svanten löytö.
Oli kirkas ja tarpeeksi kylmä sunnuntai-iltapäivä joulukuun alussa. Se
vähäinen lumi, mikä marraskuun loppupuolella oli ilahduttanut lasten
sydämiä, oli nyt suurimmaksi osaksi poissa. Ainoastaan siellä täällä
pimennossa oli sitä vielä vähän, hienon sokurin näköistä.
Mutta joskin lunta oli vähän, niin oli sen sijaan oivallinen luistinjää
satamissa ja Kaisaniemellä olivat lammit aamusta iltaan täynnä
luistelevaa nuorisoa. Töölönlahdelle eivät niin monet menneet ja
sentähden olivat tilhiläiset suunnanneet sinne matkansa.
Spirea oli edeltä puolen päivän koonnut toverit ympärilleen tyttöjen
kamariin, koska tädit olivat kirkossa, ja siellä lukenut heille päivän
evankelion. Hänellä oli aina tapana tehdä niin, sillä hän tiesi että
pitkät saarnat kirkossa olivat heille liian vaikeat käsittää. Ja kun
hän yksinkertaisella tavallaan selitti päivän tekstiä, ymmärsivät
he häntä aina ja tunsivat lapsellisissa mielissään jonkunmoista
vakavuutta. He tunsivat itseään keinutetuiksi kiitollisuuteen,
katumukseen ja rehellisiin koetuksiin taistella pahoja tapoja vastaan.
Kun Spirea oli lopettanut ja päivällinen kiireesti syöty kello kahden
aikaan, ruvettiin lähtöä tekemään. Kello kuusi piti heidän olla kotona
jälleen, että ennättäisi katsahtaa huomispäivän läksyihin.
Syntyi melu semmoinen, että olisi voinut luulla seinien ja katon
särkyvän, kun kaikki seitsemän tömisten hyökkäsivät portaita alas
luistimet olkapäässä. Dea täti kiitti onneaan, ettei Mobelle ollut
oppinut luistelemaan.
Siellä sitä nyt mentiin milt'ei juoksujalassa Heikin-, Aleksanterin-
ja Mikonkatuja pitkin Kaisaniemen nenään. Siellä kiinnittivät he
luistimet jalkaan ja kiitivät yli lahden, sillä välin kun Svante
raskasta kahvikoria kantaen kahlasi perästä. Rannat olivat lumesta
paljaat ja harmaat kivet pilkistivät, kuihtuneen ruohon välitse aivan
kuin olisivat ikävöineet lumipeitettä, joka olisi käärinyt ne kaikki
pehmeään, valkoiseen vaippaansa. Aurinko katseli ystävällisesti paksun
talvisen sumuverhon välitse ja viisi varpusta Kaisaniemen ravintolan
katolla antoi tämän houkutella itseään laulamaan kevätkvintettiä.
Väliin tuli ankara tuulenpuuska ja pudisteli tyttöjen hameita, niin
kuin se olisi tahtonut saada niistä lähtemään kaiken koulutomun.
Kamilla oli vasta ikään oppinut seisomaan luistimilla ja kulki hitaasti
muiden jälessä. Mutta Spirea ja Eufrosyne olivat aika taitavia,
puhumattakaan pojista, jotka osasivat tehdä vaikka minkälaisia
leikkauksia jäähän ja kääntyä vaikka miten puolin. Fritz Amatus, joka
kaikessa hiljaisuudessa piti Spireaa ihanteenaan, piirsi jäähän koko
joukon vaikeimpia S-iä, samalla aina pysyen Spirean läheisyydessä
nähdäksensä tarvitsisiko tämä mitään.
Muiden luistellessa oli Svante kahvikorineen hakenut itselleen
suojapaikkaa rannassa, rakensi lieden kivistä ja keräili kuivia puun
oksia. Oikeastaan ei ollut luvallista sytyttää tulta näillä rannoilla,
mutta onneksi eivät lapset tästä kiellosta tietäneet eikä sinne
sattunut poliisiakaan estämään heitä.
Ei ollut helppo löytää puuta hyvästi siivotussa puistossa, mutta
vihdoinkin se Svantelle onnistui ja kohta paloi iloinen tuli kivien
välissä. Svanten nenä kiilsi noesta ja tyytyväisyydestä. Hän asetti
kahvipannun tulelle, se oli täynnä vettä. Kuinkahan paljon kahvia
hänen piti ottaa... olisikohan kolme teelusikallista liian paljon? Hän
sekoitti kahvin kylmään veteen ja odotti jännityksellä seurauksia.
Hetken kuluttua alkoi pannusta kuulua niin somia ääniä... kl... kl...
pani se. Ja isoja "kahvikyyneleitä" vuosi sekä suusta että nokasta.
Svante näytti levottomalta. Mitähän tämä merkitsi, eikö löytynyt
mitään parannuskeinoa moiselle nuhalle? Jo nyt taas! Pannusta valui
virtanaan poroista kahvia ja sammutti tulen yltympäri. Nytpä Svante
suuttui, asetti tuhman pannun vihaisesti ruoholle ja alkoi puhaltaa
tuleen. Pannu rauhoittui, tuli pääsi uuteen voimaan, mutta, voi! kun
hän jälleen tarttui pannuun, poltti se, ja hän heitti sen kirkuen
tuskasta luotaan. Siinä se nyt makasi nenällään ja vuodatti sisältönsä
jäätyneelle ruoholle.
-- Spirea hoi, tule tän-ne! -- huusi Svante hädässään ja viittasi sekä
käsillään että jaloillaan. Spirea tuli lentäen kuin pelastuksen enkeli,
kuuli onnettomuuden, näki Svanten katumuksen, eikä hennonut häntä
torua. -- Otitko kaikki kahvijauhot? -- kysyi hän. -- En mitenkään,
-- vastasi Svante ja näytti tötterön, -- mutta emmehän voi pureskella
kuivia kahvia?
-- Ei, sinun täytyy mennä ravintolaan vettä hakemaan, eihän sinne ole
pitkä matka. Mutta elä kaadu paluumatkalla, -- lisäsi Spirea nauraen,
kun näki Svanten enemmän hartaasti kuin notkeasti kahlaavan ravintolaan
päin pitkillä säärillään.
Sill'aikaa oli pöytä katettuna. Spirea levitti salvetin tasaiselle
kivelle ja asetti siihen kupit, sokurin, leivän ja... mutta missä
kerma? Vai niin, senhän sai Masse palttoonsa taskussa talletettavaksi.
Pahaa aavistaen kiiti hän jäälle tavoitellakseen Massea kiinni.
Tuolla kaukana he luistelivat. Hän huusi, mutta he eivät kuulleet.
Hänen täytyi juoksujalassa koettaa heitä saavuttaa ja tuli juuri
oikealla hetkellä, että sai nähdä Fritz Amatuksen ja Massen törmäävän
yhteen ja aika kuperkeikalla koettavan jään kestäväisyyttä.
-- Kas noin! Voi, sinua onnetonta, kun särit kermapullon, -- huudahti
Spirea kärsimättömästi, kun näki jotakin valkoista tippuvan Massen
palttoon taskusta.
-- Nyt ei meillä ole mitään kermaa kahvin kanssa.
Masse pisti ällistyneenä kätensä taskuun ja veti sieltä pullon kaulan
korkkineen sekä joitakuita lasisirpaleita ja märkiä paperipalasia.
Hänen katseensa tätä nähdessä oli niin oivallinen, että Spirea ei
saattanut olla nauramatta.
-- No, poikiapa vasta kannattaa huviretkille kulettaa! Nyt on Svante
kaatanut maahan kahvin ja sinä olet tehnyt lopun kermasta. Mistä saamme
nyt virvokkeita?
-- Oi, me juomme kahvia _ilman_ kermaa, sehän on _fiiniä_ ja käytetään
paljon Köpenhaminassa, -- nimittäin jos ollenkaan saamme mitään
kahvia... Massea näytti hyvin arveluttavan.
Kasse ja tytöt olivat sillä välin kokoontuneet Spirean ympärille,
ja koko seurue päätti asettua tulen ääreen odottamaan Svantea ja
kahvipannua. Fritz Amatus hieroi punaiseksi paleltuneita käsiään; hänen
kintaillaan oli se omituisuus, että ne aina hävisivät ja hän puhalsi
nyt käsiinsä saadaksensa niitä lämpiämään.
-- Kohennahan niillä tulta, niin kyllä lämpiävät, -- ehdoitti Kasse
hyväntahtoisesti.
-- Kohenna itse, murisi Fritz, -- eipä sinunkaan näytä kovin lämpimiltä.
Nyt ruvettiin valkean ympärille ja suut liikkuivat ahkerasti. Tässä ei
tuntunut yhtään tuulen henki ja tuli levitti ihanaa lämpöä läheisimpiin
paikkoihin.
-- Oi, kuinka täällä sentähden on hauskaa, -- huudahti Kamilla. --
Meillä on paljoa hauskempi, kuin isolla luistinradalla, -- voiko kukaan
sanoa minkätähden?
-- _Minkätähden?_ -- kertoi Masse tottelevaisesti.
-- Senpätähden, kun me voimme olla niin vapaita keskenämme, -- vastasi
Kamilla ja antoi Masselle luunapin käteen.
-- Se on varmaan sentähden, kun meistä tuntuu ikäänkuin olisimme
iloisia veljiä ja sisaria, -- sanoi Spirea herttaisella tavallaan ja
Fritz oli heti valmis huutamaan: niin, niin, eläkööt tilhiläiset!
-- Mutta minnekä se Svante katosi? -- sanoi Kasse, joka oli kulkenut
ympäri puita hakien. -- Jos en kohta saa kahvia, niin rupean syömään
ruohoa.
-- Tai sitten syömme sokuria ja korppuja vaan, niinkuin ennen, kun
leikimme nukkien kanssa, -- tuumasi Effi.
-- Heh! Ennenkö! Ikäänkuin et nytkin vielä leikkisi niillä, neiti
Nenäkäs, -- ivasi Masse, koskettaen arkaa kohtaa Effin sydämmessä. Hän
oli nimittäin saanut paljon kärsiä "suurilta" tovereilta koulussa siitä
syystä, että hän vielä leikitteli nukeilla, vaikka oli kahdentoista
vuoden vanha, ja hän teki sen nyt enää ainoastaan suurimmassa
salaisuudessa.
Masse sai häneltä ankaran silmäyksen, mutta samassa kiintyi kaikkien
huomio erääseen pitkään haamuun, joka hitaasti ja varovaisesti läheni
Kaisaniemeltä päin.
-- Tuolla tulee Svantekin, -- huudahti Kamilla iloisena. -- Ja hän
kantaa jotakin suurta muassaan, niin suurta kuin kelkka. Ei suinkaan se
voi olla kahvipannu!
-- Ehkä se on koko sankollinen vettä, -- arveli Eufrosyne.
-- Mitä ihmettä hän hilaa perässään? leipää? sokuritoppaa?
sahtitynnyriä? -- Seurue oli täynnä hämmästystä.
Sillä välin lähestyi Svante sen verran, että he näkivät, mitä hän
kantoi. Ja silloin sinkoili Svanten ympärille huudahduksia, kysymyksiä
ja varoituksia, kun tämä tultuaan perille asetti maahan taakkansa,
pienen itkevän noin vuoden vanhan pojan.
Kahvi unhottui samassa silmänräpäyksessä ja kaikki kokoontuivat
pienokaisen ympärille.
-- Mitä kummia, Svante?
-- Niin, tässä tuon minä pienen nälkäisen vieraan kahvipöytäämme, --
sanoi Svante läähättäen, -- ja asetti maahan kahvipannun, jonka hän
oli kantanut toisessa kädessä. -- Voitteko ajatella... tämän pienen
raukan löysin minä tien varrelta, jossa se nukkui korissa. Ja katsokaa,
hänellä on paperilippu selässä, jossa on kirjoitettu: "Olkaa armeliaat
hänelle. Hänellä ei ole isää eikä äitiä."
-- Raukka! -- kuului säälivästä joukosta.
-- Oikea löytölapsi! -- huusi Effi ja näytti äärettömän onnelliselta.
-- Enhän voinut häntä sinne jättää yksin, -- sanoi Svante ja pani
lapsen varovasti Spirean syliin.
-- Voi, saanko minä hänet? -- pyysi Kamilla ja Eufrosyne, mutta
pienokainen näkyi viihtyvän niin hyvästi Spirean luona, ettei tämä
hennonut hänestä luopua. Kyyneleet pysähtyivät keskitielle ja hän
koetti hymyillä, kun Svante osoitti hänelle kelloa.
-- Sinun olisi pitänyt viedä hänet johonkin taloon, -- sanoi Spirea
miettien.
-- Ei, ei... keskeytti häntä kiivaat äänet, -- hän on meidän ja me
viemme hänet mukanamme kaupunkiin. Saavatpa nyt tädit ihmetellä!
Pientä vierasta koetettiin nyt mitä hellimmästi hoitaa. Eufrosyne
makasi polvillaan Spirean edessä, joka piteli häntä sylissään ja hieroi
hänen kylmiä käsiään. Svante oli uhrannut hänelle kellonsa, Kamilla
syötti häntä mesileivällä. Masse irvisteli kaikin voimin huvittaakseen
häntä. Kasse ja Fritz Amatus hakivat kiviä ja paperipalasia, jotka
olivat olevinaan lehminä ja hevosina. Poika oli pitkän aikaa
tyytyväisenä ja palkitsi heitä pienellä kiltillä hymyllä.
-- Mikähän sen nimi on? -- huudahti Effi äkkiä.
Niin, sitä ei ollut kukaan ajatellut ja sitä ei ollut edes selkäänkään
kirjoitettu. Syntyi pitkällinen ja kiivas keskustelu.
-- Kutsutaan häntä _Benoni_, -- ehdoitti Effi, joka äsken oli itkenyt
"Genovevan" ääressä.
-- Eikö mitä, se on niin vetelää! -- huusi Masse. -- Ennen sitten
_Solon_ tai _Sokrates_.
-- Tai _Heliogabalus_, -- nauroi Kasse, -- Mitä arvelee Spirea?
-- Tänään on Danielin päivä, -- arveli Spirea painolla.
-- Niin, niin, -- huudettiin joukossa. -- Pannaan hänelle nimeksi
Daniel ja tulkoon hänestä mies, joka ei pelkää leijonaa eikä tiikeriä.
-- Dan, pikku Dan, tahdotko sokuripalaa? -- Kamillan ääni tuli helläksi.
-- Nytpä minä ehdotan, että ryhdytään juontiin, koska poika on
ristitty. Pitäähän ristiäisissä olla kahvia.
Ja Masse alkoi hyvin toimessaan kaataa kahvia kuppeihin. Kaikki
istautuivat mukavasti ja, oi! kuinka se maistui, vaikka juotiin
turkkilaisten tavalla ilman kermaa. Oli jo käynyt melkein pimeäksi ja
tulen ympärillä loikovat haamut muistuttivat mustalaismatkuetta. Huomio
oli kiintynyt kahvikuppiin ja pikku Dan'iin, kunnes Svante katsoi
kelloa ja hämmästyksellä huomasi sen jo olevan puoli seitsemän.
-- Nyt täytyy meidän pötkiä kotiin niin sukkelasti kuin jalat
kannattavat, muuten luulevat tädit meidän kaikkien hukkuneen, --
muistutti Effi. -- Yks kaks pistettiin kahvikalut vasuun, tuli
sammutettiin lumella ja Dan käärittiin tyttöjen huiviin, sekä
kannettiin vuorotellen. Matkue alkoi reippaasti marssia eteenpäin,
Kamillan ja Effin laulaessa: "Oi kehtomme, sä Pohjola".
Heidän soittaessaan avasi Dea täti oven ja täynnä uutisia, ruohoja,
nokea ja kahvinkeittopuun jäännöksiä hyökkäsi koko matkue häneen, niin
että häneltä oli mennä pää pyörälle. Hänen täytyi oikein istautua, niin
hämmästyi hän, kun Svante näytti hänelle tuon pienen huiviin käärityn
olennon ja sanoi: -- katsos, Dea täti, tässä on Daniel, jonka metsästä
löysin ja nyt tulee koko meidän seurueemme lapseksi, jos et sinä ja
Dika täti pane vastaan.
-- Kuka rupeaa hänestä vastaamaan, lapsikullat? -- Ajatelkaa, vaikka
hän saisi tuhkarokon ja kuolisi. -- Dea täti oli oikein punainen,
ajatellessaan uusia äidillisiä huoliaan. Hän oli aina pitänyt
lapsia joko hapraina leluina, jotka särkyivät, jos niihin koski,
tai sitten maailman kauheimpina mellastajoina, joita kristillisellä
nöyryydellä täytyi koettaa kärsiä. Hän katseli pienokaista, jota
Spirea varovaisesti riisui, ja koko joukko kärsimyksiä esiintyi
hänen mielikuvituksessaan hyvin vähän houkuttelevina. Hän huokasi ja
silitteli arasti pientä vaaleankiharaista päätä.
-- Ehkä teidän pitäisi antaa hänelle kamilliteetä, hän näyttää niin
kalpealta, -- sanoi hän ja säpsähti, kun poika samassa alkoi itkeä.
-- Häntä vaan nukuttaa, raukkaa, -- arveli Spirea, jolla oli kaksi
pientä veljeä kotona ja oli tottunut niitä hoitamaan. -- Tule, niin
pääset minun vuoteeseeni, kunnes ennätämme tehdä tilaa sohvalle.
Kaikki lapset menivät nyt tyttöjen huoneeseen, johon laitettiin
Dan'ille pieni vuode sohvalle. Kamilla ja Effi riisuivat hänen päältään
ja pesivät. Hän oli puettu erittäin hienoihin ja ohuviin vaatteihin ja
hänen koko pikku persoonassaan ei ollut mitään laiminlyömisen merkkiä.
Varmaankin oli hänen äitinsä rakastanut ja hoitanut häntä, mutta mikäpä
lienee sitten saattanut häntä hylkäämään lapsensa? Kuinka suloinen
ja kiltti hän oli. Hän itki vaan aivan hiljaa väsymyksestä ja ehkä
tietämättänsä ikävöi oman äitinsä syliä.
Kun hän oli nukkunut, istuivat lapset vielä kotvasen aikaa hiljaa
puhellen hänestä. Spirealle oli yhä enemmän selvinnyt, että vaikka
he kuinkakin paljon pitäisivät pienestä holhokistaan ja mielellään
hoitaisivat häntä, niin eivät kuitenkaan saattaisi häntä luonaan pitää.
Olivathan he poissa suuren osan päivää, eikä heillä ollut minkäänlaista
oikeutta työntää tätien niskoille tätä uutta kuormaa.
-- Sitä paitse, -- jatkoi hän, -- tulisi hänen läsnäolonsa liian paljon
vetämään meidän huomiotamme läksyistä ja se olisi väärin, koska kerran
olemme täällä oppiaksemme.
-- Sinäpä armoton olet, Spirea, joka ajattelet sitä iänikuista koulua
_nyt_, kun on kysymys pelastaa pientä kurjaa olentoa nälästä ja
tuskasta, -- intti Kamilla. Hän antoi aina mielellään tunteensa vallita
ajattelematta ollenkaan, josko hänen tuumansa olivat mahdolliset
toteuttaa tai ei.
Pojat näyttivät miettiväisiltä ja Effin päässä pyöri monen monta
tuumaa. -- Meidän täytyy kysyä Dika tädiltä, -- sanoi hän, -- en
minäkään luule, että me läksyjen tähden voimme pitää häntä täällä.
Mutta Dika täti kyllä keinoja keksii, -- päätti hän.
Lapset arvelivat nyt parhaaksi odottaa Dika tädin tuloa, joka paraikaa
oli iltakirkossa. Kun hän tuli, hyökkäsivät kaikki tilhiläiset häneen
ja puhelivat kaikki yht'aikaa, niin ettei hän ymmärtänyt rahtuakaan.
-- Antakaa nyt Spirean kertoa asianne, -- sanoi hän, -- muuten en
käsitä mitään. Spirea kertoi päivän tapahtuman, jonka jälkeen he kaikki
varpaisillaan hiipivät nukkuvan pojan luo.
-- Eikö hän ole suloinen? -- Eikö hän saa jäädä meille? -- kysyi
Kamilla rukoilevalla katseella, välittämättä Spirean moittivista
silmäyksistä.
-- Tännekö? Kuka häntä täällä hoitaisi, kun te luette läksyjänne tai
olette koulussa. Ei, lapsi raukka, se ei käy laatuun! Mutta me voimme
ehkä saada Pullosen vaimon täällä tuvan puolella vastaan ottamaan
hänet, kunnes ruvetaan häntä tiedustelemaan, ja silloinhan te aina
vapaahetkinä voitte käydä tervehtimässä.
-- Niin, niin, se on mainio keksintö, -- eläköön Dika täti! -- huusivat
pojat.
-- Sinun pitäisi saada siitä kunniamerkki, täti hyvä, -- sanoi Spirea,
-- tiesinhän minä, että sinä neuvon keksisit.
-- Mutta emmekö saa pitää häntä _omanamme_, kunnes joku tulee ja ottaa
hänet?
-- Ja emmekö saa tehdä työtä hänen hyväkseen...?
-- Ja välistä pitää häntä täällä ylhäällä?
-- Kyllä, kyllä, sen kaiken saatte. -- Dika tädin silmät osoittivat
suurta hellyyttä, kun hän katseli sitä hylättyä pikku raukkaa, joka
niin levollisesti ja makeasti nukkui lasten huoneessa. Kenenkä lapsi
saattoi hän olla? Hänen pikku paitansa oli hienointa palttinaa,
mutta muut vaatteet osaksi likaisia ja karkeita. Lippu, joka oli
kiinnitetty hänen selkäänsä, osoitti että hänet tahallansa oli hylätty.
Kummalliselta tämä tuntui. Ainoa mitä saattoi tehdä, oli että ilmoittaa
asiasta poliisikamarilla sekä panna ilmoitus sanomalehteen ja pitää
huolta, ettei lapsella olisi mitään puutetta.
Seuraavana päivänä menivät Svante ja Spirea Pullosen vaimon luo, joka
asui leipomakamarissa, jossa ajurin joukko ennen oli asunut. Svante
kertoi kuinka hän oli löytänyt sen pienen raukan hylättynä maantiellä
ja vaimo niisti nenäänsä esiliinaan liikutuksesta. Saattoihan hän
ottaa hänet, koska leipäkannikasta ei ollut puutetta. -- Nähkääs,
hyvä herrasväki, minullakin oli tuommoinen pieni raukka ennen, mutta
Jumala soi hänelle paremman kohtalon kuin minkä me olisimme voineet
hänelle valmistaa ja otti hänet luokseen. Mieheni oli niin pahoillaan,
ettei hän koko viikkoon ruvennut työhön, mutta sitten minä sanoin,
että syntiähän se on semmoinen sureminen ja rupesihan se sitten
taas kirjapainossa käymään. Hänpä nyt tulee oikein hyvilleen tuosta
lapsirukasta.
-- Katsokaa, matami, me tulemme olemaan ikäänkuin kummina tälle ja
maksamme määrätyn summan kuukaudessa hänestä, -- selitti Spirea, joka
oli laskenut, että jos he panivat kaikki kuukausrahansa yhteen, niin
teki se 25 markkaa kuukausittain. Pullosen vaimo tyytyi 10 markkaan
kuulta; jäännös pantaisiin hänelle vaatteiksi.
Tietysti he kaikki yhteisesti hommaisivat hänelle uusia pukuja!
Hauska kiire syntyi nyt kaikille ja jokainen noista seitsemästä
kummista tahtoi omakätisesti saada jotakin valmistaa. Rahasäilyttimet
tyhjennettiin ensimmäisiä ostoksia varten, paljoa ne eivät sisältäneet,
sittenkun joululahjoiksi oli niistä otettu, -- mutta aina vähän aluksi.
Spirea osti vaatetta ja villalankaa sekä leikkasi, -- minnekä ne
olisivatkaan joutuneet ilman häntä? Svanten ja Effin piti kumpaisenkin
neuloa yhden sukan, Kasse teki ruokaliinoja, Masse neuloi villamyssyä,
Kamilla ja Spirea ompelivat pieniä paitoja ja mekkoja, ja Fritz Amatus
päärmi "aivan yksinään" kolme nenäliinaa, varustettuina punaisilla
reunuksilla.
Jokaista vapaahetkeä käyttivät he näihin töihin Dan'ille, jolla ei
ollut aavistustakaan siitä, kuinka paljon hellyyttä hänen pieni
vähäpätöinen persoonansa herätti näissä hyväsydämmisissä, onnellisissa
lapsissa. Pojat unhottivat luistelun ja vehkeet toverien kanssa; tytöt
kertomuskirjansa ja joulusalaisuutensa. Dika tädin täytyi monesti
käyttää koko valtaansa, saadaksensa heidät ulkona pistäytymään hämärän
aikana. Dea täti oli puolestaan suuresti tyytyväinen tähän siveään,
ahkeraan henkeen ja palkitsi sitä kaikenmoisilla kirjavilla tilkuilla,
joita haki säästöistään.
Sillä välin viihtyi Dan hyvästi Pullosen ja hänen vaimonsa luona.
Joka päivä kävivät häntä tervehtimässä hänen kolme naiskummiansa ja
neljä poikakummiansa ja hän oppi ne tuntemaan jokaisen erikseen.
Sunnuntaina kannettiin hän ylös niiden luo ja oli suuressa vaarassa
tulla kuoliaaksi syötetyksi kaikenlaisilla herkuilla. Jos ei Pullosen
vaimo sillä välin olisi pitänyt häntä yksinkertaisella ruualla ja
kohtuullisella hellyydellä, ei hänellä tosiaankaan olisi ollut suuria
toiveita aikaa myöten päästä mieheksi.
Mutta lapsille itselleen oli tämä huolenpito hyödyllinen ja kehittävä.
He unhottivat ajatella itseään, heillä oli aina joku, jolle oli
säästettävä, jota piti koettaa huvittaa ja jolle oli työtä tehtävä.
Ne rahat, jotka ennen olivat menneet makeisiin tai joutaviin
leikkikaluihin, pantiin nyt kauniisti Dan'in rahakassaan, ja pojat
koettelivat huvikseen lomahetkinään tehdä hänelle kaikenlaisia hauskoja
leluja paperista tai puusta. Yksin Effikin vuoli hänelle pienen lapion,
jota hän innolla koetteli Dika tädin kukkaruukuissa.
Dika täti näki ilolla kuinka lapset unhottivat itsensä, ajatellaksensa
lemmikkiään ja tehdäksensä hänelle työtä. Mutta hän oli hyvin tarkka
siinä suhteessa, ett'eivät saisi laiminlyödä läksyjänsä hänen tähtensä,
ja lapset pitivät tätiä liian suuressa kunniassa leikkiäksensä koskaan
Dan'in kanssa, ennenkuin heillä oli läksyistä puhdas omatunto.
Eräänä iltana kun he tapansa mukaan istuivat kaikki yhdessä lukujen
lopetettua, pitivät he suurta neuvottelua Dan'in tulevaisuudesta. Ellei
kukaan ilmoittaisi olevansa laillisesti oikeutettu häntä ottamaan, oli
heidän luja päätöksensä yhteisesti pitää huolta hänen kasvatuksestaan.
Dika täti oli kirkoissa kuuluttanut, että pieni poika oli löydetty
sieltä ja sieltä ja tilhiläiset pelkäsivät joka päivä, ettei vaan
joku tulisi ja veisi heidän aarteensa. Mutta viikko kului toisensa
perästä eikä ketään kuulunut. Dan alkoi tepastella omilla pyöreillä
jaloillaan sekä ääntää ensimmäisiä epäselviä sanojaan. Jokaista
edistystä vastaanottivat lapset riemuhuudoilla. Ja kun hän erään
kerran kummastutti heitä sanomalla "p-päll" Mobellelle, nousi heidän
innostuksensa äärimmäisiin.
Päivällispöydässä oli keskustelu mitä vilkkain. Kesäkertomukset
oli siirretty tuonnemmaksi ja Dan oli jonkun aikaa yksinomaisena
keskusteluaineena. He olivat käyneet oikein ahneiksi raha-ansiolle
hänen tähtensä ja alinomaa pidettiin neuvoa siitä, kuinka saataisiin
kokoon pieni rahasumma hänen tulevaisuuttaan varten. Pappa Tähtinen oli
kyllä luvannut lahjoittaa rahasumman pohjarahastoksi, mutta Masse ja
Kasse olivat kieltäytyneet sitä vastaan ottamasta, "koska itse voivat
työskennellä hänen hyväksensä". Kaikki olivatkin siinä yhtä mieltä,
ettei kukaan muu kuin he itse saisi pitää huolta hänen elatuksestaan.
Olihan heitä koko seitsemän kappaletta, -- häpeähän se olisi, jos eivät
he yksissä tuumin voisi ansaita sen verran kuin hän tarvitsi.
Svante otti hakataksensa kaikki talossa tarvittavat puut ja sai saman
viikkopalkan kuin edellinen puunhakkaaja. Kasse möi 2,700 vapaamerkkiä,
joilla oli aikonut sisustaa seinät Saviniemen uimahuoneessa;
eräs toveri antoi niistä 5 markkaa 40 penniä. Eufrosyne vuoli
kukkakeppejä kahdelle Dea tädin tuttavalle, Kamilla virkkasi myssyjä
ja Spirea ompeli lasten esiliinoja, joita myötiin eräässä pienessä
kauppapuodissa, Masse ilvehti "klovn'ina" koulussa lomahetkinä ja
ansaitsi koko joukon viispennisiä hyväntahtoisilta, naurunhaluisilta
tovereilta. Fritz Amatus oli ainoa, joka ei ollut keksinyt mitään
neuvoa ja hän suri sitä kaikessa hiljaisuudessa, vaikka ei virkkanut
kenellekään mitään. Hän oli tarjonnut tovereilleen kaupan kahta
jotenkin huonosti pidettyä "indiaanikirjaa" sekä pyssyn, jolla ei enää
saattanut ampua, mutta ei kukaan tovereista ollut kyllin rikas niitä
ostamaan. Ja nyt mietiskeli hän yötä päivää keinoa, joka auttaisi häntä
ansaitsemaan.
-- Mitä sanotte siitä, jos panisimme toimeen iltaman tovereille, josta
tulot käytettäisiin Dan'ille? -- kysyi Svante. Hän oli joksikin aikaa
unhottanut rakkaan viulunsa ja tunsi yhtäkkiä taas halun kuulla sen
suloisia ääniä.
-- Kannattaapa ajatella, -- arveli Kasse miettiväisenä. -- Mitäpä me
juuri voisimme aikaan saada?
-- Voi, -- esitelmää ja laulua ja soloa viululle... ja
voimistelutemppuja... -- laski Effi innostuneena sormillaan.
-- Niin, ja teaatteria, -- huudahti Kamilla.
-- Me näyttäisimme "Aksel ja Stiina". Spirea näyttäisi Akselin osaa ja
Fritz Amatus... voi ei, päinvastoinhan tarkoitin.
Hän sai palkinnokseen yleisen naurun. Kaikki tulivat vähitellen
innostuneiksi Svanten aatteesta ja alkoivat vakavasti keskustella sen
toteuttamisesta. Spirea saattaisi kyllä pyytää heille tyttökoulun isoa
voimisteluhuonetta käytettäväksi, kun tarkoitus oli niin hyvä, --
kuinka paljon siihen sopisi väkeä, -- ja sitten he ottaisivat 25 penniä
sisäänpääsymaksua. Svante soittaisi viulua; Kamilla laulaisi Spirean
säestämänä; Kasse pitäisi esitelmän, Masse ja Effi esiintyisivät
voimistelijoina ja "Aksel ja Stiina" päättäisivät ohjelman. Puuttuisi
ainoastaan viikko joululupaan ja silloin panisivat iltamansa toimeen
heti, ennenkuin toverit ennättäisivät koulujuhlissa väsyä.
Dea tädin päälle sateli huudahduksia, selityksiä ja kysymyksiä, kun
hän hetkeksi istautui heidän luokseen, sukanneule kädessä. Hän ei
ennättänyt käsittää muuta, kuin että he aikoivat näytellä "Aksel ja
Valborg", ja että Massen piti seisoa päälaella. Kunpa laattia vaan
kestäisi ja kunpa eivät sytyttäisi teatteria tuleen ja kunhan eivät
vilustuisi kotiin tullessaan ja saisi keuhkokuumeen ja kuolisi!
Dika täti myöntyi kaikkeen, kunpa eivät vaan repisi kattoa hänen päänsä
päältä. Hän oli avullinen kaikissa valmistuksissa, olipa välistä läsnä
harjoituksissakin.
Masse ja Eufrosyne harjoittelivat joka ilta itsekukin huoneessaan
heittelemään jalkojaan niskaansa, hyppimään pöytien ylitse ja
kävelemään käsillään, ynnä monta muuta kummallista temppua. Kamilla
lauleskeli päiväkaudet: "Mun isän oli sotilas" ja "Sanopas pieni
lintu"; -- Svanten viulu ilmoitti ahkerasti kauan pidätetyitä
valitusvirsiään ja Kasse mietiskeli esitelmäänsä niin, että hän
kompastui joka kynnykseen. Fritz Amatus harjoitteli lankeamista nurin
käännetyn rahin ylitse, joka väliaikaisesti oli olevinaan Stiinan
villavakkana; suurella vaivalla sai hän vihdoin pörröiseen päähänsä
koko Akselin viisauden. -- Vihdoin vaikeni päivä, jolloin kaikkien
näitten ihmeiden piti tapahtuman.
Mutta olipa heitä sitä ennen kohdannut suuri vastus. Haluttu
voimistelusali ei ollutkaan saatavissa ja he saivat alentaa
vaatimuksiaan aina tätien vähäiseen saliin asti. Kaikki olivat tästä
nureissaan ja alakuloisina, kunnes Masse vakuutti, että hän siihenkin
valmistaisi istumapaikkoja ainakin viidellekymmenelle hengelle. Hän oli
nähnyt pitkiä mainioita lautoja vaunuliiterissä, niitä he kantaisivat
ylös ja asettaisivat pukeille. Koko sali tyhjennettäisiin ja siihen
tulisi ainoastaan penkki- ja tuolirivejä. Voitaisiinhan myös kohottaa
pääsymaksua viiteenkymmeneen penniin, niin sisäänpääsymaksu ei olisi
niinkään pieni.
Siten selkeni ilma ja hyvä tuuli palasi. Kamilla taputteli Dika tätiä
ja Eufrosyne silitteli Dea tätiä, kunnes he suostuivat yleiseen
hävitykseen. Dea tädistä tuntui, ikäänkuin koko talon olisi täytynyt
kumoon kaatua, mutta kun näki Dikan myöntyvän lasten tuumiin, suostui
hänkin tuohon onnettomuuteen. Hän vetäytyi Mobellen kanssa hiljaiseen
huoneeseensa ja salli lasten Dikan, Miinan ja Pullosen avulla riehua
ja hommata niin paljon kuin ikinä tahtoivat. Väliin kuulivat nämä
vienon äänen kysyvän oven raosta, eivätkö kuitenkin jo olisi ruvenneet
katumaan ja ennen jättäisi kaikki tyyni, ennenkuin väsyttäisivät
itseänsä noin. Ja eikö Miina saattaisi hakea pari palokuntalaista
penkkejä asettamaan. Hän sai vastineeksi, että heillä oli kaksi kättä
itsekullakin ja että itsekukin teki työtä seitsenkertaisesti, niin että
heillä nyt oikeastaan oli kuudenkymmenenkolmen miehen voima. Ja myös,
että "Massit", jotka olivat lautoja kantaneet, olivat likaisia kuin
tulipalossa käyneet palokuntalaiset.
Spirea ja Masse olivat oikeastaan toimeenpanijoina ja ihmetellä vaan
sai heidän kekseliäisyyttään. Miinan leipomalauta päällystettiin
punaisella isolla huivilla ja pantiin "pukkien" päälle puhujalavaksi.
Sen vieressä oli piano ja Massen laudat täyttivät muun salin. Ruokasali
oli teaatterina ja sen perällä _sermit_, jotka peittivät Stiinan
villavakan, kartat ja rukin, joiden piti näkyä vasta viimeiseksi. Ovet
olivat esirippuina ja taiteilijat lupasivat vuorotellen avata ja sulkea
niitä.
Kaikki oli valmista ja kello kuusi alkoi jo tulla katselijoita,
tovereita kaikista kouluista, joissa oli tuttavia. Taiteilijoita alkoi
vapisuttaa, kun kuulivat heidän ryminällä asettuvan penkeille. Kasse ja
Spirea vastaan ottivat heitä ja järjestelivät, lyhimmät eteen, pisimmät
taakse. Dea tädille oli luvattu kutsua kahta liikaa "tanttia" ja Miina,
Dan sylissä, istui jollakin eturivillä. Sali oli täpösen täynnä ja
viisikymmentäneljä uteliasta nenää kääntyi salaperäistä ruokasalinovea
kohti.
Kelloa kilistettiin. Spirea istui pianon ääreen ja Svante astui esille
suurella kumarruksella, viulu kainalossa. Hän oli puettu hännystakkiin,
kirjava nenäliina riippui pitkänä takataskusta, kaulahuivi oli viheriä
ja jakaus keskellä päätä. Tekeytyen vakavaksi, niisti hän itseään
mahtavan näköisenä, asetteli nuotteja edessään, viritti viuluaan
ja alkoi. Se kuului oivalliselta ja Spirea säesti mainiosti. Viulu
kyllä väliin vingahti vähän omituisesti ja kerran putosi nuottipidin,
niin että hänen täytyi seisahtua ja sitten sattui Spireaan tulemaan
nikko, niin että hän säikähdyksessään heitti pois kaksi tahtia. Mutta
semmoiset pikku seikat eivät häirinneet nautintoa, varsinkin kun
viuluniekka välistä asettui selin yleisöön, jolloin iloiset naurut ja
käsien taputukset osoittivat, että hän oli onnistunut viehättää yleisöä.
Overture'n soitettua tuli Kassen esitelmä, joka oli _tytöistä ja
pojista_. Puhuja, jolla oli valkoiset käsineet ja paperikukka
napinkolossa, puhui omasta kokemuksestaan. Hän kertoi kuinka hän ennen
ylenkatseella oli ajatellut tyttöjä ja kaikkia niiden toimia, mutta
kuinka hän nyt kypsyneempänä... (naurua) oli huomannut tuhmuutensa ja
nähnyt, että tytöt olivat vähintäinkin yhtä hyviä kuin "me pojat".
Puhuja kertoi edelleen itseänsä moittivalla äänellä, kuinka hän oli
ylönkatsonut tyttöjen töitä ja pitänyt itselleen alentavana tarttua
neulaan ja rihmaan. (Yleisö mumisi tyytymättömänä.) Mutta nytpä
häntä ei enää hävettänyt parsia omia sukkiaan tai virkata koriliinaa
äidilleen joululahjaksi. (Vilkkaita suostumuksen osoituksia.) Onhan
hyvä olla muista riippumatta ja sentähden aikoi hän vähitellen kaikkea
oppia. Hän aikoi harjoittaa kahvin ja marjapuuron keittämistä, tilaa
tekemään, huonetta järjestämään, vaatteita paikkaamaan ja saappaita
kiilloittamaan. (Hyvä! hyvä!) Jopa, jos tarve vaatii, tavallisen
hyvästi hoitamaan kapalolasta.
Naurun ja melun kestäessä, joita nämä viimeiset sanat herättivät,
kuului äkkiä keskeltä salia _läiskis_, sekä kikatusta ja kuisketta.
Yksi Massen laudoista oli pettänyt ja laskenut istujansa maahan. Mutta
vahinko korvattiin pian ja esitelmää jatkettiin.
-- Niin, kapalolapsia hoitamaan, -- jatkoi puhuja.
Masse tuuppasi Effiä kylkeen ruokasalin oven takana, jossa he seisoivat
väjymässä: -- niin, ja syöttää niitä potaattijauhoista ja siirapista
tehdyllä vellillä, niin kuin hän tuonoin syötti Dan'ia, -- liitti hän.
-- Minkätähden, -- jatkoi puhuja, -- emme me pojat oppisi tekemään
kaikenlaista tarpeellista, sen sijaan että aina kääntyä avun pyynnöllä
tyttöjen puoleen? Tyttöjen ei pitäisikään oikeastaan olla näin valmiit
aina auttamaan poikia, vaan päinvastoin olla heille sillä tavalla
avuliaat, että he oppisivat itseänsä auttamaan. Meidän kotona ollessa
kuului yhä: Effi, juoksepa maitoa Kasselle! tai: Angelika, ompele nämä
napit Massen nuttuun; tai: Effi, juokse panemaan peltiä kiinni poikien
kamarissa. Ja tytöt tottelivat kilttien lasten tavalla. Nykyään minua
hävettäisi, jos antaisin tytön palvella itseäni. (Hyvä!)
-- Niin! Ja tytöt voisivat myös puolestaan oppia semmoista tekemään,
johonka tähän asti ovat tarvinneet poikien apua, esimerkiksi vuolemaan
kaarnaveneitä ja keinotekoisia linnunpesiä, soutelemaan, laittamaan
kelkkamäkiä ja kääntämään kukkapenkereitä. Mutta ajateltuani asiaa,
olen huomannut, että me pojat useimmin tarvitsemme tyttöjen apua, kuin
he meidän.
Puhuja tahtoi viimeiseksi huomauttaa, että se oli pojille suureksi
eduksi, jos heillä oli kilttiä, totuutta rakastavia ja reippaita
tyttöjä toverinaan ja päätti esitelmänsä toivomuksella, että pojat
ja tytöt enemmän kuin tähän saakka tahtoisivat pitää toisiaan hyvinä
ystävinä ja tovereina.
Samassa katsoi Kasse niin herttaisesti ja kunnioittavaisesti pitkään
tyttöriviin edessään, että nämä kaikki innostuivat toveri-aatteesta ja
huusivat: hyvä! hyvä!
Kasse laskeutui puhujalavalta kestävien taputuksien kaikuessa ja hetken
kuluttua astui Kamilla esiin. Hän oli puettu laulajattareksi maata
viistävään hameeseen ja valkoisiin käsineihin, pitkä vaalea valetukka
peitti hänen lyhyitä hiuksiaan ja kädessä oli hänellä vihkonen
paperikukkia. Spirea säesti taaskin. Kamillalla oli kaunis ääni,
jonka tähden ei kuulunut yhtään huonolta, kun hän lauloi ensimmäistä
numeroaan: "Sanopas, pieni lintu". Yleisö taputti hurjasti ja hän sai
laulaa uudestaan. Nyt pyydettiin yleisöä viiden minuutin kuluessa
pitämään käsiä silmien edessä eikä katsella. Kaikki tottelivat, paitse
kaksi lyseolaista, jotka tirkistivät sormien välitse. Kun he taas
saivat katsoa ylös, niin -- kas, -- siellä seisoikin uljas sotilaspoika
sarkahousuissa, puukko vyöllä. Laulajattaren kuori näkyi hiukan
seisomalaudan alta. Sotilaspoika alkoi laulaa: "Mun isän' oli sotilas";
niin sotaisesti, että karvat Mobellen selässä nousivat pystyyn ja Dan
Miinan sylissä kirkui ihastuksesta.
Sotilaspoika poistui tehtyään tervehdyksen sotilaitten tavalla, ja
nyt seurasi kymmenen minuutin loma-aika, jonka kestäessä yleisö piti
pahempaa melua kuin kokonainen rykmentti indiaaneja.
Sitten tulivat Massen ja Effin taidetemput. Ruokasalin ovet aukenivat
ja näkyviin tuli erilaisia salaperäisiä "pukkeja", nuoria, lautoja sekä
eräs klovni (Masse), ja tanssijatar (Eufrosyne). He tekivät nyt mitä
kummallisimpia temppuja, kävelivät käsillään, heittäytyivät suinpäin
nenälleen, sipsuttelivat varpaillaan, kävelivät palloilla, sekä
vääntelivät ja kääntelivät itseään jos johonkin suuntaan. Masse, jonka
nenä oli jauhoilla valkoiseksi maalattu, jolla oli Dea tädin yömyssy
päässä ja pienen lapsen väljä mekko lyhyillä hihoilla, ei tarvinnut
kuin hiukan kääntyä, niin katselijat jo purskahtivat nauruun ja
nauroivat, niin että olivat ihan menehtyä. Hänen komein tehtävänsä oli,
että päälaellaan seisoessaan syödä voileivän ja juoda lasin maitoa.
Tämän hän suorittikin hyvin taitavasti ja juhlallisesti katsojien
suureksi kummastukseksi. He odottivat jännityksellä saada nähdä
voileivän vierivän ulos nenästä, koska nenä nyt oli suuta alempana.
Mutta, hast du mir gesehen, voileipä menikin toista tietä ja temppujen
tekijä nousi taas pystyyn sekä pyyhki tyytyväisenä suutaan.
Effin vaikein temppu taas oli hyppiä nuoran yli, joka oli pingoitettu
huoneen poikki hänen päänsä tasalle. Tämän hän oli onnellisesti
suorittanut ainakin sata kertaa, eikä ollut mistään niin varma kuin
juuri tämän tempun onnistumisesta. Harjoituksetkin olivat menneet
loistavasti.
Mutta nyt oli sermi pantu siihen ja pienensi huonetta muutaman kyynärän
verran, niin ettei Effi päässyt oikeaan vauhtiin. Hän juoksi, teki
hyppäyksen, tarttui jalasta nuoraan ja putosi suinpäin lattiaan juuri
kynnyksen luona.
Pienet luulivat sen kuuluvan asiaan ja taputtivat käsiään. Mutta
pian huomattiin että verta juoksi Effin nenästä ja silloin syntyi
hälinää. Spirea juoksi vettä hakemaan, klovni ojensi hänelle kirjavan
nenäliinansa, muut seurasivat häntä säälien ja kysellen kaikenlaista
sermin taakse, johonka hän punaisena häpeästä oli vetäytynyt.
-- Effi kulta, koskeeko paljon?
-- Vieläkö nenäsi vuotaa?
-- Voi enhän minä kivusta huoli, -- vastasi Effi hiukan kiivaasti. --
Mutta sehän se harmittaa, kun en onnistunut ja koko asia meni pilalle!
-- Ja hän painoi päätään sohvatyynyyn ja kasteli Massen nenäliinaa
nöyryytyksen kyynelillä.
-- Elä huoli siitä, Effi! Sehän on joutavaa! Kun vaan nostamme sermin
pois, niin voit sitten uudistaa temppusi loistolla. -- Kasse silitti
veljellisesti hänen otsaansa, johon oli tullut aika kuhmu. -- Minäpä
annan sinulle ihka uuden kumipalloni, -- lohdutti Fritz Amatus, jonka
sotaisa sydän suli kuin sokuri Effin kyynelten vuotaessa. Hänen täytyi
hymyillä huolimatta surustaan, pisti hänelle kätensä, jota tämä puristi
ja päätti että nyt piti tulla itkusta loppu. -- Minä tulen paikalla
jälestä, menkää te vaan edeltäpäin, -- sanoi hän päättäväisesti. --
Onhan meillä koko "Aksel ja Stiina" jälellä.
-- Mutta oletpa kauheasti turvoksissa, -- arveli Kamilla.
-- Nenäsi on kuin potaatti, -- vakuutti Fritz Amatus.
-- Olkoon vaan, niin on heillä nauramisen syytä, -- vastasi Effi
iloisesti ja astui rohkeasti saliin, ikäänkuin sotilas, joka olisi
tapellut isänmaan puolesta.
Hetken kuluttua avattiin ovet "Akselille ja Stiinalle". Esille tuli
hyvin oppinut maisteri silmälasit nenällä, tukka pörröllään sekä pitkä,
kapeahelmainen "matami" otsa rypyissä.
Puhe sujui mainiosti, joskin sufflöörin (Svanten) ääni väliin kuului
jotenkin selvään. Aksel erehtyi joku kerta, yleisön erinomaiseksi
iloksi. Niin vakuutti hän esimerkiksi että: "ei sitä tule viisaaksi
_lukemisesta_ vaan _syömisestä_", johonka Stiinakin kasvot poispäin
käännettyinä myöntyi. Ja sitten sotki hän "_filonoliiaa, faremoraaneja
ja Semigradskin_ riippuvia puutarhoja". Eipä tuota kuitenkaan moni
huomannut ja hänen järkähtämätön vakavuutensa pelasti häntä kaikista
pulista.
Yleisökin alkoi jo väsyä istumiseen ja oli iloinen, kun "esirippu"
paiskattiin kiinni. Taiteilijat huudettiin esille ja tyrkkäsivät
toisiaan vuorotellen sisälle kumartamaan ja kiittämään. Sitten alkoivat
katselijat kiiruhtaa pois ei suinkaan paraimmassa järjestyksessä ja
Dea tädiltä pääsi helpoituksen huokaus, kun kuitenkin katto ja lattia,
seinät ja ikkunat olivat tallella.
Kun sisäänpääsymaksut sittemmin laskettiin, huomattiin että oli saatu
35 markkaa 50 penniä. Muutamat hyväntahtoiset iltamassa kävijät olivat
lipuistaan maksaneet kaksinkertaisesti hyvän tarkoituksen tähden. Rahat
pantiin seuraavana päivänä pankkiin ja tilhiläiset tunsivat olevansa
raskaassa edesvastauksessa Dan'in suuresta omaisuudesta.
Fritzin salaisuus.
-- Minnekkä olet menossa, Fritz? -- kysyi Kamilla uteliaasti eräänä
iltapäivällä jonkun aikaa tuon suuren iltaman jälkeen. Oli nyt jo
kuudes päivä, kun Fritz heti päivällisen syötyä oli kiiruhtanut ulos ja
viipynyt noin kolme tuntia. Kukaan ei tietänyt mitä hän toimitti, ei
edes Spirea, jolle hän muuten kaikki uskoi.
-- Enpä sano, -- vastasi Fritz salaperäisesti, ja käänteli ylös alas
kaikkien päällysvaatteet löytääksensä lakkiaan.
-- No, ole sitten sanomatta! -- virkkoi Kamilla loukkautuneena. --
Minä huolin viis sinun tyhjänpäiväisistä salaisuuksistasi. -- Kamilla
oli näet tänään huonolla tuulella, kun ei ollut saanut kirjettä
Perpetualta, vaikka tämä niin varmaan oli luvannut. Fritz pötki
tiehensä ja Kamilla istui äreänä salin kiikkutuoliin ja rupesi kirjaa
selailemaan.
-- Spirea, kuule, mitä luulet Fritz'in hommaavan? -- kysäsi hän samassa
sisareltaan, joka juuri tuli sisälle. -- Hän menee jonnekin joka
iltapäivä, eikä kukaan tiedä minne. Olen varma ettei Dika täti pidä
semmoisesta salaamisesta.
-- Kyllä kai hän sen tädille kertoo, -- vastasi Spirea tyynesti.
-- Meidän täytyy antaa hänen olla rauhassa, koska hän vakuuttaa ei
tekevänsä mitään pahaa eikä tuhmaa.
-- No, sinulla nyt aina on semmoinen taivaallinen kärsivällisyys sen
pojan suhteen. Minä nipistäisin häntä korvasta ja pakoittaisin häntä
tunnustamaan. Voi, kuinka on ikävä, -- ikävä, -- _ikävä_, kun Perpetua
ei kirjoita! Nyt on kulunut enemmän kuin viikko siitä, kun sain
kirjeen, vaikka itse olen kirjoittanut kolme kirjettä sen jälkeen.
-- Sinä menetät niin paljon rahaa kirjevaihtoosi, Kamilla. Etkö voisi
jättää muutamia kirjeitä kirjoittamatta ja säästää rahat Dan'ille.
-- Sitäpä en ikinä tee! -- huudahti Kamilla äreänä. Sinä olet
aina semmoinen viisaus-tantti, mutta minäpä en aijokaan antaa
sinulle valtaa. Nyt et enää sallisi minun kirjoittaa paraimmalle
ystävällenikään! --
Kamilla nousi närkästyneenä, heitti kirjan luotaan, niin että se lensi
sohvan alle ja paiskasi oven kovasti kiinni jälkeensä.
Spirea oli tottunut näihin vihan purkauksiin. Hän nosti tyynesti kirjan
ja korjasi kiikkutuolimattoa, jonka Kamilla oli rutistanut. Hän tiesi
ettei tällä kertaa ollut loukannut Kamillaa, eikä myös ollut tyly ja
semmoisissa tapauksissa lauhtui Kamilla aina pian.
Huomenna oli koululla joulujuhla ja ylihuomenna piti heidän lähteä
kotiin. Hänen sydämmensä sykki ilosta ja hän ei tainnut ajatella muuta,
kuin että niin pian taas saisi tavata isää ja äitiä ja pieniä veikkoja
-- mellastajia. Mutta huomenna hänen piti olla mukana kuvaelmassa ja
puvussa oli vähän laittelemista, jonka tähden hän otti ompelurasiansa
ja istautui ruokasalin pöydän ääreen, sillä siellä oli jo lamppu
sytytetty.
Kello seitsemän kuuli hän paukauksen kyökin ovessa, ja heti sen jälkeen
hyökkäsi Fritz Amatus hänen luokseen niin hikisenä, että tukka oli
otsassa kiinni, saappaat täynnä lunta ja kintaat kateessa. Hän pisti
voittoriemuisena kymmenen markan setelin hänen kummastuneiden silmiensä
eteen.
-- Dan'ille! -- läähätti hän vaivaloisesti, kun Spirea ei heti älynnyt
asiaa.
-- Voi, Fizze kulta, mistä olet niin paljon rahaa saanut? -- huudahti
Spirea hyvin mielissään. -- Mutta ennenkuin rupeat kertomaan, niin
muuta toiset saappaat ja kuivaa likomärkää tukkaasi. Oletpa tehnyt
työtä aika miehen tavalla, huomaan minä.
Fritz Amatus oli tottunut noudattamaan Spirean neuvoja ja meni
sentähden poikain kamariin, josta kohta palasi kiiltävän puhtaana ja
kuivat saappaat jalassa.
-- Niin, näethän, Spirea, -- tiedäthän että olen ollut pahoillani, kun
minulla ei ollut mitään... kun en voinut ansaita Dan'ille, -- alkoi hän
istautuen Spirean viereen. -- Se on tuntunut oikein ikävältä, tiedätkö.
Ja minä kun ajattelin sitä niin, että olin tulla ihan höperöksi.
No, eräänä päivänä menin sitten Studen puotiin ostamaan kyynärän
silkkinauhaa Kamillalle. Silloin kuulin herran siellä sanovan eräälle
rouvalle, joka oli jotakin ostanut sieltä: "kyllä minä lähetän teille
kotiin ostokset niin pian kuin mahdollista on, mutta ennen iltaa en
voi sitä tehdä, koska yksi juoksupojistani on sairastunut". Silloin
juolahti päähäni: tässä voit jotakin ansaita! Ja kun rouva oli mennyt
tiehensä, puhuin minä herralle ja kysyin enkö minä saisi juosta hänelle
asioita jälkeen puolenpäivän, koska niin mielelläni tahdoin hiukan
ansaita. Hän oli niin hyväntahtoinen ja lupasi minulle markan kolmesta
iltatunnista. Ja nyt olen käynyt siellä kuutena päivänä ja kantanut
kotiin niin hirveän paljon tavaroita. Eräs hyvä rouva, joka varmaankin
on hyvin rikas, antoi minulle kokonaisen markan ja sitten sain minä
kolme markkaa kotoa, joita saisin käyttää mihin hyvänsä ja se... se
tekee yhteensä kymmenen markkaa.
Spirea kuunteli Fritz'iä iloisena ja hämmästyneenä. Hänen pieni uljas
toverinsa, joka muulloin oli ollut niin arka arvonsa suhteen, oli nyt
pakoittanut itseään semmoiseen tekoon, voidaksensa antaa Dan'ille
jotakin itsensä ansaitsemaa. Se oli kelpo teko ja Spirea kunnioitti
häntä siitä.
-- Kiitos sulle, Fizze, -- puhui hän ja tarttui hiljaa hänen tukkaansa.
-- Enpä luullut sinun niin paljon huolivan Dan'ista, että tahtoisit
ruveta juoksupojaksi hänen tähtensä. Mutta se oli hyvästi tehty,
poikani, ja Dan tulee kerran sinua siitä kiittämään.
Fritz Amatus punehtui ja katseli taakseen että -- jos kuka olisi ollut
näkemässä. Sen jälkeen pani hän ujosti käsivartensa Spirean kaulan
ympärille ja kuiskasi hänen korvaansa: -- niin, näetkö, ei se nyt ole
_ainoastaan_ Dan'in tähden, kun minä sen tein, vaan minua hävetti
olla... teitä muita huonompana.
Tämän tunnustuksen tehtyään Fritz Amatus syöksyi huoneesta, löi päänsä
oveen ja astui juuri sisälle pyrkivän Kamillan varpaille.
-- Häijy poika! -- huusi Kamilla vihaisesti, -- sen hän varmaan
teki tahallaan. -- Spirea viittasi sisartaan luokseen, kertoi
hänelle lyhyesti Fritz'in salaisuuden ja sai hänet hiukan häpeämään
suuttumustaan. Vihdoin nauroi hän oikein sydämmen pohjasta, kun
ajatteli miltä Fritz oli näyttänyt, kulkiessaan pitkin katuja isoja
kuormia kantaen kuten varsinainen juoksupoika.
Kaikille muillekin uskottiin nyt vähitellen tuo suuri salaisuus. Masse
arveli että hän varmaankin oli luotu juoksupojaksi, sillä hänellä oli
niin ihmeellinen taipumus seisomaan Edlund'in kulmassa. -- Mutta sinäpä
et malttaisi olla repimättä jokaisen kääryn päällystä nähdäksesi mitä
sisässä olisi, -- vastasi Effi ja Masse myönsi että hän ainakin saisi
ponnistaa ylenluonnollisesti voimiaan, jos täytyisi olla sitä tekemättä.
Heidän näin istuessaan kaikessa sovinnossa pöydän ympärillä, veti Fritz
esille kirjettä taskustaan.
-- Vai niin, -- sanoi hän, -- postiljooni saavutti minut pihalla ja
pyysi minua ottamaan tämän mukaani. "Neiti Ka... Kamilla"...
-- Perpetualta! -- Kamilla hyppäsi tuoliltaan kuin heinäsirkka ja
tempasi kirjeen Fritz'in kädestä. Unhottipa aivan torua siitä, ettei
sitä oltu ennen annettu.
-- Kirjoittipa se kuitenkin, kultasilmä! Hyvästi nyt hetkeksi! --
Uteliaana juoksi hän heidän omaan huoneeseensa kirjettä lukemaan.
-- No, mitä kirjoitti kultasilmä? -- kysäsi Masse hiukan ivallisesti,
kun Kamilla jälleen iloisena, ja tyytyväisenä ilmestyi heidän
joukkoonsa. Masse ei mitenkään saattanut olla välistä kiusaamatta
Kamillaa hänen Massen mielestä naurettavasta Perpetuan ihailemisestaan.
Kamilla oli nyt ikihyvällä tuulella, ukkosen jyrinä oli tauonnut, ja
hän veti hellästi huoaten kirjeen taskustaan.
-- Jos vaan olette siivolla, niin ehkä luen teille tästä hiukan, --
sanoi hän, kirjettä silittäen. -- Mutta kaikkea te ette saa kuulla.
Hän kertoo, että hänen sisarensa viettää häitä kolmantena joulupäivänä
ja että hän saa tulla morsiusneidiksi. Ja sitten hän kertoo
kirjoittaneensa runon joululahjaksi eräälle opettajattarelleen, josta
hän _hirmuisesti_ pitää. Ja sen minä luen teille, se on _niin_ kaunis.
Hän on kyllä minullekin runoja kirjoitellut, vaikk'en koskaan ole niitä
näyttänyt.
-- Ne on varmaan ne, joita sinä kannat tuossa mitaljongissasi, jota et
koskaan pane pois, -- arveli Kasse.
-- Ei, siinä on vaan kiehkura hänen otsatukastaan, -- vastasi Kamilla.
-- Mutta kuule nyt! Kukaan teistä ei voisi niin kaunista kirjoittaa.
"Niinkuin muinoin tähti loisti
Yli Betlehemin koitti,
Kirkas taivaan silmänen,
Niin sä olet sydämmellein.
Hymysuusi armainen
Tuhansine päärlyineen,
Onpi niinkuin tähtönen
Iltasella keväimen."
-- Ohoh, -- keskeytti Masse, -- onko hänellä tuhat hammasta? Muilla
kuolevaisilla on vaan kolmekymmentäkaksi.
-- Ole hiljaa, kun et kuitenkaan ymmärrä. Sehän on vertaus vaan,
-- vastusteli Kamilla, joka ei kuitenkaan pahastunut Massen
ymmärtämättömyydestä.
-- Niin, mutta minäpä en ole koskaan nähnyt tähtiä kesäiltoina, --
huomautti Effi, joka hiukan ylenkatsoi runoja.
-- Onhan se voinut olla elokuussa, -- arveli Kamilla.
-- Ja Saviniemellä loistaa ainakin viisi tähteä koko kesän, -- liitti
siihen Svante kohteliaalla äänellä.
-- Jos te olette noin ilkeitä, niin ette saa mitään kuulla, -- uhkasi
Kamilla, joka kuitenkin paloi halusta saada lukea koko kappaleen.
-- Me olemme ääneti kuin kalakaijat, -- vakuutti Masse ja nipisti
samassa Effiä käsivarteen, niin että tämä kirkasi ja antoi hänelle
korvapuustin kintaalla, jota paraikaa neuloi.
"Nyt lähestyypi joulupyhä,
Rakastakaamme sitä yhä..."
-- Ja heretkäämme tuommoista roskaa sepittämästä, -- kuiskasi Masse
niin kovasti, että kaikki paitse Kamilla kuulivat sen ja purskahtivat
nauruun.
-- Hyi, kuinka häijyjä te olette! -- huudahti Kamilla parka
loukkaantuneena. Hän luuli heidän nauravan tuolle kauniille runolle,
jota hän niin ihaili, ja nousi nyt lähteäksensä pois. Mutta silloinpa
Svante ja Effi asettuivat hänen tielleen ja vakuuttivat, etteivät
saisi unta koko yönä, jos ei hän lukisi runoa loppuun. He olivat muka
nauraneet Masselle, eikä runolle.
Kamilla leppyi ja istautui lukemaan jälleen, heittäen samassa Masseen
masentavan silmäyksen.
"-- -- Rakastakaamme sitä yhä,
Lahjoja valmistakaamme,
Ja suurest' riemuitkaamme.
Minun lahjan' pieni on,
Vaan sydämmest' se lähtee.
Se sydän luokses' kiiruhtaa.
Pois kaikest' surust', vaivasta!"
Syvä hiljaisuus vallitsi nyt, ja Masse koetti urhoollisesti pysyä
vakavana. Fritz ja Svante heittivät pysyväisiä silmäyksiä Spireaan,
joka näytti olevan hämillään. Tämä tiesi, että hänen pitäisi sanoa
jotakin, mutta vaikea oli sitä tehdä niin, ettei loukkaisi.
-- Tiedättekö mitä, -- puhkesi hän vihdoin sanomaan, -- jos me nyt
ajattelemme hiukan tarkemmin, niin valhettelemme tässä kaikki johonkin
määrin. Kukaan meistä ei pitänyt tuota runoa kauniina, mutta kukaan
ei uskalla sitä myöntää pelosta loukata Kamillaa. Mutta ymmärtäähän
Kamilla, että Perpetua siltä saattaa olla hyvä tyttö, vaikka hän ei
osaa hyviä runoja kirjoittaa. Se on väärin, jos nauramme semmoiselle,
jota hän luultavasti on hyvin vakavasti ajatellut...